sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kansallisteatteri: Minna Canth


Minna Canth, tuo uuden ajan ihminen, on nimikkonäytelmänsä Kansallisteatterissa ansainnut jos kuka. Pääsin ensi-iltaan teatterin bloggariklubilaisena sitä katsomaan, ja olin näkemästäni vaikuttunut: pitkästä aikaa tunsin lumoa; magiaa, jota vain teatteri voi tarjota.

Näytelmä ei ole traditionaalinen juonivetoinen - sellaisen odottajille kokemus lie pettymys - vaikka se seuraa Canthia nuoresta naisesta loppuun saakka. Canth on tulisielu ja energiapakkaus, ei se kiikkustuolissa kirjoitteleva leveähelmainen täti, jona hänet on totuttu näkemään. Eeppiseksi draamaksi mainittu näytelmä koostuu episodeista, palasista, jotka kuvaavat taiteilijan uraa ja elämää. Samalla se luo katsauksen suomalaisen teatteritoiminnan alkuaikoihin.


Episodimaisuus toimii hienosti: rikottu rakenne ehtii antaa paljon enemmän infoa ja viedä syvemmälle aikaan ja tunnelmaan - ja ihmiseen - kuin perinteisempi. Paradoksaalista kyllä, vaikka esitys on rikkonainen, koin näin näkeväni sekä ajan että Minna Canthin aiempaa kokonaisempana, saavani niistä laajemman ja tarkemman käsityksen.

Hän oli vain 36-vuotias jäädessään seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, mutta rakensi huushollinsa hoidon ohella menestyvän kauppaketjun ja kansallisella tasolla merkittävän kirjallisen uran. Naisen organisointikykyä ja älyä ei voi kuin ihailla. Canth seurasi tarkasti aikansa kansainvälisiä virtauksia - näytelmässä nähdään mm. Émile Zola ja mitä: jopa Tsehovin Lokki-näytelmää? - ja hänen salonkinsa Kuopiossa oli tärkeä suomalaisten kulttuurivaikuttajien kokoontumispaikka.


Olen aina ihmetellyt energiaa, josta kaikki kumpusi. Lavalla, Cécile Orblinin hehkuvasti tulkitsemana, se näkyy konkreettisena. Nyt ymmärrän paremmin loputonta tiedonhalua, uteliaisuutta, katseen suuntaa ja sanomisen tarvetta, joka Canthia ajoi.

Ammattitaitoisten näyttelijöiden varaan voi huoletta laskea. Katsoja saa nauttia varmasta työstä: äänet kuuluvat, sanat erottuvat, mutta ennen kaikkea hahmot muotoutuvat omiksi persoonikseen, kuten jo mainitun Canth-Orblinin lisäksi Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Kristiina Halttu Ida Aalbergina, jonka tarinaa näytelmä kertoo enemmänkin. Komeat suoritukset heiltä ja kollegoiltaan!


Pidin myös näytelmän musiikeista ja asuista, jotka toivat tarinaan väriä ja riemastuttivat. Valosuunnittelija Kalle Ropposen työ ohjaa katsojan silmää kuten pitää. Saimme tavata hänet ennen näytelmää: oli todella kiinnostavaa kuulla tämän alan taiteilijan työstä tarkemmin.

Näytelmän sisällä on monta näytelmää. Kunnianhimoinen toteutus on onnistunut ja antaa kuvan nimihenkilön tuotannosta, vaikka voisi nillittää siitä, että hän kirjoitti muutakin kuin näytelmiä. Jotenkin pitää rajata. Voin arvata myös, etteivät tulkinnat miellytä kaikkia, jos ne poikkeavat paljon aiemmin esitetyistä. En ole nähnyt tai lukenut tarpeeksi Canthia ymmärtääkseni vaivaantua kunkin näytelmän tulkinnasta lavalla juuri nyt ja juuri näin; koen kaiken osaksi juuri tätä persoonaa, tätä ajatusmaailmaa. Se oli laaja, nimikkonäytelmänsä kaltainen: siitä ei puuttunut moneen suuntaan tekemistä, ei kunnianhimoa eikä aikalaisiaan hämmentäviä reaktioita ja lopputuloksia.

Niin, näytelmän loppu kosketti. Jokin kumma roska silmissä kirvelsi, sanoja ei heti löytynyt. Olen muuten tosi iloinen siitä, että Kansallisen upeita fasiliteetteja käytetään näytelmässä kunnolla, lavan täydeltä ja syvyydeltä - valitettavasti aina ei näin ole. Jos on puitteet, miksei siitä ottaisi iloa irti?

Tarvitsisimme kipeästi Canthin kaltaista harvinaista ihmislajia lisää: visionäärisiä näkijöitä, näkemyksellisiä ajattelijoita, energisiä tekijöitä. Hän todella oli uuden ajan ihminen -  kuten hän itse sanoi sata vuotta sitten - ja on sitä edelleen. Kertooko tämä enemmän meistä tämän ajan asukeista kuin hänestä? Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen ja ohjaaja Kaisa Korhonen ovat luoneet näytelmän, joka on koskettava ja komea kunnianosoitus nimikkohenkilölleen. Esityksessä yhdistyvät vaivatta vanha ja uusi, aatteiden palo ja moderni tekninen ammattitaito, henkilökohtainen kokemus ja koko kansan kulttuuri ja kehitys. Tarvitseeko vielä sanoa: pidin, paljon, ja suosittelen lämpimästi.

Kenelle: Uuden ajan ihmistä etsivälle, vanhan ja uuden yhdistelmää sietäville, laajasti katsoville, ammattitaitoa arvostaville, teatterin ja kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille.

Muualla: Näyttää ja kuulostaa hyvältä, sanoo Lukupinon Simo ja antaa vinkin, jota minunkin olisi kannattanut noudattaa ennen esitystä. Kirsin Book Club piti materiaalin määrää liian runsaana. Hemuli piti - vaikka Lokkia oudoksui - ja sanoo, ettei esityksessä ole yhtään helppoa roolia. Suomen juhlavuosi taisi alkaa jo nyt, sanoo Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Tani Aina joku kesken -blogista kuvaa tarkemmin puvustusta ja muita yksityiskohtia, muttei innostu kokonaisuudesta.

Suomen Kansallisteatteri: Minna Canth. Ensi-ilta 23.11.2016. Postauksen kuvat: Stefan Bremer (paitsi Minnan salongin kuva omani).

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Rooleissa: Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Liittyvää:

Oma juttuni Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta.

Kesällä olin Kuopiossa Minnan maisemissa - olisinpa tajunnut kysyä Juhani Aholta, miksi hän niin suomi Canthia? Mies, missä on arviointikykysi? Vai kateusko puhui? Aho pääsi äänenä myös mukaan näytelmään.

Minna Canth -sivut. Kuopion kaupunki.

Minnan salonki verkossa - arkistoaineistoa digitaalisesti. Kuopion kaupunginkirjasto.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Finlandia-ehdokkaista ja keski-ikäisen miehen alakulosta


Finlandia-voittaja 2016 on valittu, ja olen iloinen ja tyytyväinen diktaattori Lybeckin valintaan. Viikilän kirja aiheutti lukijalle tunnemyrskyn, jollaista harva kirja saa aikaan. Runouden salakuljetus romaaniin ilmeisesti teki taikojaan. Onnittelut kirjailijalle vielä tätäkin kautta!

Palkintopuheessaan Lybeck esitti kuudesta ehdokkaasta yhteisen tiivistyksen, jota myös HS:n Antti Majander lainasi ja joka minua jäi kovasti mietityttämään. Hän puhui ”alakuloisesta, elämää lamaantuneena tarkkailevasta, keski-ikäisestä, laahustavasta miehestä”. Kas, minä en moista yhteneväisyyttä tarinoissa huomannut; piti oikein ottaa kirjat esiin ja tutkia asiaa. Löytyykö jokaisesta kuvausta vastaava henkilö?

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on jatkumo pitkälle sarjalle, jossa naiset ovat olleet pääosassa. Tällä kertaa kirjailija tosiaan nosti keskiöön sarjassa lapsesta aikuisuuteen kasvaneen Juho Tiihosen. Mutta onko Tiihonen alakuloinen, lamaantunut ja laahustava - kaikkea muuta, jos minulta kysytään. Ehkä hänellä siihen orpona olisi syytä, mutta mies on opiskellut, älykäs ja monipuolinen, tiukasti oman elämänsä ohjissa. Hänestä jää tuntu vahvana, auttavaisena ja kehittyvänä miehenä, jolla on tulevalta odotettavana vain hyvää ja parempaa. Tämä oli itse asiassa yksi syy siihen, miksi kirjasta viehätyin: ei miehen tarvitse aina olla surkimus, edes savolaisen. Vai viittasiko Lybeck Ilmari Lehtivaaraan, häiriintyneeseen toimittajaan - häneen kuvaus sopii, mutta vain sivuhenkilönä kavalkadissa. Lassi Tuomi ja tuomari Kelo taas ovat kuvaukseen sopimattomia muuten, kuten iältään. Vastaus: ei löydy kuin sivuosassa, noin yhden kymmenesosan verran.


Entä Tommi Kinnusen Lopotti? Päähenkilö on sokea Helena, toinen nuori Tuomas. Ei osu tähänkään. Mutta Helenan isä Onni kipuilee, ja Kinnusensa lukeneet tietävät syyn. Ei sekään oikein kuvaukseen istu: alakulon sijaan Onnia vaivaa paljon isompi masennus, laahustamisen sijaan hän tekee jotain muuta. Vastaus: ei löydy.

Emma Puikkosen Eurooppalaisten unien lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kaikkia hahmoja - muistatko itse, niitä nimittäin on paljon? Mieleeni tulevat nuori rekkakuski, reppureissaaja, Lech Walesa, pakenevat somalit, kroaattipojat, jotka päättivät olla albaaneita (vai menikö se toisinpäin), itäsaksalainen muurin murtumisen vuoksi hajoava perhe... ei, ei näistä ainakaan löydy heittoa vastaavaa henkilöä.

