Toisen kerran kokeilin otollisemmassa mielentilassa. Nyt juttu alkoi tuntua aika hauskalta. Mainittu porukka pitää keskenään elokuvakerhoa, jossa ei katsota elokuvia eikä niistä edes puhuta, mutta rakkaat kaverit tulevat tavatuiksi, kuulumiset vaihdetuiksi ja viiniä juoduksi (kuulostaako lukupiiriltä?).
He saavat idean kirjoittaa ja tuottaa tv-sarjan, jonka Yle varmasti ostaisi. Idea on kertoa naisten elämästä, myönteisine ja kielteisine puolineen - mutta niin, että katsoja ei tiedä, mikä on totta, mikä keksittyä. Valedokkari! Varmaan houkuttelisi tirkistelynhaluisia katsojia, ovathan he tunnettuja kasvoja! Lisäksi he voisivat ottaa kantaa keski-ikäisten naisten näkymättömyyteen ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Ironisesti, totta kai. Alaharjalla on ollut kirjoitusjumi ja muuta ketutusta, lähinnä itseään kohtaan äitinä, naisena, aikuisena, taiteilijana (tätä tavallista), mutta nyt hän innostuu:
"Alaharja on yltiöpäisen riemuissaan, sillä kirjallisuus on totta tosiaan ohi, se on auttamatta förbi, sen sijaan sarjoissa tapahtuu, niitä ihmiset katsovat, ja nyt olisi tilaisuus kirjoittaa kilpasouturomaanin apurahalla tv-sarjaa, sillä hän on hyvin, hyvin - tämä on varmasti jo tässä vaiheessa tullut selväksi - väsynyt tehtailemaan kirjoja."
Toimen naisina homma laitetaan käyntiin. Kuviossa vilahtelee muitakin tuttuja - Korpela esiintyy tarinassa, samoin Duudsonit, Volanen vilahtaa Munkkivuoressa; Helsingissä liikutaan kotoisasti.
"- Mutta siis, Nenonen muotoilee ja naputtaa läppärilleen. - Voisiko jakso alkaa aina kerhotapaamisella ja sen jälkeen seurataan yhden kerholaisen elämää. Olisiko lopussa sitten uusi kerhokokous? Alaharja ei osaa sanoa. Muutenkaan hän ei ole keksinyt ehdottamaansa sarjaan koko palaverin aikana juuri mitään, hän ei etene yhtä vauhdikkaasti kuin Malmivaara ja Nenonen.
- Elokuvakerhon alku ja tuho, Malmivaara lausuu dramaattisesti.
- Tuhoutuuko kerho? Alaharja kysyy.
- Olisihan se draamallista, Malmivaara sanoo.
- Kyllä meidän täytyy keksiä ihan hirveästi paljastettavaa, koska meillä kaikilla on aika tylsä ja epädramaattinen elämä, Nenonen toteaa."
Urakka ei etene toivotusti. Ylen dramaturgi ehdottaa tv-sarjan sijaan podcastia, koska ne ovat "hoteinta hottia". Ehkä muualla tärppäisi? Kerhon kokoontumiset jatkuvat suunnittelu- ja kirjoitustyön rinnalla. Kunnes perusdraaman kaaren mukaan tullaan kohokohtaan ja hyvin "draamalliseen" käänteeseen, jonka jälkeen siirrytään loppuviilennyksiin (jossa on mukana aivan turha uniselostus - en edelleenkään ymmärrä unia fiktiossa, jos niillä ei ole juonen kannalta roolia).
Lopulta kirja osoittautui varsin viihdyttäväksi lukupalaksi. Sen genre leikittelee omanlaisenaan irvailuna autofiktiolle, tosi-tv:lle ja ajan minä-keskeisyydelle. Tirkistelynhalua tai ei, tutut hahmot on helppo kuvitella mielessään eläviksi ja he tuovat tarinan taustaan sellaista, jota ei tarvitse sanoittaa. Teksti soljuu mukavan kepeästi ja pirskahtelevasti, ja tyylillinen linja pitää.
Parasta kirjassa on ystävyyden kuvaus - se on aidonoloista ja toisia kannattelevaa, lievistä ja myönnetyistä kateuden purskauksista huolimatta. Tapaamisissa vaihdetaan terveys- ja perhehuolia, valitetaan kiirettä ja väsymystä - sitä tavallista, mikä milloinkin on mielen päällä. Erityisen myönteistä on se, että kerrankin kerrotaan aktiivisista, ammattimaisista ja osaavista aikuisista naisista ilman mieshaikailuita ja romanssihurmaa. Ja ehkä tämä sittenkin on tv-sarja, podcast tai reality, mutta fiktion muodossa, kirjoitettuna.
Kenelle: Kepeyttä kaipaaville, keski-ikäisille, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ystäville, epäromanttista höpsöttelyä haikaileville.
Muualla: Hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla, sanoo Kirjailuja-blogi. Sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty, sanoo Tuijata, joka arvelee kirjaa myös vastaukseksi kirjailija Ala-Harjan erään kirjan saamaan kritiikkiin todellisten ihmisten asioiden paljastamisesta romaanissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti