Jani Saxell: Aiheiden kirja

Kirjailijalle saattaa tulla tilanne, että kirjoitustarve polttaa, mutta aihe tai sen käsittelytapa on vaikea päättää. Siinä auttaa Aiheiden kirja runsaalla ja innostavalla esittelyllä teemoista ja näkökulmista, joita kirjoittamisessa voi käyttää.

Itselleni lukijana kirja on vähintään yhtä innostava: se kurkistaa pintaraapaisua syvemmälle kirjallisuuteen, antaa esimerkkejä ja näytteitä eri tyylilajien teksteistä ja vetää yllättäviä yhteyksiä teosten välille, myös tv-sarjoissa ja leffoissa piipahtaen. Mielessäni nimesin kirjan Ajatusten kirjaksi, niin paljon ajatuksia ja oivalluksia se nostattaa aikamme ilmiöistä ja niiden käsittelystä kirjoissa.

Esimerkiksi Elina Hirvosen tuotannosta, kuten Kun aika loppuu -kirjasta, hän kertoo pääkohtia ja toteaa:

"Hirvonen muistuttaa, että meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Samalla meistä nykyvanhemmista arkisine valintoineen on osaltaan kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Oltiin lapsuudenkodissa kuinka edistyksellisiä ja tiedostavia tahansa, seuraavan sukupolven paha olo voi kärjistyä vihaksi koko ihmiskuntaa vastaan. Eikä kaikkeen voi silti millään vaikuttaa."

En lakkaa hämmästelemästä Jani Saxellin laajaa tietämystä kirjallisuudesta: hän totisesti on kirjallisuuden Peter von Bagh, kuten on toivonut olevansa. Tiedon määrän lisäksi ällistyttävää on muisti, johon tuntuu tallentuvan kaikki kirjoitettu, aina kirjabloggaajien tekstejä myöten. Joita hän tuo mukaan luontevana osana kirjallisuusmaailmaa. Kiitän ja arvostan!

Kirja mainitsee kymmenittäin teoksia ja analysoi niiden näkökulmia. Suurin osa on tuttuja, mutta osa ei, joten lukulista piteni jälleen, tai ainakin viisastuin hieman. Mittava lähde- ja henkilöluettelo lopussa helpottaa tietyn asian tai teoksen löytämistä.  

Teemoittain jaoteltu kirja pureutuu muun muassa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriiteistä kertomiseen, surutyöhön kirjallisuudessa, maagisrealistiseen ja kauhufantastisiin kasvukertomuksiin, antisankareihin ja aikalais- ja sukupolvikuvausten "toimiviin cocktaileihin". Kunkin teeman lopussa on harjoituksia ja ajattelun aiheita kirjoittajille. Esimerkki: 

"Kähkösen romaani [36 uurnaa] muuttuu loppua kohden lohdulliseksi fantasiaksi ja aikuisten saduksi. Tuonen tytti on perunkirjoituksen uskottuna miehenä ja järjen äänenä. Myös muinaisskandinaavisiin Norniin, elämänkutojiin ja kohtalonleikkaajiin viitataan. Sopisiko sinun käsikirjoitukseesi mytologian kanssa leikittely?"

Lisäksi kirja antaa käytännön vinkkejä, kuten sen, että oma käsikirjoitus kannattaa lukea ääneen, jotta esimerkiksi dialogin aitous ja tekstin rytmi hahmottuvat. Tai että henkilöiden ja paikkojen kuvailu voi olla tarpeen ainakin aikakausien kuvauksissa, kunhan siihen ei eksy: "Hyvin valitut pikku detaljit voivat ajaa saman asian kuin historiallisille epookkiromaaneille omininen vyörytys."

Riemastuttava oli huomio, jota itsekin olen miettinyt monet kerrat: "Kirjailijoilla on joskus aivan erityinen kyky kurkistaa kristallipalloon." Ehkä herkillä, tarkasti aistivilla taiteilijoilla tosiaan on taito havaita, mitä on ilmassa: esimerkkinä mainitaan Satu Lepistön ja Maria Mustrannan valtasuhteita käsittelevät esikoisromaanit syksyltä 2017: "Paria kuukautta myöhemmin koko maailma ryhtyi puhumaan seksuaalisesta vallankäytöstä."