Hetkinen, oli eräs ministeri, joka saattoi muistuttaa kuvausta! Valitettavasti en muista hänen toimiaan tarkemmin. Mutta missään tapauksessa se ei ollut kirjassa asia, joka olisi jäänyt tai jonka olisi ollut tarkoitus jäädä päällimmäisenä mieleen. Vastaus: rehellisesti en osaa sanoa, mutta kirjan henkeä ajatellen vastaan ei.


Peter Sandströmin Laudaturin olisin jättänyt siitä kuulemani perusteella lukematta, jos se ei olisi noussut ehdokkaaksi. Vaistoni osui oikeaan, ei ollut minun kirjani. Makuasia toki: en vain pidä tuonkaltaisesta tavasta käyttää kieltä. Runsaat täytesanat ja liitepartikkelit saavat minut ärsyyntymään, samoin relatiivilauseet toinen toisensa perään. Ihmisillä on koko ajan "tapana tehdä" jotain, he ovat "sellaisia." Eikä "Minun ei tietenkään olisi pitänyt ajatella sellaisia juttuja." Tyyli on puhe- ja kirjakielen välimaastosta, teksti sisältää fraaseja ja yllätyksettömiä vertauskuvia (asia ei siedä päivänvaloa, elämän vertaaminen vuoristorataan), sisältö lähes mykäksi ja tahdottomaksi kasvatetun miehen ajatustenvirtaa. En ymmärtänyt tapahtumia, lue: ihmisiä. Miksi isä vie ampumaan pojan, joka on aatteen vuoksi kieltäynyt asepalveluksesta? Miksi mies pesee vaimon pyykit, vaikkeivat he muuten ole yhdessä? Miksi mies ei saa otetta mistään, vaikka hänellä on kaikkea? Kyllä, helmiäkin kirjassa on, ja huumorinpilkettä; sujuvasti sen lukee, vaikkei tyylistä pitäisikään. Vastaus: tämä on juuri Lybeckin kuvaama mies.

Peter Sandström: Laudatur. S&S 2016. Suomennos Outi Menna.

Mitä kertoo Riku Korhonen kirjassaan Emme enää usko pahaan? Muumi-sarjakuvasta lainatun nimen alle kirjailija on kerännyt niin laajan miehen kokemusmaailman, ettei sitäkään ensimmäisenä tule mieleen sanoa laahustavaksi tai lamaantuneeksi. Toimintaa riittää, vaikka alakuloa ei voi välttää. Lopussa tarinasta kehkeytyy suorastaan action-jännitysdraama. Korhosen ajatukset ovat niin isoja, että niitä tuntuu olevan vaikea mahduttaa kahden pisteen rajoihin, mikä tekee lukemisesta hieman uuvuttavaa. En silti halunnut jättää kesken. Vastaus kysymykseen: en osaa tähänkään sanoa kyllä tai ei, mutta kallistun jälkimmäisen kannalle. Eivät kirjan naisetkaan ole ihmistä kummempia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. Kannen suunnittelu Tom Backström. Kustantajan lukukappale.

Lopputulemana kaksi selkeää kyllä-vastausta (sis. Engelin), kaksi varmaa ja kaksi epävarmaa eitä. Muotoilen loppukommenttini uutisvuotohengessä: "Alakuloinen tarkkailu, lamaantuneisuus, keski-ikäisyys ja laahustavuus ovat katsojan silmässä." Siitä olen Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, että ehdokastarjonnan sisältö oli miespainotteinen (varauksella Kähkönen, koska hänellä on henkilöinä enemmän naisia Tiihosen nostosta huolimatta). Olisivatpa ehdolla olleet myös Riitta Jalosen Kirkkaus, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa tai Minna Rytisalon Lempi! Niistä löytyy vahvoja, persoonallisia ja äärimmäisiä naisia. Mutta valintoja on tehtävä, ensi vuonna jotain muuta. Sain nyt kaihertaneen asiani sanottua ja siirryn muihin aiheisiin. Taidan mennä välillä vaikka teatteriin.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Katarina Baer: He olivat natseja

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän lapsi, suomalainen toimittaja Katarina Baer (s. 1969) sai isovanhempiensa kuoltua selville, että isoisä ja isoäiti olivat olleet natseja. Eivät natsiopettajia tai kielinatseja tai muuten vain huviksi haukuttuja, vaan ihka oikeita, Hitlerin Saksan natsiorganisaatiossa toimineita natsipuolueen jäseniä. Jysäyttävä tieto, voin kuvitella!

Baer alkoi tutkia asiaa. Tutkimuksen tulos on kirja, joka kuvaa perheen historiaaa kirjoittajan isään saakka, suvun baltiansaksalaisesta taustasta lähtien. Perhetarinan lisäksi piirtyy suurempi hahmotelma siitä, miten natsipuolueen kaltaisen organisaation synty ja teot olivat mahdollisia ja siitä, miten tavallinen kansalainen saattoi omaksua aatteet, jotka nyt tuntuvat käsittämättömiltä ja järjenvastaisilta.

Kirjailija kuvaa Hitlerin vaivihkaisen nousun 1920-luvun Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan tappiot söivät kansaa ja aiheuttivat katkeruutta. Johtava talous- ja teknologiamahti oli romahtanut. "Sosiaalinen hätä ja poliittinen levottomuus ruokkivat sekä vasemman että oikean laidan ääripuolueissa radikaaleja keinoja ja väkivaltaa." Sosialismin vahvistuessa hyväosaiset kauhistuivat ja alkoivat etsiä tietä, jolla he voisivat säilyttää asemansa, kertoo Baer. Äärinationalismi sai vankan jalansijan. Baltiansaksalaiset olivat hyväosaisia tai heihin luettavia: tämä osa historiaa oli minulle täysin uutta. Baerin perhe oli kotoisin Liettuasta.

Baerin kertomusta lukiessa saa hyvän käsityksen ajan hengestä ja ajattelutavasta. Hän kuvaa tapahtumia seuraavina vuosikymmeninä, niiden syitä ja seurauksia hyvän toimittajan tavoin, puolueettomuuteen pyrkien: kirjoittajan perhesuhde kohteisiinsa tuo jo tarpeeksi tunteellista sävyä tekstiin lukijan ajatuksissa. Isoisä Gertz oli natsi, samoin hänen vaimonsa Ortrud: eivät isoja kihoja, mutta selkeässä käskyketjussa kuitenkin. He tekivät parhaansa kansallissosialismin aatteen puolesta eivätkä minkään todisteen mukaan koskaan kyseenalaistaneet saamiaan käskyjä tai aatteen sisältöä. Baer pyrkii selvittämään, miksi näin kävi. Eikä sitä selvityksen ansiosta ole mahdoton ymmärtää, vaikkei hyväksykään.

Kieltäminen, silmien kääntäminen toisaalle. Juutalaisia ei mainita perheen jäljellejääneissä kirjeissä, ei Kristalliyötä, ei muita toisen maailmansodan tapahtumia, jotka väistämättä ovat olleet puolueen aktiivijäsenten tiedossa. Yhteiskuntajärjestys oli mitä oli, ja suuri joukko oli tyytyväinen. Baer kysyy osuvasti - ja nyt hieman mukailen: kuinka usein itse mainitset demokratian kirjeissäsi, sähköposteissasi tai tekstareissasi? Toisaalta, salaisuus ja häpeä olivat olemassa, mikä ilmeni esimerkiksi siten, ettei 1930-luvusta tai ylipäänsä vanhempien sota-ajasta koskaan puhuttu. Ei ollut valokuvia natsipukuisista isovanhemmista, Grosspapan haudalla ei käyty kuten Karjalan kannaksella jatkosodassa kuolleen toisen vaarin, isoäiti ei kertonut juttuja menneisyydestään. Lapsikin - joka Baer isoäidin eläessä vielä oli - ymmärsi, että asiassa on jotain outoa.

"Kun isoäiti ei puhunut eivätkä isäni ja tätini saaneet kysyttyä, minulle ja sisaruksilleni, lastenlasten sukupolvelle, ei jäänyt juuri kerrottavaa."

Vasta isoäidin kuolema ja vanhojen dokumenttien paljastuminen toi kipeät asiat julki. Tutkimuksen alkusysäys jäi minulle hieman epäselväksi ja olen utelias, mutta liekö se olennaista tarinan kannalta.

Kirja tavallaan alkaa ja päättyy isoisän kuolemaan: se tapahtui Italiassa, vain muutama päivä ennen Saksan antautumista ja sodan päättymistä. "Natsien aloittama, viisi ja puoli vuotta kestänyt maailmansota oli Euroopassa ohi." Niin moni asia olisi voinut olla toisin. Jos ja jos. Ja jos isoisä ei olisi kuollut, olisiko hänet tuomittu sotarikollisena?

Baer ei erota itseään historiastaan, vaikka ottaa selkeän kannan isovanhempiensa ajatusmaailmaan. Kiihkoton suhtautuminen tuo uskottavuutta, vaikkei tutkimus varmasti matkan varrella ole ollut kiihkotonta. Kuka haluaisi kuulla perheestään moisia asioita tai ajautua heistä ihmisinä tiettyihin, vähemmän mairitteleviin johtopäätöksiin (joita ei välttämättä sanota ääneen).

Minua kosketti etenkin kohta, jossa Baer miettii hänetkin osaltaan kasvatetun natsiopeilla: näin lähellä sota meitä kaikkia on, jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet sotaa  tai sen jälkeistä aikaa. Ja kuumottavin kysymys on: voiko vastaava tapahtua jälleen? Eikö sitä tapahdu kaiken aikaa, jossain päin maailmaa? Etnisen taustan vuoksi tappamista, ehkä pienempinä määrinä kerrallaan, mutta tekeekö se asiasta paremman? Emme ole ihmiskuntana edistyneet.

Tekstiltään kirja on helppolukuinen, lyhyehköistä, mustavalkoisista valokuvilla kuvitetuista luvuista koostuva. Kirjeitä on lainattu kursiivilla, ja tarinassa on yksityiskohtia ja ajankuvaa, tietoa saksalaisten arjesta, mikä pitää lukijan kiinnostusta yllä. Kerrotaan lastenhoitomenettelyistä, tai tietyn alueen asukasluetteloista poistuneista nimistä - juutalaisethan ajettiin kodeistaan, jotka päätyivät muun muassa Baltiasta paluumuuttaneiden haltuun. Lopussa on lähdekirjallisuusluettelo.

