perjantai 26. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Fiktiivinen elämäkerta pahimmillaan sekoittaa lukijan päässä toden ja tarun sekamelskaksi, joka ei anna mitään uutta, vaan herättää kysymysmerkkejä ja hämmennystä. Kun taas parhaimmillaan, kuten tässä kirjassa, se kuvaa kohteensa omaperäisesti, uudesta kulmasta, maalaa tämän uusin sävyin ja tekee lukemisesta nautintoa, jossa ei suuresti ole merkitystä sillä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kirjailijan iso taustatyö ja paneutuminen näkyvät kirjassa. Helene Schjerfbeckin elämästä kertova tarina on kuin taitelijan itsensä maalaus; herkin mutta vahvoin viivoin vedetty, pinnan alle pyrkivä, aistivoimainen ja kaunis.

Lyhyistä luvuista voi nauttia kuin maalausten katsomisesta, joko nopeasti vilkaisten tai niihin uppoutuen. Vaikka tarina ei sinänsä ole hauskaa luettavaa, olihan Schjerfbeckin ulkoinen elämä täynnä köyhyyttä, sairautta, sotaa, velvollisuuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Mutta taide ja taiteilijuus, ne kannattelivat ja johtivat, ja niiden merkitystä ja luonnetta kirja kuvaa kiinnostavasti.

"Pienikin hetki työtä antaa minulle rauhan, lyhyen helpotuksen tunteen."

Katsoin eilen Yleltä mainion haastattelun Jorma Hynnisestä, ja hän puhui samasta asiasta: millaista on, kun taide antaa niin paljon, että sen avulla voi täyttää itsensä, emotionaaliset, kulttuurilliset, kunnianhimoisimmatkin tarpeensa. Kun sille on antauduttava täysin. Schjerfbeck sairastui konkreettisesti, jos hän ei saanut maalata - helposti väsyi ja järkkyi muutenkin, tunnelmat ja tunteet äärimmäisen vahvasti koettuaan. Mutta ilman tuota intensiteettiä ei puhuttelevia taulujakaan olisi. Hän oli väkevä välittäjä ja näkijä, joka katsoi maailmaa hämmästyttävin silmin ja siirsi näkemänsä kankaalle; kirjan mukaan hän oli usein tyytymätön siihen, miten sai esitettyä sen, minkä mielessään näki. Tämän voin hyvin uskoa; käsi on kuitenkin vain tekninen väline, jolla on rajoituksensa, vaikka hän iän myötä kehitti myös tekniikkataitonsa huippuun.

Schjerfbeckistä on kirjoitettu paljon, mutta silti koin saavani tästä kirjasta uutta näkemystä hänen töihinsä, joita olen ihaillut lapsesta saakka ja käynyt katsomassa moneen kertaan. Tutut kuvat valmistuvat Helsingissä, Pariisissa, Englannissa, Hyvinkäällä, Tammisaaressa...  Teräs maalaa taiteilijasta yksinäisen taistelijan, joka surukseen jää ilman perhettä, ilman läheisintä tukea tai äitinä olon kokemusta, vaikka kaipaa kipeästi lämpöä ja rakkautta. Nainen taiteilijana ei ollut uskottava tuohon aikaan, 1800-1900-luvun vaihteessa, joten taide sai hänet toimimaan myös tasa-arvon edistäjänä, työn sivutuotteena. Sen hienoutta eivät aikalaismiehetkään lopulta pystyneet kiistämään!

Kirja vertaa kiinnostavasti maalaustaidetta monessa kohtaa kirjallisuuteen tai musiikkiin: ne ovat vain eri tapoja esittää samoja asioita. Helena Westermark, jonka kanssa taiteilija käy kuvitteellista keskustelua elämästään, sanoo kirjoittavansa värit. Toinen taiteilijaystävä sanoo kuulevansa värit musiikkina! Värit ovat Schjerfbeckin; niihin hän uppoaa, niistä hän elää, niiden kautta hän näkee maailman. Sitä ja taiteilijan olon ihanuutta ja kurjuutta Teräs on onnistunut kuvaamaan upeasti, keveästi ja painavasti samaan aikaan, ja luomaan kirjasta oman taideteoksensa.

"Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen."

Kenelle: Taiteen ystävälle, taiteilijuuden olemusta pohtivalle, kauniin tekstin ja kuvan ystäville.

Muualla: ...ja ne värit tuntuvat! sanoo Leena Lumi. Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta, sanoo MarikaOksa. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo Teräksen välttävän hyvin tunnettujen henkilöiden elämäkertojen karikot, ja tämä pitää todellakin paikkansa! Loistava lisä Schjerfbeck-kirjojen pakettiin, tuumii Riitta.

Mila Teräs: Jäljet. Karisto 2017. Kansi: Tuija Kuusela.


perjantai 19. toukokuuta 2017

Olli: Mustapartainen mies

"Hyvää," sanoi mustapartainen mies, "päivää."

Ylen kanssa yhteisessä hankkeessamme Kirjablogit ja 101 -kirjaa kirjalistalla on monta sormia syyhyttävää teosta. Ilahduin kovasti nähdessäni siellä Ollin mustapartaisine miehineen, jonka kuuluisin lausahdus lienee tuo alkulauseeni. Kipaisin saman tien kirjastosta pari pakinakokoelmaa.

Muistan lapsena isovanhempien talon vintillä lukeneeni Ollin pakinoita vanhoista aikakauslehdistä. Lehdet olivat arvokasta tavaraa, ja tapana oli säilöä vuosikertoja. Näitä kasoja selailin ahkerasti ja tutustuin moneen aikaisempien aikojen kirjoittajaan, misseistä ja muista merkkitapauksista puhumattakaan!

Olli oli yksi parhaista tuttavuuksista. Pakinat naurattivat silloin lasta, mutta vielä enemmän nyt aikuista, kun juttujen takana hoksaa yhteydet maailmantapahtumiin. Ja hämmästyttävää kyllä, vaikka sanasto on vanhahtavaa ja kaikenlainen kehitys rasitteenamme, monet pakinoista ovat edelleen täysin päteviä. Tekstillisesti nautittavan taitavaa sanataiteen riemua, mutta myös aiheiltaan ajatonta.

Vai mitä sanotte postin toiminnan kriittisestä arvioinnista (kirjeet piti laittaa postilaatikkoon salaa öisin, koska postimaksut olivat niin kalliita, että julkinen postitus olisi tuonut kimppuun verottajan, sensaatiolehdistön ja kateelliset naapurit), kesämökin pidon kalleudesta tai kummastuttavasta kansan ostovimmasta ale-kyltin vilahtaessa. Myös kirjaviisauden ja pörssikeinottelun tarpeellisuudet käsitellään (hyvin kyseenalaisia). Yksi outo detalji erässä pakinassa on kissan rääkkääminen näytelmässä; mahtoiko Olli visioida jo tulevat teatterisukupolvet?

Virkamiestoiminnan irvailu on yksi Ollin lempiaiheista. Osaan varmasti hautaan saakka ulkoa tittelin, jonka mustapartainen mies kehitti itselleen, kostoksi byrokraateille: yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö. (Nykyisin tuo tietysti präntättäisiin käyntikorttiin englanniksi, monin isoin kirjaimin. En jaksa käydä kääntämään, mutta jos joku jaksaa, lupaan ottaa heti käyttöön - varmasti menee palavereissa täydestä.)

Yksi pakinoista naurattaa erityisesti kirjanystävää: kaikki tiedämme, ettei tärkeää kirjaa anneta lainaksi, sillä kirjalainat oudosti "unohtuvat". Mutta entä jos lainaat vastavuoroisesti vaikka turkin, seinäkellon tai metsästyskoiran? Miksei niitä lainoja voi "unohtaa"? Tai muistella, että lainasin sen eteenpäin, en nyt muista kenelle...

Mustapartaisen miehen logiikka on täysin vedenpitävä, vaikka omanlaisensa ja ajoittain maagiseen realismiin pyrähtävä. Häneen voi suorastaan samaistua.

"Jos odotan raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty."

Mustapartainen mies ystävineen kokee arjen riesat lukijan puolesta, usein epäonnisesti mutta joskus nokkelasti ne välttäen, kuten vaanivan ikäneidon kannoiltaan karistaessaan. Hän on kuin kuka tahansa milloin tahansa. Siinä hänen suosionsa salaisuus.

Kenelle: Kotimaisten klassikoiden ystäville, huumoria ja ihmisenkokoista kokemusta arvostaville, aikaa kunnioittaville.

Muualla: Kirjavinkit suosittelee Ollin verbaaliakrobatian ja absurdin huumorin ansiosta.

Olli eli Väinö Nuorteva:

Mustapartainen mies herättää pahennusta. Otava 1921.
Piirroskuvitus T. Vikstedt.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää. Otava 1954.
Piirroskuvitus Erkki Koponen.

Edit: Ylen sivuilla Ollin haastattelu ja linkkejä.

Virallisen Suomi 100 -bloggauksen kirjasta tekee 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi marraskuussa, kunhan kirjojen ilmestymisvuosissa päästään itsenäisyyden alkuajoille saakka: aloitimme vuodesta 2016.

101 kirjasta postauksia Ylen sivulla ilmestyy koko vuoden kaksi viikossa: ensi viikolla bloggaus toisesta kansallissankarista mustapartaisen miehen ohella, Elmosta, ilmestyy P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sen jälkeen luvassa on Paavo Haavikkoa, Risto Rasaa ja Jussi Kylätaskua. Juttuja on hauska lukea etenkin sillä silmällä, onko kirja kestänyt aikaa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Nimestään huolimatta tarina ei keskity kasvissyöntiin, vaikka siitä se lähtee, tavallaan. Oikeastaan se lähtee unesta, jonka eteläkorealainen Yeong-Hue näkee ja lopettaa lihansyönnin siihen paikkaan. Ja melkein kaiken muunkin syömisen. Aviomies on ihmeissään, vanhemmat ja sisarukset raivoissaan ja lopulta epätoivoisia nähdessään naisen kuihtuvan ja pikku hiljaa irtaantuvan ihmisten maailmasta jonnekin tavoittamattomiin.

"- Mitä sinä oikein teet, kysyin hiljaa, otin sairaalan kaavun ja peitin sillä hänen paljaat rintansa. - On kuuma, joten... Hän hymyili vaisusti entistä hymyään, joka ei olisi voinut olla tavallisempi ja jonka olin kuvitellut tuntevani niin hyvin. - On kuuma, joten otin vaatteet pois, siinä kaikki. Hän kohotti vasemman kätensä suojaamaan otsaa auringonsäteiden tulvalta ja paljasti siten silvotun ranteensa. - Olenko tehnyt jotain pahaa?"

Kyse on paljon enemmästä kuin syömishäiriöstä. Kirjailija kuvaa taidolla irtaantumista, joka saa myyttisiä piirteitä. Voiko omia sisäisiä yllykkeitään vastustaa - ja pitäisikö? Voiko ihminen muuttua eläimestä kasviksi? Ja miksi niin tapahtuisi? Mikä meitä ravitsee ja pitää hengissä? Kysymyksiä nousee tukuittain: kirja teemoineen kurottautuu kuin kärhön varsi.

Saamme kiehtovasta ja hyvin pelottavasta kertomuksesta irti sekä faktaa Yeong-Huesta ja hänen perheensä taustoista että häiritseviä ajatuksia jostain, joka ei ole käsinkosketeltavaa ja jota emme ehkä haluaisi ajatella.

Ruoka, ravinto ja toinen perustarve, seksi, ovat näkyvästi esillä tarinassa, jota kuljettaa eteenpäin monta ääntä: Yeong-Huen itsensä, hänen aviomiehensä, sisaren ja tämän miehen. Henkilökuvat kirjailija piirtää sivaltavan terävästi niukan harkituin vedoin. Sisko In-Hye nousee erityisesti esiin, ja hänen kauttaan tunsin paljon: pakahduttavan huolen läheisestä, pelon omasta pärjäämisestä, vilpittömän yrityksen ymmärtää ja nöyrtymisen sen edessä, ettei pysty kaikkeen.

"Yllättävää kyllä kuulosti siltä, että In-hye nyyhkytti. Eikö liikkeessä ollut muita? In-hye itki todella harvoin muiden nähden, sillä uteliaat katseet vaivasivat aina häntä kovasti."

Raju, älykäs ja monitahoinen tarina, joka kertoo kiihkotta mutta vahvasti erään naisen elämästä ja samalla niistä perustuksista, joille meidän jokaisen arki pohjaa. Aasialainen kulttuuri näyttää länsimaiselle lukijalle omia piirteitään, aina sosiaalisista suhteista ruokiin saakka. Vaikuttavuuskierre vain tiukkenee loppua kohti, joka jättää lukijan hiljaisena pohtimaan lukemaansa. Siis mitä oikeastaan luin?

Teksti on merkityksellistä ja tiivistä, mutta samalla kauniin ilmavaa, pettävän kevyttä ja helppoa lukea. Miten tällainen vastakohtaisuus on edes mahdollista? Suomennos kirjailijan komeasta kielestä on erinomainen ja nautinnollinen luettava. Täysosuma ja tyrmäys.

Kiinnostavaa, että kirja joutui kotimaassaan mustalle listalle. Kuvaa paitsi kirjan moniulotteisuutta, myös kyseisen maan poliittista kulttuuria.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, läheisen puolesta pelkäävälle, halujaan piilottelevalle, nykyproosan keinoista kiinnostuneelle.

Muualla: Väkevää, summaa Tuijata. Unohtumaton, luonnehtii Lumiomena. Hämmentävä, raju, puhutteleva, monimerkityksinen, sanoo Susa. Iski ja kovaa, sanoo Katri. Rajua mutta herkkää, sanoo Helmi Kekkonen. Nopealukuinen, hämmentävä ja ärsyttävä, sanoo Niina, jolla on paljon lisää linkkejä.

Hang Kang: Vegetaristi. Gummerus 2017. Englannin kielestä suomentanut Sari Karhulahti.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.




Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?


Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!


torstai 11. toukokuuta 2017

KOM-teatteri: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Eero Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, takana Marc Gassot

Peter Greenawayn leffa vuodelta 1989 lienee monelle tuttu: On rikas öykkäri Albert ja sen vielä typerämpi veli Spangler ja outo äiti Grace; on öykkärin kaunis vaimo Georgina; on kirjanrakastaja ulkomaalainen Michael; on huippukokki apulaisineen - he joutuvat laittamaan öykkärin seurueelle ruokaa jatkuvasti; on ranskalainen tarjoilija. Öykkäri on saanut ravintolan haltuunsa hämärähommilla ja kuvittelee nyt olevansa sivistynyt, koska osaa syödä parsaa ja mereneläviä. Vaimo ja kirjanrakastaja tuntevat vetoa toisiinsa. Öykkäri saa asian selville, eikä siitä hyvä heilu.

Hillittömyyden ja ylettömyyden vaikutelma välittyy KOMin versiossa upeasti. Sitä tukee jo ravintolan, pääpaikan, näyttämöllepano leveään malliin - sekä lava että katsomo on käännetty sivusuuntaan normaaliin verrattuna. Lavealle lavalle mahtuu kolme neljä tapahtumaa yhtäaikaa, vierekkäin, ja lisäksi käytettävissä on näyttämön levyinen screen, johon ohjataan niin kuvaa näyttämön "ulkopuolelta" kuin virtuaalilaseista: tekniikan ihmeitä (!) - vain yhdet VR-lasit, mutta niitä voi hyödyntää koko täysi katsomo.

Autenttista tunnelmaa lisää screenin kuvaa jatkuvasti tuottava kuvaaja apulaisineen: hän kulkee edestakaisin kamera kädessä, kaverin kannatellessa virtajohtoa ja varmistamassa liikkumista. Ja vasta hetken päästä huomaan, että yksi näyttö on myös katsomon ovella, jonka takaa paljastuu tarvittaessa vaikka naisten vessa.

Tapahtuu paljon, tapahtuu yhtäaikaa: yleisö ei takuulla pääse nukahtamaan. Sekä liikettä että meteliä riittää. Kovat äänet hätkähdyttävät, eikä kaikesta samanaikaisesta saa selvää, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Tätä tukee myös se, että tarjoilija-Herbertin (Marc Gassot) repliikit lausutaan ranskaksi, nopeasti. Ehdin tajuta sanan sieltä, toisen täältä... Mutta ranskalaisen tarjoilijan silmänkäänteet ja ilmeilyt kertovat tarpeeksi.

Juoni etenee meluisasti, ruokaisasti ja pakko mainita, näyttelijöiden paljastaessa kaikkensa. Synkästä pohjavireestä huolimatta makaaberi esitys on tehty viihdyttämään, ja ilmeisimmät karikot selätettyään - kuten n- ja v-sanojen ahkera, tyhmä mutta tunnistettava huutelu - katsoja tuntee hurjaa alkukantaista halua hihittää.

Ei esityksestä kaikkea ymmärrä teatteritaiteen maisterikaan, katsojille kerrotaan "veli" Eero Milonoffin suulla. "Ulkomaalainen" Elmer Bäck ja "vaimo" Vilma Melasniemi keskustelevat näyttelemisestä takahuoneessa, joka myös katsojille näytetään. Kommentit ja hyppäykset näyttämöltä esityksen sisätiloihin ja eteläisen Helsingin korttelin takapihalle ovat herkullisia keittiön tervehdyksiä, joita leffa ei tarjoa.

Oletteko aivan kujalla, meiltä kysytään. Olemme, muttei se haittaa. Kunhan tunnelmasta ja ajatuksessa on mukana. Tunge se sivu lempikirjastasi kurkkuusi ja tukehdu! Raha on kuitenkin se, joka ratkaisee. Ja ihmiset elävät ja kuolevat sen mukana.

Näen esityksen vahvana kannanottona sivistyksen puolesta, ylettömyyttä ja kaikenlaista pintahifistelyä vastaan. Eikä sivistys tarkoita vain kirjaviisautta, vaan kuten kokinapulainen (Johannes Holopainen) osoittaa, myös sen ihmisen puolesta, joka vaistonvaraisesti ymmärtää, mikä on oikein.

Johannes Holopainen oikealla. Screenillä Elmer Bäck ja Vilma Melasniemi

Täräyttävä kokemus, ja sopivan pituinen, ei ainakaan liian lyhyt - mustaherukkakeitossa pitkään istuskellutta kävi sääli, ja huimaa loppukohtausta edeltävä osuus olisi voinut olla tiiviimpi. Läskipukukohta oli pitkänpuoleinen ja irrallisen oloinen (kyllä, se liittyy ruokaan; ei, en halua kertoa tarkemmin). Mutta kokonaisuus on uskottava ja persoonallinen versio elokuvan tarinasta, joka varmasti hätkäyttää.

KOMin näyttelijät ovat osaavia. Siinä ei ole onneksi mitään hätkäyttävää. Etenkin arvostan sitä, että repliikit lausutaan selvästi. Ihailen muutenkin selkeää viestin ilmituloa. Roolitus on osuva ja kuten sanottu, suoritukset taitavia. Eero Saarela öky-Albertina vaikuttaa fyysisesti liian kiltiltä, hyväkuntoiselta ja laihalta - vatsantäytteestä huolimatta - osaansa, jonka hän toki eläytyvän hienosti tekee (kiitos vain, näen varmaan painajaisia tästä). Ihastuttava Vilma Melasniemi vaimona ja vakuuttavan äijämäinen Eero Milonoff veljenä tekevät työnsä ammattimaisen komeasti, ja vierailija Elmer Bäck (Greenawayn hyvä ystävä, muuten) on karismaattisuudessaan, läsnäolossaan ja miehekkäässä tonaliteettissaan (sekä mustaherukkakeiton kanssa nautittuna) erinomainen. Eeva Soivion "äitiin" pätevät samat kehuvat laatusanat kuin muihinkin, mutta hahmo jätti kysymysmerkiksi.

Erityismausteena mukana on huippukokki Antto Melasniemi, joka esittää huippukokkia, joka laittaa ruokaa (hän siis todella laittaa ruokaa näytelmän ajan). Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti, sillä tarinan juju on kuvata fiktion kuolemaa. Ja sen korvaamista pikaisilla fyysisillä nautinnoilla, kuten ruualla. Elokuvan teon ajoista ruokahifistely on mennyt vain överimmäksi, ja siksikin esitys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta kuoleeko fiktio, koskaan? En halua uskoa siihen, mutta juonen mukaan jonkun on pakko kuolla. Ja voittaja syö häviäjän.

Uskottavaa fiktiota ei voi syntyä ilman faktaa, johon sitä peilata. Eikä mitään naurattavaa - tai koskettavaa - voi olla ilman sen vastakohtaa. Kaikki ei tässäkään fiktiosta kertovassa jutussa ole faktaa. Kannattaa käydä itse katsomassa, jos vielä ehtii: näillä näkymin esityksiä on reilun viikon verran. Harmittaa, että näin tämän niin myöhään!

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Sivistyksen näivettymisestä huolta kantaville tai siitä iloitseville. Ennakkoluulottomalle teatterinkatsojalle.

Muualla: Yltäkylläinen runsaudensarvi, sanoo Katri blogista Paljon Melua Teatterista ja siteeraa: "Ihmisen pitää oppia, että huonosta mausta pitää maksaa." Ruokaharrastajalle ehdoton elämys, sanoo Pia. Liha on tappo, sanoo Helmi. Taidokasta teatteria, harvinaisen sanattomaksi vetää, sanoo Hanna Räty.  Voi jumalauta, mitä mä juuri näin, puuskahtaa Teatterikärpäsen puraisuja. Ääni katsomossa ei unohda esitystä. Visuaalisesti viehättävä, sisäisesti ruma, sanoo Kujerruksia-blogin Linnea. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (vähänkö komea nimi) juttu tässä. Ja elokuvasta löytyy nimihaulla vaikka mitä.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. KOM-teatteri. Peter Greenawayn alkuperäisteokseen perustuva KOM-teatterin näyttämöversio. Lupa esittämiseen Greenawayltä: Juho Milonoff. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Kuvat: Noora Geagea. Lisätiedot: http://www.kom-teatteri.fi/kokki-varas-vaimo-ja-rakastaja.html


tiistai 9. toukokuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Siinä missä Harville Hendrix nimitti klassikoksi julistetun parisuhdeoppaansa aikoinaan nimellä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu, Garth Greenwell teki aiheesta oman versionsa, jonka nimessä ei r-sanaa mainita. Syystä.

Rakkaudesta silti on kyse, fyysisestä sellaisesta. Bulgarian Sofiassa opettajana työskentelevä amerikkalaismies tapaa ihanan rentun, Mitkon, joka komeudessaan, räävittömyydessään ja häpeämättömyydessään saa miehen kiihtymyksen ja himon valtaan.

Millään tavoin tasaveroinen ei miesten suhde ole. Jompikumpi on aina hallitsevampi, niskan päällä. Jo lähtökohdat antavat ymmärtää erot. Amerikkalainen muutti Sofiaan pakoon perhettään ja traumojaan. Hän on hyvinvoiva, työssäkäyvä, kielitaitoinen ja pärjäämään tottunut – toisaalta sovinnaisen elämäntapansa vanki, jota kiehtoo Mitkon täysin päinvastainen elämä, sen vaarallisuus ja seksi, jolla Mitko elää. Etenkin seksi. Jos toinen maksaa siitä, voiko edes puhua suhteesta?

"Hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan minua ja sanoi etten ollut mikään asiakas vaan hänen ystävänsä, mutta minä vain huiskautin kättäni. Pidän sinusta liian paljon, sanoin hänelle kömpelösti mutta avomielisesti, ei ole hyväksi että pidän sinusta niin kovasti."

Voisi sanoa kauniisti, että miehet puhuvat ruumiinkielellä, sillä amerikkalainen osaa vain auttavasti bulgariaa. Mitkosta ei kuitenkaan ota selvää, milloin hän on tosissaan, milloin huijaa: sekä amerikkalainen että lukija saattavat toivoa, että seksin takana olisi enemmänkin. Siltä ei rehellisesti sanoen juuri vaikuta. Mutta kiihko, himo ja halu ovat tekstissä käsinkosketeltavia, haisteltavia ja kaikenkattavia; miksi siihen pitäisi kuvitella jotain lisää - onko se tapa jollain tavoin oikeuttaa kiihkeät hetket, jotka saattavat kolkuttaa omatuntoa ja moraalisuutta.