Omaelämäkerrallisista kirjoista kertoessaan kirjailija esittelee muun muassa Paul Austerin. 

"Austerin omaelämäkerrallisille teoksille on ominaista päähenkilön tarkastelu ulkoapäin ja etäisyyden päästä. Kuin filosofisena tutkimuskohteena. Myös kotimaisessa nykykirjallisuudessa tapaa yhä enemmän vastaavaa fiktion ja asiaproosan rajojen häivyttämistä. Romaani voi pitää sisällään esseistisiä tai tietokirjamaisia jaksoja. Vastaavasti esseekokoelmissa on melkein aina tunteva ja kokeva 'esseeminä', jonka muistoihin ja kokemuksiin nojataan.
Kronologian rikkominen ja yllättävät rakenneratkaisut voivat tehdä omaelämäkerralliselle kerronnalle hyvää. Esimerkiksi vapaasti assosioiva tajunnanvirta lapsuuden ja nykyhetken tammikuisen harmaan välillä. Tai listojen tekeminen..."

Seitsemän käsitellyn teeman lisäksi on tietysti olemassa määrättömästi muita, joista toivottavasti saamme lukea tulevissa oppaissa. En ole vielä lukenut Saxellin edellistä, Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), sillä arvelin sen olevan vain kirjoittajille, mutta jos tyyli on tämä, on sekin aarreaitta myös lukevalle ihmiselle. Kirjailijana, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana Saxellilla riittää varmasti aineistoa vaikka kuinka pitkään opassarjaan: ymmärsin, että ainakin osa teksteistä pohjautuu hänen pitämiinsä luentoihin. 

Vankka tietopohja tekee tekstistä vakuuttavan, ja nokkelan jutusteleva, lukijaa kunnioittava ja asiaansa rakastava, innostunut kirjoitustapa tekee lukemisesta nautinnollista. Mikäpä on seikkaillessa kirjojen maailmassa asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan kanssa! Huomaatte innostukseni, se tarttuu lukiessa. Kirjallisuuden lumo saa vahvistusta niin tunteen kuin tiedon kautta. 

Kenelle: Kirjoittajien lisäksi lukeville, lukujumista kärsiville, lukuvinkkejä ja kirjanymmärrystä etsiville, innostusta kaipaaville.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Art House 2025. Kansi Satu Kontinen.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

HelsinkiLit jäi minulta tänä vuonna väliin sairastumisen vuoksi, mutta onneksi olen voinut lukea lepäämisen lomassa. Adichie on maailmanluokan kirjailija, jonka olisin halunnut nähdä! Uusi suomennos Unelmia kertoo neljästä afrikkalaisesta naisesta, jotka tuntevat toisensa mutta joiden elämät kulkevat eri reittejä - kaikki Nigeriasta Yhdysvaltoihin. USA ilmeisesti on vieläkin unelmien maa ja niiden toteutuspaikka monelle, vaikkei se täältä katsoen enää siltä välttämättä vaikuta. 

Kolme naisista on varakkaita ja pitkälle koulutettuja. Chiamakalla on suvun varoja takanaan, ja hän on päättänyt olla matkakirjailija. Hänen ystävänsä Zikora on juristi, joka tulee yllättäen raskaaksi. Chian serkku Omelogor on onnekas - ja fiksusti toiminut - pörssimiljonääri. Kadiatou toimii palvelijana mutta on nigerialaisittain hyvässä asemassa, pystyy lähettämään rahaa kotiin suvulleen ja elättämään tytärtään, jonka isä on kuollut. 

Mutta miesongelmia, niitä riittää! Zikora kutsuu menneitä poikaystäviään "aikavarkaiksi"; seurustelu ei ole johtanut siihen, mitä hän eniten toivoo, avioliittoon. Omelogorin täti jankuttaa lasten teosta ja väittää, ettei Omelogor osaa nauttia elämästä. Yhdysvalloissa tämä ei viihdykään, vaan palaa Nigeriaan, jakaa köyhille yrittäjänaisille stipendejä ja pitää miehille suunnattua blogia siitä, mitä naiset miehistä ajattelevat (myös Kotiinpalaajat-kirjassa pidettiin blogia, ja muutakin yhteistä kirjoilla on). Chia tapaa monta melkein täydellistä miestä. Myös huijareita.

"Kerran, ennen kuin olin tutustunutkaan Chukaan, sanoin eräälle miehelle: Olen kiitollinen, että tapasin sinut. Kyse oli kuitenkin erilaisesta kiitollisuudesta kuin se, mistä Febechi puhui. Febechi tarkoitti kiitollisuutta, jota naisen tulee tuntea vain siksi, että häntä rakastetaan, mikä ei ole sama asia kuin tulla rakastetuksi taalla, joka saa tuntemaan itsensä kokonaiseksi. Lausuin nuo sanat - 'olen kiitollinen, että tapasin sinut' - kirjakahvilassa Lontoossa. Kohdistin sanat naimisissa olevalle brittimiehelle, joka ei ollut kertonut olevansa naimisissa. Hänen rannettaan kiersi ohut hopearengas. Pidämmekö me miehistä, jotka käyttävät koruja? Emme tietenkään, mutta tuo mies oli poikkeus."

Kadiatoulla on vaikeinta: hänet raiskaa rikas valkoinen mies, joka vaikutti pitävän sitä normaalina oikeutenaan. Tyrmistyneet naiset pöyristyvät oikeuskäytännöistä, joiden pyöritykseen Kadi joutuu. 

Mikään ei oikeastaan ratkea naisten tarinoissa, elämät jatkuvat, kuten oikeassakin elämässä. Jonkinlaista yhteenvetoa tähänastisesta tehdään (unelmien laskentaa, kuten alkuperäinen nimi sanoo). Mutta kirja upottaa tehokkaasti mukaansa ja tajuan, että kaikki, mitä tiedän nigerialaisuudesta, on romaaneista opittua. Sukuun suhtautuminen. Eri heimojen erot ja monimutkaiset suhteet: igbot, hausat, jorubat... Afrikkalaiset ruuat, joista puhutaan todella paljon. Päähenkilöiden kansainvälisyys ja luontevuus, jolla he matkustelevat ja kommentoivat eri maita, kuten Yhdysvaltojen outoja "amerikkalaisuuksia" ja Kiinaa. Eurooppa vaikuttaa heille Lontoota lukuunottamatta vieraalta mantereelta. 

Nigerian synkkiä puolia sivutaan kevyesti, kuten pankkimaailman mätiä kohtia ja korruptiota, josta maa oli joskus tunnettu, mutta pääosin ollaan rikkaassa, turvallisessa maailmassa ja kotimaa on rakas. Kiinasta tulee virus, joka saa aikaan koronasulun. Mutta sekin tulee ja menee. 

Unelmia toimii hyvin iltakirjana, joka jatkuu ja jatkuu runsaana ja yksityiskohtia vilisevänä muttei mieltä mullistavana yli 600 sivun mitalta. Yhtä terävästi osuva se ei ole menestyksekkään Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan tavoin, mutta antaa paljon tietoa erään kansankerroksen arjesta, joka varmasti on kirjailijalle omakohtaisesti tuttua. Näitäkin tarinoita on hyvä kirjata ylös, tulevan historiantutkimuksen pohjaksi ja muistiksi. Tällaistakin on joskus ollut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia. (Dream Count.) Suomennos Cristina Sandu. Otava 2025. 

Eveliina Talvitie: Helga

Historiallisten romaanien sankarittaret tuppaavat olemaan täydellisiä: ylivertaisen viisautensa, kauneutensa ja taitojensa ansiosta he suoriutuvat hankalimmistakin tilanteista ja saavuttavat ylenmäärin kunniaa, rakkautta ja aineellista turvaa, kepeästi siinä maailman tautien parantamisen, perheestä huolehtimisen ja aamusarastuksesta iltamyöhään jatkuvan raatamisensa ohessa. 

Helga on virkistävä poikkeus. Hän asuu 1940-luvulla kotikylässään maalaistalossa, jonka työt Helga jättää mieluummin miehelleen, sodasta selvinneelle Fransille, ja emännöinnin tämän sisarelle Suomalle. Lapsista Eemil auttelee jo isäänsä maatöissä, pienempi Matleena pyörii sisällä ja yrittää saada huomiota.