Koskettava, henkilökohtainen ja aito tarina, joka opettaa lukijalle henkilökohtaisen kautta historiaa ja ihmisluonnetta paremmin kuin kuiva tapausselostus koskaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä - se pätee tähän jos mihin.

Muualla: Leena Lumi kiinnostui kirjassa kaikesta: Gerzt ei ollut pulmunen, mutta Ortrud oli vaikein nieltävä. Kiinnostava ja koskettava, sanoo Hemuli kirjahyllyltään, jossa lisää linkkejä.

Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016. Kustantajan lukukappale.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Joni Pyysalo: Alaska

Aloitin Alaskaa varovasti, mutta etenin koko ajan luottavaisemmin. Puolenvälin jälkeen olin jo julistamassa kirjaa nerokkaaksi, niin hämmästyttäviä ajatuskulkuja ja lauseita se tarjoilee.

Alaska kertoo tarinaa kahdesta ihmisestä, jotka yhtyvät jossain vaiheessa. Ja samalla suurinpiirtein kaikesta, mitä on. Kirjailija laittaa miehen, Dodon, ja naisen, Vestan, ajatuskupliin niin komeita lauseita, yllättäviä oivalluksia ja painavia kannanottoja, että niitä voi lukea nautiskellen, tehdä vaikka mielessään tauluja seinälleen.

"Aurinko näpistää varjot asfaltista, ja lehmusten nuorista lehdistä tarttuu valoon säkenöivää, elävää vihreää. Kiviseinä imee lämpöä ja hohkaa sitä ulkopöytäryhmään, jossa luettavaa sanomalehteä uhkaa digitalisaatio."

Dodon ja Vestan tarinat ovat erilliset, pääosin. Niissä ei ole juuri mitään tavanomaista, siis näissä ihmisissä. Paitsi aika monta asiaa. Tuo vastakkaisuus on kirjan yksi toistuva teema.

"Hän ei ymmärrä, miten pakonomainen hyvänolonetsintä onkin ihanne, elämänpelkuruuden muoto, jolla meditaatio-opettajat, kunto-ohjaajat, urheiluvälinevalmistajat ja terveysruokateollisuus rahastavat. Hän ei ymmärrä, miten elämästä on tullut elämysmatka jonka pitää täyttää odotukset kuten matkatoimiston. Hän ei tiedä, miksi vähemmän sijasta tyydytään enempään, miksi elämän pitää olla yhä täydempää, täydellisempää suoritusta."

Ei ole kevyttä tekstiä, mutta ei varsinaisesti raskastakaan, vaikka täyteenladattua. Varsin ajattelumaista. Loppupuolella jo kovin runollista, eikä se ole lajiani - otteeni jotenkin herposi - mutta palkitsevuutta kokonaisuudessa silti riittää, jos ihmeteltääväkin. Sitaatteja on runsaasti, ja niiden tunnistamisesta saa riemua, Frasierista Himmleriin ja kaikkea siltä väliltä. En varmaan tajunnut puoliakaan, mutta lopussa on lukijalle mukavasti sitaateista luettelo sekä kustakin luvusta kuvaus, joka sekin palvelee enemmän sanataidetta kuin kuivaa infotarkoitusta.

Hämmästyttävä, omanlaisensa romaani, josta jäi hyvä tunnelma ja kunnioitus tekijää kohtaan. Kirjallinen wau-efekti toimi, vaikka tarinat eivät ole hyväntuulentarinoita ja hienoista epätasaisuutta sekä kaukaisuuden tunnetta koin omassa lukemisessani.

Kenelle: Epätavanomaista etsivälle, runollisuutta kaihtamattomalle, tekstejä tästä ajasta kaipaaville, kirjallisia viitteitä arvostaville.

Muualla: Outo otus proosakentällä, miettii Tuijata. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas, sanoo Kirjallisia-blogi. Suomi lukee -sivu kertoo enemmän itse sisällöstä.

Joni Pyysalo: Alaska. WSOY 2016.

torstai 17. marraskuuta 2016

Asko Sahlberg: Pilatus

Pontius Pilatus tuo minulle ensin mieleen joulun: varmaan lapsuuden ja koulun joulunviettojen vuoksi, mikä saa nimen tuntumaan lähes satuhahmolta. Mutta hän oli oikea, elävä ihminen ajanlaskun alussa, ja se on Sahlbergin kirjan aihe. Millainen mies Pilatus oli ja mikä on hänen tarinansa?

Sahlberg piirtää henkilökuvan historian faktoihin nojautuen ja punoo juonen, josta ei jännitystä, ihmissuhteita eikä huumoria puutu. Waltarimaisesti, jonka Sinuhensa lukeneet tunnistavat. Kopiointia? Voiko loukkaantua, jos lukunautinto säilyy? Ketään ei ole kielletty tekemästä näin, harva on onnistunut. Viite on niin ilmiselvä, ettei jäljittelystä edes kannata mainita.

Tuo sotaisa aika, jolloin Rooman valtakunta oli liittänyt itseensä valtavan määrän maita, kansoja ja alueita ja yritti pitää kokonaisuutta hallinnassa, on kuvattu elävästi arjen tasolla. Pilatus palveli keisari Tiberiusta ja nimitettiin Juudean prefektiksi, maaherraksi, suitsemaan Rooman ylimmän johdon kannalta vähäpätöisiä levottomuuksia alueella ja huolehtimaan valtakunnan eduista, kuten veronkeräyksestä.

Pilatus ei tarinan mukaan ollut kunnianhimoinen eikä monimutkaisiin juonitteluihin kykenevä, vaan halusi elämäänsä mukavuutta ja suoraviivaisuutta. Hän oli johtajiaan ja lukuisia roomalaisia jumalia varauksetta kunnioittava suorien otteiden mies: hänen oli vaikea ymmärtää kollegoitaan, jotka halusivat sekoittaa pakkaa omien tavoitteidensa eteen. Saati sitä pientä mutta äänekästä porukkaa, joka kyseenalaisti koko vaivalla ja voimalla luodun yhteiskunnallisen järjestyksen esittämällä outoja aatteita tasa-arvoisuudesta ja yhdestä ainoasta jumalasta.

"Toivottavasti suotte minulle anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta en ole niinkään varma onko minua luotu suuria tavoitteita varten. Olen elämääni nykyisellään varsin tyytyväinen."

Valtataistelut, loputon ahneus ja oman edun tavoittelu - jota nykyisin sanottaisiin kuplassa elämiseksi - olivat hallinnon arkea ja ilmeisesti syitä valtakunnan romahtamiseen myöhemmin. Pilatuksen aikaan vielä sinniteltiin, usein miekan ja myrkyn avulla. Vastustajalla on joskus "syytä luopua suosiolla tämän maailman ihanuudesta." Kuten Pilatus toteaa:

"Tahdoin loppujen lopuksi vain, että hallintoalueellani vallitsisi rauha, että saatoin koota kansalta säädetyt ja viettää päiväni Palestinan auringossa huolta vailla. Tämä päätökseni merkitsi tietenkin, että järjestin jo pian verilöylyn."

Juudeassa Johannes, kastamistoimistaan tunnettu, menetti päänsä ylimystön oikkujen vuoksi. Pilatus tapaa erään Jeshuan; tämä teki taitavia puutöitä. Myöhemmin Pilatus ja Jeshua tapasivat muissa yhteyksissä, hallinnollisissa asioissa, voitaneen sanoa, joihin liittyi myös eräs Barabbas. Sitä ennen, myös Pilatuksen vaimo kiinnostui uudesta aatteesta.

"- Pitääkö tosiaan paikkansa, minun viisas vaimoni kysyi, - että juutalaiset palvovat vain yhtä jumalaa?"

Loisteliaan Herodeksen tasolle Pilatus ei mielestäni yllä, mutta se on silti ehdottoman nautittava teos, joka avaa jälleen värikkään ja elävän historiasiivun lukijan silmien eteen. Sahlbergin tekstintekijän taidot ovat lyömättömät. Vähän (hyvin vähän) tuskastuin sukuselvityksiin, jotka taas historiafriikeille lienevät mannaa, mutta kaikki nuo nimet ja sukulaisuussuhteet kirjan alkupuolella vähän väsyttivät.

Upean tekstin ja tietomäärän lisäksi aina hämmästelen Sahlbergin laaja-alaisuutta: hän ei kirjoita tyypillisesti vain yhtä kirjaa tai edes yhtä kirjallisuuden lajia, vaan on osoittanut taitonsa monella alueella; historiallisten romaanien lisäksi niin jännityspuolella mustanpuhuvalla Göteborg-sarjallaan  (katso myös juttu Yö nielee päivät -kirjasta) kuin älykkäiden ja herkkien pienoisromaanien tekijänä. Sahlberg on ehdottomasti suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden eliittiä.

Vieläkään ei häntä nähty tänä vuonna kirjamessuilla; ehkä joskus - elän toivossa. Enkä ymmärrä, miksi tämä kirjailija ei ole palkintolistojen, haastattelupyyntöjen ja median kärjessä. Jos ei näillä ansioilla, millä sitten? Jos se on hänen oma valintansa, kuten muutto Suomesta viittaa, siihen tyydymme ja nöyrästi kiittäen kumarramme.

Kenelle: Historiahulluille, komeaa tekstiä ihaileville, ajatteluttavaa etsiville, tarinoissa viihtyville, kuivan huumorin ja älykkään sisällön ystäville.

Muualla: Radio Classic esittää Pilatuksestä äänikirjanäytteitä.

