On nälkä, on jano

Emilie on matematiikanopettaja, joka tarrautuu sääntöihin: omien sääntöjensä, sillä edes matematiikan rakastetut, pysyvät ja aina luotettavat säännöt eivät pian riitä.

Kun avomies päättää suhteen olevan ohi, rikkoutuu vaivalla rakennettu mutta heiveröisellä perustalla keikkuva elämäksi kutsuttu kuvio lopullisesti. Emilie elää tiukasti päänsä sisällä, eikä sinne mahdu muita. Hän ei omista lokeroa myönteisille tunteille, ainakaan sellaisille, jotka ulottuisivat hänen itsensä ulkopuolelle.

Sanoja hänellä on paljon, mutta ne eivät kuulu eivätkä tavoita, eikä hän lopulta sitä ole vaillakaan. Outo tyyppi, ja pelottava, arvelevat työkaverit ja oppilaat. Varmaan myös ex-avomies, joka on ainoa, jota Emilie yrittää tavoittaa; sitäkin vain oman itsensä vuoksi, pysyvyyden tarpeessaan, ei miehen takia.

"Emilie tiesi kyllä kuinka muut häneen suhtautuivat mutta kielsi asian. Oli yläpuolella muutenkin. Hän tiesi olevansa kuvankaunis ja tarpeen tullen julma, eikä hänen tarvinnut. Mitään jos ei halunnut."

Emilie tarrautuu niihin ominaisuuksiin, joilla hän voi olla näkyvä ja tunteva, ulottua ulos itsestään: komea ulkonäkö ja vilkas vagina. Yksinäisyys luo hurjia ajatuksia kaikkivoipaisuudesta, eikä Emilietä voi mielikuvituksen puutteesta syyttää. Hänessä kiehuu hurja raivo, viha ja väkivalta - rakkaudettoman lapsuuden peruja, sanoo sohvapsykologi - ja ikuinen tarve ja puute. Reiät kaipaavat täyttämistä, miehet rankaisua, ruumis ja mieli täyttymystä, joka orgasmi orgasmin jälkeen katoaa kauemmas. Samoin katoaa pysyvyys ja säännönmukaisuus Emilien elämästä, jos niitä koskaan on ollutkaan. Repikää siitä te, jotka väitätte, että ihminen tekee itse sen, mitä on. Mistä rakennat, jos ei mitään aineksia ole?

Miehet ovat Emilielle huoria, ja Emilie käyttää, hyväksikäyttää, alentaa, nöyryyttää, tekee miehillä bisnestä, halveksii. Kuvittelee kostavansa, mutta satuttaa itseään eniten.

Maaria Päivinen on kirjoittanut hurjan ja vimmaisan kirjan, joka vaikuttaa. Säälin ja symppaan syvästi Emilietä, joka hukkuu seksiin, joka ei tiedä muuta keinoa olla. Säälin myös hänen uhrejaan - ja mietin, että jos asetelma olisi toisinpäin, mies naishuorien parissa, se tuntuisi enemmän pelkältä seksinmäiskeeltä ja pornolta. Nyt sutenööri-Emilietä haluaa jotenkin ymmärtää. Käänteistä sovinismia? Voiko nainen erottaa seksin tunteistaan yhtä selkeästi kuin mies? Hakeeko nainen seksillä muutakin kuin sitä itseään? Ainakin Emilie itse tekee niin. Ei hän tiedä, mitä hakee, vaikka hento aavistus lienee olemassa jostain saavuttamattomasta. Silmät sumentuvat lopullisesti, kun Emilie menee ikuisessa tarpeessaan pitkälle, liian pitkälle.

Päivisen kekseliään välkkyvää kieltä on ilo lukea, vaikkei aihe pakkomielteisestä seksistä ja ihmiskaupasta ole iloinen. Hän piirtää Emilien lukijalle tarkasti pienin terävin keinoin, tekee naisen psykologista kuvaa harkiten mutta railakkaan ravistavasti ja rohkeasti. Ja uhrien kuvauksessa mennään alueelle, jolta mieluummin sulkisi silmänsä. Mutta kirjailija ei anna. Oikein: eivät uhritkaan pääse pois, miksi lukijan pitäisi?

Kirja on punottu taitavasti kiihtymään loppua kohti. Emilien kirjeet avomiehelle tuovat tapahtumiin suvantoja, tosin huolestuttavia sellaisia. Uhrikuvaukset monipuolistavat näkökulmia niin uhrin kuin hyväksikäyttäjän omin sanoin. Yllättävää kirjailijatyötä; luulin kirjaa dekkarimaisemmaksi tai suoraviivaisemmaksi mieskostofantasiaksi. Näennäisen kevyessä kääreessä ote onkin isompi ja vakavampi. Se on psykologinen fiktio, jolla on sanoma myös globaalista epätasa-arvosta. Jussi Valtosen Finlandia-voittajaa on kuvattu loistavaksi ajankuvaukseksi, "kun mikään ei riitä" -filosofian peiliksi: myös Päivinen on tiukasti ajassa ja ikuisen riittämättömyyden kysymyksissä, vaikka kapeammalla otannalla. Vaikutuin.

Kenelle: Rumuutta pelkäämättömille, seksin ja väkivallan yhteisen olemassaolon tunnustaville, tasa-arvoa pohtiville, modernin suomen kielen ihailijoille.

Muualla: Vahva tarina, joka jää mieleen, sanoo Villasukka kirjahyllyssä. Hätkähdyttävä lukukokemus, toteaa Annika K. Jokainen Maarian lause abortoi tylsyyden varjonkin, kuvaa Leena Lumi. Krista vajosi kieleen täydellisesti. Marjatta kaipasi kirjaan terävämpää näkökulmaa ja vähemmän pornoa.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano. Into 2014.