keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Juha Hurme: Niemi

Olen saanut ilon tavata Juha Hurmeen erilaisissa kirjatapahtumissa. Aina hän tekee vaikutuksen
konstailemattomalla rentoudellaan, kristallinkirkkaalla tietämyksellään ja ääriä tunnustamattomalla ajattelullaan. Täsmälleen samat seikat vaikuttavat ja vakuuttavat lukijan Niemi-kirjassa.

Kirja on vaatimattomasti kulttuurihistoria alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 asti. Kumma kyllä, kunnianhimoisen tavoitteen voi katsoa täyttyvän, tietysti kirjailijan valikoimin sisällöin ja painotuksin. Kirjallisuus ja teatteri, nuo kaksi Hurmeen suurta intohimoa, ovat vahvasti esillä, mutta sisältö rönsyää viehättävästi. Luontevaa, mikään taide ei synny umpiossa.

Maailmamme alun Hurme selittää innostuneesti ja ymmärtääkseni sillä faktatiedolla, mikä ihmiskunnalla tuosta maagisesta hetkestä tällä hetkellä on. Kun planeetta on saatu radalleen ja mannerlaatat suurinpiirtein nykyisille paikoilleen, alkaa vimmattu forward-napin painelu. Sivuja on sentään vain vajaat neljä ja puolisataa, kaikkeen!

Yksi kirjan tavoite oli kirjailijan mukaan kuvata, keitä me suomalaiset olemme ja mistä tulemme. Suppilomaisesti kirjassa kierrytään kohti yhtä maailmankolkkaa, niemeä, jolla nykyisin (ei vielä kirjan kattamana aikana) on Suomi-niminen valtio ja suomalaisia.

Hurme hellittää eteenpäinkelausnapista kiinnostavissa kohdissa. Neandertalilaisista ja muista ihmislajeista päästään nykyihmiseen, joka kehittää kieltä ja yhteiskuntaa.

"Viljelykulttuurin sivutuotteena ihmiskunta keksi maanomistuksen, stressin, raatamisen, eriarvoisuuden, orjuuden, eläinrääkkäyksen, luonnon riistämisen ja luonnon tuhoamisen. Mitään ei saa ilmaiseksi."

Ja kun "muistiinmerkitsemisen taito kävi välttämättömäksi", piipahdetaan Mesopotamiassa ja maailman vanhimman kaunokirjallisen eepoksen, Gilgameshin, parissa. Astronomia ja astrologia syntyivät samoihin aikohin kun Niemellä alettiin päästä kivikaudesta. Rautakaudella "sana oli Niemellä kovassa kurssissa" - se oli "kohteen näkymätön olemus". Maailman suurten uskontojen esittelyiden kautta päästään antiikkiin, mistä Hurme löytää paljon maininnan arvoista. Kuten kreikkalaisen runoilijan ja filosofin Ksenofaneksen purnaus siitä, "että urheiluun satsataan liikaa kulttuurin kustannuksella." Sama purnauksen aihe minullakin, näkemystä ei voi väittää kovin tuoreeksi.

Myytit ja loitsut. Väinämöinen ja Iku-Turso. Lauluperinne ja draaman kehittyminen. Viikingit ja kristinuskon alku. Vauhti on niin kova, että lukijan päätä huimaisi, jos teksti ei olisi niin herkullista.

"Jos tuntuu sekavalta, niin se johtuu siitä, että tämä on sekavaa. Sellaista on ihmiselo. Kosmoksen näkökulmasta kaikki on vesiselvää."

Ihme kyllä, ei tunnu sekavalta. Jos tuntuu, se on tämän tekstin laatijan vika, ei Niemen. Hurme lataa faktaa tiskiin täysin loogisessa järjestyksessä ja vetävällä poljennolla. Hän keventää tiedon taakkaa huomioillaan, kuten analysoimalla savolaisen luonteenlaadun juurisyytä, mikä kunniana otettakoon. Ja taas eteenpäin, keski- ja nykyaikaa kohti, yhä tiukemmin Euroopan suuriin kulttuurivaikuttajiin pureutuen ja katsetta Niemeen päin tarkentaen. Taiteentekijät suurimpine saavutuksineen kulkevat juhlaparaatina lukijan silmissä, runoin ja sitaatein kannateltuina. Keisarit ja kuninkaat vaihtuvat; päitä katkotaan ja verta vuodatetaan jatkuvasti kehittyvillä välineillä; niin poliittisia ja uskonnollisia juonitteluja kuin lemmenleikkejäkin todistetaan.

Ja kaiken ohella kehittyy kansa ja kulttuuri syrjäisellä Niemellä, jonka pitkä ruotsalainen kausi kattaa kirjan loppuosan, kun Itämaa alettiin nähdä omana hallinnollisena alueenaan. Ruotsalaisessa hallinnossa havaitaan piirteitä, jotka tuntuvat nykypolitiikassakin tutuilta, kansleri Oxenstiernaa siteeraten: "Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."  Kerronnan vauhti ja faktojen tiheys vain kiihtyvät loppua kohti - viimeisillä kymmenillä sivuilla nimet alkoivat jo vilistä onnellisen lukijan silmissä - ja aivan lopussa päästään sille kynnykselle, jonka ylittämisen jälkeen voitaisiin puhua suomalaisuudesta.

Ohessa Hurme tulee selittäneeksi kymmenien suomalaisten sanojen ja sanontojen alkuperän. Tiesitkö, että Nuuksio juontaa nimensä joutsenesta? Tai mikä on maailman tappi? Ja mistä tulee hokkus pokkus -hokema? Kirjasta ne selviävät.

Vuoden 1809 (eli vuosi jolloin sanoimme heidå ruotsalaisille, tosin emme vapaaehtoisesti) hän sanoo olleen luonteva lopetuskohta, koska sen jälkeisistä asioista on kirjoitettu paljon, Hurme itsekin muun muassa kotimaiseen kirjallisuuteen keskittyvässä Nyljetyt ajatukset -teoksessaan. Eikä maailmankaikkeuden kannalta muutama vuosisata muuta mitään, suomalaisuudessa toki.

