tiistai 20. helmikuuta 2024

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä

Romaani lapsen silmin on vaikea laji, mutta Latikka hoitaa sen mallikkaasti. Pieni Kaja kertoo perheestään vuosina, jotka lukijan on helppo sijoittaa kalenteriin monista ajan merkeistä. Niistä suurin ja tunnistettavin on ammustehtaan tuhoisa, paljon kuolleita, orpoja ja loukkaantuneita tuottanut räjähdys Kajan kotiseudulla Pohjanmaalla. 

Kirja on silti fiktiota, sanoo kirjailija. Kajan tädin Amalian menehdyttyä onnettomuudessa perheeseen muuttaa tädin lapsi Poju, omaperäinen pikkupoika, jonka isä kai asuu Amerikassa, on Kaja kuullut. Tyttö on itse vielä siinä iässä, että todellisuus ja kuvitelmat elävät rinnakkain hänen maailmassaan eikä kuolema ole ihan selkeä asia. 

Vielä pienempi Poju uppoutuu perhosten keräämiseen Kajan isän alkuopastuksella kaikella lapsen voimalla ja innolla, jopa samastuu siivekkäisiin. Koska isä on sanonut perhosten olevan viestejä menneisyydestä, mikseivät ne voisi myös muuttaa mennyttä, ehkä juuri sen sekunnin, kun räjähdys tapahtui? 

"Toiveet kutsuivat asioita luokseen, ne olivat todellisuuden ituja, oli Amalia joskus sanonut. Mutta mistä tiesi, mitä toiveista seurasi, kun ne muuttuivat oikeiksi asioiksi maailmassa? Tai ehkä hän siksi juoksi tulta päin, että oli kyllästynyt pelkäämiseen ja vaistosi totuuden jonka oppisi vasta myöhemmin. Jos pakeni, pelko vain kasvoi." 

Kajalla on turvanaan perhe, äiti, isä ja mumma, jota tyttö pitää tulen valtiaana, koska mumma tuntee ukkosen ja salamoiden metkut. Jotenkin Kaja kuitenkin ymmärtää, ettei ihminen voi kaikkea hallita, ja pelkoja nousee esiin paljon kaiken myötä. 

"Ehkä kuolemakin eli jo aina keskellä arkea, jossain tavallisessa asiassa tai teossa tai ihmisessä, kuluneissa muttereissa ja öljyämisessä ja työkaverissa.

Kajan äitikin lähti Amerikkaan käymään, mikä saa tytön miettimään, tuleeko tämä takaisin ikinä tai saapuuko kotiin vauva kassissa, kuten Amalia oli kuulemma tehnyt.

Aika ennen räjähdystä ja sen jälkeen sekoittuvat tarinassa, joka kietoo lukijan lapsen mielikuvituksen maailmaan tehokkaan upottavasti. Tunnelma on vahva ja tiivis, hiljalleen auki keräytyvä juoni yllättävä.

Ammustehtaan onnettomuuden syytä ei koskaan saatu selville, syyksi arveltiin muun muassa pahoin pahaneen latauskoneen vauriota. Kaja "jäi pohtimaan, miksi ihmisten vaivalla rakentamat luomukset menivät pieleen ja niistä tuli jotakin muuta kuin oli tarkoitus, joskus suorastaan vahinkoa aiheuttavia hirviöitä. Usein syy epäonnistumiseen piili pikku virheissä."

Perhoskeräysharrastus on minulle vieras ja outo - ymmärrän, että se on harrastajiensa mielestä enemmän kuin tappamista ja raatojen keräilyä, jolta se lähinnä vaikuttaa. Siitä huolimatta luin kirjaa ihastuneena. Se on pienten yksityiskohtien, ihmisen kekseliäisyyden ja lapsen avoimen mielen ja mielikuvituksen ylistys, joka vie mukanaan hiljaisen kiehtovasti. 

Kenelle: Lapsen näkökulmasta kiinnostuneille, hillityn vahvan kerronnan ystäville, 

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä. WSOY 2024. Kansi Marjaana Virta.



4 kommenttia:

  1. Kävimme katsomassa Lapua 1976-elokuvan. Onkohan kyse samasta ajanjaksosta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä. Enpä muistanutkaan, että elokuvakin aiheesta on.

      Poista
  2. Lapua 1976 elokuva perustuu tositapahtumiin patruunatehtaan rähähdyksestä.
    Elokuva tulee todennäköisesti katsottua, kun se tulee tv:stä Kirjan jätän nyt väliin, tuntuu, että kaipaa jotakin iloista ja voimaannuttavaa luettavaa.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa tapahtuma on jännästi taustalla, ei pääosassa. Fiktiona on kerrottu sen vaikutuksista erääseen perheeseen.

      Poista