"Välillä Helga oli varma, että se yritti tieten tahtoen ajaa äitinsä hulluksi."

Sillä Helgalla on muuta mielessä. Hänen suuri intohimonsa on ompeleminen, rakkaimpansa uusi Singer, jonka Frans on hänelle hommannut. Erilaiset kankaat kiihdyttävät hänen mielikuvitustaan, vaikka suurin osa työtä onkin arkivaatteiden tekoa ja korjaamista, josta kyläläiset maksavat. Käden taitoa voi aina kuljettaa mukana eikä kukaan voi ottaa sitä sinulta pois, neuvoo Helga tytärtään, jolle jo pienestä annetaan neula käteen tai sauma purettavaksi.

Mutta Helga haaveilee isommasta. Perhe ja välihousujen ompelu saa jäädä, hän lähtee töihin isolle kylälle, pääsee asumaan Fannyn luo. Frans löytää tyhjästä tuvasta selittävän muttei pahoittelevan kirjeen, jossa Helga kertoo haluavansa oppia lisää. "Lasten on parempi täällä maalla, omassa kodissa. Tulen heitä kyllä katsomaan, jos sallit. Ja lähetän rahaa, kunhan onnistun sitä keräämään." Frans toteaa olevansa elävän leski. 

Helga sukeltaa uuteen elämäänsä. Fanny, yliopistoa käynyt itsellinen ja moderni nainen ajan aatteineen, kannustaa ja sivistää suojattiaan. Helga kokoaa uutta Helgaa, sanoo kirja. Huonoa omatuntoa Helga ei ole ikinä osannut tuntea, mistään. En voi välttää ihailua tästä ominaisuudesta - niin paljon naiset häpeävät kaikkea itsessään - enkä määrätietoisesta oman tien ottamisesta. Jos en myöskään pientä paheksuntaa perheen jättämisestä, rehellisesti sanoen. 

"Mistä se alkoi. Uskaliaasta housupuvusta. Raappahousuista. Järvellä viittoilevista puunaisista.
Saatanallisesta vimmasta.
Katumus hipaisi mielen pintaa, mutta Helga pyyhkäisi sen pois.
Lapsilla oli varmasti kaikki hyvin. Huonot uutiset olisivat kantautuneet hänen korviinsa."

Loputtoman kiehtova muodin maailma vie Helgan. Ura etenee, tulee uutta oppia, uusia haaveita. Kun joku kyseenalaistaa vaatteiden merkityksen tärkeiden aiheiden - kuten maan asioiden tai naisasian - rinnalla, Helga toteaa: "Pukeutuminen on tavattoman merkityksellistä. Vaatteet lähettävät viestin ilman että täytyy sanoa mitään." 

Pidän kirjailijan tavasta kertoa paljon selostamatta kaikkea, leikkaukset ajankulussa ovat näppäriä, tarjoavat väläyksiä vuosien varrelta. Arvaan, että moni ei tästä piirteestä kirjassa pidä, kun yksityiskohtia, jopa vuosia, jää kuvittelun varaan, puitteet toki tarjotaan. Ajankuva, erityisesti naisroolit, ovat läsnä muodin lisäksi, ja kirjan lopussa kurkotellaan jo 1960-luvulle. Miten Helgan elämä ja ura etenevät ja miten lapset pärjäävät: niistä saamme tietää Ompelija-trilogian seuraavissa osissa.

Kenelle: Käsityöihmisille, muotia seuraaville, naisten asemaa miettiville, ajankulusta kiinnostuneille. Yksityiskohtaiseen, perhekeskeiseen naistarinaan uppoutumista etsivälle kirja ei sovellu. Arvelen sen kiinnostavan erityisesti niitä käsityön ja muodin ystäviä, joita eivät kiinnosta menneiden sukupolvien lypsy- ja pyykkäyskuvaukset, mutta jotka etsivät naisen ja intohimoksi kasvavan kiinnostuksensa kohteen seuraamisen mallia.

Eveliina Talvitie: Helga. Into 2025. Kansi Timo Numminen.