Lukiessani olin paitsi ällistyneen vaikuttunut, myös hillittömän huvitettu; niin hauskasti Hurme yhdistää kuivimmankin historiatiedon toiseen tai tähän päivään ja käyttelee reippaan rennosti puhekieltä siten, että tylsistymään ei ehdi eikä naurunhörähtelyä voi välttää.

Itse asiassa, Juha Hurme kertoi kirjamessuilla Niemen syntyneen niin, että hän alkoi tehdä esipuhetta kirjaan, joka kertoo kaikesta kaiken (tätä on liikkeellä, myös Miki Liukkonen kertoi O:lle saman motiivin). Kun esipuhe oli menossa sivun 784 paikkeilla, alkoi kustantaja nihkeillä ja pisti pelin poikki. Eli oikeastaan Niemi on esipuhe varsinaiseen kirjaan kaikesta... Mutta tämä on Hurmeen näyttämöpuhetta: Niemi on suurteos itsessään.

Niemi on timantti kirjaksi. Se häikäisee suurella tietomäärällään ja kirkkailla, maailmankaikkeutta halkovilla näkemyksillään sekä valtavan kokonaisuuden omintakeisella paketoinnillaan. Mutta sen valo ei ole kylmä, vaan lämmittää ja saa hyvälle mielelle inhimillisellä otteellaan.

Tätä ymmärtää sellainenkin lukija, joka ei ole ihmeemmin aihetta opiskellut. Ja saa käsityksen siitä, miksi ja miten meistä on tullut tällaisia kuin olemme: outo sekoitus ja monen sattuman tulos, mitätön hippu maailmankaikkeudessa, Niemisistä Suomisiksi muuttunut kansa ja satavuotias itsenäinen valtio kulttuureineen ja kummine kielineen.

Kenelle: Tiedonhaluisille, suomalaisuudesta kiinnostuneille, virallisuutta vastustaville, kielen, kirjallisuuden ja runouden ystäville.

Muualla: Luettua elämää toteaa Hurmeella olevan kyvyn kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu. Kauttaaltaan nautittavaa luettavaa, sanoo Lumiomena. 

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017. Ulkoasu Jenni Saari.




tiistai 14. marraskuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Murakamin uutuuskäännös on helppo tapaus: tarina on selkeä, suorastaan yksinkertainen verrattuna muihin häneltä lukemiini. Mutta tyyli on tunnistettava, japanilaisuus vahvasti läsnä ja nuoren miehen kasvukertomus koskettava ja kauniisti kuvattu.

"Punastuin hieman. En ollut punastunut kenenkään nähden pitkään aikaan."

Simppeliys sai selityksensä, kun huomasin, että alunperin kirja on julkaistu jo 1992! Eli Norwegian Woodin jälkeen, mutta ennen Sputnik, rakastettuani tai Kafkaa rannalla. Suomennosjärjestykset ovat aina jännittäviä... vieläkin taitaa olla joitakin Murakameja hänen uransa varrelta kääntämättä.

Hajime on yksinäinen poika, ainoa lapsi, mikä määrittää hänet vahvasti myös hänen omassa mielessään. Lapsuuden ystävystymiset ja myöhemmin naissuhteet saavat suuren painoarvon. Ensimmäinen todellinen ystävä on Shimamoto, naapurin tyttö, jonka kanssa poika luki kirjoja ja kuunteli musiikkia. Kuten on tapana käydä, myös nyt käy niin, että lapsuudenystävä katoaa elämästä sen edetessä. Nuori mies on toimelias ja työteliäs eikä nirsoile töiden suhteen. Hän ei pidä koulunkäynnistä, mutta haluaa pois vanhempiensa luota, omaan elämään ja opiskelemaan. Hän ei edes kyseenalaista yliopistovaihtoehtoa, vaan on itsestään selvää jatkaa opintojen kautta töihin.

"Ajattelin, että mistä tahansa asiasta voi löytää jotain mielekästä, jos antaa sille kaikkensa."

Nuorta romantiikkaa - siitä saamme nauttia. Tyttöystävää ei aina tarvinnut rakastaa, kokemus oli tärkeämpi. Kaikki on vielä edessä!

"Luultavasti me molemmat tiesimme olevamme epätäydellisiä olentoja ja tunsimme, että meitä lähestyi jokin uusi, elämän mukanaan tuoma asia, joka täydentäisi epätäydellisyytemme. Seisoimme molemmat sen uuden asian porteilla."

Myöhemmin Hajimotosta tulee aviomies, isä ja liikemies. Hän avaa ravintolan, pian useampia. Ja on taitava, menestyy.

"Mutta luullakseni voi sanoa, että elin pääosin onnellista elämää. En ollut mihinkään asiaan elämässäni erityisen tyytymätön."

Yllättäen hän tapaa jälleen Shimamoton. Ja se muuttaa kaiken, tai ainakin monta asiaa. Jatkaako entisellään vai seuratako sydäntään? Seuraava sitaatti ei liity tähän, vaan Hajimen ajatteluun ihastumisesta.

"Minusta tuntui samalta kuin ihmisestä, joka panee ensimmäistä kertaa elämässään silmälasit päähänsä: en tiennyt, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Kaukaiset asiat näyttivät olevan käsieni ulottuvilla, ja utuiset asiat tuntuivat kirkkailta."

Murakamin varmalla ja tutulla tyylillä tehty tarina on nopea lukea ja helppo nauttia. Minulla on aina sama tunne kirjailijaa lukiessa: olisinpa 30 vuotta nuorempi, olisin haltioissani näistä lauseista ja oivalluksista! Toki kirja on hyvä ja laadukas vanhemmallekin lukijalle, vaikkei yhtä sydämeenkäypä kuin se nuorena lukijana olisi ollut. Kirja on kuin satu, onhan kyseessä hyväosainen ja fiksu nuori mies kuin prinssi ikään, ja saduissa on tietysti aina opetus. Olipa kerran ja sen pituinen se - lällyn puolelle heilahtaa, on myönnettävä näin jälkikäteen ajatellen, vaikka teoksen ahmaisten luin. Kirjan nimi on kaunis, kuten kielikin, kiitos kirjailijan ja suomentajan.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneelle, romantiikkaa ja satumaista rakkaustarinaa kaipaavalle, kauniin kielen ystävälle.

Muualla: Kirjapolkuni-Bleuelle Murakami on hunajaa.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi 2017. (South of the border, west of the sun, 1992). Suomennos Juha Mylläri.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Suomi100: IKIOMA-ensikirjat Kantsussa valmiit!

Muistatte ehkä keväällä kertomani kampanjan IKIOMA-ensikirjoista näkövammaisille vauvoille?

Postaukseni siitä on blogini luetuin ikinä, yli 5 000 katselukerrallaan, ja se tuotti osaltaan myös tulosta. Helsingin Kannelmäessä kerättiin rahaa ja käsiä niin, että käsityöryhmä paikallisten aktiivien Sirpa Hanskin ja Maria Blomqvistin johdolla sai mahdollisuuden toteuttaa IKIOMA-kirjoja yhteensä 17 kpl. Ne ovat nyt valmiit ja juhlallisesti luovutettu 7.11.2017 Kantsun Olohuoneella (ks. fb) valtakunnallisen hankkeen käynnistäjälle oululaiselle Vuokko Keräselle.

Vuokko hoitaa kirjojen jakelun varsinaisille lukijoille. Kuvassa Maria, käsityöammattilainen, jonka ansiosta kirjat saatiin tehtyä ammattimaisesti, Vuokon vasemmalla ja hankeidean Kantsuun tuonut Sirpa oikealla puolella. Kaikki olivat luovutustilaisuudessa iloisia ja onnellisia - ja syystä ylpeitä: niin hienoja tuloksia hanke tuotti.


Mukana olivat paikallisista yrityksistä K-market Kannelmäki (Sitratori), Kannelmäen Keskusapteekki sekä Malmin SpecSavers. Lisäksi rahoitukseen osallistui useita yksityisiä lahjoittajia. Lasten Keskus tuki hanketta kirjalahjoin, joita käytettiin paikallisten aktivointiin.

Heille kaikille suuri kiitos erään unelman mahdollistamisesta! Luovutustilaisuudessa Vuokko kertoi todenneensa hankkeen edetessä, että unelmista todella voi tulla totta. Myös yksi Kantsun käsityöläisten unelma tuli toteutettua: "Paras hanke ikinä."

Ja kaikki me mukana puuhanneet pyyhimme roskia silmistämme, niin lämmin ja liikuttava yhteisyyden ja yhdessä tekemisen tunnelma oli, ja mieli hyvä pieniä näkövammaisia ajatellen. Apua tarvitsevien ajattelu tuppaa usein meillä ihmisillä jäämään ohivilahtavan säälin ja henkisen myötätunnon asteelle, mutta nyt on oikeasti jotain konkreettista tehty yhden ryhmän hyvinvoinnin eteen. Tästä olen erityisen ylpeä, ja tietysti Kantsun käsityöläisten timanttisesta ryhmästä - itse en osaa tehdä mitään näppärää, joten osuuteni oli huudella kannustusta ja kerätä varoja.

Kirjojen teko nimittäin vaatii osaamista. Pienelle lapselle annettavan tuotteen on oltava ehdottoman turvallinen ja tietysti pestävä. Vuokon tarkkoja ohjeita seurattiin kirjan erilaisten sivujen teossa, "sinne päin" ei kelvannut. Lopullisen laadun varmistaa Vuokko itse, joka tarkistaa kirjat ennen jakelua. Hän yksi maan parhaita aiheen asiantuntijoita ja varmasti sitoutunein vapaaehtoistyön tekijä ja edistäjä, jolla on vuosien kokemus koskettelukirjojen teosta Celian kirjastoon.

Lasten vanhemmilta Vuokko saa jatkuvasti palautetta: kirjat ovat odotettuja ja toivottuja, ja niistä ollaan kiitollisia. Ne osaltaan tasoittavat pienten tietä, joka on jo alkuunsa monenlaisia epätavanomaisia haasteita täynnä, ja antavat apua vanhemmille näkövammaisen lapsen kasvattamiseen.

Mainitsin aiemmassa jutussa Mintun, joka havahdutti Vuokon alle kaksivuotiaiden näkövammaisten tilanteeseen: he eivät voi lainata Celian koskettelukirjoja eivätkä tavalliset koskettelukirjat ole heidän tarpeisiinsa sopivia. Minttu näkyy kuvassa Vuokon vierellä julisteessa; lisätietoa hänestä, lapsista ja hankkeesta löytyy IKIOMA ensikirja -facebook-sivulta.


Suomi100-juhlavuonna kirjan saavat lapset saavat myös sinivalkoiset villasukat, joita samat käsityöryhmät ovat tehneet.


Toiveena on, että IKIOMA-hanke kestää juhlavuotta pidempään - jatkuvasti, niin että jokainen Suomessa näkövammaisena syntyvä lapsi saisi automaattisesti oman kirjan. Ryhmiä toimii ympäri maata jo useita, ja Vuokko on aloittanut ryhmänvetäjien koulutuksen. Kiinnostuneet käsityöläiset ja käsityöryhmät, ottakaa häneen yhteyttä! Yhteystiedot: vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178.

Rahoitusta on järjestynyt eri lähteistä, yllättävistäkin: Apu-lehti lahjoitti Aputonnin eli tuhat euroa IKIOMA-ensikirjan valtakunnalliseen hankkeeseen. Aputonnin saajan valitsee raati, johon kuuluvat mm. Mikko Kuustonen, Katri-Helena ja Sanna Kiiski. Kiitos raadille ja Apu-lehdelle!