Asko Sahlberg: Pilatus. Like 2016.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Hylätty ranta


Merenranta Luoteis-Englannissa: kolkko, tuulinen ja vaarallinen. Sinne kuitenkin haluaa harras katolinen äiti uskovan yhteisönsä viedä viettämään pääsiäistä, kuten ennenkin on tehty. Teinipoika Tonto kertoo tarinaa, jonka keskiössä on hänen veljensä Hanny. Jumalalta odotetaan ihmettä: saada mykkä Henny puhumaan paikallisen pyhän lähteen veden avulla, ja siksi suoritetaan rukoukset ja muut rituaalit pilkuntarkasti.

Paikka ei kuitenkaan ole samanlainen kuin ennen. Oudot, levottomuutta herättävät tapahtumat varjostavat ryhmän keskittymistä asiaansa. Äiti, joka yllättäen nousee kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi, ei pidä muutoksista, etenkään uskonasioissa. Sen saa tuntea myös uusi pappi, isä Bernard.

Tunnelma on vahva, uhkaava, vaikuttava. Meren rannan voi nähdä silmissään; luontoa kuvataan paljon, liikaakin, minun makuuni. Tarinankerronta etenee verkkaisesti, jälleen, hieman liiankin, kärsimättömälle lukijalle. Kieli ja käännös ovat kauniita!

Kenelle: Tunnelmanrakastajille, verkkaisesta jännityksestä nauttiville,

Muualla: Monella tavalla äärimmäinen teos, sanoo Annika. MarikaOksan saivat rantafiilikset jatkamaan lukemista, Ullan piti mukana kaunis kieli. Hienovaraisen kylmäävä tarina, sanoo Kirjakaapin kummitus. Susa koukuttui. Lukemisen arvoinen, sanoo Lumiomena.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta. WSOY 2016. Suomennos Jaakko Kankaanpää.


Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


Kovasti kiehtova
nimi kirjalla! Ja kuvaava: juuri tuosta on kyse. Nuori Simon joutuu onnettomuuteen ja aivokuolee (onkohan tämä oikea lääketieteellinen termi?). Hänen elimensä toimivat kuitenkin edelleen, joten lääkärit ehdottavat niiden luovutusta niitä kipeästi kaipaaville, vielä eläville.

Elinsiirrot on hämmästyttävä kirjanaihe, jota kirjailija kuvaa sekä luovuttajan perheen, Simonin vanhempien, että vastaanottajan näkökulmasta. Ja lisäksi lääkärien ja lääketieteen näkökulmasta. Miksi elimiä luovutetaan ja milloin sen voi tehdä, mitkä asiat ovat esteenä?

Koskettava kuolemankuvaus ja perheen kokemus, kliinisen tarkka lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaus (niin tarkka kuin tavislukija voi ymmärtää, alan termeihin ja detaljeihin ei sentään mennä), sekä filosofista että käytännön pohdintaa elinsiirroista. Tyylikäs teksti on kirkasta kuin leikkauspöydän valossa, pitkät - jopa toista sivua - lauseet soljuvat luonnollisesti ja ohjaavat lukijaa tunteesta järkeen ja takaisin, käytännöstä teoriaan ja takaisin, ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, joka on tummuudestaan huolimatta valoisa.

Hieno, epätavallinen kirja, josta ei löydy kliseitä eikä tavanomaisuuksia, ei seksiä eikä väkivaltaa, ei hyssyttelyä eikä hengellistä tai moraalista kauhistelua tai suoraan lausuttua kannanottoa puolesta tai vastaan. Mutta ihme on, jos lukija ei tämän jälkeen ala elinluovutustestamenttia omalla kohdallaan miettiä. Se taas ei ole ihme, että kirja on kahminut kotimaassaan Ranskassa lukuisia kirja-alan palkintoja.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016. Komea suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Kenelle: Tietoa kaunokirjallisen nautinnon lisäksi etsiville, lääketieteestä kiinnostuneille, äkillistä kuolemaa miettimään uskaltautuville, ranskalaisen modernin proosan arvostajille, tyylin ja laadun ystäville.

Muualla: Lukuneuvojan mielestä yksi vuoden hienoimpia. Otti ja kouraisi sydänjuurista asti, sanoo Mummo matkalla. Ompullakin sattui sydämeen. Ulla oletti kirjan vaikeammaksi luettavaksi kuin se oli.


Kuin kohtaisi satakielen


Harper Leen Kuin surmaisi satakielen sai Pulitzerin ja on yksi Yhdysvaltojen eniten myytyjä kirjoja, osin siksi, että se kuuluu useiden koulujen opetusohjelmaan. Se on käännetty 35 kielelle, kokonaismyynti noin 40 miljoonaa kappaletta. Ikonisen kirjan kirjoittanut Lee ei koskaan julkaissut toista romaania; Kaikki taivaan linnut julkaistiin postuumisti. Lee inhosi julkisuutta ja hälinää, mutta suunnitteli kirjoittamista jatkuvasti. Salaperäisyys on ruokkinut tarinoita, luuloja ja huhuja, joita amerikkalainen toimittaja Marja Mills kirjassaan oikoo kertomalla siitä, millainen Lee ihmisenä on ja millaisesta todellisuudesta menestyskirja syntyi.

Mills sai erikoisen tilaisuuden tutustua Leehen ja tämän sisareen Aliceen toimittajan työnsä ansiosta ja paneutui asiaan niin, että muutti jopa asumaan sisarusten kodin lähelle Alabaman Monroevilleen, kaupunkiin, joka oli Satakielen tapahtumakaupungin esikuva. En epäile hänen aitouttaan tai kunnioitustaan noita kirjallisesti äärimmäisen sivistyneitä sisaruksia kohtaan. Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa Leen kirjan ihailijoille, mutta toteutus jättää jonkin verran toivomisen varaa.

Kokonaisuudessa on paljon toistoa ja sekavuuden tuntua, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei toimittaja ollut terve kootessaan kirjaansa; häntä vaivaa vaikea neurologinen autoimmuunitauti. Kirja on tietomäärästään huolimatta enemmän henkilökohtainen päiväkirja ja Leen palvontakirja kuin kirjallinen taide- tai tietoteos itsessään. Priorisointi ontuu; isot ja pienet asiat esiintyvät sekaisin. Kirjailija selostaa turhan tuntuisia yksityiskohtia pitkästi, mutta kuittaa merkittäviä seikkoja hätäisesti.

Myös lähteiden ja henkilöluettelon puuttuminen sekä muutamat toistuvat suomen kielen virheet korostavat keskeneräisyyden tuntua. Luin silti uteliaana loppuun saakka ja opin jotain etelävaltiolaisesta elämäntavasta, klassikon synnystä ja kirjasivistyksestä, vaikka vaikutelmaksi jäi, että Millsin keräämällä informaatiomäärällä olisi joku toinen saanut koottua huomattavasti napakamman ja ammattimaisemman henkilö- ja miljöökuvauksen. Kiinnostava teos joka tapauksessa aiheen ystäville.

Kenelle: Harper Leestä kiinnostuneille, Amerikan etelävaltioiden elämään tutustuville, julkisuuden henkilöiden ongelmia pohtiville.

Muualla: sydän.fi-sivu sanoo kirjan sivujen huokuvan jonkinmoista jäykkyyttä.

Marja Mills: Kuin kohtaisi satakielen. Minerva 2016. Suomennos Sirpa Saari.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Äiti halusi neljä tytärtä. Neljä kaunista, ihanaa tyttöä, täydellisen perheen. Äiti sai tyttärensä, joiden kaikkien etunimi alkoi kulttuuriperheen tapaan samalla kirjaimella. Aliisa, älykäs ja menestyvä kaunotar pitkine säärineen; käytännöllinen mutta pulleroksi peikoksi itsensä tunteva Ada; Alma, joka hakee kaikkea täysillä ja heilahtelee vaarallisesti laidasta laitaan; ja lopulta pieni Anni, joka ei isona muista tapahtumia, joista kirjan alkuosa kertoo.

Nuorten tyttöjen kuvaus on vaikuttavaa ja vakuuttavaa. Kun luin tunteesta, joka saa tytön leijumaan jalat ilmassa, oman ihanuutensa ja maailman mahdollisuuksien täyttämänä, koin sen itse, hurmaannuin nuoruuden huolettomuudesta. Kaiken varmuudesta.

"Ja minä. Minä olen päättänyt ottaa kaiken."

Kun osuin kohtaan, jossa ahdistus iskee ja pelot painavat, tunsin tuttuutta. Myös vankkumaton sisaruus tekee vaikutuksen, vaikka riidat ovat rajuja.

"Minua ärsyttää ärsyttää ärsyttää Aliisan täydellinen iho, hänen täydelliset silmänsä, hänen täydellinen vartalonsa, Alisaa maailman kaunein tyttö Aliisa Aliisa Aliisa --- tönäisen Aliisaa ja Aliisa tönäisee minua ja minä Aliisaa. - Älkää tönikö, huutaa isä, mutta minä tönin silti ja Aliisa tönii, kunnes Anni alkaa itkeä. Isä repii meidät erilleen."

Kirja kertoo tyttöjen tarinan lapsuuden ajalta, myöhemmin aikuisina. Enkä osannut lainkaan aavistaa, mitä heistä tulisi, Adaa ehkä lukuunottamatta. Silti kaikki käy luontevasti, vaikka ei helposti. Missä vaiheessa lapsesta tulee aikuinen, oma itsensä, vanhemmistaan irti oleva olento?

"Ja siksi lapset kestävät. He kannattelevat vanhempiaan, kun muut sortuvat ympäriltä."

Mikä oikeastaan oli syy siihen, että Aliisalle käy kuten käy? Ja miksi Anni on niin levoton, hankala, villi ja suojaton; antaa käyttää itseään hyväksi, vaikka luulee käyttävänsä itse? Onko näkymisen tarve niin vahva, että se voittaa itsesuojeluvaiston? Taiteilijasielu-fraasi on puutteellinen selitys. Almasta puhumattakaan? Miksei heillä ole tunnetta: "Olet turvassa." 

