Sydäntorni

Kirjan nimestä en osannut päätellä mitään: kuvittelin epämääräisesti, että joku valloittaa sydämiä torniksi asti ja kyseessä olisi jonkinlainen romanttinen symboliikka. Vältän liepeiden lukemista kirjoista, jotka joka tapauksessa aion lukea: haluan yllättyä, muodostaa kokemukseni itse.

Moniselitteinen kansi jo antaa kyllä viitteen siitä, mitä on tulossa: sydäntorni on hyvinkin konkreettinen, keskustorni tuhat vuotta vanhassa linnassa, torni, josta lähtee tunneleita joka suuntaan ja joka on linnan viimeinen puolustuspiste, jos sinne hyökätään. Tornissa asuu paronitar, jota kukaan ei voi häätää, sillä hän ainoana tuntee linnan salaisuudet. Hän on ikiaikainen, vanha, mutta myös nuori, minkä linnaan serkkuaan Howardia tapaamaan matkaava Danny saa hämmennyksekseen havaita.

Howard on ostanut linnan ja aikoo rakentaa siitä matkailunähtävyyden. Lisäksi linnassa asuvat Howardin perhe, kakkosmies Mick ja muutama muu. Pikku hiljaa Dannylle alkaa valjeta, miksi hänet on kutsuttu paikalle.

"Jos uskoo sellaisen sanan kuin 'ovi' olevan todellinen ja sitten avaa sen ja kulkee siitä kuin mä tein, voi kai uskoa mitä tahansa."

Toisenlaisella linnareissulla on Ray. Hän on vankilassa, ja kirjoittaa Dannyn tarinaa linnasta. Häntä rohkaisee kirjoitusohjaaja Holly, joka jää Rayn tarinaan koukkuun. (Holly on koukuttuvaa lajia).

Nämä kaksi tarinaa kiertyvät toisiinsa unenomaiseksi, tummaksi kokonaisuudeksi, joka vähitellen paljastaa henkilöiden välisiä yllättäviä suhteita, menneitä ja nykyisiä haamuja sekä ihmismielen ihmeellisyyksiä.

Kirjaa ahmii kuin parasta dekkaria, vaikka tämä on mystisempi tapaus. Egan osaa tavan kirjoittaa niin, että lukija yllättyy jatkuvasti ja haluaa lisää. Hän osaa koskettaa tunteita, saa jotain liikahtamaan, nostattaa mieleen oudon levottomuuden. Tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan; varmasti siitä oivaltaisi nyt paljon uutta, sillä osa jää hämäräksi - toisaalta, se on tärkeä osa kirjan kiehtovuutta. Se jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille henkilöiden motiiveista ja rooleista. Ja siitä, mikä on totta ja mikä ei - mutta onko sillä edes merkitystä, kun uidaan näin syvissä alitajunnan vesissä. Egan muovaa tekstistä omanlaisensa, kuten Aika suuri hämäys osoitti. Sydäntorni on kirjailijan aiempi, mutta vasta nyt suomennettu teos.

Hämmentävää, vaikuttavaa, hienoa luettavaa. Ei sovi suoraviivaista juonta hakeville, valmiita vastauksia odottaville eikä psykologiasta piittaamattomille. Mutta nappiin mystisyyttä arvostaville, ihmismielen kummallisuuksia ihmetteleville, rajoja rikkovasta tekstistä nauttiville.

Ilselän Minna sanoo lukevansa juuri tällaisten kirjojen vuoksi. Myös anni m. hämmentyi ja vaikuttui.

Jennifer Egan: Sydäntorni. Tammi 2013. Suomennos Heikki Karjalainen.

Aika suuri hämäys

Aika on suurta hämäystä. Tämä toistuu muutamankin kerran tarinassa, joka oikeastaan on monta tarinaa. Jokaisella on oma kertojansa, ja tässä piilee homman juju. Alamme tarinasta, jossa päähenkilöinä ovat Bennie ja hänen assistenttinsa Sasha. Mutta henkilöitä on paljon muitakin. Seuraavassa tarinassa päähenkilönä on joku ensimmäisen tarinan henkilöistä, sitä seuraavassa taas joku edellisen tarinan henkilö.

Nopeasti aloin arvailla, kenen silmin seuraava kohtaus kerrotaan – vaikeaa, koska kirjassa ei ole yhtenäistä juonta perinteiseen tapaan. Vaikeusastetta nostaa myös se, että liikutaan ajassa edestakaisin, sinne tänne. Ja se, että henkilöitä todellakin on paljon! Mieleeni juolahti piirtää mind map -kartta tai powerpoint-kaavio, johon sijoittaisin henkilöt ja huomioisin myös aika-aspektin visuaalisesti. No, en sentään mennyt näin pitkälle, mutta tunnustan, että kynällä hahmottelin henkilörakennetta paperille ja yritin (tuloksetta) löytää yhtenäisyyttä ja logiikkaa tarinan jatkumolle. Nopeasti laskien noin reilut 50 eri henkilöä, joista osa esiintyy vain kerran.

On vaikea kuvata kirjan varsinaista sisältöä, se tapahtuu niin useassa ajassa ja usealle ihmiselle. Kerrotaan kaveriporukasta, punk-bändistä ja sen vanhenemisesta, kerrotaan tytöstä, jolla on raju nuoruus ja joka seestyy, kerrotaan menestyjästä, joka epäonnistuu ja niin edelleen. Amerikkalaisessa (viihde)maailmassa liikutaan. Tulevaisuuteen kirja kurkottaa 2020-luvulle asti, kauimpana menneisyydessä ollaan noin 60- ja 70-luvuilla. Tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa viestejä ”töötätään luurista toiseen”, ilmeisesti kyseessä on twiittaus tai jokin tuleva pikaviestitystapa.

Rajoja rikkovaa on myös se, että yksi luku on tehty powerpoint-muotoon. Hauska idea, onhan väline kaikille toimistotyöläisille tuttua tutumpi. Tässä sitä on käytetty riemastuttavasti toisin, visuaalisena päiväkirjana.

Pidin kirjasta paljon, se sekoitti lukijan vakiokonseptit, mikä on hyvin terveellistä aika ajoin, ja jätti mukavalla tavalla hämmentyneen olon. Mitä oikein tapahtui? Etenkin alku oli vastustamattoman mukanaan vievä, ja sitten olikin myöhäistä lopettaa, vaikka välillä tuntui kahlaukselta henkilösuossa. Mietityttää, mitä kirjasta kertoo se, että enemmän jäi mieleen sen tekninen toteutus kuin itse sisältö – toisaalta, voiko ja pitäisikö niitä erottaa jyrkästi toisistaan?

Kirjasta lisää blogeissa Ilselä, Oota, mä luen tän ekaloppuun ja Opuscolo.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi 2012. Suomennos Heikki Karjalainen.