Seurailemme hankkeen etenemistä ja palautetta sekä toivomme paljon aktiiveja siihen mukaan. Kantsun osalta hanke on valmis, ja ensi vuonna tapahtuu muuta - myös asukastila todennäköisesti vaihtuu, mikä tuo omat haasteensa. Mutta ennen niitä käytetään hetki juhlaan ja kakunsyöntiin,  teeman mukaisena versiona (kakun teki Sirpa Hanski).




perjantai 10. marraskuuta 2017

Yllättävät Finlandia-ehdokkaat

Pikapäivitys jännästä päivästä: kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiksi nostettiin seuraavat:
  • Hauru, Hanna: Jääkansi (Like) 
  • Hurme, Juha: Niemi (Teos) 
  • Liimatta, Tommi: Autarktis (Like) 
  • Liukkonen, Miki: O (WSOY) 
  • Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Otava)
  • Yli-Juonikas, Jaakko: Jatkosota-extra (Siltala)
Kiitän raatia rohkeista valinnoista ja uudistusmielestä, vaikka tietysti monen loistavan kirjan poisjäänti harmittaa. Mutta perinteiset suosikit on tällä kertaa listalta jätetty määrätietoisesti pois, mikä toivottavasti nostaa tuntemattomiempien kirjojen ja kirjailijoiden lukijamääriä. Ja luo kuvaa kotimaisen kirjallisuuden kehittymisestä ja sen modernimmasta puolesta, joka tuppaa jäämään syrjään isommalta huomiolta. Perusteluissa mainittiin kirjallisuuden kokeellisuus; kirjoja lukematta on vaikea sanoa, miten kokeellisia valitut ehdokkaat ovat. 

Olen lukenut kirjoista kokonaan toistaiseksi vain yhden, mutta se olikin huippuhyvä. Miki Liukkosen O ei ole helppolukuinen, mutta palkitsee ja riemastuttaa. 

Juha Hurmetta ihailen suuresti, ja odotan Niemi-kirjan jatkavan Nyljettyjen ajatuksien komeaa kulttuurista katsausta ja rajatonta ajatusten lentoa. Kirja odottaa yöpöydällä nipin napin aloitettuna. Nyt kirin sen kanssa. 

Hanna Haurun Jääkannesta olen kuullut hyvää - kirjailijaa on verrattu Aki Ollikaiseen (Nälkävuosi, Musta satu), joten varmasti luen, kunhan saan kirjan käsiini. Kovat odotukset! 

Cristina Sandun kirja minulla oli, mutten saanut luettua, lahjoitin pois. Samoin kävi Jaakko Yli-Juonikkaan edelliselle kirjalle, Neuromaanille, jonka alaviitteisiin jumiuduin. Joten Jatkosota-extran todennäköisesti jätän suosiolla väliin. Samoin Tommi Liimatan, jonka aiempia olen muutaman lukenut, mutta niiden huumori ei uponnut kaltaiseeni lukijaan. Laskin ne mielessäni "nuorten miesten kirjoihin", mutta ei hätäillä leimaamaan: tätä uutta en tunne enkä tiedä mitään sen tyylistä tai siitä, kenelle kirja parhaiten sopisi. Ehkä kuitenkin pitää tutkia sitä tarkemmin...
 
Ja seuraavaksi jännittämään voittajaa. Elisabet Rehn julkistaa valintansa 29.11. 


torstai 9. marraskuuta 2017

Roope Sarvilinna: Osuma

Aloin lukea Osumaa ja sen johdannoksi luulemaani osuutta lokoisasti odottellen, milloin päästään asiaan eli varsinaiseen tarinaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että lukemani on juuri se: Sarvilinna ei etene tapahtumien, vaan henkilöidensä hetkien, aistimusten ja tunnelmien kautta.

Kiinnostavaa ja koukuttavaa lukijan haastamista - piti terästää katsetta ja alkaa miettiä lauseita tältä pohjalta. Kyllä, niistä koostuu tarina, mutta ei perinteisen romaanin tapaan. Jotkut osat tekstistä voisivat olla runoa - runon salakuljetusta jälleen? - osa proosaa, osa näiden yhdistelmää.

Kirjan lukeminen
kiehtoo, kuin palapeliä ratkoisi. Mikä pala kuuluu mihinkin asiaan ja kenen tarinaan? Missä on lisää sinistä taivasta?

Meillä on
Anders, Mona, Jakob, valoisa Isbah sekä muutama muu. Anders osti Berliinistä taulun "ja sillä taululla yritti saada ja luuli saaneensa Monan ja kaiken mitä ei ollut vielä saanut." Anders on alfauros, Mona on lyyrinen, sanoo tarina. Alfauroksesta, joka "rakastaa asettaan" tulee yllättäen taidekauppias, kaiken sen jälkeen, mitä hän kokee vuoristossa tovereidensa kanssa. On sotatarinaa, on rakkaustarinaa - monta. Jakobilla on jopa monta perhettä.

Kirja ei ole vaikea, mutta vaatii enemmän keskittymistä kuin normijuonellinen tarina. Sarvilinna itse kehotti kirjamessuilla lukemaan sitä kaikessa rauhassa - nyt ymmärrän, miksi. Itse asiassa, kirjassa on selvä lukuohje. Mutta sen löytäköön jokainen itse.

Pidin paljon raikkaasta otteesta, jota kirjailija esitteli jo esikoisessaan, kirjassa Kateissa. Se ei muistuta tätä toisinkoista, vaan on tuoreen tekstinteon osoitus omalla tavallaan, Osumaa vaivattomammalla lukijaa ajatellen. Sarvilinna on taitava, varmaotteinen kirjoittaja, jota kannattaa seurata jatkossakin. Kannen hämmästyttävä kuva on muuten kuvattu Ateneumin graniittiportaista.

Kenelle:  Uuden proosan ystäville, perusjuonellisiin vaihtelua etsivälle, pysähtymään pystyvälle.

Muualla:  Myös Pihakuiskaajan puutarhassa koottiin palasia yhteen.