Milla Ollikainen: Mathilda

Häkellyttävän hienoja biofiktioita olemme saaneet lukea viime aikoina: kategoriaan kuuluu myös Mathilda. Nimi viittaa arkkitehti Eliel Saarisen ensimmäiseen vaimoon, jonka kanssa Saarinen oli naimisisssa suuren maineensa nousun ja taiteilijakoti Hvitträskin suunnittelun ja rakentamisen aikoihin.

Milla Ollikainen osuu lukijahermoon monin tavoin. Koko tuo Saarinen-Gesellius-Lindgren-kuvio suomalaisen taiteen kultakautena saa jo mielikuvituksen villiintymään. Tiedämme ennestään, että yhteiseen kotiin muuttaneen kolmen perheen yhteiselo oli täynnä dramaattisia käänteitä, mutta mitä oikeastaan tapahtui? Nyt luemme sen kahden naisen näkökulmasta, Mathildan ja Lojan, Herman Geselliuksen sisaren, jonka kanssa Saarinen avioitui erottuaan Mathildasta. Mathilda puolestaan rakastui Geselliukseen, ja tämä avioliitto oli kestävä.

Kirja on rajattu taitavasti. Sivumäärä on maltillinen, vaikka sisältö on runsas. Kirjailija kuvaa erinomaisesti kahta hyvin erilaista naista, kaunista ja tilaavievää Mathildaa ja käytännöllistä puurtajaa Lojaa. Kuin ikiaikainen Martta ja Maria -asetelma Kirkkonummen maisemissa. Molempia voi ymmärtää, jos haluaa. Loja tulee jopa todemmaksi kuin Mathilda, vaikka hänen osuutensa kerrotaan hän-muodossa, siinä missä Mathilda on kertojaminä. 

Mathildalla ei ole lapsionnea. Hän suree myös omaa lapsuuttaan, Hermanin rakkaus antaa siihen uskallusta ja ymmärrystä. 

"Kunpa minulla olisi ollut toisenlainen äiti, sellainen, joka ei olisi tehnyt minua aina levottomaksi ja epävarmaksi, olisin säästynyt monelta murheelta. Jos vain äitini olisi pitänyt minua todellisessa arvossa, kuunnellut mielipiteitäni eikä vain tyrkyttänyt omiaan, olisin tiennyt jo aiemmin, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä tarvitsen ja mitä minulla on oikeus odottaa. Olisin ehkä jopa säästynyt koko avioliitolta Elielin kanssa, sillä olisin ymmärtänyt jo varhain, ettei hän todellisuudessa ole kiinnostunut minusta, enkä minäkään olisi hakenut avioliitolta jotakin sellaita, joka tekisi ylpeäksi äitini ja Viipurin seurapiirit."

Loja on kärsivällinen, ymmärtää Mathildan ytimen vaistomaisesti, vaikkei tästä pidäkään. Toimeen on tultava, kun asutaan samassa talossa, myös uusien liittojen jälkeen. Ja veli on Lojalle tärkeä. 

Suhteet ja perheet kehittyvät, muuttuvat. Saarisen maine kasvoi, hänen työtään sivutaan luonnollisesti usein, vaikka kirjan pääpaino on naisissa. Eliel ja Loja perheineen olivat paljon ulkomailla. Kunnes oli tehtävä lopullinen päätös muutosta Yhdysvaltoihin, luopua rakkaasta kodista. Myös Mathilda joutuu luopumaan paljosta ja tekee omat ratkaisunsa. Tähän kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation sata vuotta vanhoista todellisista kirjeistä. Taustatyötä on tehty paljon, ja myös Elielin ääni kuuluu. 

Kirja on tavallaan myös muistokirjoitus Hvitträskin kulta-ajalle. Upea ateljeekoti toimii edelleen museona. Muistan ensikäyntini siellä vuosikymmeniä sitten: se sai leuan loksahtamaan, ja paikka tuntui sadunomaisen uskomattomalta. Vieläkin se varmasti se tekisi vaikutuksen, ja saattaa hyvin olla, että kirjan myötä talo saa uusia vierailijoita. Toivon todella, että kulttuurisäästöt kiertävät museon ja antavat sen jatkaa loistoaan suomalaisuuden ja kulttuurihistoriamme yhtenä tärkeimpänä merkkipaaluna kaikkien nähtävillä.

