Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Mutta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blundy teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Lyhytarviot: käännösuutuuksia

Uutuuskirjoja tulvii, osin itse valittuina, osin kustantajien lähettäminä arvostelukappaleina. Jälkimmäisiä edustaa Taivas on meidän, jonka imelä alaotsikointi tökkii välittömästi. "Kun kaikki on menetetty, jää jäljelle rakkaus." Jepjep.

Mainittua faktaa kieltämättä ja yhtään väheksymättä tilannetta, jossa lapsi sairastuu parantumattomasti, tunteikas kuvaus ei kosketa, vaikka on vetävä ja taitavasti rakenneltu - jo aiheeltaan, joka saa vanhemmat vapisemaan, ja hyödyntää sitä häpeämättä. Tekstin nokkeluudet tuntuvat vain korostavan irvokkuutta, fiksu sanailu alleviivaavan eroa tosielämän ja kirjan välillä. Siinä purraan huulta ja on "kamalaa - kertakaikkiaan kamalaa - joutua puhumaan siitä." En oikein tiedä, kuka kirjaa tarvitsee: tuoko se säihkettä elämään romanttisen draaman ystävälle tai lohtua lapsensa menettäneelle tai sitä pelkäävälle? Minulle satu toi hetken irtioton arjesta ja luin sen nikottelematta. Jälkimaku ei ole miellyttävä. Mutta voiko tästä aiheesta ollakaan?

Luke Allnut: Taivas on meidän (We own the sky). Otava 2018. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale.

Muualla: Lapsia ei tilata, ne saadaan, muistuttaa Leena Lumi ja sanoo kirjoittajan jättävän meille valon ja rakkauden. Hidasta elämää -blogi ymmärtää jälleen minua enemmän ja sitoo hienosti sisällön surun tunnettuihin vaiheisiin. Unohtakaa kaikki edellä sanottu.

Huh, mikä tilanne! Joan on eläintarhassa nelivuotiaan Lincoln-poikansa kanssa, kun paikan valtaavat asemiehet, jotka haluavat tappaa. Ja ovat jo aloittaneet. Joan yrittää salata tilanteen pojalta niin pitkään kuin mahdollista ja samalla hakeutua suojaan. Mikä ei ole helppoa, koska tietoa tappajien määrästä ei ole. Ja miksi joku ammuskelee eläintarhassa?

Joan on onneksi fiksu ja tuntee paikan hyvin. Ja poikansa tietysti; hän saa puhumalla tämän toimimaan kuten pitää, hiljenemään kun on tarvis piilotella. Mutta kuoleman uhka on koko ajan käsillä.

Jokaisen vanhemman peruspelkoon iskevä trilleri alkaa vetävästi ja on asetelmaltaan samastuttava - kuka ei kävisi julkisissa paikoissa, kuten eläintarhassa, kuka ei olisi lukenut koulu-, tori- ja katuampumisista, jotka satunnaisuudessaan ovat mielettömiä ja kauhistuttavia: olemmeko turvassa enää missään?

Kokonaiseksi kirjaksi jännite kestää nipin napin kitkutellen. Tekstillisesti kelpoa, ajoittain oikeasti jännittävää. Myös tappajien motiiveja avataan, muttei se herätä myötätuntoa. Enemmän surua siitä, että näin vinksahtanutta on ja voi olla, kuten uutisointi meille jatkuvasti kertoo. En osaa sanoa, toimiiko lukeminen enemmän pelkojen käsittelykanavana (hyvä) vai pelotteluna (paha). Taivun jälkimmäiseen, mutta lukija valitsee itse. Ja kyllä, jos aloittaa, pakko se loppuun asti lukea. Kenelle suosittelisin? Vanhemmille, jotka etsivät jännitystä ja motivaatiota  lapsiarkeen, ja muille, jotka osaavat ja haluavat eläytyä hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita. S&S 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Kansi Anders Carpelan, taitto Jukka Iivarinen.

Muualla: Kerronta on vahvaa, selkeää ja hyvin fyysistä, sanoo Helmi Kekkonen, myös pienten lasten äiti. Pienen lapsen ja äidin läheisyys on kuvattu hienosti, sanoo Kirjan pauloissa.

Nyt osuu! Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika ei ole trilleri, vaan viihdekirja, brittiläisen vinksahtaneeseen huumorityyliin. Jouluviikko perheen kesken kuulostaa kyllä trilleriltä ja henkilöt ovat kliseitä, mutta soppa, jonka kirjailija saa aineksista aikaan, maistuu makealta.