"Olin jo oven avautuessa tiennyt että tulija on hän, mikään muu mahdollisuus ei edes käynyt mielessäni, eikä mieleeni tullut myöskään käskeä hänen lopettaa, tai jos tulikin niin ajatus oli sen verran heiveröinen että se pyyhkiytyi saman tien päästäni kiihkon tuoksinassa."

Ehkä Mitko on amerikkalaiselle tärkeämpi kuin hän tunnustaakaan. Silti mies haluaa vetäytyä, hän laittaa Mitkon matkoihinsa milloin haluaa, hän ei halua olla lähellä; häntä pelottaa. Amerikkalaiskliseiseen tapaan raha on ainoa auttamiskeino, kun Mitko sukeltaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Ja se on kommunikoinnin tapa, jota he molemmat ymmärtävät, seksin lisäksi. Kumpikaan ei pysty eikä halua muuta. Se on perusinhimillistä ja ymmärrettävää, vaikka tarinassa on surullinen, meidän häpeänpelolla kasvattujen suosima perusjuonne, joka tuo minulle mieleen vanhat opettavaiset kansansadut tai kristillisen konservatiiviset uskomukset, joilla meidät on kyllästetty. Onko "pahan" saatava aina palkkansa?

Teksti sinänsä on taidokasta ja helppolukuista, kuvailevaa muttei aktien yksityiskohdilla revittelevää. Jos tämä olisi elokuva, varsinaiset seksikohtaukset olisivat pyyhe päällä tehtyjä. Mutta fyysinen veto ja himo ovat ne asiat, joita kirja kuvaa hyvin, samoin häpeily ja avuttomat keinot yrittää peitellä näitä muilta. Sekä ehkä tahattomana oheistuotteena, hyvinvoivan ja ei-hyvinvoivan yhteiskunnan jäsenen erot selvitä elämässä.

Kenelle: Rakkauden, ihmissuhteiden ja seksin ilmenemistavoista kiinnostuneille, seksuaalista identiteettiään etsivälle tiedonnälkään, kokeneemmille nostalgiatrippiin, perustasokkaan lukemisen ystäville lukemisen himoon.

Muualla: Hyvä romaani riippumatta siitä, lukeeko sen eroottisena homoromaanina vai ei, sanoo Omppu. Romaanissa tavallaan paetaan rakkautta, tuumii Tuijata.

Kirjailija vierailee HelsinkiLitissä 2017.

Greenwell Garth: Kaikki mikä sinulle kuuluu. Nemo 2017. Suomennos Juhani Lindholm. Kustantajan lukukappale.


torstai 4. toukokuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

On hirveän vaikea olla vaatimaton, jos on neurokirurgi, joka korjaa ihmisaivoja. Tuota kaikista oudointa elintä, joka pitää meidät hengissä, liikkeessä, tajussa ja ymmärryksessä. Aivojen sähköisiä reaktioita ja toimintatapoja ei kukaan tunne tarkasti, vaikka näkyvä fysiikka on jo hyvin hallussa. Ajatukset, tunteet, muistot, persoonallisuus: niiden synty ja toiminta ovat edelleen mystiikkaa.

Henry Marsh kertoo aivoista kokeneen kirurgin näkökulmasta. Nähdessään aivot leikkauspöydällä hän astuu toiseen maailmaan, joka hämmästyttää monimutkaisuudellaan ja laajuudellaan, mutta jossa alle millimetrin virheliike halvauttaa potilaan loppuiäksi, tai pahempaa. Mikä vastuu ja valta - ei ihme, jos potilaat suhtautuvat leikkauksiin pelonsekaisella kunnioituksella. Jos aivoissa asuu ihmisyys, niitä korjaava kirurgi on jumala, vaikka hän on kaltaisemme erehtyväinen ihminen. Hämmentävää, eikä vähiten kirurgin itsensä mielestä.

On oltava taitoa, kokemusta ja itseluottamusta. Muuten työssä ei menesty. Marsh on osannut yhdistää vaatimukset muttei peittele mokailujaan: jokaisen menestyneen kirurgin taustalla on pitkä rivi menehtyneitä tai vakavasti vammautuneita potilaita. Ilman kokemusta ei voi kehittyä - mikä ei lohduta heitä, jotka kaatuvat harjoittelumatkalla. Pienikin oljenkorsi on silti tyhjää parempi, jos kyseeessä on vaikea aivokasvain.

Eläkkeelle jäätyään ylienergiseltä vaikuttava Marsh on kirjoittanut kirjan urastaan. On äärettömän mielenkiintoista kuulla hänen kokemuksiaan sairaaloiden byrokratiasta, typeristä tietojärjestelmistä, turhauttavista odotteluista ja potilaiden kohtelusta verrattuna huippukirurgin ajankäyttöön ja ajatteluun. Jos sinulla on pari aivokasvainleikkausta iltapäivällä, odottaisitko tyynenä toimistotyöntekijöiden valitessa kiireettä vaihtoehtojaan lounasjonossa? Tai sairaalassa hyvinvoivan, omillaan pärjäävän potilaan kotiuttamista vain periaatteesta, koska potilaalla on oikeus olla sairaalassa tiettyyn kellonaikaan saakka - vaikka hänen poistuttuaan vähän aiemmin ehtisit ottaa leikkaukseen toimintakyvyttömän, pahasta kolmoishermosärystä kärsivän potilaan?

Ehkä hieman eksyn aiheesta, mutta ihmisten itsekkyys pistää vihaksi. Muka kaikilla pitäisi olla yhtäläiset oikeudet. En ole sitä mieltä: joillakin vain on etuoikeuksia, ja syystä. Marsh ei tunnu mukavalta mieheltä, mutta huippuammattilaisen ei tarvitsekaan olla mukava. Meidän tavisten tehtävä on tukea heitä, sillä he voivat pelastaa meidän tai läheisemme hengen. Joten hallinto, joustavuutta! Ja autoilija, vilkuta iloisesti sille ohittavalle autolle keskisormen sijasta; et tiedä, miksi on kiire.

Kirja on vaikuttava asiantuntemuksessaan. Se ei ole tekstillisesti eikä rakenteellisesti paras lukuromaani, mutta täräyttää aiheellaan. Marsh kuvaa 25 erilaista aivosairautta, joita hän on hoitanut, ja sitä, miten ne ovat sujuneet. Ei, en aio opetella termejä arkikäyttöön, sillä tuskin siitä hyötyisin. Oligodendrogliooma on vaikea ujuttaa ohimennen keskusteluun. Osa Marshin potilaista kuolee, osa selviää hengissä vammautuneena, osa toipuu. He voivat olla lapsia, aikuisia tai vanhuksia. Lopputulosta ei voi valita, mutta kiitos Marshin ja kollegoiden, hoitomenetelmät ovat jo paljon pidemmällä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän Henry Marshista ja hänen työstään kuin vaikeista aivosairauksista tai lukukokemuksesta. Se kuvaa hyvin kirjaa, joka ei jätä aivovammoista kiinnostunutta janoiseksi, niin tarkkaan hän selittää aivojen rakennetta ja erilaisten kasvainten hoitomuodot ja ennusteet. Komeaa kieltä ja sanataidetta kirja ei ehkä tarjoa, mutta ajateltavaa kyllä sille, joita aivojen lääketiede kiinnostaa.

Selväksi tulee perusasia: emme tunne aivoja vielä kovin hyvin. Emme tiedä, mistä ihmisen persoonallisuus muodostuu. Olen varma, että kymmenien vuosien kuluttua ihmiskunta naureskelee tälle "huippukirurgialle", jossa kiiltävin teräksisin asein käydään häiriöiden kimppuun. Mutta ilman Marshin kaltaisia uskaliaita edelläkävijöitä emme tietäisi senkään vertaa.

Kenelle: Aivojen toimintaa pohtivalle, sairauskertomuksia ahmivalle, kirurgin uratarinasta kiinnostuneelle, parantamisesta tai paranemisesta haaveileville, ihmisyyden ydintä etsivälle.

