Pimeys

Pimeys on kiehtovaa, kihelmöivää ja arvaamatonta. Ei pelottavaa, maalaislapsena en ole yhtään pimeänpelkoinen, mutta sen suojissa tapahtuu paljon.

Asko Sahlbergin Pimeys-trilogia sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään. Kirjailija vie lukijan maantieteellisesti Göteborgin alamaailmaan, mutta myös päähenkilön, miehen, pimeään puoleen. Sahlbergin teksti on niin mukaansatempaavan viettelevää, että lukija astuu pimeyteen mielellään eikä edes haluaisi sieltä pois. Sillä pimeydessä on hyvät puolensa.

"Maahan laskeutuvassa pimeydessä on jotain fyysistä, se on kuin hermoni herkimmilleen virittävä nainen. Usein minusta tuntuu, että sillä on jopa oma tuoksunsa: synkkä ja raaka salaisten sopukoiden tuoksu, niin ajelehtiva että sen tavoittaa vain ollessaan sille valmis. Ja sitten sillä on äänensä, tuo suunnattomien verisuonien kohinan kaltainen lenseä ääni. Ja ainakin yö on armelias. Se on suuri peittelijä. Se peittää näkyvistä kaiken sen saastan, jota ihminen niin uupumatta tuottaa."

Mies asuu vieraana vieraan maan kaupungissa, syistä, joita emme tiedä, mutta jotka mietityttävät lukijaa. Hän haluaa olla vieras, yksin ja kaiken ulkopuolella - tai jopa yläpuolella - ja kuvittelee, että elämän voi rakentaa niin. Silti hän on väsymätön tarkkailija toisten ihmisten suhteen. Niiden harvojen, joihin hänellä on kontakti. Täysin tyhjiössä ei voi elää, huomaa mies. Yllättävät kohtaamiset aiheuttavat yllättäviä ihmissuhteen kaltaisia kokeiluja, vaikkei mies niitä tietoisesti tavoittele. Hänen intressinsä on tarkkailu, sivussaolo, vaikuttaminen nimettömänä.

"Se oli vitka, uupuneesti iltaansa ehtivä päivä; tyyni ja sävytön päivä, päivä kuin vettä tai harmaata lasia. Hiljaisuus huusi tuntien lomasta. Mielenrauhan saavutettuaan sellaisen päivän voisi löytää sisältään. Olin tarmokkaasti tekemättä mitään ja vain seurailin sen päivän taintumista yötä kohti."

Miehellä on rooli; hän on vahva, luotettava ja vaiti. Se on osa häntä itseään, mutta vain osa. Onko hän onneton vai ylpeä tästä? Miksei hän pysty aitoon yhteyteen? Mies elää sivukujilla ja syrjässä, mutta niin tekevät monet muutkin. Kenellä se on oma valinta, kenellä seuraus? Voiko itse valita, elääkö pimeydessä vai valossa? Ja voiko karuudesta kummuta jotain valoisaa, kuten tunteita, auttamishalua, empatiaa? Rakkaus on liian iso sana, kun ollaan syvällä pimeydessä. Teot ratkaisevat.

Sahlbergin teksti on kielen juhlaa; hän kuvaa arkisia tapahtumia ja havaintoja komeasti ja raa'an rehellisesti, yksityiskohtaisen kuvailevalla kielellä, josta nautin suuresti. Mies miettii isoja asioita.

"Tämä maa, ajattelin. Pidätkö tästä maasta? Ja mitä lopulta inhosit siinä vanhassa? Maan kylmyys huokui ylöspäin ja kietoutui minuun ja vetäydyin yhä enemmän sykkyrään ja yritin hallita sekasortoista mieltäni. Uusi ajatus heräsi, viluinen ajatus, ja päätin antaa sille hahmon. Niinpä päättelin, että se mitä olin pitänyt suomalaisuudessa vastenmielisenä - raivoisa nurkkakuntaisuus ja pateettinen itsetyytyväisyys, koominen kansallisylpeys ja sairaalloinen muukalaisten kammo - oli vain sopeutumisen ja suojautumisen muoto. Sillä kansa saattoi käpertyä itseensä aivan niin kuin minä käperryin itseeni kylmyydeltä suojautuakseni, itsestäni lämpöä etsien. Mies joka pusikossa. Ja kansa omassa pöheikössään Euroopan jättömaalla, mantereen perällä. Joten suvaitsevaisuutta, hyvät herrat ylioppilaat. Älkää tuomitko tätä kansaa, se vain pelkää ja sen on kylmä."

Mies miettii myös arkisia asioita, kuten syksyä.

"Se on kujien kurassa ja kanaalien kankeudessa, näyteikkunoiden huuruuntuvien peilien tunnussa, seinien vettyneen sementin hajussa. Se arkailee kadunkulmien aallonmurtajilla, laahustelee liiketalojen luolansuilla, värjöttelee kaulus pystyssä satama-altaan kuilun reunalla."

Luonnonilmiöt, kuten tuuli, ovat miehelle inhimillisiä - ehkä jopa ihmisiä enemmän. Sahlberg yhdistää elottomaan elollisten reaktiot herkullisesti.

"Drottningsholmet levisi pakahduttavan avarana. Se oli aukioita rasittavia jalkoja vailla, sitä teki mieli onnitella kuin syöpäläisistä päässyttä miestä."

Juoni? On. Mies hakee toimeentuloa, sotkeutuu alamaailmaan, toimii ja selviytyy, ehkä tai jotenkin. Ruotsinsuomalaisista kirja ei kerro pelkkää hyvää, mutta ei tämä ainoastaan mamu-kuvaus ole. Dekkariksi kirja lienee liian pohdiskeleva, vaikka rikoksista puhutaan paljon. Toimeentulon keinot ovat monet, harvoin lailliset. Lopullista selitystä yksilön merkityksestä haetaan äärimmäisyyksien kautta. Kirjan paras anti on sen filosofisessa otteessa, psykologisessa henkilökuvauksessa ja kuten jo sanoin, upeassa kielenkäytössä, jota ei väsy lukemaan. Voisin tehdä kirjojen lauseista julisteita seinäni täyteen.

Yksi suosikkikirjailijoitani ehdottomasti: Sahlbergin kieli ja ajattelu taipuvat niin moneen, että ei voi kuin ihailla (no, ehkä voi vähän palvoa myös). Esimerkkinä vaikka viime vuoden Herodes, joka oli jotain aivan muuta. Tai toisaalta, yksilön merkityksestä siinäkin on kyse. Finlandia-ehdokkuus ei irronnut loisteliaalla Yö nielee päivät -romaanilla, harmi kyllä. Pimeydestä tuttu Jakobson on siinä päähenkilö, johon ei voi olla suhtautumatta tunteellisesti, vaikka henkilö ei itse sitä suin surmin haluaisi.

Kenelle: Pimeää pelkäämättömille, elämän tarkoitusta pohtiville, suomen kielen ihailijoille, fyysisyyttä ja filosofiaa yhtäaikaa kestäville.

Asko Sahlberg: Pimeys. Yhteisteos kirjoista Pimeän ääni, 2000, Hämärän jäljet, 2002,  Paluu pimeään, 2006.  Like 2014.