Äidin salaisuus paljastuu ajan myötä. Miten se vaikutti tyttöjen kasvuun ja naiseksi kehittymiseen, vaikkei siitä puhuttu - lapsethan vaistoavat kaiken? Ja mitä sitten; onko sillä enää väliä ja merkitystä? Eihän tämän pitänyt olla äidin tarina. Isä jää vielä enemmän varjoon. Opettaja, joka tutustuu perheeseen jo tyttöjen ollessa pieniä, on enemmän läsnä, mutta hänen motiivinsa ovat lukijalle pitkään hämärät. Särkee sydäntä, miten yksin ja syrjään tärkeiden ihmisten katseilta tytöt lopulta kasvamisessaan jäävät, ja silti se tuntuu karmealla tavalla ihan normaalilta ja tavalliselta. Koska olemme tottuneet väärään, emmekä osaa kaivata muuta?

Erityisen hieno nuoruuden kuvaus, hatarampi perheen kuvaus, osuva vaikka osoittelevan kärjistävä aikuistumisen kuvaus. Kivi kuvaa nuoruuden voimakkaasti ja hehkeästi, lukijan tunteita taitavasti ohjaten haikeudesta iloon, surusta pelkoon, turhautumisesta voitonhetkiin. Hän ei sorru latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin eikä päästä tyttöjään helpolla. Ei elämäkään päästä. Mietin, mikä kirjan suosio ja tunnettuus olisi, jos se olisi julkaistu suuremman kielialueen maassa; ainakin nykyistä isompi! Samasta aiheesta on kirjoitettu muiden muassa näissä: Emma Clinen Tytöt, Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, jossa nimen mukaisesti ollaan lapsia, mutta lukija voi hyvin jatkaa tarinaa mielessään.

Viite samannimiseen, Mika Waltarin käsikirjoittamaan ja surkeat arviot saaneeseen elokuvaan, onko sitä? Muutama yhteinen piirre juoneen on (löysin elokuvan kuvauksen perusteella kaksi), niin vähän, etten tiedä, onko kyseessä sattuma vai kirjailijan jekku.

Kenelle: Tyttöydestä tietäville, tyttöjä kannustaville, tytärten vanhemmille ja sukulaisille, tämän ajan perhetarinoiden ystäville, aikuisille.

Muualla: Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö, sanoo Kiven vimmaa rakastava Annika, Rakkaudesta kirjoihin. ...tyttöyden kehitystarina. Se säkenöi nuoruutta, nuoruuden energiaa ja vimmaa, sanoo Ullan Luetut kirjat.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Into 2016.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Q-teatterin tarinan kirjana ovat upeasti toteuttaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö. Tuo 60-luvulla syntyneiden ilmiönä käynnistynyt teatteri on herättänyt 25 vuotta niin suuria ja elämyksiä ja ajatuksia ja tekee samaa tänäkin päivänä, ettei kirjaa voi missata, jos kotimainen teatteri yhtään kiinnostaa.

Teatterin perustaja Antti Raivio tiimeineen jätti pysyvän jäljen aikalaisiinsa, kuten tähän lukijaan. Skavabölen pojat muutti käsitykseni teatterista kertaheitolla: olin nähnyt 90-luvun alussa Helsingissä Ryhmäteatteria ja Jussi Parviaista (kaupunginteatteri oli pinnalla ja suosituin, Kansallinen muumiokamaa, Ryhmis uutta ja kiinnostavaa), mutta silti pidin teatteria enemmän pönötyksenä, katsojien mukaviihtymisenä, varmaan sivistävänä mutta kaukaisena taidemuotona. Kunnes Q:ssa vierailtuani 1991 oivalsin, mitä teatteri voi olla: se voi iskeä suoraan katsojaan, sitä voi tehdä aidolla tunteella ja todella kertomisella. Se oli hieno ja vahva kokemus, joka vaikuttaa edelleen ja asettaa katsojana teatterin kriteerit korkealle.

"Lapsenmielisyys, villi mielikuvituksellisuus ja fantasian sulautuminen realismiin näkyivät vahvasti Raivion näytelmien kielessä." 

Alkuun Q oli täysin Raivion teatteri. Hän johti, ohjasi ja kirjoitti. Skavabölen Evert ja Rupert jäävät historiaan. Hän kuvaa oman ja veljensä Leon - myös tärkeä Q-teatterin vaikuttaja - lapsuuden tarkasti ja todesti lapsen näkökulmasta. Mukana on myös muiden näyttelijöiden, kuten Hannu Kiviojan ja Anna-Leena Sipilän, lapsuusmuistoja. Kuten kirjailijat sanovat: Kun yksityiskohtaisuus ja henkilökohtaisuus viedään tarpeeksi pitkälle, tulee siitä yleisesti jaettua. 

"Raivion teksti on pikemmin proosarunoa kuin realistisesti kirjoitettua arkipäivän dialogia. Kieli on tiheää ja aforistisuuteen asti hiottua. Repliikit muistuttavat Samuel Beckettin minimalista kieltä. Raivion tiivis ilmaisu on sukua myös Maria Jotunin ja Paavo Haavikon lauseille."

Antti Raivio ja muut q-laiset eivät olleet yksin. Käännösnäytelmien sijaan alkoivat nousta kotimaiset tekstit muuallakin. Perhekohtaisuus ja Outi Nyytäjän sanoin "uusi, kevyempi realismi" nousivat. Mainitaan Reko Lundán ja KOM, Kristian Smeds ja Takomo. Kaikin tavoin uusi vaihe oli koittanut suomalaisessa teatterissa. Enää ei tarvinnut olla instituutio, ei turkkalaisen fyysinen julistaja eikä edes cool, vaan vastavoimana hyödynnettiin uutta voimavaraa, herkkää tunnetta. Kostein silmin lepattelusta Q:ta joskus morkattiinkin. Mutta heillä se ei ollut päälleliimattua eikä teeskenneltyä, vaan vahvuutta käyttää tunnetta työkaluna - ja se toimi.

Kirja kuvaa Q-teatterin vaikuttajahahmojen uran ja kehityksen kiinnostavasti. Näyttelijät Tommi Korpela, Elina Knihtilä, joka on nykyään näyttelijäntyön professori (kuvassa Antti Raivion kanssa Helsingin kirjamessuilla),  Annu Valonen, Vera Kiiskinen, Pirjo Lonka, Mari Perankoski, Jani Volanen, Eero Ritala ja monet muut tulivat tutuiksi myöhemmin laajemmin muilla töillään. Ohjaajat Heikki Kujanpää, Erik Söderblom, Antti Hietala, tuottaja Jukka Hytti, nimiä vyöryy, ja erilaisia uria teatterin parissa. Herkkua alan harrastajalle!

Baltic Circle on Jukka Hytin ja Erik Söderblomin synnyttämä toimintamuoto: he matkailivat Baltiassa tutustumassa teatteriin eri maissa. Helsingin kulttuuripääkaupunkisäätiön johtaja Georg Dolivo kiinnostui hankkeesta, jossa Itämeren maiden uuden teatterin tekijöille luotaisiin kohtaamispaikka. Baltian taide- ja teatteritaidehistoria on pitkä, ja puuhamiehet halusivat päästä nurkkakuntaisuudesta eroon. Festivaalit polkaistiin käyntiin vuonna 2000, ja kuten kirja sanoo: "Helsinki tuntui ensimmäisen kerran eurooppalaiselta kulttuurikaupungilta." Nyt festivaalia on järjestetty jo toistakymmentä kertaa, mukana "omaehtoisuuteen, ei-kaupallisuuteen ja aidosti taiteelliseen teatterin pyrkiviä teattereita." Puuhamiesten mukaan tuli myös puuhanaisia: Elina Knihtilä oli ja on yksi tasa-arvomoottoreista teatterissa laajemminkin. Ja nyt pääsen vetämään kotiin päin: Kannelmäen kulttuurikeskus Kanneltalo tekee yhteistyötä Baltic Circlen kanssa - Baltic Circle Festival 2016 tapahtuu 15. - 20.11.

Nyt alkuperäiset q-laiset ovat julkkiksia, jotka tekevät kunnianhimoisia töitä kukin sarallaan. Knihtilä ja hänen puolisonsa Tommi Korpela muuten esittivät ensi kerran avioparia koskettavassa, Heikki Kujanpään ohjaamassa näytelmässä Putoavia enkeleitä, joka kertoi Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta (ja josta siitäkin tehtiin elokuva myöhemmin). Tietysti osa originaaleista on jo tippunut vauhdissa pois, omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta.

Uusi sukupolvi on vallannut Q:n: mainittakoon käsikirjoittajista muun muassa Johannes Ekholm, joka kirjoitti Kaspar Hauserin sekä tämän kirjan ja Saara Turunen muun muassa Tavallisessa aavessa (samoja teemoja kuin Rakkaudenhirviössä), jonka esitykset jatkuvat vuonna 2017.

"Kaspar Hauserin kaltaista ilmiötä ei kotimaisessa teatterissa ole montaa. ... Esitykseen tuntui eskaloituvan koko nykymaailman ääliömäisyys niin vastaansanomattoman rehellisesti, että se tuntui jo ehdottavan jotain aivan uudenlaista huomista."

Suuresta suosiosta huolimatta aikaansa sidottua näytelmää ei kuitenkaan haluttu jatkaa, ei muokata elokuvaksi eikä jatkosarjaksi. Kuten ohjaaja Akse Pettersson sanoi: Oli tosi kivaa ajatella, että tehdään tää juuri näin ja lopetetaan ajoissa ja se on siinä.

Mutta Q-kirjasta piti puhua: se kertoo tämän nimenomaisen teatterin 25-vuotisen tarinan, mutta samalla laajemminkin teatterin kehityksestä Suomessa. Ei, kyseessä ei ole kokonaiskuva, mutta herkullinen ja olennainen siivu siitä. Se on koukuttava, ihastuttava ja yltäkylläisen informaationtäyteinen kirja teatterin ystäville; kunnianhimolla ja vahvalla eläytymisellä tehty, kuten Q-teatteriin kuuluu. Mietin, että moni asia vertautuu myös bisneselämään. Kuka johtaja ei haluaisi saada tiiminsä tekemään työtä yhtä antaumuksella, yhtä hyvin tuloksin, tai oppia yhteistyötä ja vaihtaa osaamista muiden saman alan tekijöiden kanssa - ehkä tarinasta voi saada vinkkejä, miten se tehdään? Kirjaa ei tee mieli sanoa historiikiksi, joka jotenkin viittaa hiipumiseen tai vähintään viralliseen pysähtyneisyyteen, koska teatteri elää, vaikuttaa, kehittyy ja voi hyvin. Alkuperäinen ainutlaatuinen tiimihenki ja kunnianhimo ovat jäljellä: ei tarjota vain viihdettä vaan myös ajateltavaa.

