Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Kerrostalo on dystooppinen kuvaus lähiöhelvetistä, sellaisena kuin sen pahimmillaan kuvittelemme ja vielä paljon siitä yli. Tänne et haluaisi muuttaa, et nähdä etkä kuulla mädänmustaa festaria, jota lähiöelämäksi sanotaan.

"Päällekäyvimmät huudot ovat kuitenkin työikäisten, suomenkielisten miesten humalaisia huudahduksia pihoilla. Eli asialla ovat kaverit tai ainakin moikkaustutut. Uho kaikuu joka puolella, perrrkelevvittussaatanahuorra. Kuuluu haukahduksia, urahduksia, murinaa, laulavaa ulvontaa, suoraa  huutoa, jonka keskeyttää aina silloin tällöin kova tömähdys tai kolahdus, jonka jälkeen on yhden sisäänhengityksen ajan hiljaista ja sama jatkuu taas. Teppo miettii, riehuuko hänkin humalassa osana tuota karnevaalia?"

Lähiössä eletään jatkuvassa päihteiden humussa ja väkivallan varjossa, rikkinäisissä perheissä,  rikosten ja mielenterveyshäiriöiden otteessa. Kukaan ei käy normitöissä, päivät kuluvat viinaa ja huumeita käyttäen tai hankkien - tai pelkästään elossa pysyttelyyn. Jotkut onnistuvat paremmin kuin toiset. Armoa ei saada eikä anneta, eikä sitä edes odoteta. Vanhat ovat kuolleet tai heikentyneet voimattomiksi, uusilla sukupolvilla on toinen tahti, miettii ikääntyvä Marjatta.

"Kännisten könyäminen on kuin Avaraa luontoa katselisi. Siinä ei tosin ole mitään uutta, hän tuhahtaa. Lisääntynyt väkivalta sen sijaan huolettaa. Ennen olisi ollut turha soittaa rapun tappelusta poliiseille, koska partiot olisivat olleet matkalla jo. Nyt se on turhaa muuten vaan. Ja jos joskus harvoin tuleekin auto, nuoret heittelevät sitä parvekkeilta pulloilla."

Kuisma kertoo rajua tarinaa kylmänviileän tehokkaasti, mutta ihmismielen synkimpiin puoliin tarkkanäköisesti porautuen. Hänen henkilöillään ei ole onnea, turvaa eikä tulevaisuutta; pienetkin yritykset tavoitella parempaa valuvat hukkaan, isoihin ei mielikuvitus riitä. Rapistuvilta betonipinnoilta ei löydy riittävän kovaa kohtaa, jolta ponnistaa, ei esimerkkiä voimavaroista, joita itsestä voisi etsiä.

"Jade säntää sänkynsä alle tärisemään niin ettei näe, kuule tai tunne mitään, ja aika lakkaa olemasta. Hän havahtuu välittömästi valveunestaan, kun ulko-ovi käy. Ryömii, konttaa ja juoksee laittamaan varmuusketjun kiinni. Yrittää laahata eteisen lipastoa oven eteen, mutta ei saa sitä liikahtamaankaan. Äiti uikuttaa pienenä myttynä sängyssä kuin haavoittunut lintu."

Vaikka kyse on fiktiosta eikä lähiö muistuta meidän asuinympäristöjämme kuin osin, se saa miettimään, mihin johtaisi silkka olemistaistelu ainoana elämän tarkoituksena. Mitä ihmiset tekisivät, jos ei olisi rakenteita, kuten työssäkäyntiä, viranomaisia, yhteiskunnan tukea, sääntöjä ja rajoituksia: tämäkö on utopia vapaan tahdon vallasta, paras mitä keksisimme? Bailaus tuntuu sanana rienaukselta jatkuvan vapaapudotuksen maailmassa.

Vai onko sittenkin jokin taho, joka ohjailee kaikkea? Sillä aina on joku, joka hyötyy toisten kurjuudesta.

"Näitä tiedotteita on tullut jo vuosia kiihtyvällä tahdilla, ja mitä ihmeellisimmistä aiheista. Mulla on kaikki tallella. Ja sitten on tämä absurdi osasto, esimerkiksi eilen tuli lappu, että vessanraikastimet ovat ehdottomasti kiellettyjä ties minkä uhalla, ettei niitä vedetä pöntöstä alas. Mieti, vessanraikastimet, kun samalla täällä käydään avoimesti huumekauppaa, vuokrataan pimeitä kämppiä ja..."

Tehokas, pelottava, tarkkanäköinen ja tiivis teos, jonka tunnelma saa hien otsalle ja olon epämukavaksi, mutta viisaasti ja taidolla tehtynä. Periaatteessa vastustan lähiön leimaamista yhtäläisyysmerkillä kurjan kanssa - asun itsekin sellaisessa - mutta tämän fiktion ympäristönä se kieltämättä toimii. Siinä missä Noora Wallinkosken Perno Megacity tai Anu Juvosen Lähiöoksennus edustavat lähiörealismia, Kuisman Kerrostalo on scifiä, joka on riittävän lähellä todellisuutta ollakseen aidosti pelottava.

Kenelle: Asuinalueiden kehittäjille, vahvan tunnelman ystäville, sievistelemätöntä säikähtämättömille, prinsessasatuja kaihtaville.

Muualla: Kerrostalon arki iskee lukijalta hampaat kurkkuun, toteaa Annika, Rakkaudesta kirjoihin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Liitän jutun naistenviikon haasteeseen, jota vetää Tuijata. Naisia Kerrostalossa on monia, tytöistä ikääntyneisiin saakka, ja heidän tarinansa vihlaisevat toinen toistaan kipeämmin.