Roope Sarvilinna: Osuma. Tammi 2017. Kansi ja sen valokuva: Markko Taina.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Kirjan nimi on loistavan ironinen. Sillä oikeastaan tarina kertoo röyhkeyden vastakohdasta, häpeästä, joka läpäisee kirjan joka lauseen sydämeen sattuvasti. Olisinko olemassa, olisinko ihminen ja kansalainen siinä missä muutkin - häpeäsukupolveen kasvatettuna tunnistan tunteen hyvin: sanoisin sitä jopa kansallistunteeksi. Ei tehdä tästä ny numeroo ja niin edelleen.

"Yleensä en koskaan syönyt kävellessäni, enkä mielelläni edes ihmisten nähden, kun ajattelin, että näytin syödessäni jotenkin inhottavalta."

Teoksesta on kohistu ja sitä on paheksuttu, oletettavasti eniten niiden taholta, jotka sitä eivät ole lukeneet. Mediamurinoista päättelin saavani lukea tosilusmusta, häikäilemättömästä hyväksikäyttäjästä. Että joku kehtaa kehua elävänsä yhteiskunnan elättinä, toisten maksamilla rahoilla! Tarina on kuitenkin aseistariisuvan paljas ja rehellisenoloinen. Eihän hän edes lusmuile kunnolla, vaan opiskelee ja pyrkii kirjailijaksi: on aktiivista toimintaa, on selkeä tavoite. (Ja se häpeä.) Joten lukija saa pettyä, jos odottaa työtätekevien irvailua, kattoonsyljeskelyä tai työttömän ajankäytön kauhuesimerkkejä päihteineen ja sekavine vuorokausirytmeineen.

Mies ei halua töitä, se on kuitenkin selvää. Hän oli juhlinut aikanaan ammattikoulusta valmistumistaan kaverinsa kanssa kotiviinillä: "Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin." 

Työttömyyskorvauksen saadakseen hän osallistuu niin työkkärien pakollisille kursseille kuin raportoitiin päiviensä ajankäytöstä ilman pienintäkään aietta työllistyä. Sossun elätiksi hän ei silti itseään katso - hierarkia on työttömilläkin. Toisaalta, hän ei uhriudu tai aseta itseään sankariksi, vaikka tietää olemassa olevan "... sillä tavalla värittyneitä ihmisiä, että halusivat nähdä päähenkilön rehtinä ja ahkerana kaurismäkeläisenä hahmona, jonka ahdinko oli yhteiskunnan ja olosuhteiden syytä." 

Kirjan kolmesta osasta ensimmäisessä mies menee Brucen konserttiin Turkuun. Monenlaista hävettävää liittyy tähänkin herkullisesti kuvattuun matkaan, joka sentään on hänen elämänsä kohokohtia.

"Tuntui, että Bruce oli katsonut minua samalla tavalla epäillen ja tutkivasti kuin rannekkeita jakanut turvamies. Mietin hetken, että näytin heidän molempien mielestä epäilyttävältä siksi, että olin yksinäinen mies julkisessa tilaisuudessa."

Toisessa osassa mies joutuu Tampereelle uravalmennuskurssille.

"Uraohjaaja toivotti kaikille reippaasti hyvää huomenta, mutta kukaan ei vastannut hänelle ääneen. Uraohjaajasta näki, että tämä oli hänelle mahtava päivä ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Hän alkoi jututtaa isossa lasikopissa istuvaa vahtimestaria ja kertoi hänelle, että meillä oli tässä huikea ryhmä kasassa. Hän oli sanonut meitä huikeiksi monta kertaa edellisten päivien aikana, ja minä mietin edelleen oliko hän oikeasti sitä mieltä, koska minun oli vaikea sitä huikeutta nähdä."

On hyvä, että joku sanoo tämän ääneen, kuten Nyman tekee: työllistämistoimien tulos ja tarkoitus näyttäytyy työnhakijalle lähinnä virasto- ja tilastonäpertelynä, ei työpaikan etsimisen tukemisena. Tätä tilannetta - teorian ja käytännön yhteensopimattomuutta - kirja kuvaa erinomaisesti. Kurssille osallistujia tuntuu huolettavan työnsaantia enemmän se, menevätkö eväät pilalle, kun ne pitää jättää kurssipäivän ajaksi vahtimestarin huoneeseen ilman jääkaappia. Ainakin se on jotain konkreettista ja ymmärrettävää, jos kurssien vetäjät puheet eivät.

"Meitä syrjässä olevia oli siinä kaupungissa niin paljon, että tulimme suurella määrällämme suojelleeksi toisiamme työvoimaviranomaisten ja muiden yhteydenotoilta, niin kuin tuhansien kalojen parvi, joka hajosi eri suuntiin, kun isompi petokala hyökkäsi sen kimppuun."

Kolmas osa keskittyy kirjoittajakoulussa olon kokemuksiin. Vaikka uraohjauskurssilla oli painotettu ulkonäön merkitystä työnhaussa, mies miettii:"...olin tullut siihen tulokseen, ettei ihmisen tarvinnut olla älykäs tai itsevarma tai muutenkaan edustava ollakseen hyvä kirjailija."

Mies kertoo ajatuksistaan koskettavasti, jopa lapsekkain lausein, niin että hyväksikäyttäjänä häntä on vaikea tuomita, vaan on jotenkin pakko sympata. Tai sitten hän on kertakaikkiaan niin röyhkeä, että ovelasti saa lukijan tekstillään näin tuntemaan? Kirjalliset viittaukset ja tutut nimet kannustavat lukijaa eteenpäin - siis mitä Rimminen sanoi? - ja pienistä arjen tapauksista muodostuu karunpuoleinen mutta tyylikkäästi laadittu kertomus, jota vino huumori siivittää.

"Usein tuntui siltä, että isä ja äiti olivat hankkineet minut vain jotta voisivat elää lapsuutensa uudestaan, vaikkei sieltä tuntunut löytyvän heille mieluisaa perhettä toisellakaan kerralla."

Lopussa kirja muuttuu arjen kuvauksesta mielikuvitteluksi, jossa keksityt henkilöt toimivat tosimaailmassa tai toisinpäin: ikään kuin kirjailijan olisi ollut vaikea keksiä enää kirjoitettavaa, kuten kertojan tilanteessa olikin asian laita. Tai ehkä hyppäys fiktiolla iloitteluun kuvaa tämän omaa muutosta, kirjailijapolun löytämistä, sormiharjoittelua luovan uran aluksi -  odotusten vastaisuutta (ehkä tämä on sitä röyhkeää)? Lukijaa muutos hieman hämmentää, vaikka kirjan kanssa viihtyisikin. Toisaalta muutos on hyvin luonteva, kun mietitään miehen vankkaa haavetta kirjailijuudesta.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatellut sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."

Tämäntyyppisestä, vahvasti kantaa ottavaan vaativasta kirjasta on vaikea erottaa aihe ja kirjallinen suoritus toisistaan: kumpaan keskittyisin, ja onko sillä väliä? Kirja on ajankohtainen, ajatuksia herättävä, tarpeellinen ja helppolukuinen, joten se on myös taitavasti tehty. Kirjoittaja osuu varmasti monen hermoon, ja onnistuu tekemään sen puhkiselittämättä, vain näyttämällä. Työelämän muutoksesta - kuten työpaikkojen väheneminen ja pätkittyminen - ja ihmiselämän oikeutuksesta uudessa tilanteessa on vielä puhuttu kovin vähän, ja sille keskustelulle on selvästi tarvetta. Viestin terävyyden kannalta on hyvä, että aihe on niin selkeästi rajattu, eikä esikoiskirjailija yritä yli, mutta näyttää taitonsa ja tyylinsä. Toivottavasti kirjaa luetaan ahkerasti ja ajatuksella virastoissa ja nurkkahuoneissa, se saattaa avata silmiä myös todellisuudelle, joka itselle on vieras. Ja sehän ei ole koskaan pahasta.

Kenelle: Päättäjille, virkahenkilöille, työssään nikertyville, sen puutteesta kärsiville tai sellaisia tunteville, hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Teos kohosi Opus Ekan kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen. Hieno, tärkeä romaani jonka on ollut aikakin tulla kirjoitetuksi, sanoo Suketus.

Ossi Nyman: Röyhkeys. Teos 2017. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Ensimmäinen suomennettu indonesialainen romaani, pakko tutustua! Kirja ilmestyi alunperin jo 2002, mutta katosi kustantamojen uumeniin, kunnes se 2015 käännettiin englanniksi.

Olipa kerran äärimmäisen kaunis prinsessa: "...Pajajaranin kuninkaallisen suvun viimeinen jälkeläinen, joka oli perinyt kaikkien Pakuan valtakunnan prinsessojen ihanuuden. Sanottiin että prinsessa oli itse tajunnut kauneuden tuovan hänelle huonoa onnea. Kun prinsessa oli lapsi ja sai vapaasti kulkea palatsin muurien ulkopuolella, hän aiheutti sekasortoa, isoa ja pientä."

Virkamiehet unohtivat velvollisuutensa, oma isä riutui rakkaudesta tyttöä kohtaan, jonka äiti halusi tappaa kauneuden vuoksi, mutta ei voinutkaan, kauneuden vuoksi. Monen mutkan jälkeen prinsessa ajautui viidakkoon, paikkaan, johon syntyi Halimundan kylä. Tarina tapahtuu tässä kylässä, jossa prinsessan jälkeläiset asuvat.

Heihin kuuluvat maineikas huora Dewi Ayu ja hänen tyttärensä Alamanda, Alinda ja Kauneus, joka sai nimensä legendaarisen prinsessan mukaan. Kylää hallitsevat väkevät miehet, soturi Shodancho ja Maman Gendeng, johon eivät edes luodit pystyneet.

"Maman Gendeng ei ollut koskaan puhunut suoraan yhdellekään naiselle, lukuun ottamatta prostituoituja Japanin miehityksen aikana, ja yhtäkkiä hän tajusi että nuoren siron Nasiahin kohtaaminen pelotti enemmän kuin hollantilaisen teloitusryhmän eteen joutuminen. 

Rakkautta, mustasukkaisuutta, seksiä, ystävyyttä ja hellittämätöntä vihaa, syntymää ja kuolemaa; niistä on kylän elämä tehty. Naiset ovat vahvoja; miehet taistelevat, uhoavat, itkevät ja rukoilevat.

"Lisäksi käynti huoratalossa oli todella typerä teko mieheltä, joka yritti tehdä vaikutusta mahdolliseen tulevaan vaimoonsa."

Maan historia sotineen esiintyy kirjassa vahvasti, sen ohessa, kun ihmettelemme halimundalaisten meille eksoottisena näyttäytyvää elämää. Indonesia on entistä Hollannin siirtomaa-aluetta. Kun he pääsivät eroon Hollannista, maan valtasivat japanilaiset.

"Todellinen hulluus alkoi, kun leirissä oli tullut kaksi vuotta täyteen ja japanilaiset sotilaat alkoivat tehdä listaa naisista, jotka olivat iältään seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkahdeksan välissä."

Indonesia itsenäistyi 1945. Kirjassa kuljetaan halimundalaisten sukupolvien mukana siirtomaa-ajoista 1990-luvulle saakka, joten lukija saa tuhdin annoksen tietoa maan vaiheista. Mutta herkullisinta tarinassa ovat ihmiset, heidän suhteensa ja arkensa, johon kuuluu myös maagisia tapauksia, kuten kuolleista heräämisiä ja vatsasta katoavia vauvoja.

"Tähän on vain yksi mahdollinen selitys, Shodancho, nimittäin se että yhdyit vaimoosi ilman rakkautta - sellaisen yhdynnän tuloksena syntyvä lapsi joko jää kokonaan syntymättä tai syntyy hulluna, jonka takapuolesta kasvaa rotan häntä." 