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Like 2016.

Kenelle: Teatterin katsojille, teatterityöstä kiinnostuneille, sitä opiskeleville, tekeville ja opettaville tai niistä haaveileville, kutsumusammattia miettiville, tiimityön onnistumisen reseptejä etsiville, yritysten ja yhteisöjen toimintaa sekä lahjakkuuksia kehittäville.

Muualla: Moniääninen muistelmateos, sanoo HS:n Suna Vuori, joka kaipaa kuivempaa ja kriittisempää kirjaa. Minä en - olen otollista ohderyhmää, johon juuri tämä Q-tyyli kolahtaa. Henki ja tekemisen tapa käyvät minusta erinomaisesti ilmi juuri näin, vaikka totta on, että fanikirjan suuntaan ollaan kallellaan. Olisin silti ollut pettynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

P.S. 
Q-teatterin yleisötyö on myös legendaarista: Jaana Taskisen johtamana työtä on tehty niin lasten, syrjäytyneiden kuin koulujen ja lähiöiden kanssa. Kannelmäki-liikkeen edustajana ehdotin Q:lle, voisiko tehdä jotain ihan tavallisten (tätien) kanssa - voisimmeko me olla kerrankin "erityisryhmä"? Zodiakin ja Q:n yhteistyöllä pärähti viime vuonna käyntiin ohjelma, jossa sain muuntua moneksi, kuten blondiksi! IIK-Ihanien ihmisten kerhossa (Jaanan nimeämä) kokeilimme draaman eri keinoja oman ilmaisun ja luovuuden herättelemiseksi; pääsimme myös penkomaan Q-teatterin takahuoneita ja puvustamoa, kuten näkyy. Pitäiskö mun vaihtaa pysyvästi blondiksi? Ks. ryhmäkuvassa oikealla. Muiden osallistujien nimiä en julkista, kun en lupaakaan kysynyt. Ryhmäkuvan meistä otti Q:n talokuvaaja, itse hän Patrik Pesonius, joka on kuvannut esityksiä mainoksiin, julisteisiin, verkkoon ja mihin tahansa tarpeeseen alusta asti. Kiitos Jaana, Pate (kuvassa kypsän Marilyn Monroen kanssa) ja kerholaiset!

 

 

Ja vielä fanitan vähän: Antti Raivion, Hannu Kiviojan ja Elina Knihtilän nimmarit kirjan julkkareissa. Kiitos, kaikesta!







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kotimaisia uutuuksia lyhyesti

Uusien kirjojen tulvassa lukupino kasvaa, mutta samoin kasvaa luettujen kasa. Millään ei ehdi jokaisesta kirjoittaa omaa juttua, ennen kuin kirja pitää kiikuttaa kirjastoon tai lainata seuraavalle innokkaalle lukijalle, mutta joitakin haluan nostaa ja muistutella antoisista luettavista.

Tätä nykyä kaikki varmaan lukevat ahneesti niitä Finlandia-ehdokkaita, jotka ovat lukematta, ainakin minä: Sandström ja Korhonen ovat vielä pinossa. Mutta Viikilä, Kähkönen, Kinnunen ja Puikkonen ovat jo tuttuja ja erinomaisiksi havaittuja, ja minkä tahansa voitto sopii minulle. Kähköstä kannatan kunnioittaen jo aikaisempaakin tuotantoa, jota on tehty ammattimaisesti, suurella asiantuntemuksella ja perehtymisellä pitkään, kirjallista kunnianhimoa ja uusiutumista unohtamatta: niin moni yksittäinen kirja on huipputasoa, tämänvuotinenkin. Toisaalta Kinnunen on osoittanut loistavasti kykynsä kahdella kirjallaan ja sukeltanut sydämiin ryminällä. Viikilän ensimmäinen romaani, runouden jälkeen, on viettelevän hurmaava ja ihastuttaa Helsingin historia -hullua. Puikkonen on älykäs ja kunnianhimoinen kirjoittaja, ja luulen, ettei hänen parasta teostaan ole edes nähty vielä.

Kirjoitettuani tämän jutun huomasin kaikkien olevan Bonnierin kirjoja, kuten valtaosa Finlandia-ehdokkaistakin. Kertoo siitä, että iso kustantamo paitsi tuottaa paljon laadukasta luettavaa, myös osaa ja pystyy tekemään kirjansa tiettäväksi. Pari muun kustantamon kirjaa on minulla loppusuoralla, joten niitäkin on tulossa, samoin ulkomaisia.

Törmäys


Raju aihe: Aamu ajaa autollaan kuoliaaksi nuoren Nadjan ja vammauttaa tämän poikaystävän Miron. Miten tällaisesta voivat selvitä Aamu, Nadjan vanhemmat, Miro ja hänen perheensä, kaikki, joita tapahtuma koskettaa? Kun toisesta on jäljellä vain hautakumpu, toisesta toimiva yläosa. Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja, joka kertoo onnettomuuden olosuhteet niin todenoloisesti ja perin pohjin, että puistattaa.

Haluanko lukea, haluanko tietää näin tarkasti? Välillä epäilin, luin kuitenkin, vaikka kieltämättä helpotuin, kun pääsin loppuun. Sinulle, joka uskallat ja haluat. Älkääkä räplätkö niitä kännyköitä ajaessanne!

Kenelle: Realistista tämän päivän tarinaa kaipaaville

Muualla: Taidokas ja tärkeä romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Uskomattoman hieno tunnekirja, kuvailee Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirjakaapin kummitus Jonna pitää Marttisen henkilöitä vakuuttavina.

Annamari Marttinen: Törmäys. Tammi 2016.

Jääkausi


Koulukiusaamisen uhriksi voi joutua myös opettaja. Mentula tuntee koulumaailman ja nuoret, mikä näkyy hänen kirjoittaessaan isosydämistä ja miehekästä tarinaa opettaja Juhasta ja hänen oppilastaan Helmistä, joka saa yhdellä nettikommentilla aikaan loppumattoman myllerryksen. Koulukavereiden kiusaama Helmi ei teinin logiikalla mieti tekonsa seurauksia omaa napaansa pidemmälle: jotenkin pitää porukassa päteä.

Synkeä, uskottava ja ymmärtävä tarina hyväksynnän puutteesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Sekä lapsen että aikuisen kannalta. Pidän Mentulan rouheahkosta, arkisen kauniista ja helppolukuisesta kirjoitustavasta, joka sanoittaa arkea kuin dokumenttia, mutta kirjallisin keinoin. Messuilla keskustelimme muun muassa Jahti-elokuvasta, joka on samasta aiheesta huolimatta kuitenkin ihan toinen tarina; eivät syö toisiaan.

Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016.

Kenelle: Koulumaailmasta kiinnostuneille, perusjuohevan tarinan ystäville.

Muualla: Hieman erilainen kirja kiusaamisesta, kuvaa Mari A. Ei jätä kylmäksi, sanoo Sirri Sivutiellä.

Luciferin oppipojat


Kaiken realismin jälkeen pakenen arkea avaruuteen. Ja 2100-luvulle, jossa sankarillinen kapteeni Bonhomme rientää auttamaan naapuriplaneetan väkeä miehistöineen ja kyborgeineen. Vetävä tieteistarina soljuu mainiosti, viihdyttää ja vähän jännittääkin, muttei pelota - ollaan riittävän kaukana. Villi mielikuvitus pitää mielenkiinnon yllä.

Mieleeni tuli yksi parhaista lukemistani scifi-kirjoista, Pohlin ja Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Vaikken Koskiselta osaa osoittaa yhteiskunnallista kannanottoa - jos petosteemaa ja planeettojen liittoumia ei katsota sellaisiksi (ehkä ne ovatkin viitteitä nykyvaltioiden menoon) - jotain samaa henkeä näissä on, ainakin vetävyyden suhteen. Ja saa tästä isompiakin ajatuskulkuja mieleensä jos sellaisia kaipaa, kuten yhteiskunnan kehityksen lisäksi ihmislajin tulevaisuudesta, jumalan olemassaolosta ja sen sellaisista. Minulle riittää kyllä mainiosti kirjan uskottavuus viihdyttävänä seikkailuna, ei aina jaksa miettiä sen isommin. Tosin ilman noita elementtejä taustalla nimenomaan uskottavuus olisi varmasti kärsinyt.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016.

Kenelle: Scifin ystäville, kauas katsoville, jännittävää viihdettä hakeville.

Muualla: Kirjakko ruispellossa nautti lukemisen joka hetkestä. Hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti, sanoo Lukupinon Simo. Suuret teemat saivat Lukutoukka-Kristan ajattelemaan.

Helmet-haasteessa 2016 viimeisimmän voi liittää kohtaan 35, kirjassa ollaan avaruudessa. Kaikki kolme sopivat kohtaan 49: vuonna 2016 julkaistu kirja.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Maaria Päivinen: Kellari

Vimma ja omaperäinen ote tekstiin kiinnosti Maaria Päivisen edellisessä kirjassa. Uutuudessa on samoja piirteitä ja aiheita: nuori, ainakin ulkopuolisin silmin oudosti käyttäytyvä nainen, jonka mies jättää. Kosto ja sen uhri. Vähintään lievän väkivallan uhka ja mielenterveyden rajojen koetteleminen.

Kellari sukeltaa mielen kellareihin, sanoi Päivinen hienosti kirjamessuilla - kustantajan kanssa mietitty lause, joka löytyy kirjan takakannestakin. Kyseessä ei muuten ole edellisen kirjan jatko (näinkin sen voisi kuvitella), vaan oma tarinansa, joka tapahtuu Islannissa, Päivisen nykyisessä kotimaassa.

Nyt mukana on päähenkilön, Vilman, lisäksi kaksi pientä tytärtä ja naapurin iäkäs rouva, joka seuraa ikkunasta Vilman elämää. Hän näkee, etteivät miehen jättämän perheen asiat ole kunnossa ja yrittää auttaa, minkä hupenevilla voimillaan voi ja minkä Vilma antaa, mikä ei ole paljon. Pyyteet eivät ole täysin epäitsekkäät: yksinäinen vanhus kaipaa perhettä, jota hän yrittää liikuttavasti vieraista itselleen rakentaa. Tytöille tästä on iloa, etenkin pienelle Stellalle, jota äiti ei noteeraa, hyvä kun muistaa tämän olemassaolon. Viola ei ole halukas päästämään naapuria lähelle, sillä hän on sulkenut häpeällisesti hänet jättäneen miehen talonsa kellariin!

Kellarin teksti on kekseliästä, parhaimmillaan hykerryttävää, muutamassa kohtaa hieman kikkailevaa. Juoni ja tunnelma ovat painostavan jännittävät. Koko karmea ja karmealla tavalla uskottava kuvio rakentuu pettävän rauhallisesti. Eri-ikäisten yksinäisyys, äitiyden kysymykset, kuten voiko toista lasta rakastaa ja toista ei, eron kipeys, lasten avuttomuus ja aikuisen tarve, suomalainen omin voimin pärjäämisen pakko. Päivinen ehtii käsitellä paljon. Tärkein on silti loukatun naisen psyyke ja koston tarve sekä tämän tuoma jännitys ja draaman tuntu, joka pitää lukijan tiukasti mukana. Islannin maisemat tuovat eksotiikkaa suomalaiselle lukijalle. Ulkopuolinen tuulahdus suomenkieliseen kirjallisuuteen on tervetullut, ja se on yksi syy, miksi tätä kirjailjaa kannattaa seurata.

Kirjan nimi on kulunut; samannimisiä löytyy googlaten ainakin kolme muuta. Ja suomen yleiskielessä on vähintään 100 000 sanaa, joten valinnanvaraa riittäisi. Minulle kirja nimeltä Kellari tarkoittaa Jyrki Heinon hienoa historiallista dekkaria. Jatkossa uskon muistavani tämänkin Päivisen omintakeisen otteen vuoksi.

Kenelle: Tummanpuhuvan ystäville, hätkähtämättömille, psykologisesta jännityksestä nauttiville.

Muualla: Puistattavan intohimoinen lukusukkula, sanoo Annika. Mari a ei keksi kirjasta mitään valitettavaa. Inga (naapuri, jonka oikeaa islantilaista nimeä en edes yritä kirjoittaa, Maaria ei itsekään osannut sitä lausua haastattelussaan :-) ) on Vilman tarinan balanssi, sanoo Leena Lumi.

Maaria Päivinen: Kellari. Into 2016.

torstai 3. marraskuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoinen herättää ihastusta. Alma Mahler (s. 1879) herätti paheksuntaa. Kuuluisan säveltäjän vaimona (Googlaa Alma problem. Tai älä sittenkään.) ja myös muuten: hän oli nainen, joka hullaannutti. Eräskin ihailija rakennutti hänestä aidonkokoisen nuken, jonka kanssa nautti illallisia ja ties mitä, kuljetti tätä teatteriinkin, kerrotaan. Useita taiteilija-avioliittoja, synnillisiä suhteita ja synnytyksiä, jo 9-vuotiaana aloitettu säveltäminen ja juutalaisena pako Euroopasta - huima elämäntarina!

Kirja ei kerro vain Almasta, nimi vie sikäli harhaan. Almaa ei kannustettu säveltämisen uralla, ei soittajana, ei taiteilijana - ei tuohon aikaan. Enemmän kirja kertoo tästä ajasta ja sen naisista. (Lukijan tulkintaa, kuten koko juttu.) Olisiko Alma nykyajassa kuin kirjan lakimies, joka hoitaa työnsä viileän ammattimaisesti ja hakee nautintonsa sieltä, mistä se on helpointa ja miellyttävintä: nuoren pojan maksullisesta ja auliista kehosta. Vai olisiko Alma ollut halpa yökerhotanssija, botox-huulineen ja noloine facebook-kuvineen, yhtä lailla rakkautta vailla? Keinot vain ovat erilaiset, ja resurssit. Niin taloudelliset kuin älylliset. Veikkaan olosuhteiden pakkoa: Alma ei kainostellut, ei rakentanut uraa. Mutta jos hän olisi paneutunut musiikkiin, ties mitä hänestä olisi tullut.

Weselius viittaa kohtuun, kaiken alkuun ja juureen. Naisella se roikkuu verisenä mukana vaikkei haluaisi. Voiko yksi ruumiinosa määrittää meitä niin vääjäämättä, tekemällä sen omistajan tahdottomaksi nukeksi? Ei voi, sanoo nykynainen, vaikkei oikeasti ole varma. Ovatko päätökseni fysiikan, järjen vai tunteen ohjailemia, ja mikä on lopulta paras vaihtoehto? Hämmentää.

Ei kirjailija jätä sorkkimatta ajan ilmiöitä. Nuoret miehet eksoottisen nimisistä maista "ympäri Eurooppaa hakemassa seikkailua, ja mitä epätoivoisempi tilanne niillä oli - mitä vähemmän niiden äidit olivat pitäneet niitä sylissä - sitä kovempia sotureita niistä tuli ja sitä vähemmän niitä kiinnosti minkä jumalan puolesta ne taistelivat."

Katkera kaikkitietävä kertoja näyttää tämän esimerkkinä "lehmämäisyyden puuttumiselle". Sillä Alma on hänen mielestään lehmä. Kermaleivos, sacherkakku ja puuterivippa, jota pitää kokonaisen kirjan verran moittia. Ei siis lainkaan epämerkittävä henkilö. Mikä on kertojan motiivi?

Sietämätöntä, ärsyttävää! Entä tyttö, joka menee epämääräisissä olosuhteissa pimeään teollisuushalliin ja tulee sieltä rahatukon kanssa. Yksinhuoltaja Aino seuraa tytön puuhia, vaikka omissakin ongelmissa olisi tekemistä. Lapset, rahapula, työ, viranomaiset ja perhetyöntekijät ja kaikki se. Ja taas Aino mokaa. Mutta yllättäen, lakimies on armollinen. Ja vaikkei olisi, Ainolla on mielikuvituksensa, taiteensa. Taas lukijaa ärsyttää. Ja säälittää, sillä Ainon veljellä ovat asiat huonosti. Vielä huonommin ovat asiat nigerialaisilla siepatuilla tytöillä, joiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ei edes sitä. Ja kaikki tämä kohtujen vuoksi? Lukija jää sanattomaksi.

Komeaa tekstiä, mielikuvitusta lietsovia ajatusrakennelmia ja taidokkaita lauseita, joiden kirjoittamisesta ja lukemisesta olen kiitollinen. Mutta myös vaikeita mielenliikkeitä, hankaluutta. Tuohtumus on aitoa, niin kirjassa kuin lukijalla. Mitä-tämä-oikein-on? Alan olla todella hereillä.

Kirjailija on kuvataiteilija, enkä ole kuva- vaan teksti-ihminen. Naisesta on moneksi, muuksi kuin kohduksi tai bikinimainokseksi - sekö on viesti? Senkö pitäisi yllättää? Vai onko niin, ettei kokonaiskuvaa ole tarkoituskaan luoda valmiiksi? Onko se kirjailijan laiskuutta vai lukijan? Siihenkö viittaa kirjan nimen huutomerkki? Varoittava, paheksuva vai riemuitseva? Pidin siitä, sopii tähän!

Kirja saa miettimään naisen ja tytön asemaa. Sitä, miten eri tavoin sen näemme eri maissa, yhteiskuntaluokissa, aikakausina. Ajat muuttuvat, muuttuuko nainen? Kirja on kannanotto, muistutus, reunahuomio ja uusi viite Eevan tyttärien historiaan. Tyylikkäästi, taitavasti. Lukijalta hieman ponnisteluja vaativasti. Herää!

Sain tavata kirjailijan Kansallisteatterin bloggariklubilla. Weselius sanoo kirjassa olevan paljon rakkautta. Vähän yllätyin kaiken tuohtumukseni keskellä tästä ja siitä, miksei kirjailija ole lainkaan tuohtunut. Menikö se ohi kirjoittamalla? Oliko kirja "vain" suoritus ja loistavan tekstin taidonnäyte?

Kenelle: Naisten asemaa miettiville, visuaalisille lukijoille, naisten ja tyttöjen asemaa puolustaville, komean tekstin ystäville, selkeitä ratkaisuja kaihtaville, mielikuvituksen voimaan luottaville.

Muualla: Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella kovin sanoin. Ja monenlaista muuta kirjoittaa Omppu Reader, why did I marry him -blogissaan. Tuijata kertoo hahmosta, jonka miehinen putkinäkö on rajannut. Sirpalemaisuus toimi Paulalle jossain määrin etäännyttävästi. Teksti menee ihon alle, sanoo Sari P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Villiä ja virkistävää, sanoo tekstistä Maisku. Tekstiluolan Tuomas sanoo Weseliuksen otetta fiksuksi ja jotenkin raikkaan tuntuiseksi.

Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016.

Kirja voitti WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjapalkinnon ja erottui luotettavien lähteiden mukaan selkeästi joukosta omaperäisyydellään. Kirja on taiteen tohtori Weseliuksen esikoisromaani, mutta luulen ja toivon, että häneltä saamme lisää merkillepantavaa luettavaa: hän sanoi lukeneensa aina paljon ja kokee tekstit omaksi alueekseen. Vaikka hän teki uraa parikymmentä vuotta muualla - kuten valokuvataiteilijana ja alan lehtorina - hän tuntuu nyt "palanneen" tälle alueelle tosimielellä.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Helsingin kirjamessut 2016, osa 4, finaali

Kirjamessut ja muutama päivä sulattelua takana, kirjapinoja viikoiksi pitkin pöytiä. Hulinan jälkeinen tyhjä olo estää vielä keskittymisen niihin tai ylipäänsä mihinkään. Ehkä listaus nähdystä auttaa päättymistraumaan?