Perheen tytär Olivia on ollut lääkärinä avustustöissä Afrikassa, Liberiassa, jossa leviää vaarallinen haagvirus. Kun hän palaa lapsuudenperheensä luo jouluksi, koko porukka joutuu viikoksi karanteeniin, niin pikkusisko Phoebe poikaystävineen kuin vanhemmat, ruokakriitikko-isä Andrew ja sisustussuunnittelija-äiti Emma. Ja yllättäen myös amerikkalainen Jesse - homo ja vegaani, luonnollisesti pidättyvään tapaan kuvattuna - joka sai juuri selville, että Andrew on hänen biologinen isänsä.

Näette varmaan kuvion. Viihdyin ja hihittelin. En edes tullut ajatelleeksi kielen toimivuutta, eli toimii hienosti. Mainiota aivojen lepuutteluluettavaa brittiviihteen ystäville.

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Tammi 2018. Suomennos Karoliina Timonen.

Muualla: Kirjojen keskellä liikututaan ja todetaan kerronnan olevan todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta.

Karmeita kirjoja! Fiona Barton: Leski ja A.J. Finn: Nainen ikkunassa

Karmeus ei viittaa kirjan laatuun, vaan sisältöön. Bartonin Leski kiinnosti aiheen kuultuani: kuvittelin, että tulossa on kotimaisen tv-sarjan Mustien leskien tapaista mutta herkullisempaa kostofantasiaa kaltoin kohdellulta vaimolta mustan huumorin myötä. No ei tullut.    Tuli pahempaa.

Kun tajusin, että kyse on kadonneen pikkutytön tapauksen selvittämisestä, teki mieli keskeyttää lukeminen, mutta ei arvoitusta enää voinut jättää mielen perälle kummittelemaan. Barton hyökkää suoraan arimpaan kohtaan lukijassa: voiko pahempaa rikosta olla kuin lapsen sieppaus, mielikuvituksen heti tilanteeseen luomine lisäpiirteineen? Ajankuvaa luovat netinkäyttö ja sivut, joille ei toivoisi lapsensa eksyvän. Harmitonta aikuisten leikkiä?

"Isi sanoi, että minä olin liikaa tietokoneella", Kultakutri vastasi. "Isi rankaisi minua." Kumpikin tiesi, että hän oli jo kaksikymmentä- seitsemänvuotias, mutta leikki oli jo käynnissä. - Millä lailla? - En viitsi kertoa. Saattaisi tulla taas vaikeuksia. - Kerro nyt. Ja Kultakutri kertoi."

Hienovaraisuudesta Bartonia ei voi syyttää jatkossakaan, niin railakkaan purevasti hän kuvaa sekä poliisin että etenkin median toimintaa. Molempien tavoitteet ja tehtävät tehdään selviksi, molemmat sisältävät raadollisuutta, kylmää tosiasioiden toteamista ja taitavuutta työssä, mutta myös virheitä, joita inhimilliset seikat vääjäämättä aiheuttavat. Tässä kirjailija on ehdottomasti parhaimmillaan. Se selittyy myöhemmin, kun luen liepeestä, että hän on tehnyt pitkään töitä suurissa brittimedioissa ja nykyisin kouluttaa toimittajia.

Juoni ei sinänsä ole erityinen, eikä näkökulmatekniikka - äänessä ovat leski, poliisi, toimittaja ja muutama muu - eikä edes teksti, joka välillä junnaa. Kevennystä ei löydy millinkään verran, ei huumorina tai sivujuonina, mutta kokonaisuus toimii riittävän hyvin, koska todentuntu on läsnä. Ja se luo tunnelman, joka pelottaa ja hämmentää ja jolle on pakko saada lopetus, loppupisteen kautta. Niitä kirjoja, jotka on pakko lukea loppuun mutta joista jää tahmainen olo. Tehokas, myönnän, ja lajissaan taitava. Laji ei vain ole minulle sopivin. Lukekoon ken uskaltaa!

Kenelle: Pelkoa pelkäämättömille, käsien likaamista kaihtamattomille, median toiminnasta kiinnostuneille.

Muualla:  Koukuttava, jopa hengitystä salpaava, sanoo Mai. Jean on aika pelottava hahmo, sanoo Hemuli ja linkkaa muihin blogiarvioihin.

Fiona Barton: Leski (The Widow). Bazar 2018. Suomennos Pirkko Biström.
 
  - - - - - - 

Annalla on agorafobia, avaran paikan kammo. Hän on linnoittautunut kotiinsa New Yorkissa, tilaa tarvitsemansa kotiinkuljetuksina eikä tapaa ketään, jos ei ole pakko, ja harvoin on. Mieheen ja lapseen hän pitää yhteyttä keskusteluin. Itseään hän ravitsee lähinnä punaviinillä ja psyyken lääkkeillä.

Yksi sosiaalinen ase hänellä on: ikkunat. Anna seuraa vastapäisten talojen ihmisten elämää ja osuu näkemään väkivaltaisen kohtauksen. Uteliaisuus ja hätä voittavat kammon, ainakin yrittävät. Miten Anna sotkeutuu naapurien tilanteeseen ja miten hän itse pärjää? Hän on sentään koulutukseltaan psykologi; naisella luulisi olevan keinoja selvittää niin oma sekava tilanteensa kuin auttaa muitakin, muutenkin kuin netissä neuvomalla, mitä hän harrastaa. Se tuntuu terveeltä ja kannatettavalta toiminnalta Annan itsensä kannalta. Mehän tiedämme, ettei hän ole kunnossa, ja jatkuva viini- ja lääkekuuri tuo lukijalle lisäpäänvaivaa: miten paljon Annan kertomaan voi luottaa?

Anna joutuu huomaamaan, että ovet ja ikkunat sulkemalla ei pääse pakoon maailmaa eikä ihmismielen syövereitä, sen hienoine ja kammottavine puolineen. Lukijalle arvoitukset avautuvat monien vihjeiden kautta.

"Jane kirkaisi. Kaksi kertaa. Hänen poikansa sanoi, että mitään hätää ei ole. En voi kutsua poliisia; jos Ethan ei puhu minulle, hän ei varmasti puhu virkavallalle."

Kelpoa psykologista jännitystä; ennalta arvaamatonta, hiljalleen salaisuuksiaan raottavaa. Ja pelottavaa: on mahdoton olla kuvittelematta, miten itse reagoisi Annan tilanteessa. Melkoinen taistelutarina!

Kenelle: Vainoharhaisille. Pahinta pelkääville. Ajatukset pois arjesta tahtoville.

Muualla: Kirjojen kuisketta esittelee kirjan lisäksi kirjailijan. Samoin tekee Kirsin Book Clubin Minna, joka nautti erityisesti siitä, ettei ratkaisu paljastunut liian aikaisin. Kenen taistelusta oli kyse ja kuka on tehnyt rikoksen, vai onko kukaan?

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window). Otava 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Sain kirjat kustantajilta, kiitos!

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Hylätty ranta

Merenranta Luoteis-Englannissa: kolkko, tuulinen ja vaarallinen. Sinne kuitenkin haluaa harras katolinen äiti uskovan yhteisönsä viedä viettämään pääsiäistä, kuten ennenkin on tehty. Teinipoika Tonto kertoo tarinaa, jonka keskiössä on hänen veljensä Henny. Jumalalta odotetaan ihmettä: saada mykkä Henny puhumaan paikallisen pyhän lähteen veden avulla, ja siksi suoritetaan rukoukset ja muut rituaalit pilkuntarkasti.

Paikka ei kuitenkaan ole samanlainen kuin ennen. Oudot, levottomuutta herättävät tapahtumat varjostavat ryhmän keskittymistä asiaansa. Äiti, joka yllättäen nousee kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi, ei pidä muutoksista, etenkään uskonasioissa. Sen saa tuntea myös uusi pappi, isä Bernard.

Tunnelma on vahva, uhkaava, vaikuttava. Meren rannan voi nähdä silmissään; luontoa kuvataan paljon, liikaakin, minun makuuni. Tarinankerronta etenee verkkaisesti, jälleen, hieman liiankin, kärsimättömälle lukijalle. Kieli ja käännös ovat kauniita!

