Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput

Hieman hirvittää alkaa puhua kahden huippusanataiteilijan ja intohimoisen tekstinrakastajan kirjasta, jonka luettuaan tuntee omat sanansa kovin vajavaisiksi, mutta ei auta: ken häpeää pelkää, hänen ei pidä kirjablogia pitämän, sanoo vanha blogistanialainen sananlasku.

Vuola ja Melender pohtivat esseekirjassaan romaanien lopetuksia. He esittelevät itsensä sekä lukijoina että kirjailijoina ja ruotivat 30 esimerkkiromaanin avulla erilaisia lopetustapoja ja miettivät vaihtoehtoisia loppuja ja omia suosikkejaan. Huima paketti romaaninystävälle! Dialogin muotoon tehtynä kuitenkin helppolukuinen täyteydestään huolimatta.

Miksi romaanin lopetus on tärkeä? Myönnän, en kiinnitä niihin huomiota lainkaan yhtä paljon kuin aloituksiin. Loppua lukiessani tiedän jo, mitä kirja on syönyt ja millainen se mielestäni on; harvoin lopetus pystyy enää muuttamaan käsitystäni. Loppu unohtuu helpommin kuin alku, ja se saattaa usein olla pettymys, etenkin jos kirja on ollut erityisen hyvä. Melender toteaa:

"Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijan, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa."

"Romaani voi alkaa lähes millä tahansa tavalla, mutta se ei voi loppua miten hyvänsä", sanoo Vuola.

Selvä. Olen monen kirjan kohdalla ajatellut lopetuksen olevan pettymys siksi, että kirjailijalta yksinkertaisesti loppuu puhti. Myös tämän havainnoi Vuola: "Ehkä kirjailijan kontrolli heikkenee, koska hänen voimansa ehtyvät maalin lähetessä." Kirjailijalle voi tulla kiire tai iskeä kyllästyminen, jolloin lopun käy kehnosti, ja tämä voi näkyä jo paljon ennen varsinaista loppua. Tunnistan lukijana ilmiön, jota Vuola kuvaa:

"Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa, ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi myös puhua romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua. Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi."

Postaukseni oireilee sulkeutumistaan: kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, etten pysty läheskään kaikkea mainitsemaan. Muun muassa kirjailijoiden omat näkemykset parhaista lopuista. Vuola kaipaa loppuja, jotka eivät vastaa kysymyksiin, vaan herättävät niitä.

"Ollakseen huikea lopun  pitäisi aueta eri suuntiin ja siten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja. Avautuminen vaikuttaa siis olevan yksi lopetusmieltymyksilleni ominainen piirre. Onkin johdonmukaista, että tällaisista lopetuksista ei yleensä tule lopun mielikuvaa. Tavallaan en ajattele niitä lopetuksiksi vaan ennemminkin uusiksi aluiksi."

Myös Melender kammoaa suljettuja, reseptinmukaisista loppuja.

"Ne on viimeistelty niin varman päälle, että niiden maailma sulkeutuu viimeisellä sivulla eikä jatku lukijan tajunnassa. Kun romaanin rakenteessa kaikki osat tukevat millimetrin tarkasti toisiaan, minussa herää paranoidi kauhu. Olisi kamalaa, jos elämässä kaikki liittyisi kaikkeen jonkin pirullisen käsikirjoituksen mukaisesti. Yhtä kamalaa se on myös kertomakirjallisuudessa."

Molemmat muistuttavat myös, että lukija tavallaan luo kirjan itse.

TM: "Lukeminen on luomista siinä missä kirjoittaminen, ja siten lukemisen ilo on pohjimmiltaan samaa kuin kirjoittamisen ilo: itse tehdyssä maailmassa seikkailemisen riemua. SV: "Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet."

Yksi lukukerta ei tälle teokselle riitä; ammennettavaa riittää ja lukuvinkkejä sinkoilee keskustelun tuoksinasta. Lukija saa miettiä omia mieltymyksiään ja lukutapojaan samalla kun sivistyy ja nauttii kirjapuheesta ja asiantuntijakeskustelusta. Vaikka kirjan sanotaan olevan "kaikille kirjallisuuden ystäville", vaatii se ehkä kuitenkin tavallista lukijaa (joksi miellän vaikkapa vanhan äitini) enemmän tietämystä kielitieteestä ollakseen antoisin - ainakin alan termien tuntemusta. Ja keskimääräistä romaaninlueskelijaa enemmän teoriatiedon kaipausta. Mikä ei liene ongelma niille, jotka kirjallisiin opuksiin ylipäänsä tuntevat kiinnostusta tai jotka tätä postausta lukevat.

Myös ruodittujen 30 kirjan tuntemus on hyvä pohja, muttei välttämätön. Itse olen lukenut niistä puolet, useita laitoin lukulistalle. Kaikin puolin syvän antoisa, selkeä ja asiantunteva teos, jota on ilo lukea: esseemuoto henkilökohtaisine otteineen tuo mausteen, jota normioppaissa ei ole, dialogimaisuus suorastaan pakottaa osallistumaan keskusteluun mielessään. Osallistava siis myös, minkä ajattelen paitsi viihdyttäväksi lukijalle, hedelmälliseksi erityisesti kirjallisuuden tai kirjoittamisen opiskelijoille.

Lopuksi lyhyt visa: tunnistatko, mistä kirjoista nämä loppulauseet ovat? Kirja puhuu viimeisistä merkittävistä tekstikappaleista eikä näin simppelisti, oikaisen tässä yhteen lauseeseen, jotta asia ja kirja jäisi mieleesi pyörimään. Lauseista kolme on klassikoista, yksi viime vuosien kirjallisuudesta. Yksikään ei ole kotimainen, huomaan, ei tarkoituksella. Kirjan esimerkeissä on kyllä niitäkin.

1. - Kello on viisi neljäkymmentäyhdeksän.
2. - Onhan huomenna taas uusi päivä.
3. - Alhaalta kuului vaimeita pianon tai viulun ääniä.
4. - Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja. 

Lue myös kirja aluista: Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010. (Kas, olen käyttänyt visaideaa jo silloin.)

Kenelle: Taisi tulla sanottua jo edellä.

Muualla: Kirja lunastaa alkusanojensa lupaukset käytännönläheisyydestä, ilosta ja inspiraatiosta, sanoo Tuijata.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjailijan kirjoituksia. Kirjoittajien omien tekstien lisäksi lainauksia löytyy kymmeniltä muilta.