Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

torstai 27. maaliskuuta 2025

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen?

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö?

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana.

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)