torstai 24. lokakuuta 2019

Helsingin kirjamessut 2019, torstai 24.10.





Autofiktio puhuttaa, ja sen näki messuilla heti. Kun Sisko Savonlahti haastatteli Emma Kantasta, Aino Vähäpesolaa ja Tommi Kokkoa, katsomo pullisteli - vaikka oli arkipäivä ja aamupäivä!

Pidin kovasti Emma Kantasen kirjasta Nimi jolla kutsutaan öisin, kahta muuta en ole vielä lukenut. Miten kirjailijan oma elämä ja kirjallisuus kietoutuvat yhteen? Monin tavoin, kävi keskustelusta ilmi. Kantanen sanoi viisaasti, että on paljon tarinoita, jotka menisivät hukkaan jos niitä ei kerrottaisi, ja hänen vuotensa Kiinansa pelintekijänä oli sellainen. (Todellakin!) Hän sanoo kirjan yksityiskohtien olevan totta, kokonaiskuvan ei. Viime tipassa ennen painoon menoa kirjailija vaihtoi kirjan henkilöiden nimet oikeista Pekingin metroasemien nimiksi, vaikkei riski kirjan ajautumisesta kiinalaisten käsiin ole suuri. Hän ei vain ole tullut kertoneeksi tutuilleen siellä, että tuli tehtyä tällainen kirja.

Vähäpesolaa ei haittaa, jos hänen kirjansa nähdään omakohtaisena, vaikkei se sitä välttämättä ole: hän sanoo henkilöidensä olevan fiktiivisiä, mutta asioiden ja tunteiden tosia, ja niitä hän halusi käsitellä. Myös kertoja - häneksi itsekseen lukijan mieltämä - kirjassa on fiktiivinen, ja kuulemma kirjoittaminen oli kiinnostavaa: miten kertojahenkilö reagoisi ja toimisi kussakin tilanteessa? Toisaalta kirjan hahmoissa on jokunen, joka saattaisi tunnistaa itsensä, muttei kirjailija ole saanut keltään palautetta asiasta.





Samaa kertoi Tuomas Kokko - kirja Tosi kivat juhlat - ja arvelee lähipiirissään olevan jonkinlaisen sanattoman sopimuksen, ettei näistä puhuta. Eikä hänen elämänsä ole niin rankkaa kuin kirjan kertojan. Vaikka Sisko Savonlahti sanoo muistavansa Kokon tyyppinä, joka laskee senttejä kaupassa ja joka järjestää juhlia eli kirjan kertojana - näin me lukijat juuri toimimme.

Autofiktiossa toden ja fiktion raja on siis hurmaavan häilyvä, tuumii lukija. Tapahtumien ja henkilöiden totuuspohja ei ole mielestäni kiinnostavin kriteeri lukemisessa, vaikka sen läsnäolon mahdollisuus tuo oman mausteensa. Suomeksi: kirjan "hyvyys" ei riipu siitä, perustuuko se tositapahtumiin vai ei. Ja kuten Vähäpesola sanoi, on selvää, että kirjailija ammentaa omista kokemuksistaan, mihin muotoon se sitten puetaankaan.

Keskustelun jälkeen suuntasin tutkimaan messutarjontaa. Päähallin uusittu layout toimii mainiosti. On entistä selkeämpää, on istumapaikkoja eikä tyhjiä kohtia synny, kun näytteilleasettajat on aseteltu kattamaan koko tila - ehkä heitä on myös tänä vuonna entistä enemmän? Lapsille on iso tila kuten kuuluu, ja esiintymislavat ovat loogisia ja löysin ne vaivatta. Punavuorta lukuunottamatta, joka jää katveeseen niin, ettei sitä helposti huomaa, eikä opastus ole kohdillaan. Paikalla ei myöskään toiminut iso näyttö, jota muilla lavoilla käytettiin ohjelmasta kertomiseen, jolloin kauempaa vilkaistessakin tietää, mitä on meneillään. Ja puheen kuuluvuutta haittasi viereisen päälavan, Senaatintorin, puhe ja yleisön äänet. Mutta kaiken kaikkiaan asettelu on selkeä ja toimiva. (Ja kirjapinojen, kuten SKS:n, ääressä pitää aina kuolata.)