Kenelle: Tunnelmanrakastajille, verkkaisesta jännityksestä nauttiville,

Muualla: Monella tavalla äärimmäinen teos, sanoo Annika. MarikaOksan saivat rantafiilikset jatkamaan lukemista, Ullan piti mukana kaunis kieli. Hienovaraisen kylmäävä tarina, sanoo Kirjakaapin kummitus. Susa koukuttui. Lukemisen arvoinen, sanoo Lumiomena.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta. WSOY 2016. Suomennos Jaakko Kankaanpää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kovasti kiehtova nimi kirjalla! Ja kuvaava: juuri tuosta on kyse. Nuori Simon joutuu onnettomuuteen ja aivokuolee (onkohan tämä oikea lääketieteellinen termi?). Hänen elimensä toimivat kuitenkin edelleen, joten lääkärit ehdottavat niiden luovutusta niitä kipeästi kaipaaville, vielä eläville.

Elinsiirrot on hämmästyttävä kirjanaihe, jota kirjailija kuvaa sekä luovuttajan perheen, Simonin vanhempien, että vastaanottajan näkökulmasta. Ja lisäksi lääkärien ja lääketieteen näkökulmasta. Miksi elimiä luovutetaan ja milloin sen voi tehdä, mitkä asiat ovat esteenä?

Koskettava kuolemankuvaus ja perheen kokemus, kliinisen tarkka lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaus (niin tarkka kuin tavislukija voi ymmärtää, alan termeihin ja detaljeihin ei sentään mennä), sekä filosofista että käytännön pohdintaa elinsiirroista. Tyylikäs teksti on kirkasta kuin leikkauspöydän valossa, pitkät - jopa toista sivua - lauseet soljuvat luonnollisesti ja ohjaavat lukijaa tunteesta järkeen ja takaisin, käytännöstä teoriaan ja takaisin, ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, joka on tummuudestaan huolimatta valoisa.

Hieno, epätavallinen kirja, josta ei löydy kliseitä eikä tavanomaisuuksia, ei seksiä eikä väkivaltaa, ei hyssyttelyä eikä hengellistä tai moraalista kauhistelua tai suoraan lausuttua kannanottoa puolesta tai vastaan. Mutta ihme on, jos lukija ei tämän jälkeen ala elinluovutustestamenttia omalla kohdallaan miettiä. Se taas ei ole ihme, että kirja on kahminut kotimaassaan Ranskassa lukuisia kirja-alan palkintoja.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016. Komea suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Kenelle: Tietoa kaunokirjallisen nautinnon lisäksi etsiville, lääketieteestä kiinnostuneille, äkillistä kuolemaa miettimään uskaltautuville, ranskalaisen modernin proosan arvostajille, tyylin ja laadun ystäville.

Muualla: Lukuneuvojan mielestä yksi vuoden hienoimpia. Otti ja kouraisi sydänjuurista asti, sanoo Mummo matkalla. Ompullakin sattui sydämeen. Ulla oletti kirjan vaikeammaksi luettavaksi kuin se oli.

Kuin kohtaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen sai Pulitzerin ja on yksi Yhdysvaltojen eniten myytyjä kirjoja, osin siksi, että se kuuluu useiden koulujen opetusohjelmaan. Se on käännetty 35 kielelle, kokonaismyynti noin 40 miljoonaa kappaletta. Ikonisen kirjan kirjoittanut Lee ei koskaan julkaissut toista romaania; Kaikki taivaan linnut julkaistiin postuumisti. Lee inhosi julkisuutta ja hälinää, mutta suunnitteli kirjoittamista jatkuvasti. Salaperäisyys on ruokkinut tarinoita, luuloja ja huhuja, joita amerikkalainen toimittaja Marja Mills kirjassaan oikoo kertomalla siitä, millainen Lee ihmisenä on ja millaisesta todellisuudesta menestyskirja syntyi.

Mills sai erikoisen tilaisuuden tutustua Leehen ja tämän sisareen Aliceen toimittajan työnsä ansiosta ja paneutui asiaan niin, että muutti jopa asumaan sisarusten kodin lähelle Alabaman Monroevilleen, kaupunkiin, joka oli Satakielen tapahtumakaupungin esikuva. En epäile hänen aitouttaan tai kunnioitustaan noita kirjallisesti äärimmäisen sivistyneitä sisaruksia kohtaan. Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa Leen kirjan ihailijoille, mutta toteutus jättää jonkin verran toivomisen varaa.

Kokonaisuudessa on paljon toistoa ja sekavuuden tuntua, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei toimittaja ollut terve kootessaan kirjaansa; häntä vaivaa vaikea neurologinen autoimmuunitauti. Kirja on tietomäärästään huolimatta enemmän henkilökohtainen päiväkirja ja Leen palvontakirja kuin kirjallinen taide- tai tietoteos itsessään. Priorisointi ontuu; isot ja pienet asiat esiintyvät sekaisin. Kirjailija selostaa turhan tuntuisia yksityiskohtia pitkästi, mutta kuittaa merkittäviä seikkoja hätäisesti.

Myös lähteiden ja henkilöluettelon puuttuminen sekä muutamat toistuvat suomen kielen virheet korostavat keskeneräisyyden tuntua. Luin silti uteliaana loppuun saakka ja opin jotain etelävaltiolaisesta elämäntavasta, klassikon synnystä ja kirjasivistyksestä, vaikka vaikutelmaksi jäi, että Millsin keräämällä informaatiomäärällä olisi joku toinen saanut koottua huomattavasti napakamman ja ammattimaisemman henkilö- ja miljöökuvauksen. Kiinnostava teos joka tapauksessa aiheen ystäville.

Kenelle: Harper Leestä kiinnostuneille, Amerikan etelävaltioiden elämään tutustuville, julkisuuden henkilöiden ongelmia pohtiville.

Muualla: sydän.fi-sivu sanoo kirjan sivujen huokuvan jonkinmoista jäykkyyttä.

Marja Mills: Kuin kohtaisi satakielen. Minerva 2016. Suomennos Sirpa Saari.

Schroder

Hankala nimi kirjalla, pikavilkaisulla ei tajua, kuka on kirjoittaja ja mikä on kirjan nimi. Outoja minulle molemmat, mutta mökkimatkalla sopivasti käteen osui, joten tuli luettua.

Alun outouden jälkeen teksti alkoi vetää mukaansa. Kysessä on kirje, jonka Erik Schroder kirjoittaa vankilasta vaimolleen Lauralle. Ex-vaimolle, tarkkaan ottaen, sillä asumuserosta kaikki alkoi. Kuusivuotias tytär Meadow jää äidilleen, ja pian isä huomaa, kuinka vähän hänellä on oikeuksia tyttöön ja kuinka harvoin hän saa tätä tavata. Ikävä on suuri, joten Erik ottaa käyttöön oman käden oikeuden ja lähtee tytön kanssa luvattomalle matkalle. Puolivahingossa oikeastaan, ilman suunnitelmaa.

Erikin elämä ei ole siihen astikaan kulkenut tavanomaista latua. Hänen isänsä loikkasi pojan kanssa DDR:stä Bostoniin, kun Erik oli pieni. Toistaako hän tajuamattaan oman lapsuutensa kuviota?

Kirja on alkuun jännäri, mutta laajenee psykologiseksi tutkielmaksi Erikin mielestä ja motiiveista. Perheistä, taustoista ja pärjäämisestä. Muut henkilöt, jopa rakastettu ja ikäisekseen hieman epäuskottavan älykäs Meadow, ovat sittenkin sivuseikkoja, kun mies taistelee omia menneisyyden kasvattamia demoneitaan vastaan. Hän on perusyksinäinen, suuri identiteettivalhe - joka on hänen vaimolleenkin yllätys - on erottanut hänet muista niin, ettei hän itsekään tunne itseään, vaan heiluu kaikkivoipaisuuden ja surkeuden välillä kuin lastu laineilla. Onko Erik hullu, olosuhteiden uhri vai vain mies, joka yrittää selvitä, pärjätä tuossa menestyjiä yli kaiken arvostavassa maassa? Murtuuko Erikin rakennelma kuten Berliinin muuri ikään?

Vetävää jännitystä, ei liian rankkaa herkillekään, enemmänkin pohdiskelevaa ja ajatuksia herättävää. Lukija saa miettiä niin elämänvalheita, menestyksen edellytyksiä kuin isän oikeuksia lapseen erotilanteessa. Alaviitteitä käytetään tehokeinona kerrankin toimivasti, vaikka joitakin turhiakin niissä on. Viihdyttävää ja fiksua kesälukemista. Mukava yllätys.

Muualla: Karoliina haastatteli kirjailijaa itseään, joka sanoo Erikistä: "Hän kertoo omasta mielestään totuuden. Ihminenhän voi olla valehtelija, vaikka puhuisi mielestään totta." Lukuneuvoja suosittaa kirjaa vetävistä kesäkirjoista, vanhemmuudesta ja amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.

Ja bingossa rasti "tänä vuonna julkaistu" -ruutuun.

Amity Gaige: Schroder. Schildts & Söderströms 2014. Suomennos Jaakko Kankaanpää.
Kustantajan lukukappale.