Ovien avausta odotellessa
Ja tältä oven takana näytti

Messujen alkupuolesta kerroin jo aiemmin. Lauantaina bloggaajalla piti kiirettä: Bonnierin perinteisellä bloggariaamiaiselta, josta on raportoinut tarkemmin muun muassa Omppu, jouduin lähtemään kesken. Olin jo aiemmin tavannut Clas Anderssonin hänen uusimman kirjansa tiimoilta ja kirjaan tutustunut, samoin Riitta Jalosen Kirkkauteen, (molemmat nautinnollisia luettavia), muut aamiaisella esitellyt vielä "tekeillä".

Ja kesken hienon kattauksen livahdin Nainen parvekkeella -lukupiiriin.


Kriitikkobattle


Lukupiiristä säntäsin seuraamaan hetkeksi kriitikkobattlea (oik.): Aleksis Salusjärvi luki kahdelle kriitikolle tekstinpätkiä, jotka piti arvioida, ehkä tunnistaakin, parissa minuutissa. "Ihan varmasti olen lukenut tämän jostain..."

Mainiota nähdä, miten ammattilainen nopeasti nappaa keskeisiä pointteja, kuten Otso Kantokorpi Paperi T:n runokokoelmasta. Oli hauskaa myös itse arvuutella (useimmiten pieleen), mistä kirjoista pätkät olivat.

Parnasson kirjallisuuskeskustelu


Keskustelijoina olivat Touko Siltala, Antti Hurskainen, Sirpa Kähkönen, vetäjänä Karo Hämäläinen. Miten tämän päivän kirjallisuutta kuvaillaan 30 vuoden kuluttua kirjallisuushistoriassa, kysyy Karo. Osallistujat epäilevät, mahdetaanko 30 vuoden kuluttua enää kirjoittaa kirjallisuushistoriaa. Huumorissa totta toinen puoli? Autofiktio kasvoi, julkaisukynnys laski - netin, tarvepainatuksen ja muiden ajan ilmiöiden ansiosta, Karo avittaa, sillä kysymys osoittautuu panelisteille vaikeaksi: oli helpompi pohtia muutoksia, mitä viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut.

Siltala totesi Frankfurtin kirjamessuilta äskettäin palanneena, ettei edes maailman suurimmassa kirjatapahtumassa juuri puhuta kirjallisuudesta, vaan se on kauppapaikka, jossa kaupataan käännösoikeuksia. Kuulemma tänä vuonna messuilla ei myöskään ollut yhtä suurta kohukirjaa, joidenkin vuosien tapaan. Pohjoismaissa sentään on optimismi viriämässä ja kirjamyynti kasvussa, Suomea lukuunottamatta, hän sanoi. (Saman kommentin kuulin muuten myös toisissa keskusteluissa, kuten kääntäjiltä; esimerkiksi Tanskassa on kuulemma varsinainen suomalaisten kirjojen buumi.)

Mitä sanotte siitä, että meillä top 20 -käännöskirjoista 17 on rikoskirjaa? Käännöskirjojen määrä vähenee edelleen Suomessa, sanoi Siltala. Suomalaiset haluavat nyt suomalaista, suomi jyrää! Jos kehityksen olisi tiennyt 6 - 7 vuotta sitten, olisi Siltala harkinnut toisenkin kerran David Foster Wallacen suomentamista. Takkiin tulee paksuista älykkökirjoista. Siltalalle oli lohkaistu, että DFW-t-paita olisi tuottanut hyvin. Panelistit olivat ymmärtääkseni yhtä mieltä siitä, että paljon merkittävää jää kääntämättä - ja nyt siis yhä enemmän, etenkin vieraammilta kielialueilta, kuten Aasiasta ja Etelä-Amerikasta, totesi Kähkönen. Vaikka suomalaisten kielitaito on kasvanut ja kirjoja tilataan maailmalta, vierailla kielillä tuskin luetaan niin paljon, että se riittäisi kattamaan käännösten vähentymistä.

Millaista kirjallisuus on 30 vuoden kuluttua? Nyt panelistit saivat kukin nostaa nykykirjoista kolme, joiden arvelivat näyttävän suuntaa tai jäävän kirjallisuushistoriaamme. En aio luetella kaikkia nostettuja, mutta muun muassa digiympäristössä toimiva kirjaformaatti mainittiin, samoin Markku Eskelisen proosan historiikki Raukoilla rajoilla, jonka Hurskaisen mielestä tulisi olla alan oppikirja. Jukka Viikilä, Johannes Ekholm ja Iida Rauma mainittiin, samoin Helen Macdonald, jonka H niin kuin haukka on esimerkki faktan ja fiktion taitavasta yhdistämisestä, minkä Kähkönen arveli kasvavan. Genreistä esiin nousivat eri taiteenlajien yhdistävät sarjakuvat - Hérge on Kähkösen suosikki - sekä esseet, jotka nekin kytkeytyvät tietoon: esseen minä on enemmän minä kuin kaunokirjan, totesi vetäjä. (Rikoskirjojen määrään ei edelleenkään kukaan kommentoinut mitään.)

Teoksen bloggaritilaisuus ja muita kohtaamisia



Teoksella tapasin muun muassa Leena Parkkisen (oik.), jonka uutuus Säädyllinen ainesosa on herättänyt ihastusta. Kahden muun vieraan, Katarina Bauerin (vas.) He olivat natseja ja Kari Uusikon Tuhat ja yksi ovat vielä lukulistalla. Kuulimme kirjojen ja kirjailijoiden taustoista, vähän motiiveista ja työtavoistakin.



Antti Heikkistä kuuntelin päivän päätteeksi ja vaihdoin myös muutaman sanan Heikki Turusen kanssa, josta Heikkinen teki muistelmakirjan ennen Matkamies maan -uutuuttaan. Lukupinossa tämäkin.


Elämäkerrat, fanikirjat


Musiikki ja fanikirjat olivat messujen ei-virallinen, mutta näkyvä varjoteema. Niitä on nimittäin paljon! Fanikirjoja ja elämäkertoja on tänä vuonna ilmestynyt ainakin Jari Sillanpäästä, JVG:stä, Pate Mustajärvestä, Antti Tuiskusta ja Remu Aaltosesta, jota kuvassa haastattelee Baba Lybeck, toisena haastateltavana kirjan tekijä Markku Salo (oli muuten hyvin viihdyttävä haastattelu, kuten Remun kielenkäytön tuntevat arvaavat).



Ja tietysti Jare Tiihosesta, jonka paikallaolo ei räjäyttänytkään Messukeskusta, vaikka nimmarijonot olivat pitkät. Pisimmät ne kuitenkin perinteisesti olivat Don Rosalla, kuten aina. Kuulin jopa neljän tunnin jonosta!

Eppu Normaali -kirja Tiimalasin santaa on julkaistu juhlapainoksena Eppujen 40-vuotisen uran kunniaksi. Kirjan tekijä Santtu Luoto kertoi, että kirja on sama kuin ennen, pienillä päivityksillä täydennettynä.

Mitä jäi näkemättä, mitä käteen? 


Paljon - ohjelmatarjontaa on niin hurjasti. Hyvä messuorganisaatio, älkää ainakaan lisätkö sitä, kirjanystävä uuvahtaa! En kaikista messuvuosista huolimatta osannut ennakoida siirtymisaikoja: kun tilaisuus alkaa viiden minuutin kuluttua toisella puolella Messukeskusta, tekee edellisen loputtua tiukkaa ehtiä alkuun. Ruokailu- ja muita huoltotoimiakin on pakko hoitaa. Ja taas meni hyvä haastattelu sivu suun! Maistoin muuten elämäni ensimmäisen kerran nyhtökauraa (no, söihän sitä nälissään) ja Teerenpelin ruis-ipaa eli Ripaa (herkullista). Messuhinnoin ja -aikatauluin ei tule mentyä liiallisuuksiin näissä harrastuksissa.

Olisin vielä halunnut nähdä vaikka mitä! Kuten livenä upean Kristallipalatsin kirjoittaneen Anna-Kaari Hakkaraisen sekä Twist-kirjailija Klas Östergrenin. Ja Heidi Köngäksen ja Raija Orasen esityksen siitä, millaista on kirjoittaa ihmisestä, joka on todellinen historian henkilö. Orasen näkemyksiä aiheesta voi lukea myös HS:n Teemasta, joka messulla maksoi vain neljä euroa, ja kaupan päälle tuli iso suklaalevy!

Eri puolilta maata ja ulkomailta asti tulleiden bloggarikollegoiden kanssa ehdin viettää aikaa ihan liian vähän säntäillessäni paikasta toiseen. Ensi vuonna teen ohjelmastani verkkaisemman ja huomioin myös esitysten pitopaikat paremmin toisiinsa sopiviksi. Ja otan askelmittarin!

Ostospuolella täydensin Sirpa Kähkösen tuotannon sarjaani ja hankin lahjakirjoja. Divaripuolelta ostan oman traditioni mukaan aina jotain kiinnostavaa ja vähintään yhden Helsingin historiaan liittyvän kirjan, tällä kertaa Armas J. Pullan Helsingin.

Yle Areenassa on paljon haastatteluja messuilta, ja blogeista löytyy lisää messupostauksia. Eikä huuma tähän pääty, sillä jännää riittää kirjanystäville: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan tällä viikolla. Nyt myös yleisö voi äänestää omat suosikkinsa. HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistetaan 16.11.

Samana päivänä alkaa muuten myös Kuopion kirjallisuustapahtuma Kirjakantti. Se kestää 20.11. saakka. Savonia-palkinto on perinteisesti julkaistu vuoden vaihteessa.

Seuraavaksi, jospa keskittyisi vaihteeksi lukemiseen?

Vaikkei näin hienoja tyynyjä kuin Bonnierin messuosastolla kotona olekaan nojailtavaksi.