Kaverilta kuulin, että somessa on ihan tosissaan ihmetelty, pitääkö lähteä ratikalla pois Messukeskuksesta kirjamessutarjontaan tutustuakseen. Ymmärrettävää, ei-helsinkiläisiä kaupunginosien nimien mukaan nimetyt esiintymislavat voivat hämmentää, vaikka tapa ei ole enää uusi. Mutta jos sinun käsketään mennä Töölöön tai Senaatintorille, niin vaihtoehtoja vilisee mielessä... Tosin messuohjelmassa on selkeä kartta, ja mielestäni vierailta voidaan odottaa myös hieman etukäteistutustumista ohjelmaan ja tilaan. Messujärjestäjänä en ottaisi tästä paineita.

Solarpunk, mitä se on? Scifiä tietysti, tai fantasiaa, mutta aiheesta keskustelleet Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki, Risto Isomäki ja Vesa Sisättö tarkensivat määrittelyä muun muassa sillä, että solarpunk kertoo uuden teknologian ja energiamuotojen, kuten aurinkoenergian, avulla elävistä tulevaisuuden yhteiskunnista. Myös yhteisöllisyys korostuu. Solarpunk on tavallaan dystopian vastakohta, sillä se kertoo selviytymisestä. Kuten Risto Isomäki sanoi, on paljon tärkeämpi luoda toivoa kuin epätoivoa maailman kohtalosta. Epätoivo voi lietsoa paniikkireaktioihin ja -tekoihin tai ilmastonmuutoshaasteen täyteen kieltämiseen, jota sitäkin on jokainen varmasti nähnyt ja kuullut. (Viitattiin myös siihen, että kriisitilanteessa reagoinnin ensimmäinen vaihe on nimenomaan kieltäminen.) Kirjojen tehtävä on siten katsoa kauemmas, yli näiden reaktioiden. Millaista silloin voisi olla? Tiedämme ihmisen loputtoman kekseliäisyyden, ja kuten Isomäki sanoi, kehitys on huimaa teknologian saralla. Oma mielipiteeni on, että on hyvinkin todennäköistä, että ratkaisemme suuret ongelmat ihmisen isojen aivojen avulla.

Perinteinen dystopian vastakohta on utopia. Kirjailijat totesivat, että jos kaikki on hyvää ja kivaa, ei siitä jännitettä ja kiinnostavaa kirjaa saa aikaan. Utopioista tulee helposti luennoivia. Pahiksia tarvitaan. En usko, että niistä on pulaa tässä maailmassa, kuvitellusta puhumattakaan! Mutta Isomäki totesi, että nyt on suuri tilaus hyville ja myönteisille visiolle. Niin kirjallisuudessa kuin politiikassa ja yritystoiminnassa. Tämä on niin totta: olisi helppo erottautua, olla menemättä mukaan surkutteluun ja pelotteluun ja esittää keinoja parempaan, pidemmällä tähtäimellä kuin vaali- tai tuloskausi. Kestävä kehitys ja vastuullisuus eivät ole vain tyhjiä termejä, vaan todellisia selviytymis- ja menestystekijöitä, jos niin halutaan. Solarpunkin saralla voimme odottaa myös kirjallisuudelta jatkossa muita vaihtoehtoja kuin ihmiskunnan tuhoutuminen.

