Hiljainen talo

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.

Oton elämä

Otto hämmensi alussa: hän on vanheneva kirjailija, joka on toiminut aiemmin aktiivisesti politiikassa, harrastaa jazzin soittoa ja on ollut sydänleikkauksessa. Kertooko kirjailija itsestään? Miksi nimi on muutettu?

Vaikka yhtäläisyyksiä on paljon, on kuulemma erojakin. Kaikki Otolle tapahtunut ei ole tapahtunut Claesille, mutta ehkä jollekulle. Otto on myös vanhempi, elämän loppuminen on koko ajan lähellä ja jopa todellista, ajatus harhailee ehkä nuorempaa versiotaan enemmän.

Mutta viisas mies Ottokin on, hänen ajatuksiaan on nautinto lukea. Hän muistelee tapahtumia matkansa varrelta ja kertoo mielessään vapaalla assosiaatiolla havaintojaan arkielämästä, puoluepolitiikasta, naisista, kielestä… Esimerkkejä:
”Hyvän kritiikin, niin kuin ylipäätään hyvän elämän edellytys on, että uskaltaa tunnustaa, että on tylsää.”

”Kun usein käytetty kuva lopulta tuomitaan kauhtuneeksi metaforaksi, se merkitsee, että sen sovinnaisuus ei ole enää häiritsevä. Siitä tulee yksinkertaisesti käyttökelpoinen, yksi kielen nimettömistä työkaluista. Se on poistunut fantasian katoavasta maailmasta ja liitetty sanojen veljeskuntaan.”

Ja kielen työkalut Andersson totisesti tuntee. Taitava kirjoittaja saa Oton eläväksi, pieniä piirtoja myöten. Tarina ei ole sen suurempi tai pienempi kuin yhden ihmisen elämä. Muistuttaa lukijaakin siitä, että se on iso asia, joka koostuu joukosta pieniä asioita - ja miten paljon valinnan varaa meillä on siinä, millaisen kokonaisuudesta teemme, itse kun olemisemme saamme rakentaa.

Andersson ei ole vitsiniekka, mutta hiljaista huumoria hänen teksteissään usein on, tässäkin. Oton mietteet ja edesottamukset saattavat huvittaa lukijaa, vaikka aika vakavahenkisiä aiheita tässä käsitellään, lähestyvää kuolemaa myöten. Yleisvaikutelmaksi jäi kuitenkin inhimillisyys - Otto ei yritäkään esittää täydellistä - ja lämpö sekä elämänviisaus. Ja se erinomaisen kaunis ja selkeä teksti.

Claes Andersson: Oton elämä. WSOY 2011.

Layla

Ajankohtaisempaa aihetta tuskin voi olla. Tänäänkin lehdessä on iso juttu ihmiskaupasta ja parituksesta - Lahdessa. Suomi-lintukoto ei ole enää entisensä.

Layla on Turkin kurdi, joka joutuu pakenemaan Finlandiyaan omaa perhettään: häntä uhkaa kunniamurha, koska hääyön jälkeen lakana oli puhtaan valkoinen. Hän myy itsensä töihin, tietämättä tulevan työn laatua, joka osoittautuu prostituutioksi.

Ruma tarina on todenmakuinen ja sisältää paljon asioita, joilta mieluiten sulkisi silmänsä, kuten hyväksikäyttöä perheen sisällä ja runsasta väkivaltaa. Näillä ei kuitenkaan mässäillä, vaan tapahtumat kuvataan lähes kylmän viileästi ja tuodaan siten tehokkaasti lukijan silmien eteen. Lukija saa itse tehdä arvionsa ja ottaa kantaa, jos uskaltaa.

Tarinan ansiosta kurdien ja äärimuslimien ajatteluun pääsee hieman sisään, mikä ei tarkoita hyväksymistä. Jäi surullinen olo: näin surkea on naisen asema tänä päivänä, eikä tilanne näytä suinkaan olevan paranemassa, päinvastoin. Vaikka itse näen kirjan vahvasti puheenvuorona naisten puolesta, Jari Tervolla on muutakin asiaa, joita hän herättelee lukijoitaan miettimään, kuten kasvavan maahanmuuton ja muslimiuskonnon ääri-ilmiöiden vaikutukset länsimaissa.

Suurin ällistyksen aihe kirjassa onkin sen kirjoittaja. Tämä on ainoa Jari Tervon kirja, jonka olen saanut luettua loppuun asti, vieläpä innolla. Ehkä hän on tarkoituksella tehnyt rakenteeltaan ”helpomman” kirjan, jossa ei ole niin paljon poliittisia tai persoonakohtaisia, henkilöitä koskevia, yksityiskohtia, vaan keskittyy, onnistuneesti, viestiin ja tarinaan. Eikä tässä tietenkään pyritä naurattamaan, yhtään. Kuten olen ymmärtänyt aiempien töiden tehneen.

