Maria on pappi, joka joutuu pohtimaan uskoaan, juuriaan, avioliittoaan, kaikkea - uskon- ja elämänkriisi siis. Sen laukaisevat monet asiat, etenkin pienen tytön pahoinpitely kotimaassa. (Tiedän, kuulostaa hurjalta.) Hän matkustaa hetken mielijohteesta New Yorkiin, josta hänen jo kuollut äitinsä oli kotoisin. Perspektiivi ja irtiotto auttavat häntä eteenpäin pohdinnoissa, joista kirja kertoo. Pulkkinen marssittaa tai paremminkin tanssittaa Marian - ja lukijan - mietittäväksi isoja asioita. Miksi hänen äitinsä ei halunnut pitää yhteyttä sukuunsa. Millainen on Marian identiteetti. Miksi hän sairastui nuorena anoreksiaan. Miksi hän hakee pelastusta itsensä ulkopuolelta. Olisiko Maria voinut auttaa pahoinpideltyä tyttöä. Mitä on rakkaus ja mikä on sen vastakohta (vieraus?). Kysymyksiä ei esitetä suoraan, mutta teksti on voimakas ja tunteikas, ja ohjaa taitavasti miettimään ehkä niitä Marian elämästä nousevia asioita, jotka lukijalle itselleen ovat koskettavimpia.
Ainakin minä pysähdyin monesti siihen, että huomasin ajatusten karkaavan kirjailijan lauseesta pidemmälle. Ja tässä se ei kerro tylsistymisestä, vaan tekstin hienoudesta; se on täynnä latausta, täynnä ajatusta. Maria nakertaa suurimpia kysymyksiä pieninä paloina, sillä ne ovat niin suuria, ettei hän pysty niitä kohtaamaan suoraan, eikä lukijakaan. Asioita avautuu vähän kerrallaan - tämä toimii, lukiessa saa hengästyä mutta ei pakahtua.
Pulkkisen käyttämistä tehokeinoista en kovin välitä - "kokeelliset" runonkaltaiset osuudet ja lapsen kielellä kirjoitetut päiväkirjatekstit - mutta täytyy myöntää, että ne laajentavat tekstiä, tuovat siihen lisää niin, että tunnelmat välittyvät entistä vahvemmin. Ei ihan mene kikkailun puolelle, vaikka rajoilla liikutaan. Jossain kohdassa kyllä mieleen tulivat kritiikit Pulkkisen tekstien ”tekotaiteellisuudesta”; se tietty teennäisyyden, varman päälle laskelmoimisen tuntu oli yksi syy, etten ollut ihastunut Tottaan, mutta onneksi hän on Vieraassa välttänyt tämän aika hyvin. Monet Pulkkisen tekstejä rakastavat todennäköisesti pitävät tuotakin piirrettä vain tyylille ominaisena hienoutena, ja mikäpä siinä. Kyllä Pulkkinen revitellä osaa, ja tässä kirjassa osoittaa laajan skaalansa kirjailijana.
Kaikki aistit ovat käytössä, New Yorkin haistaa, maistaa, tuntee ja etenkin kuulee, ainakin minulla se puoli toimi hyvin. Myös pienten tyttöjen, sen anorektisen ja sen pahoinpidellyn, tuntemukset tulevat iholle. Ja niin monta vierauden eri muotoa.
Raikas ja painava kirja. Lopusta tekisi mieli sanoa jotain, mutta spoilaamatta ei voi.
Jenni sanoo Pulkkisen löytäneen äänensä ja kunnioituksensa nousseen Pulkkista kohtaan tämän myötä, tähän on helppo nyökytellä samaa mieltä. Jaana kertoo tekstin olevan kirkasta ja loogista. Helmi K. ei pitänyt. Tosiaan, monet Totasta pitäneet eivät näköjään ihastu tähän ja päinvastoin, kuten hän sanoo.
Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava 2012.
Lopusta minullakin olisi jotain sanottavaa, mutta olkoon :) Pidin loppuratkaisusta, se oli hyvä! Tykkäsin tai vaikutuin, pikemminkin, anoreksiakuvauksesta. Se oli aito ja hieno loppuun asti. Mutta oli tässä juttuja, jotka tökkivätkin, mutta syynä saattaa olla se, että uskonnollisuus ei ole ominta aluettani, enkä syttynyt kauheasti niistä teorioista, joita jauhettiin aika paljon. Vahvoja teemoja, kyllä. Kuuntelin tämän äänikirjana, ja siinä vielä korostui tuo musiikki (ja päiväkirjojen teennäisyys ärsytti). Makuasioita. Toki.
VastaaPoistaMinä aloittelen tätä pian. Olen tykännyt Pulkkisen aiemmista kovasti, mutta jotenkin olen nyt varovainen... Kiva kuitenkin että niin moni on tykännytkin :).
VastaaPoistaMinulla tämä on juuri kirjoittautumassa, eli viittä vaille valmiina. Tykkäsin kyllä kovasti. Ihan hienoista sekavuutta siinä oli, mutta teemojen määrän huomioon ottaen Pulkkinen pitää kyllä langat todella hyvin käsissään. Yhdyn Kirsiin mielipiteeseen anoreksiakuvausten vaikuttavuudesta, itseasiassa tämä oli varmaan paras lukemani romaani aiheesta. Rakastin kyllä myös uskonnon kietoutumista muihin kysymyksiin.
VastaaPoistaNiin ja minäkin kyllä vaikutuin lopusta, se oli juuri täydellinen lopetus kirjalle.
Kirsi, mullekin uskonto oli yksi asia, joka vierautti (tahaton sanavalinta), joita listasin mielessäni, kun aloin lukea. (toinen olivat juuri ne päiväkirjat). Mutta se upposi sitten henkilön persoonaan ja kaikkeen muuhun etsintään jotenkin, ei noussut kynnyskysymykseksi. Anoreksiakuvaus oli vaikuttavaa; pääsee henkilön pään sisälle. Sanna, käyköhän sinulle kuten monille: jos Pulkkisen aiemmista piti, tämä ei ehkä tunnu samalta? Odotan suurella mielenkiinnolla sinun ja peikkoneidon arvioita. Peikkoneito, hienoinen sekavuus, oliko se juuri sitä kirjailijan tyylin "kokeellisuutta" tai ehkä henkilön etsintävaiheen hämmennystä, tai jotain muuta? Kuten sanottu, arvioitanne odotellen!
VastaaPoista