Mitä muuta näin ja kuulin? Paljon: Sirpa Kähkönen kertoi kirjastaan Muistoruoho. Miki Liukkonen keskusteli Hiljaisuuden mestarista - jonka nimi ei viittaa zeniläisyyteen tai mietiskelyyn, eihän kaveri edes joogaa. Olen lukenut kirjan kerran, hätäisesti, mutta aion petrata (pitäisikö alkaa mietiskellä, jotta aikaa järjestyisi?). Liukkosen lahjakkuus ja omintakeinen ajattelu kiinnostaa. Seuraava, keväällä 2020 ilmestyvä teos on jo työn alla, mutta aihetta hän ei suostunut paljastamaan. Hänelle on ehdotettu myös tv-sarjan käsikirjoittamista, nuorille suunnatun, saas nähdä, toteutuuko se ja onko se jonkinlainen M/S Romantic omassa genressään?




Tapasin Pajtim Statovicin kuvanoton verran: häntä tituleerataan kansainväliseksi tähdeksi ja syystä. Kirjoja on käännetty yli 15 kielialueelle ja Tiranan sydän (englanniksi Crossing) on valittu yhdeksi National Book Award -ehdokkaaksi käännöskirjojen sarjassa. Ei ole pieni juttu, kyseessä on yksi englanninkielisen maailman merkittävimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Tänä vuonna ilmestyneen Bollan mm. Länsi-Savo-lehti listaa ykköseksi Finlandia-palkinnon saaja-arviossaan.




Näin myös paljon, paljon muuta. Muun muassa aplodeerasin HelsinkiLitille, joka voitti vuosittaisen  Rakkaudesta kirjaan -palkinnon. Oikein! Kukat ja rahapalkinnon saivat tuottaja Heidi Backström ja ohjelmajohtaja Philip Teir ohjelmajohtaja Ronja Salmelta.

Vuonna 2020 käännöskirjallisuuden suurtapahtuma HelsinkiLit on 15.-16.5. uudessa paikassa, Bio Rexissä Lasipalatsissa Helsingissä. Voi merkata jo kalenteriin!





6 kommenttia:

  1. Onpa hieno yhteenveto torstailta. Sitä vain ihmettelen, milloin sinä ehdit näin hienoja postauksia kirjoittaa? Itse kipuilen tällä hetkellä paljon kaikkien kirjoitusten kanssa, eikä mitään valmista synny.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietyt asiat on pakko kirjoittaa heti, jotta saa täpinän pois päästä. Kirjapinojen ja teatterin kanssa on jatkuva postausstressi ja jono! Rankkaa valintaa tämä on, kaikkea ei pysty. En katso televisiota, en kuuntele musiikkia enkä juuri kuntoile, huoh. Aika on ikävän rajallista ja prioriteetit on pidettävä selkeinä. Perhe, työ, kirjat, näin se menee.

      Poista
    2. Ja kiitos Mannilainen kommentistasi ja tsemppiä kirjoitusten suhteen! Yksi kerrallaan, niin syntyy. Muut voivat odottaa.

      Poista
    3. Hih. Minäkään en juuri katso televisiota. Vain pari kolme tuntia viikossa maksimissaan. En myöskään kuntoile, vaikka kohta lääkäritäti taas sanoo, että pitää kuntoilla. Musiikkiakaan en jaksa kuunnella. Jonnekin se aika vain valuu, mutta ehkä minä nyt taas sain hieman kirjoituskipinää messuilta.

      Poista
  2. Ihanan perusteellinen messupostaus. Olin myös kuuntelemassa tuota autofiktiokeskustelua, ja autofiktio nousi monessa muussakin yhteydessä esille. Ajankohtainen teema selvästi, vaikka ei uusi.

    Tykkäsin myös uusitusta alueesta - oli jotenkin helpompi liikkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa! Jännää joo, että autofiktio puhuttaa edelleen niin paljon, kun itselle se tuntuu jo vähän kuluneelta. Mutta ehkä tässä kirjabloggarit ovat vähän etukenossa, kun uutuuskirjoja tulee luettua niin paljon. Eikä autofiktio ole huono aihe puhuttavaksi edelleenkään! Minustakin uudella järjestelyllä messuilla oli entistä helpompi liikkua ja se oli jotenkin selkeämpi ja yhtenäisempi.

      Poista