Toimii hyvin, ammattikirjoittajan työtä. Hienoa, että hän valitsi tämän aiheen.

Jari Tervo: Layla. WSOY 2011.

Kesken jääneet

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.

Täydellinen paisti

Juuri aloittelin Paistin lukemista, kun tuli tieto sen saamasta Hesarin esikoiskirjapalkinnosta. Olisin lukenut aiemminkin, mutta nimi arvelutti, kunnes tajusin, ettei kyseessä ole ruokakirja.

Filosofian maisteri Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miesystävänsä kanssa. Miehen perhe on tulossa juhlapyhän aterialle, ja Taru valmistelee suomalaisen tunnolliseen tapaan täydellistä ateriaa, pääruokana sianpaisti.

Taru yrittää sopeutua vieraaseen maahan ja ihmisiin parhaansa mukaan, mutta ihan helposti suomineito ei eurooppalaistu. Elämänhallinta vieraassa, arvaamattomassa ympäristössä käy työstä. On kyse sitten kaupassa käynnistä tai naapurien kanssa seurustelusta.

Taru puuhaa vierailun järjestelyjä ja käy mielessään vilkasta pohdintaa kaikesta ympärillään, suihkun ihmeellisyydestä (”ihminen kuvittelee olevansa edistynyt, kun voi seistä keskellä sisätiloja muovisessa kopissa, märkätiloissa, pesemässä itseään”) tv-ohjelmiin (”niitä tulee katsoa kriittisesti ja analysoiden”) ja luontosuhteeseen ”ihmisestä kertoo paljon, jos hän voi elää näkemättä yhtään oravaa”. Äänetön pulputus on välillä järkevää, välillä taas ajatus karkaa omille teilleen. Ja kun on oikeasti puhumisen aika, hän tuntuu aina puhuvan eri asiasta kuin muut, tiedättekö tunteen? Joukkoon kuuluminen ei ole helppoa.

Vaikka mies kehottaa keskittymään olennaiseen, Tarua jännittää vierailu sen verran, että homma pyrkii leviämään lapasesta. Päivällinen valmistuu kyllä, jopa knöödelit. Emäntä tosin livistää kesken vieraiden kestitsemisen välillä vessaan tupakalle tai kellariin välipalalle, taitaa pistäytyä naapurissakin. Naapurin rouvaan Taru turvaa usein, mutta läheisiä heistä ei tule, maailmat ovat liian kaukana toisistaan.

Taru muistuttaa Rimmisen Nenäpäivän Irmaa, joka yksinäisyyttään myös tulee tehneeksi outoja tekoja. Ja tekemisillään pyrkii saamaan hyväksyntää. Taru voisi olla Irman tytär, fiksu nuori nainen, mutta hukassa. Onneksi suhde miesystävän kanssa vaikuttaa kukoistavan, miehen perheen epäluuloista huolimatta.

Esikoiskirjoja tutkinut kulttuuritoimittaja Esa Törmänen sanoi Hesarissa tyypillisimmän esikoisteoksen olevan ”omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kasvukertomus, joka kuvaa tunteita ja kamppailua vaikeita olosuhteita vastaan.” Tämä on juuri sellainen. FM Satu Taskinen asuu Wienissä, on aikuiskouluttaja, ja yhtäläisyyksiä kirjan ja todellisuuteen löytyy lisääkin.

Hauska kirja, jossa on myös särmää. Ei ihan helmi, sillä välillä Tarun ajatukset junnaavat omia polkujaan niin, että lukija alkaa tuskastua, tekisi mieli hyppiä muutama kappale yli. Etenkin alussa ja lopussa oli tällaisia pitkästyttäviä jaksoja, välillä teksti kulki vetävästi, ironisella tyylillään.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Teos 2011.

Häväistyt

Nimettömät, rutiköyhät ja nälkäiset ihmiset kulkevat kohti tuntematonta päämäärää. On mies, nainen ja lapsi, pakenemassa. Heitä vainotaan, jatkuva kiinni jäämisen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa. Sataa.

Alku toi elävästi mieleen McCarthyn tiivistunnelmaisen Tien, mutta niin apokalyptinen tämä tarina ei ole. Pikku hiljaa tutustumme henkilöihin, kun saamme tietää miten he toimivat, mitä miettivät. Tarinan kertoja vaihtuu usein: alussa mainittujen lisäksi se on joskus takaa-ajaja, joskus satunnainen tuttavuus matkan varrella. Vaihtelu on kiinnostavaa lukijalle ja saa jatkamaan tarinassa, joka muuten voisi liian karu. Alkuasetelma herättää halun selvittää, mihin ihmiset ovat matkalla ja miksi. Ja kuka on etsitty Mestari?