Muualla: Marsh ei kaunistele, mikä on sekä kirous että siunaus, tuumii Hyllytonttu. Ja Henry Marsh tulee Helsinki Lit -tapahtumaan! Tiesin tämän, mutten muistanut lukiessani. Jännää... sillä tänä vuonna aion mennä livenä paikalle, ensi kertaa. Yle Areena televisioi kyllä kiitettävästi esitykset, myös tänä vuonna. Suosittelen, on mahtavaa seurata kotisohvalta keskusteluja, jossa näkee myös juontajien jutustelut, joita Savoyssa ei kuule, vaikka tunnelma on tietysti toinen kuin paikan päällä.

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S 2017. Suomennos Ulla Lempinen. Kustantajalta saatu lukukappale.


tiistai 2. toukokuuta 2017

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti


Pikaisia havaintoja kevään uutuuskirjojen keskeltä ja happihetkeksi pää pinnalle kirjapinoista!

Rankka alku kirjalla, joka myös kokonaisuudessaan on sitä.  Zimbabwelainen Memory istuu kuolemansellissä odottamassa tuomiota murhasta. Hän kirjaa elämäänsä paperille amerikkalaista toimittajaa varten, jonka myötä mahdollinen julkisuus voi ehkä vaikuttaa oikeuskäsittelyyn.

Memory on musta albiino, mikä tekee hänestä erilaisen omiensakin joukossa. Erikoinen on myös hänen kohtalonsa. Kiinnostava, vaikka raskaanpuoleinen luettava (piti pinnistellä) ja minulle etäiseksi jäävä mutta runsas ja linjakas kertomus erilaisuudesta, perheistä, ja niin tietysti, muistoista ja niiden arvaamattomuudesta.

Muualla: Kirjapolkuni-blogin bleue sai hyvän tarinallisen lukukokemuksen.

Pettina Gappah: Muistojen kirja. Tammi 2017. Suomennos Tero Valkonen.


Synkkyydessään samaa sarjaa kuin edellinen, mutta tyyliltään täysin erilainen: äärimmilleen pelkistetty ja hiottu psykologinen tutkielma tytöstä, joka lopetti puhumisen. Kirjailija kuvaa Ellenin ajattelua tuskaisen tiiviisti. Ellen rukoili isänsä kuolemaa, ja tämä kuoli. Tytöstä tuli mykkä. Isoveli linnoittautui huoneeseensa naulaamalla oven kiinni sisäpuolelta. Äidin mielestä perhe on valoisa.

Vahva, vaikuttava ja juuri sopivan mittainen. Pidän tiiviistä, vahvasti latautuneesta ilmaisusta, jonka takana on paljon. Kuten kirjailijan edellisessä teoksessa, jonka kuvaus sopii pitkälti tähänkin. Kirjailija on tulossa HelsinkiLit-tapahtumaan toukokuussa - odotan innolla.

Muualla: Sivuissa on kaikki, sanoo Lukuisan Laura.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. Like 2017. Suomennos Petri Stenman.


Psykologinen trilleri, josta ei yllättäviä käänteitä puutu! Näin kirjaa on mainostettu, mutta lisäisin, että tylsä luettava. Ulkoasujen ja itsestäänselvien tuntemusten kuvaukset pitkästyttivät. Wales on toki plussaa! Juoni on tarkoituksellisen näppärä, sen verran selailin, että tiedän tärkeimmät käänteet. Sivu sivulta en silti jaksanut lukea, joten lasken keskenjääneisiin. Mahtipontinen nimi antaa osviittaa, mitä tuleman pitää.

Muualla: Vahva psykologinen laatutrilleri, sanoo Ulla.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.




torstai 27. huhtikuuta 2017

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (yhteispostaus)




Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa "kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."


*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.


*
Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin.

Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

"Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”


*
Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?


*
Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.

- - -
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Gummerus 1985.


Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjablogit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti. Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Kristaa ja osoittaa kunnioitustaan hänen hellittämättömälle kirjarakkaudelleen.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat lisäkseni osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset kirjasta löytyvät Taikan ja Ompun blogeista. 


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Pieni koululainen Inga asuu isovanhempiensa kanssa maalaiskylässä itärajan tuntumassa, sotien jälkeen. Ingalla ei ole helppoa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja jalassa on vamma, mitkä seikat yhdessä tekevät tytöstä helpon kiusattavan koulussa. Eivätkä kiusaajat ole pelkästään lapsia.

Ingalla on lisäksi vielä yksi kiusaajille herkullinen ominaisuus: hän ei puhu. Lukea ja kirjoittaa hän on osannut "aina", mutta puhuminen loppui vanhempien sotatragediaan. Fyysistä estettä puheelle ei ole, ja sekä suku että Ingaa hoitava lääkäri ymmärtävät, että kyseessä on mielen särö. Nyt 9-vuotiaana tyttö kanniskelee aina mukanaan kynää ja vihkoa, johon hän voi kirjoittaa asiansa, ja muut vastaavat hänelle normaalisti puhumalla.

Utelias ja älykäs mutta surullinen ja yksinäinen lapsi särkee isovanhempien sydäntä. Onko Ingaa mahdollista auttaa? Tarina liikuttaa, kuten lapsen hätä aina. Hirvisaari onnistuu kuvaamaan tytön tuntemuksia aidosti ja helposti samaistuttavalla tavalla.

Vaikken ole nuori, olen aina ajatellut olevani "liian nuori" lukemaan Hirvisaarta, jonka miellän äitini ja anoppini kirjailijaksi, molemmat kun hänen kirjoistaan pitävät - itse en yrityksistäni huolimatta ole niissä montaa sivua eteenpäin päässyt. Sitten eläkkeellä, olen tuuminut.

Mutta pieni kirja rohkaisi yrittämään, ja yllättäen luin sen lähes kertaistumalta. Pidin vahvasta tunteesta ja tunnelmasta, tytön näkökulmasta. Tarina alkaa kankeahkosti - tai ehkä juuri sillä tiukan perinteisellä tyylillä, joka aiemmin on vieraannuttanut minua - mutta sujuvoituu sittemmin. Tunnelma vahvistuu niin, että on saatava tietää, miten Ingan käy. Lopussa taisi roska lentää silmään.

Historiasta myös opin taas kerran uutta (milloin ihminen ehtisi lukea kaikki historiakirjat, joita haluaisi?). En tiedä, perustuuko juuri tämä kertomus tositapahtumaan, mutta tiedän Ingan taustalla vaikuttaneita asioita oikeasti itärajalla sodan jälkeen tapahtuneen. "Voisi olla totta" -aspekti nostaa aina kiinnostusastetta. Sori mystisyys, mutta yritän olla spoilaamatta! Ja erilaisuudesta kiusaaminen, siitä ei todellakaan ole päästy vieläkään eroon, päinvastoin. Pelkäksi vanhan ajan kuvaukseksi Hiljaisuutta ei voi siten luokitella.

Yllätyin myönteisesti. Tiiviyden ja selkeän rajauksen vuoksi kirja on helppo lukea, vaikkei olisikaan Hirvisaaren kirjoitustyylin ihailija. Liikuttavana lapsitarinana se vetoaa muihinkin. Ei, en ryntää anopin Hirvisaari-kokoelman kimppuun vieläkään. Ehkä joskus myöhemmin...

Kenelle: Sota-ajan tarinoiden ystäville, lapsikuvauksista pitäville, kiusaamista pohtiville, perinteistä kerrontaa hakeville.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna yllättyi loppuratkaisusta ja jäi pohtimaan kirjaa kovasti. Myös Kirja ja kynä -bloggaaja Esther poistui alkuun mukavuusalueeltaan, kuten minäkin tein. Kristakin oli ehtinyt kirjan jo lukea ja piti sitä suunnattoman koskettavana. Koskettaa omalla hiljaisella tavallaan, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Taidokas ajankuvaus ja ajankohtainen romaani, toteaa Kirjojen maan Minna.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava 2017. Kansi: Anna Lehtonen.

Helmet-haaste kohta 1: kirjan nimi on mielestäni kaunis. Selkeä ja yksinkertainen, surullinen ja lohdullinen yhtäaikaa, kuten kirja itsekin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Aika harvoin kuulee sikiön mietteitä ennen syntymää. Nyt se on nykytekniikan ansiosta mahdollista, sillä McEwan on tehnyt aiheesta kokonaisen kirjan.

Ensimmäisenä lukijalle herää kysymys, miten syntymätön lapsi muka voi kyetä noin syvällisiin pohdintoihin? Tämä on yksi kaunokirjallisuuden ihmeitä ja seikka, johon ei kannata liikaa jumittua nauttiakseen tarinasta.

Kyllä, melkein rationaalinen selitys myös annetaan. Kohdussa olo on valpas, ja sinne kuuluvat niin äidin kuin tätä lähellä olevien äänet, kuten radion. Jos Trudy-äiti kuuntelee jatkuvasti viisaita puheohjelmia, podcasteja ja klassista musiikkia, ei kai lapsi voi olla omaksumatta niiden sisältöä? Mutta vihdoin itse asiaan. Mitä hän miettii - mitä hän kuulee?

Nimitän tulevaa poikavauvaa sikiön sijasta lapseksi, koska sana tuntuu inhimillisemmältä ja persoonallisemmalta, ja näitä piirteitä henkilömme ehdottomasti on täynnä. Lapsi tuntee taiteita ja tieteitä monipuolisesti, on syvällisesti perillä niin viineistä kuin yhteiskunnan ilmiöistä, mutta hämmästyttävintä on hänen psykologian tajunsa. Kun otetaan huomioon, ettei hän itse edes ole vielä virallisesti ihminen eikä ole tavannut yhtään lajin edustajaa henkilökohtaisesti - paitsi äitinsä, joka mitä henkilökohtaisimmin kantaa häntä kohdussaan.

"Hänen verensä takoo lävitseni jysäyksinä kuin kaukainen tykistötuli, ja kuulen kuinka hän arpoo valintaansa. Olen elin hänen ruumiissaan enkä kaukana hänen ajatuksistaankaan." 

Lapsi on tarpeeksi terävä havaitakseen, että äidillä on meneillään jotain outoa miesystävänsä Clauden kanssa. Eikä tämä mies ole lapsen biologinen isä, joten genetiikka huutaa hyvitystä. Mutta mitä voit tehdä, jos olet kohdun vanki? Kätesi eivät ole vain sidotut, vaan ne eivät ehkä vielä ole täysin valmiit. Mutta se ei estä havannointia.

"Miten tyhmä Claude oikeasti voi olla?"

McEwanin tapaan kirja ei ole kepeää hyvän mielen luettavaa, sillä hätkähdyttävää riittää, loppua kohti yhä enemmän. Mutta aiemmista kirjailijan kirjoista poiketen tässä on rutkemmin mustaa huumoria, kuten jo alkuasetelma antaa osviittaa. Sivumäärä on silti helppo taltutettava kenelle tahansa hyvän lukemisen ystävälle.

"Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat."

Riemastuin ja nautin täysillä metkasta näkökulmasta ja älykkäästä tekstistä sekä erinomaisesta suomennoksesta. Kirjassa yhdistyvät niin ajankohtainen yleistieto ja havainnot maailmasta kuin lapsen ikiaikainen rakkaus äitiinsä sekä trillerimäinen jännittävyys ja musta huumori.

"Elämän totuuksista rajoittavin on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu aina tässä ja nyt, ei koskaan siellä ja silloin."

Hulvaton tarina on toisinnos Hamletin teemasta, jossa isä tapetaan, äiti menee naimisiin tappajan kanssa ja poika pyrkii hyvitykseen. Tämän luin kustantajan sivulta, itse en olisi tajunnut yhdistää, vaikka Hamletin olen joskus näyttämöllä nähnyt.

Kenelle: Taitavan tekstin ystäville, mielikuvituksen ja toden yhdistämistä ystäville, arkirealismista irtautumista etsiville, Shakespearen muokkauksesta loukkaantumattomille, pikimustan huumorin ystäville, terävien havaintojen arvostajille. Ei raskaana oleville.

Muualla: Kerronta on irtonaista, ironista - ja nautittavaa, sanoo Tuijata. McEwan vie Leena Lumia, joka vaatii miehelle Nobelia, eikä ihan perusteetta. Kerrontaratkaisu on niin omintakeinen ja nautittava, että Nannan kirjakimarassa luettiin kirjaa lumoutuneena. Kirjaluotsi yhdistää näppärästi Kansallisteatterin ja McEwanin, joka räjäyttää pankin Mummo matkalla -blogin mukaan. Huimaa kerrontaa, toteaa Kirjavinkit.  Huima kerronta sai Lukutuulian hämmennyksiin. Kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, sanoo Tekstiluola. 

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Suomennos Juhani Lindholm. Otava 2017.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeldtistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeldtin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeldtin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tiedätte fraasin "pieni suuri kirja", joka usein kuvaa kohdettaan hyvin. Sitä mukaillen nyt on kyseessä "suuri suuri kirja".  Lähes tuhat sivua koukuttavaa, hurjaa, surullista ja vaikuttavaa tarinaa, jota lukiessa sai nautiskella tiedosta, ettei takakansi tule ihan pian vastaan. 

Alku on vetävä kuin paras tv-sarja: neljä nuorta ystävystä New Yorkissa, klassinen asetelma. Frendien tai Sinkkuelämän viihteisyyttä ei kuitenkaan ole luvassa. Kertomus keskittyy pian yhteen nuorukaisista, Judeen, joka on kokenut karmeita ja jonka elämää hallitsevat häpeä ja pelko.

Opiskeluaikojen ja uravalintojen jälkeenkään edes parhaat ystävät Willem, JB ja Malcolm eivät tunne Juden taustaa eivätkä hänen fyysisten ongelmiensa syitä: he kunnioittavat yksityisyyttä, jota mies varjelee sairaalloisen tiukasti. Hän on silti kaikkien rakastama ja löytää oman alansa laista, juristina. Kaikki neljä ystävystä ovat älykkäitä ja lahjakkaita, ja menestyvät. Taloudelliset huolet jäävät kouluaikojen muistoksi. Muita huolia silti kasaantuu.

"...hän tiesi: Malcolm oli huolissaan, koska elossa oleminen on huolissaan olemista."

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten aina, ja etenkin Juden terveys huolettaa. Pikku hiljaa lukijalle avautuvat ongelmien syyt ja taistelu, jota Jude jatkuvasti käy, ja josta tulee myös hänen lähipiirinsä taistelu.

"Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisi vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen."

Kirjaa ei ahmaise kertalukemalta, jo laajuutensakaan takia. Tarina on rankka, ja lukijan on välillä hengiteltävä. Joskus tuntui siltä, että haluaisin lukea silmät kiinni. En halua tietää! Mutta uteliaisuus voitti, joten ei auttanut, pelottavimmatkin kohdat oli käytävä läpi. Tunsin suorastaan fyysistä kipua; etenkin jalkoja pakotti.

Mistä tarinassa oikein on kyse? Lapsuuden traumoista; haavoista jotka eivät parane; ehdottomasti suurelta osin ystävyydestä ja erittäin paljon rakkaudesta. Taitavasti rakennettu teksti pitää lukijan tiukasti kiinni kirjassa, yllättää ja herättää monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun, haikeudesta haaveiluun, toivosta epätoivoon. Henkilöiden havainnot ihmismielestä ja tilanteista eivät ole fraaseja, vaan pistävät terävästi tai vähintään sanoittavat tilanteita, joita on vaikea sanoittaa - tai joita ei ole ollut aiemmin tarve sanoittaa tai ylipäänsä miettiä.

Kuten ajattelumme, jonka mukaan sairas ihminen menee hoitoon ja paranee - tai jos ei parane, ainakin saa apua. Entä jos niin ei olekaan? Tai toinen yleinen ajatusharha, jonka mukaan kypsänä aikuisena voi jättää taakseen nuorena koetut kauheudet. Valitettavasti sekään ei pidä paikkansa. Kiinnostava ja hyvin epäamerikkalaiseksi mieltämäni näkökulma: päättäminen ja luja yrittäminenkään ei aina riitä. Yksilön rinnalla korostuu yhteisö. Kyllä, pientä amerikansiirappia saattaa olla myös, kuten se seikka, että kaikki henkilömme menestyvät niin loistavasti ammateissaan; toisaalta on virkistävä ja tärkeä pointti sekin, että älykkäät ja lahjakkaatkin saattavat voida huonosti, eikä kärsiäkseen tarvitse kärvistellä köyhyydessä.

Olin hyvin vaikuttunut koko kirjan mitalta. Ehkä se osuu omiin traumoihin, jotka ovat tietysti aivan toisenlaisia, mutta jokaisella lie jotain; ehkä jokin havainto nousee pintaan ja nostattaa tunteita. Ehkä sanojen suuri määrä saa aikaan jonkinlaisen hypnoosin. Pituus on perusteltua siksi, että lukijalle selitetään perinpohjin, toistaen toiston jälkeen, mistä on kyse. Tiiviimmällä ilmaisulla ainakin minä olisin todennäköisesti jäänyt skeptiseksi: miksei ongelmiin muka löydy ratkaisuja. Nyt ymmärrän, miksi.

Pieni elämä on sisällöltään koskettava, tekstiltään koukuttava - juuri sellainen, millaiseksi miellän Tammen Keltaisen kirjaston kirjat parhaimmillaan. Laadukas romaani, ei liian helppo muttei liian vaikeakaan, ja vie tehokkaasti toisiin maailmoihin.

"Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän..."

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, rankkaa kestäville, koukuttavaa kaipaaville. 

Muualla: Riittaa kuvotti, ja hänelle heräsi paljon kysymyksiä. Lukuisan Laura suosittelee lukemaan kirjan silloin, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Kirjallisuutta, joka kylmää muttei jätä kylmäksi, sanoo Kirjaluotsi. Jää väreilemään mielessä kuin surun soittona, sanoo Lumiomena. Oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä, sanoo Yökyöpeli hapankorppu. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi 2017. Suomennos Arto Schroderus

torstai 13. huhtikuuta 2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Luin kirjan, joka pistää nieleskelemään: Kaarlela kuvaa yläasteikäisen tytön elämää niin rajusti ja todesti, että tämän kirjan soisin jokaisen aikuisen lukevan. Mitä on uhman ja mahdottoman käytöksen takana?

Ainakin tässä perhe, josta ei ole tytölle apua. Isä häipyy vähän väliä ryyppyreissuilleen, äiti lähtee työmatkalle eikä palaa. Tyttö ja hänen kymmenvuotias pikkusiskonsa sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Eivätkä he tietenkään taida - mistä he olisivat oppia saaneet?

Kirjailija ei kaunistele kuvatessaan tytön ja tämän kaveripiirin tekemisiä ja ajatuksenkulkua. Kun tytöllä on yhä huonompi olo, aina väsynyt, aina iloton, jatkuvasti taisteleva mutta toivoton, yksikään aikuinen ei sitä huomaa. Eivät naapurit, opettajat tai terveydenhuolto. Kun tukiverkostoa ei ole, sitä ei vain ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan edustajien kauniit aikomukset ja komeat suunnitelmat eivät riitä; ne eivät ulotu käytännön tasolle saakka, kun tilanne on päällä. Pitää tapahtua jotain todella lopullista, jotta koneisto herää. Jos ei halua elää pinkissä kuplapilvessä, on pakko myöntää, että tällaisia lapsia on, on ollut aina, on nyt ehkä yhä enemmän.

Tärkeä muistutus eriarvoistumisen ehkä kurjimmasta ilmiöstä. Kun eväät ovat kehnot niin henkisesti kuin fyysisesti, ei lapsen langanlaihuus johdu geeneistä eikä ohut elämänhalu hänestä itsestään. Tekstiltään taitava, terävä ja aito kirja, josta ovat fraasit kaukana. Kompakti tarina on vimmainen ja synkkä, mutta alle kahdensadan sivuisena nopea lukea - kirjailija ei piehtaroi eikä pitkitä, mikä korostaa viestin vaikuttavuutta ja tekee kirjasta uskallettavan tartuttavan herkällekin lukijalle.

Kenelle: Aikuisille. Päättäjille, kasvattajille, opettajille, terveydenhuoltohenkilöstölle, virkamiehille ja -naisille.

Muualla: Surullinen, hieno ja uskottava, sanoo Tiia blogista Karvakasan alta löytyi kirja. Todentuntuinen kuva 90-luvun nuorista, sanoo Riitta Kirja vieköön. Erittäin rankka kertomus, sanoo Tuntematon lukija, jonka kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V íhmettelee, miksei ole aiemmin tarttunut Kaarlelan teoksiin. Vahva kirja, joka todella kannattaa lukea, sanoi Lukutoukka Krista, joka näki tekstissä paljon itseään. Menetimme Kristan äkillisesti äskettäin. On äärimmäisen surullista ja haikeaa kohdata hänet jatkuvasti, vaikkei häntä fyysisesti enää ole. Toivon hänen tietävän, että meillä on ikävä ja että me muistamme. Kommentoimme paljon toisiamme, tästäkin kirjasta viestittelimme, myös siitä, että kansi on erityisen kaunis.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö. Reuna 2017. Kansi Kirsi Juvonen.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi





Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi



lauantai 8. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo on tutkinut aihetta, joka on hänelle tärkeä ja henkilökohtaisesti kiinnostava: 1800-1900-vuosituhansien vaihteen kultakauden kansallistaiteilijaamme Albert Edelfeldtiä. Miehestä on kirjoitettu paljon: Anna Kortelainen on teoksissaan perehtynyt taiteilijan vaiheisiin perusteellisesti, tutkijan otteella. Viihteellisemmällä muttei vähemmän painokkaalla puolella Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjassa Edelfeldtillä on hiljainen mutta yllättävän tärkeä rooli. Yhteen miehen teokseen perustuu Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen sutjakka lukuromaani Nainen parvekkeella. Kirjallisesti aihe on siis jo kulutettu, mutta Hiidensalo tuo uutta kulmaa menemällä taiteilijan pään sisään ja kertomalla elämäntarinaa päähenkilön itsensä ajatuksina, tuntemuksina ja kokemuksina.

Kuten aiemmista teoksista olemme oppineet, Albert oli naistenmies eikä kohdellut naisiaan erityisen huolehtivasti tai rakastavasti, vaan haki ja tarvitsi kauneutta ja fyysistä kontaktia oman luomistyönsä ja hyvinvointinsa takia. Tuolla historialla pitäisin ihmeenä sitä, ettei hänen jälkeläisiään eläisi jossain päin maailmaa. Venla Hiidensalo saattaa olla heistä yksi: hänen suvussaan elää tarina, jonka mukaan eräs esiäideistä sai aviottoman lapsen taiteilijalle. Asiaa ei ole pystytty vahvistamaan jos ei kiistämäänkään, kirjailijan itsestään hankkimasta DNA-testistä huolimatta. Ei ole sopivaa riittävän läheistä vertailukohtaa, mutta tulosten mukaan jäljet sopisivat siihen, mitä Edelfeldtien perimästä tiedetään.

Näkökulman ja henkilökohtaisuuden lisäksi Hiidensalon kirjassa on kolmas kiinnostava ulottuvuus: Edelfeldtin kaksi tärkeää naista, sisar Berta ja vaimo Ellen. Berta on perheen tuki ja keskuspiste, joka huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja vanhenevista vanhemmistaan loppuun saakka. Hän ei saanut omaa uraa, vaikka haaveili kirjailijuudesta. Veli sai koulutuksen, tekemisen vapauden, maineen ja kunnian. Naisen asemaa kuvaa hienosti myös seurapiirikaunotar Ellen, joka odotti avioliitoltaan luksuselämää ja nimekkäitä tuttavia julkkismiehensä rinnalla, mutta sai jotain muuta. Näitä pidän kirjan kiinnostavimpina osuuksina.

Tärkeä osa kirjaa on Suomen historia ja itsenäisyyttä edeltävä aika, fennomanian nousu. Sinänsä mitään uutta kirja ei tähän tuo, mutta kertaa suomalaisuuden nousun aikaa muistinvirkistykseksi ja rinnastaa nokkelasti ajan Edelfeldtin kehitykseen taiteilijana. Hiidensalo on luottanut siihen, että lukija tuntee faktat ennestään, sillä tuttuja henkilöitä vilahtelee sivuilla vain etunimillä; Juhanit, Vennyt, Axelit, Ainot ja muut. Aino on muuten hyvin virkistävä naishahmo, uuden ajan nainen, jolla on terävänäköisiä ja mielikuvituksellisia visioita tulevaisuudesta. Eikä hän lankea Albertin pauloihin.