Tehokkaan kauniisti kirjoitettu koskettava tarina, täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja taidetta, arkea ja juhlaa, mutta myös mustaa ja synkkää. Ja hieno uusi aluevaltaus Milla Ollikaiselle, joka on ollut aiemmin tuttu dekkarikirjailijana. Ihailen kirjailijan säästeliästä mutta osuvaa kerrontaa, kuten lausetta, jossa Loja miettii Mathildaa, tai ihmislasta ylipäänsä, joka lopputulemaa tietämättä aloittaa elämänsä

"viattomana ja valmiina kohtaamaan maailman, niin kuin kerran jokainen."

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

Nuori esikoiskirjailija kirjoitti Norjassa suosioon nousseen kirjan teinivuosista Oslossa. Kirja on kuin räppiä, se etenee vauhdilla, sanoo paljon ja kuvaa kaupunkia, jossa maahanmuuttajataustaiset nuoret pyrkivät löytämään nautintoja kaduilta opituilla keinoilla, huumeilla ja niihin rahaa tuovilla rötöstelyillä. 

Väkivalta ja koulun välttely ovat arkea poikaporukalle, veljille, kuten he itseään nimittävät. Aikuiset jäävät kumman heiveröisiksi hahmoiksi, vaikka yrittävät puuttua. Ivor kertoo:

"marcon, mun, arjanin ja nyt jonaksen uus sossu, ne puhuu kaikki samaa paskaa, ooo teiän pitää katkaista välit niihin poikiin, ne ei oo teille hyvää seuraa, meiän pitää miettii toimenpiteit, ehkä siirtää sut jonnekin muualle etten voi enää hengailla niiden kaa

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne ihmiset on rehellisesti aitoja papukaijoja, niiden mielest me jotenkin pilataan toisemme, ne ei ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais vedetty huumeit joka tapaukses, me pidetään toisistamme huolta"

Poikien tulevaisuus on epämääräisiä haaveita, sen verran kuin sitä tulee ylipäänsä ajateltua. Ivor miettii, että haluaisi asianajaksi, muttei edistä asiaa. Tytöt kyllä kiinnostavat ja Ivor ihastuu Aylaan, mutta elämäntapa ei suosi suhteiden ylläpitoa, kun energiaa riittää lähinnä pään sekaisin saamiseen ja siihen tarvittavaan rahanhankintaan. Ja kavereiden kanssa hengailuun, joka tarjoaa myös lämpöä ja huumoria. Ja oivaltavia sivalluksia, eivät pojat tyhmiä ole.

"yhen denan nimi oli steinar
ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut
täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se
kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty
miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen että sä
oot hengissä, ei siihen oo lääkettä"

Äidit pelkäävät, syystä. Ivorille isoäidin kuolema on jonkinlainen käännekohta (huonompaan), Ivorin ja veljien vauhti kiihtyy. Toinen on Jonaksen kuolema. Jonas oli yksi veljistä, jonka kotiolot olivat surkeat. Eivätkä kaverit voi näissä auttaa. Ehkä Ivor pikkuhiljaa alkaa sen tajuta ja käänne parempaan tapahtuu, eihän nuori mies olisi omakohtaista kirjaa pystynyt muuten kirjoittamaan. Ehkä myös  viranomaisten jankutus avun hakemisesta sekin kuitenkin osaltaan tehoaa. Ivor haluaa olla porukan poikkeus, se joka pärjää ja pääsee kuiville. 

"mä kadotan itteni, päivä päivältä katoon niinku
hiekanjyvät sormien välistä"

ja joitain juttuja ei tuu sanottu kellekään vaik ehkä
kannattaiski joten ne vaan kasvaa jättimäisiks
tikittäviks pommeiks ja kerran ayla sano et sä kutsut
traumoja muistoiks"

Aito koettu elämä näkyy, ja kirjailija on sanoittanut sen koskettavasti. Nuorten tunnot välittyvät koko skaalallaan, ylimmästä alimpaan. Suomentajan tehtävä ei lie ollut helppo, mutta lopputulos on onnistuneen luonteva. 

Oliver Lovrenski on yksi HelsinkiLitin esiintyjistä 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen. (Da vi var yngre.) Gummerus 2025. Suomennos Onerva Kuusi. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.