Yksittäiset ihmiset jäävät etäisiksi, heitä ei tuoda aivan lähelle. Kirjoittaja halunnee kertoa enemmän ilmiöstä, tapahtumista. Köyhyydestä, surkeista lähtökohdista ja olosuhteista, joissa tehdään surkeita ratkaisuja. Voi melkein haistaa ne hajut ja tuntea kylmän sateen iholla.

Ihan tarkkaan ei selviä, ovatko henkilöt romaneja. Mutta ei sillä ole väliä, köyhiä ja kodittomia voi olla muitakin. Samoin ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Tai satuttaa.

Mielen- ja ruumiinmaisema on jotain muuta kuin pörssikurssiensa kanssa kamppailevilla hyvinvointivaltion kansalaisilla. On hyvä muistaa, että maailmassa on tämäkin puoli, vaikka kerjäläiset yritämme ohittaa nopeasti, näkemättä.

Köyhälläkin voi olla periaatteita, sanoo tämä vakava kirja. Resuinen kerjäläinen voi pitää kiinni kunniastaan - ehkä se on ainoa asia, joka on jäljellä, ainoa, joka saa pysymään hengissä. Synkeydestä huolimatta heikkoa toivoakin näillä ihmisillä on. Ehkä katteetonta, näin tarkkailijan näkökulmasta. Arvokkuudesta ei silti tingitä.

Häväistyt ei ole hyvän mielen kirja, jos ei pahankaan: tarina pysyy sen verran etäisenä, että se koskettaa ainakin minua enemmän ajatuksen kuin tunteen tasolla.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY 2011.

Illan tullen

Ei pidä ymmärtää väärin - en aktiivisesti mieti mielessäni kirjailijoiden ulkonäköä, mutta jostain syystä kuvittelin Michael Cunninghamin olevan tumma, hentoinen, runollisen herkkä ja vakava, ehkä ylipitkine hiuksineen vähän ranskalaistaiteilijatyyppinen. Uteliaana katselin kaveria eilen tv:ssä.

Tietysti hän oikeasti onkin vaalea, vanttera, lihaksikas ja hymyilevä. Ja hyvin lyhythiuksinen.

Illan tullen on hieno kirja.

Lisää kuvitelmaa: kirjaa lukiessani näin Michael Cunninghamin (sen tumman) Nycin kadulla, jossa myös Paul Auster ja Siri Hustvedt kuljeskelevat henkeviä keskustellen kohti suosimaansa brunssipaikkaa. Brunssin jälkeen koko joukko menee modernin taiteen näyttelyyn katsomaan nykytaidetta, kuten Damien Hirstiä, jota on nähty Kiasmassakin.

Nyt osui mielikuva napakymppiin: uuden kirjan päähenkilö on taidegalleristi Peter, ja kirjassa toden totta käydään Hirstin töitä katsomassa. Taide on tärkeä kirjan elementti, joka heijastaa henkilöiden sisäistä maailmaa. Itse tarina kertoo Peterin itsensä etsinnästä, entisen minäkäsityksen kadottamisesta: Cunningham kysyy, miltä tuntuu, kun ei enää olekaan oman elämänsä sankari.

Peter on naimisissa kulttuurilehden päätoimittajan, Rebeccan kanssa. Heidän ainoa lapsensa jo muuttanut pois kotoa, kauas. Peterillä on nähtävästi perinteinen keski-iän kriisi, monet asiat alkavat tuntua erilaisilta kuin ennen. Galleristiystävä ilmoittaa olevansa kuolemansairas, elämän rajallisuus muistuttaa itsestään. Huono omatunto isyyden laiminlyönnistä kalvaa, ehkä turhaan, emme voi tietää, koska tytär ei kirjassa puhu. Tosin irtiotto vanhemmista kertoo jotain.

Kun Rebeccan renttuveli Mizzy saapuu kyläilemään, Peterissä herää outoja tuntemuksia. Onko kyse rakkaudesta, erotiikasta vai vain elämään kyllästymisestä? Kyse ei ole Mizzystä, vaan Peteristä: vierailu sattuu sopivaan hetkeen, kun hänen alitajuntansa ehkä jo tietää, että ratkaisuja on tehtävä.

Vaikka Peter on kaikkea, mitä tämä lukija ei ole, häntä on helppo ymmärtää. Jossain vaiheessa jokaisen on katsottava avoimin silmin niin itseään kuin lähimpiäänkin. Eikä näky ole aina kaunis, ei edes tuttu. Henkilökuva on piirretty herkullisesti: Peter on hyvin inhimillinen, kauneudenrakkauksineen ja hämmennyksineen. Lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, lapsuuden traumoja myöten. Lisäherkkuina lukijalle tarjotaan New York ja taidemaailma.

Viisas ja tyylikäs tarina, myös hyvin visuaalinen. Tämä on helppo nähdä kuvina.

Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011.