Ihan täysillä tekstin imuun en päässyt. Albertin ajatukset alkoivat tuskastuttaa, etenkin kirjan alku on raskaanpuoleinen. Miehen mietteitä kerrattiin: vähemmälläkin toistolla olisi tullut selväksi viesti, ettei Albert ollut hörhö, vaan tosissaan taiteensa suhteen ja yhtä tuskastunut asemaansa perheen talousvastaavana kuin Berta käytännön pyörittäjänä. Kyllä, on hyvä kertoa myös näin päin - muttei puolusteleva näkökulma hellytä ainakaan tätä lukijaa; kaikesta huolimatta mies kohteli sikamaisesti naisiaan. Vaikka kasvatus. Vaikka lahjakkuus. Vaikka velvollisuus. Jotain olennaista silti puuttui. Ehkä juuri sitä, mikä usein suomalaisilta lahjakkuuksilta jää puuttumaan maailmanmenestyksen äärellä. Sivistys, toisten huomiointi, luonteva itsetunto muita lyttäämättä.

Kirjan kokonaisuuteen on ympätty niin paljon! Tiivistys olisi tehnyt terää, sanoo pelkistyksen ystävä. Runsauden ystäville kirja on varmasti herkkua, ja monta kiehtovaa näkökulmaa ja ajatusta kirja avaa, niin ajasta ja sukupuolten asemasta kuin ihmisestä ylipäätään. Vaikka lopulta hieman keinotekoisen aseteltu tuntu jää, jokin vaikeasti määriteltävä elementti puuttuu - ehkä kohde on kirjoittajalle liiankin henkilökohtainen? Mutta: kansallissankarikin oli vain ihminen. Ja erityisesti juuri sitä.

Kenelle: Suomen historiasta ja taiteen kultakaudesta kiinnostuneille. Taiteilijuutta pohtiville. Menestyksen eväitä etsiville. Vakavuutta sietäville.

Muualla: ...todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani, sanoo Tekstiluolan Tuomas. Upea teos ja sukellus suurmiehen elämään, tuumi Lilli kirjataivaassaan. Kirjailija luo verevän ja elävän kuvauksen historiamme suurmiehestä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Suomi100: Koskettelukirjoja näkövammaisille vauvoille

Nyt on niin tärkeää asiaa, että ota hyvä asento, kun luet. Mutta älä niin hyvää, että tekee mieli sulkea silmät. Sillä nyt on syytä pitää ne auki ja pysyä hereillä, kaikin tavoin. Koska haluan muistuttaa, että kaikilla ei ole silmiä, joilla voi nähdä.

Suomessa syntyy vuosittain noin
70 näkövammaista vauvaa. Kuvat, sadut ja tarinat kuuluvat jokaiselle lapselle, myös heille. Tekisi mieli sanoa, että erityisesti heille: kun kokemus maailmasta rakentuu vaikean kautta, on kaikki apu tarpeen kehitystä tukemaan. Ja me kirjahullut jos ketkä tiedämme, miten suuri rikkaus kirjoissa ja mielikuvituksessa piilee, koko elämän mitalle ja pärjäämiselle! Sen tuen soisi nimenomaan niille, jotka ovat alussa kaikkein heikoimmilla.

Kauppojen ja äitiyspakkausten koskettelukirjat on kuitenkin tarkoitettu terveille lapsille. Näkövammaiset, joilla usein on muitakin sairauksia tai kehitysvammoja, tarvitsevat nimenomaan heille suunniteltuja kirjoja. Kirjoja, joita voi kosketella, ravistella, heitellä, tunnustella käsin, jaloin ja poskin, ja oppia sitä kautta materiaalien tuntua, tilan käsitystä ja monia muita pienelle ihmiselle ihmeellisiä asioita - tarinan myötä.

Celian kirjastossa on noin tuhat koskettelukirjaa, ja niitä lainataan ahkerasti. Mutta niitä saavat lainata vain 2 vuotta täyttäneet. Vauvojen kirjojen kestävyysvaatimus on erityisen iso, eikä lainaus mm. hygieniasyistä onnistu.

Kirjoja on Celialle tehnyt ja tekemistä ohjannut kasvatusalan ammattilainen Vuokko Keränen (kuvassa) jo vuodesta 2010. Mutta kun Vuokko tutustui sokeana syntyneeseen Minttuun, hän kauhukseen tajusi, että ihan pienimmät jäävät ilman!

Vuokko käynnisti hankkeen, jonka tarkoitus on kerätä alle 2-vuotiaiden koskettelukirjoille tekijöitä, haaveena saada jokaiselle suomalaiselle alle kaksivuotiaalle näkövammaiselle lapselle oma koskettelukirja.

Uuden hankkeen nimi on IKIOMA, ja se on hyväksytty Suomi100-hankkeeksi. Kirjat tehdään käsityönä, uniikkikappaleina, joten niissä on aikamoinen työ. Design, materiaalilista ja teko-ohje on Vuokon ammattitaidolla suunnittelema; siinä ei sooloilla, vaan tehdään tarkasti ohjeen mukaan.

Toimin aktiivina Kannelmäki-liikkeessä, jonka käsityöryhmä on nyt tarttunut Vuokon haasteeseen. Kantsun Olohuoneella kokoontuva ryhmä aikoo tehdä tänä vuonna 20 kpl kirjoja IKIOMA-hankkeeseen. Mukana on todella taitavia käsityöammattilaisia - joihin minä en todellakaan kuulu, mutta kuulemma saa osallistua, jos osaa laskea vaikka viiteen; saa kerätä herneitä pussiin, joka on rapisteltavana yksi kirjan osa. Ja jos oikeasti osaa käsitöitä ja askartelua, voi tehdä esimerkiksi hopeisia kuita tai tiukusivuja! (Tämä kuulemma on koukuttanut tekijöitä niin, että he tekevät niitä jo unissaan, voin hyvin kuvitella! Vielä yksi kuu...)

Niin, se Minttu. Hän on ollut ahkera koelukija ja Vuokon innoittaja. Minttu saa ensimmäisen kappaleen IKIOMA-kirjoista, joita on tehty jo satakunta. Jokainen vauva saa juhlavuonna kirjan kanssa myös sinivalkoiset IKIOMA-sukat.

Jos hanke kuulostaa sinusta yhtä hienolta ja kannatettavalta kuin minusta, joka istuin tippa linssissä ja vapaaehtoisten työstä vaikuttuneena Vuokon esitellessä sitä Kannelmäessä, toimi! Tässä kolme vaihtoehtoa, miten:

Jos haluat osallistua hankkeeseemme tekijänä ja asut pk-seudulla, olet tervetullut Kantsun ryhmään! Järjestämme tekotalkoita kevään ja syksyn mittaan, 8.4. klo 13 alkaen. Myös materiaalikeräykseen tai -kuluihin saa osallistua. Vink paikalliset yritykset ja esimerkiksi kiinnostuneet kangas-, askartelu- tai kirjatahot, joita muutama on jo mukana. Kerromme myöhemmin mitkä, tiedotus viimeistään hankkeen valmistuessa. Näissä asioissa voit ottaa yhteyttä minuun.

Jos innostut hankkeesta ja haluat perustaa oman käsityöryhmän tai vinkata siitä jo olemassaolevalle ryhmälle, ota yhteyttä Vuokkoon suoraan, sähköpostitse vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178. Hän neuvoo eteenpäin ja tulee esittelemään hankkeen, mihin päin Suomea tahansa. Homma ei lopu tähän vuoteen, vaikka nyt sai juhlavuosistatuksen, vaan jatkuu niin kauan kuin tekijöitä löytyy ja kirjoja saadaan tarpeeksi.

Käsityötaitoiset kirjahullut, eikös olisi hienoa saada tällainen ryhmä kasaan?

Muualla - katso kuvia talkoista ja kirjoista:

IKIOMA facebookissa (vaatii pyynnön ryhmän jäseneksi ennen avautumista)

Vuokon blogi ja juttu, josta alkavat IKIOMA-hankkeen asiat. Mintun kuvan näet blogin yläpalkissa.

Koskettelukirjat facebookissa (yleisesti koskettelukirjoista)

Celian opas koskettelukirjan tekijöille (yli 2-vuotiaille lapsille)