Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten.