maanantai 29. joulukuuta 2014

On nälkä, on jano

Emilie on matematiikanopettaja, joka tarrautuu sääntöihin: omien sääntöjensä, sillä edes matematiikan rakastetut, pysyvät ja aina luotettavat säännöt eivät pian riitä.

Kun avomies päättää suhteen olevan ohi, rikkoutuu vaivalla rakennettu mutta heiveröisellä perustalla keikkuva elämäksi kutsuttu kuvio lopullisesti. Emilie elää tiukasti päänsä sisällä, eikä sinne mahdu muita. Hän ei omista lokeroa myönteisille tunteille, ainakaan sellaisille, jotka ulottuisivat hänen itsensä ulkopuolelle.

Sanoja hänellä on paljon, mutta ne eivät kuulu eivätkä tavoita, eikä hän lopulta sitä ole vaillakaan. Outo tyyppi, ja pelottava, arvelevat työkaverit ja oppilaat. Varmaan myös ex-avomies, joka on ainoa, jota Emilie yrittää tavoittaa; sitäkin vain oman itsensä vuoksi, pysyvyyden tarpeessaan, ei miehen takia.

"Emilie tiesi kyllä kuinka muut häneen suhtautuivat mutta kielsi asian. Oli yläpuolella muutenkin. Hän tiesi olevansa kuvankaunis ja tarpeen tullen julma, eikä hänen tarvinnut. Mitään jos ei halunnut."

Emilie tarrautuu niihin ominaisuuksiin, joilla hän voi olla näkyvä ja tunteva, ulottua ulos itsestään: komea ulkonäkö ja vilkas vagina. Yksinäisyys luo hurjia ajatuksia kaikkivoipaisuudesta, eikä Emilietä voi mielikuvituksen puutteesta syyttää. Hänessä kiehuu hurja raivo, viha ja väkivalta - rakkaudettoman lapsuuden peruja, sanoo sohvapsykologi - ja ikuinen tarve ja puute. Reiät kaipaavat täyttämistä, miehet rankaisua, ruumis ja mieli täyttymystä, joka orgasmi orgasmin jälkeen katoaa kauemmas. Samoin katoaa pysyvyys ja säännönmukaisuus Emilien elämästä, jos niitä koskaan on ollutkaan. Repikää siitä te, jotka väitätte, että ihminen tekee itse sen, mitä on. Mistä rakennat, jos ei mitään aineksia ole?

Miehet ovat Emilielle huoria, ja Emilie käyttää, hyväksikäyttää, alentaa, nöyryyttää, tekee miehillä bisnestä, halveksii. Kuvittelee kostavansa, mutta satuttaa itseään eniten.

Maaria Päivinen on kirjoittanut hurjan ja vimmaisan kirjan, joka vaikuttaa. Säälin ja symppaan syvästi Emilietä, joka hukkuu seksiin, joka ei tiedä muuta keinoa olla. Säälin myös hänen uhrejaan - ja mietin, että jos asetelma olisi toisinpäin, mies naishuorien parissa, se tuntuisi enemmän pelkältä seksinmäiskeeltä ja pornolta. Nyt sutenööri-Emilietä haluaa jotenkin ymmärtää. Käänteistä sovinismia? Voiko nainen erottaa seksin tunteistaan yhtä selkeästi kuin mies? Hakeeko nainen seksillä muutakin kuin sitä itseään? Ainakin Emilie itse tekee niin. Ei hän tiedä, mitä hakee, vaikka hento aavistus lienee olemassa jostain saavuttamattomasta. Silmät sumentuvat lopullisesti, kun Emilie menee ikuisessa tarpeessaan pitkälle, liian pitkälle.

Päivisen kekseliään välkkyvää kieltä on ilo lukea, vaikkei aihe pakkomielteisestä seksistä ja ihmiskaupasta ole iloinen. Hän piirtää Emilien lukijalle tarkasti pienin terävin keinoin, tekee naisen psykologista kuvaa harkiten mutta railakkaan ravistavasti ja rohkeasti. Ja uhrien kuvauksessa mennään alueelle, jolta mieluummin sulkisi silmänsä. Mutta kirjailija ei anna. Oikein: eivät uhritkaan pääse pois, miksi lukijan pitäisi?

Kirja on punottu taitavasti kiihtymään loppua kohti. Emilien kirjeet avomiehelle tuovat tapahtumiin suvantoja, tosin huolestuttavia sellaisia. Uhrikuvaukset monipuolistavat näkökulmia niin uhrin kuin hyväksikäyttäjän omin sanoin. Yllättävää kirjailijatyötä; luulin kirjaa dekkarimaisemmaksi tai suoraviivaisemmaksi mieskostofantasiaksi. Näennäisen kevyessä kääreessä ote onkin isompi ja vakavampi. Se on psykologinen fiktio, jolla on sanoma myös globaalista epätasa-arvosta. Jussi Valtosen Finlandia-voittajaa on kuvattu loistavaksi ajankuvaukseksi, "kun mikään ei riitä" -filosofian peiliksi: myös Päivinen on tiukasti ajassa ja ikuisen riittämättömyyden kysymyksissä, vaikka kapeammalla otannalla. Vaikutuin.