Kurniawan kirjoittaa herkullisesti, oivaltavasti, rennon ronskisti ja vetävän viihteellisesti, mutta ei missään kohtaa kepoisesti tai typerästi. Hykerryttävän hauska ja viisas kirja - klassikkoainesta! Kirja olisi sopinut mainiosti Tammen Keltaiseen kirjastoon, nyt sen nappasi Gummerus.

Gabriel Garcia Márquez tulee etsimättä mieleen, mikä on mainittu kirjan kannessakin, samoin Salman Rushdie. Hänen tuotantoaan en tunne, mutta esimerkiksi Mo Yan tai Jose Saramago voisivat olla verrokkeja: huumorissa, viisaudessa, yksityiskohtia pulppuavassa selostamisessa ja riemukkaan laajoissa henkilöhahmoissa on jotain samaa. Vahva suositus!

Kenelle: Klassikoiden ystäville, huumoria hakeville, eksotiikkaa kaipaaville.

Muualla: Romaani isolla R:llä, sanoo Kirjaluotsi. Raju, häpeilemätön ja viihdyttävä, tuumii Tekstiluolan Tuomas.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous. Gummerus 2017. Annie Tuckerin englanninnoksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017: Kirjassa mennään naimisiin. Monta kertaa.

Helsingin kirjamessut 2017, osa 2/2

Kirjamessujen lauantai oli pitkä ja täyteläinen: aloitin Bonnierin perinteisellä bloggaribrunssilla, jonne nelisenkymmentä kirjabloggaajaa ja yksi vauva kokoontuivat nauttimaan kirjaesittelyistä.

Kiitos Marianna Kurtto, Heikki Valkama, Tuomas Kyrö, Joonas Konstig, Roope Sarvilinna ja  A.W. Yrjänä (kuvassa). Yrjänän komeaa kirjaa ihastelimme esineenä: se on näyttävä niin kansista kuin sisäsivuiltaankin. Kuva ei toista kirjan loistoa! Graafinen suunnittelu: Mika Wist.



Sieltä kipaisin katsomaan Kirjailijaliiton myöntämän Kirjailija kiittää
-palkinnonjaon. Kirjamessut ovat kaiken muun ohella tilaisuus, jossa jaetaan niin monenlaisia kirjallisuuspalkintoja, etten suuresta osasta ole kuullutkaan, mutta tästä olen: sen myöntävät kirjailijat henkilölle tai taholle, joka on "edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun."

Nyt sen sai kriitikko, tietokirjailija Ismo Loivamaa, joka on tehnyt työtä etenkin lasten ja nuorten tietokirjapuolella. Kuulosti hyvältä valinnalta, ja on hienoa, että tällainen tunnustus on olemassa, suoraan tekijöitä tekijöille. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen mainitsi asiallisesti, että myös kulisseissa tehtävä "näkymätön" työ kirjallisuuden eteen kannattaa huomioida. Hyvä niin.

Kiinnostavaan keskusteluun osallistuivat Vainosen lisäksi kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen ja kirjailija Helena Waris. Loivamaa ei itse päässyt paikalle. Todettiin kirjojen näkyvyyden väheneminen mediassa, samoin kirjastojen määrän pieneneminen. Ennen se oli lähipalvelu, jonne pääsi pyörällä tai kävellen. Myös kirjojen ostaminen on vaikeutunut kirjakauppojen vähentyessä. Marketit ovat - onneksi - ottaneet kirjoja hyllyilleen, jossa niitä voi ruokakauppareissulla napata mukaan, mutta valikoima (ja lisäisin: myyjän kirjaosaaminen) on rajallinen. Ilmiöksi nähtiin myös se, etteivät vanhemmat lue lapsilleen tai käytä heitä kirjastossa yhtä paljon kuin aiemmin. Päiväkodeissa on kuuleman mukaan nykyisin lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti osaa käyttää kirjaa: miten sitä pidellään tai miten sivuja käännetään. Kuva perhealbumista, pienin lapsenlapsi mökillä.




Lasten ja nuorten kirjojen aiheista, mitä pinnalla nyt? Dystopioiden todettiin olevan jo nähtyjä. Niiden tilalle tai seuraan ovat nousemassa utopiat, myönteiset tulevaisuuden visiot. Nyt näkyvät perheteemat, joissa vanhemmat ovat poissaolevia ja/tai tunneköyhiä, tai perhe muuten hukassa. Mitä se kertoo meistä? Miksi kirjailijoiden todellisuudesta peilaamaa tilannetta ei huomata ja hyödynnetä yhteiskunnassa? Kannattaisi, koska he reagoivat nopeasti siihen, mitä ajassa on, todettiin. (Olen aina uskonut taiteilijoilla olevan maaginen tulevan ennakoinnin vaisto: se ei ehkä ole sen mystisempää kuin herkkyyttä, havaintokykyä ja paneutumista, mutta ensin mainittu tulkinta on herkullisempi.)

Lisää palkintoja: Selkokeskuksen Sesam-palkinto jaetaan selkokirjallisuuden edistämisestä. Nyt sen sai Avain-kustantamo. Selkokielelle on tilausta monin tavoin, kun mietitään vaikkapa opiskelujen kanssa kipuilevia poikia tai maahanmuuttajia.

Tällaisenkin bongasin: Hanna Kauppiselle on myönnetty Nuori Aleksis 2017 -palkinto esikoisromaanista Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016). Palkinto jaetaan parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle kaunokirjalle, saajan valitsee Äidinkielen opettajain liiton kokoama, toisen asteen opiskelijoiden raati. Hienoa, nuoret itse valitsevat!

Tärkeistä palkinnoista on vielä mainittava Ylen Seppo Puttosen, mm. Kirjojen Suomi -hankkeen isän, saama Rakkaudesta kirjaan
-tunnustus, joka jaettiin jo messujen alkajaisiksi. Oikeaan osui!