Kenelle: Rumuutta pelkäämättömille, seksin ja väkivallan yhteisen olemassaolon tunnustaville, tasa-arvoa pohtiville, modernin suomen kielen ihailijoille.

Muualla: Vahva tarina, joka jää mieleen, sanoo Villasukka kirjahyllyssä. Hätkähdyttävä lukukokemus, toteaa Annika K. Jokainen Maarian lause abortoi tylsyyden varjonkin, kuvaa Leena Lumi. Krista vajosi kieleen täydellisesti. Marjatta kaipasi kirjaan terävämpää näkökulmaa ja vähemmän pornoa.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano. Into 2014.




8 kommenttia:

  1. http://www.city.fi/blogit/hikkaj/varsinainen+miehennielija/128617

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos linkistä, mainio juttu! Yäkättävissänne, olkaa hyvä! Ei tosiaan mikään tusinaromaani.

      Poista
  2. Hyvin analysoitu eli tässä se kaikki on sanottu, mitä Maarian kirja on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena! Se ainakin jäi vielä sanomatta, että kirjan nimi on erittäin osuva :-) Sinä kuvaat hienosti kirjan kieltä, joka tässä on se paras puoli, se, joka erottaa sen muista.

      Poista
  3. Minä en löytänyt kirjasta sanomaa globaalista epätasa-arvosta. Tiesin, että sitä oli tarkoitus olla, koska kirjailija on niin haastatteluissa sanonut.
    Myöskään kustantaja ei ota tätä puolta ollenkaan kirjan esittelyssään huomioon, joten kyllä se siinä aika ohuena on.

    Minusta sutenööri-Emilie on ihan yhtä paha kuin sutenööri-Emil. Onhan näitä mailmassa, niin naisia kuin miehiä, pahoja, itsensä kovettaneitä ihmisiä.
    Minusta tuntui epäuskottavalta, että kirjan alussa kuvattu hermostunut matikanmaikka olisi voinut pärjätä siinä maailmassa.

    Kirjeet aviomiehelle ovat kirjan hienoin osa.

    Olisin toivonut, että painotus olisi ollut kirjassa toinen, vähemmän kostoa ja seksissä rypemistä, enemmän painoa päähenkilön muutokseen ja niihin ihmisoikeuksiin. Päähenkilön narsismi tulee niin moneen kertaan esille, empatiaa lopussa hiukkanen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnitin huomiota ihan samaan, ettei kustantamon esittely ollut sitä, mitä minusta kirja toi esille. Aikamoista (kosto)fantasiaa tämä on, ei mitään arkirealismia, mutta tulkitsin osan myös päähenkilön pään sisäiseksi myllerrykseksi; oliko osa kuvitelmaa? Vinksahtanutta. Ehkä uhrien - ja hyväksikäyttökohtauksien, joita en edes osaa seksiksi nimittää - määrä on iso, mutta toisaalta, ilman niitä koko epätasa-arvoasia olisi jäänyt pois, nehän sitä juuri kuvaavat. Ja tuovat kaiken rumuuden ja raadollisuuden esiin. Ilman niitä kirja olisi täysin toinen kirja. Aika monipuolinen tämä on; kirjeet tosiaan ovat taas oma lukunsa. Jonkinlainen Emilien ankkuri todellisuuteen, vaikka säälittävän turha ja valheellinen sellainen. Päivinen on taitava kirjoittaja, vaikka hämmentävä. Pintanaarmuja-kirjaa en ole lukenut, pitänee yrittää, vaikka muistaakseni sanoit vaikeaselkoiseksi?

      Poista
    2. Kuvitelmiksi minäkin näitä uumoilen, mutta se kuvittelu täyttää lähes koko kirjan eikä jätä mitään teemaa tai ajatusta pohdittavaksi. Minä en saa kiinni, mitä tasa-arvoasiaa nuo hyväksikäyttösessiot kuvaisivat. Tästä syystä tämä jätti minulle tyhjän olon ja siksi toivon, että Päivinen olisi jossain kohti napannut kiinni siihen hyväksikäyttöön ja jatkanut siitä jonnekin, mutta ei - kohti uusia sessioita vain, samaa jankkausta, joka ei minulle kerro muuta kuin että tasapainoton nainen on niin täynnä turhaa kostoa ja vimmaa, että tulee hulluksi.

      Poista
    3. Tässä olen eri mieltä; minusta hyväksikäyttösessiot kertovat paljon, ehkä eniten. Itse tapahtuman kuvauksen lisäksi myös sekä uhrin että hyväksikäyttäjän ajatukset kerrotaan. Miten asia voisi olla konkreettisempi? Ehkä jokin kokoava kolmas persoona vielä lisäksi? Mutta siitä tulisi helposti kovin opettava ote, ylhäältä katsottu, kun nyt ollaan siellä, missä asia tapahtuu. Mutta juu, naisen mieli järkkyy ja pahasti, täynnä sitä kostoa ja vimmaa, joka taas on syntynyt jossain ihan muualla kuin tässä hyväksikäytön maailmassa.

      Poista