Tapasin ystäväni, draama-ammattilaisen Raija Airaksinen-Björklundin, jonka uusin oppikirja, Reuhurinteen teatterikirja, ilmestyi sopivasti messuille. Yhteistyönä Reuhurinne-sarjan äidin Tuula Kallioniemen ja kuvittaja Jii Roikosen kanssa tehty kirja tarjoaa havainnollista oppia alakoululaisten teatteriopetukseen. Selkeiden tekstien kanssa kulkevasta hauskasta piirroskuvituksesta (tai toisinpäin) voi vaikka bongata tuttuja...


Matti Rönkää kiitin terapeuttisesta ja nokkelasta Yyteet-kirjasta. Tuntemattomasta ei tätä nykyä pääse eroon missään, ei ainakaan tässä kirjassa! Rönkä on osoittautunut sanakyvykkääksi paitsi puhujana myös kirjallisesti: hänen lukuisia dekkareitaan en ole lukenut, Einosta pidin.


Näin myös Jouni Rannan: Hänen ja Marko Erolan taideväärennöksistä kertova kirja Vilpitön mieli on niin hämmästyttävä, että siitä ei moni (ainakaan taiteenostaja) uskalla sanoa yhtään mitään. Itse väärennösten taiteilija, Veli Seppä, ei halua astua julkisuuteen, kas kummaa.

Päivän päätteeksi tapasin kirjabloggariseurassa Teos-kustantamon kirjailijoita: Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Hurme. Sekä yleisö että esiintyjät olivat hyytyneitä tässä vaiheessa messuja. Kirjaesittelyt oli silti mukava kuulla -  ja Känkäsen mainio musiikkiesitys - vaikka kovin muodollisesti auditorioon meidät ja kirjailijaparat istutettiin. Lisää tapahtumassa monissa kirjablogeissa, katso vaikka kuva meistä Les, lue -blogissa.

Mikä puhutti messuilla erityisesti? Lukutaidon tila ja kehittyminen. Historia- ja sota-aiheet vetävät väkeä, ehkä näin juhlavuonna entistäkin enemmän. Mietteet kirjaformaatin ja kirja-alan muutoksista, kuten aina. Suomalaisuus, totta kai. Aikuisia ainakin kiinnostavat näemmä tutut nimet Kjell Westön ja Jenni Haukion tapaan, mutta hieman yllättävästi myös tuoreemman tekijän, Miki Liukkosen, esiintymisiä seurasi suuri yleisö. On ollut hauska seurata hänen kehitystään esiintyjänä: aina vain paranee, muuttuu varmemmaksi ja rennommaksi. Ja juuri saimme hienon uutisen: O:n käännösoikeudet on myyty Ranskaan! Suomalainen kirjavienti muuten kasvoi viime vuonna kolmanneksen edellisvuoteen verrattuna, sanoi kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Muita aiheita: Rajat, myös kirjojen aiheissa ja lajityypeissä. Tulevaisuus, tyyliin Dan Brown tai Esko Valtaoja, tai vielä irtonaisemmat fantasiat. Runot. Kuka kirjoista saa puhua ja miten kirjablogeihin pitäisi suhtautua; sitäkin sivuttiin monessa keskustelussa. Aiheesta ovat ansiokkaasti bloganneet ainakin OmppuHdcanis ja Kaisa Reetta T. On jännittävää ja hämmentävää huomata, että kirjabloggarit tosiaan ovat osa kirjallisuuden kenttää, paljosta puheesta ja yllättävistä eri tahojen reaktioista - niin kielteisistä kuin myönteisistä - päätellen, ja tietysti lukijamääristä.

Esikoiskirjoja ja -kirjailijoita nähtiin ilahduttavan paljon, nelisenkymmentä. Pidin uutta kolmen minuutin esittelyformaattia toimivana, vaikka sitä moitittiin pinnallisuudesta. Se antoi nopeasti käsityksen kirjasta, josta kiinnostuva voi etsiä lisätietoa muualta. Yleisö ei odota sen kummoisempaa kuin kirjailijan näkemistä ja kirjan lyhyttä kuvausta, mutta osa panosti tähänkin: muun muassa Pauliina Lindholmin Komendantin näytelmällinen esitys oli riemastuttava.

Yhtenäinen teema messuille lienee parhaiten löydettävissä Jan Erolan puheesta messulehdessä: "Kyseenalaista totuutesi: Kun ajassa liikkuu yhä enemmän antiempatiaa ja vääristeltyjä totuuksia, on suorastaan välttämätöntä lukea." 

Messut keräsivät ennätysmäärän kävijöitä, 84 000, ja kirjamyynti oli parempi kuin koskaan. Kävijät ostivat keskimäärin kuusi kirjaa: nippa nappa ylitin sen seitsemällä kirjalla (lahjoiksi). Ja eikun ensi vuoden messuja odottelemaan. Nyt listailen ensi kevään kirjatärppejä. Kyllä, tulevien kirjojen listoja on jo julkaistu. Kustantajat ja kirjailijat tekevät työtään tahdissaan, me lukijat omassamme.





torstai 2. marraskuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat

Kirjamessuista riittää puhuttavaa, mutta messujuttujen väliin tunkee nyt väkisin nimensä mukainen kirja. Maria Peuran romaanien aiheet ovat aina minusta kuulostaneet niin rankoilta, etten nynnysti ole edellisiä uskaltanut lukea, vaikka tiedän niitä kehutun. Nyt puolivahingossa sain kirjan hyppysiini: novelleista koostuvan teoksen lukukokemus ei ollut helppo ja kepoinen (kuten odotinkin), mutta täysi ja hätkähdyttävä.

Kirja kertoo rajoista ja niiden ylittämisestä tai siihen pyrkimisestä. Maarajojen, ikärajojen, sukupolvi- ja sukupuolirajojen, uskontojen rajojen, rauhan ja väkivallan rajojen, kielirajojen...  Henkilöinä esiintyvät turvapaikanhakijat, rasistit ja uskovaiset eri puolilta, eivät vain länsimaiset, miehet, naiset, vanhemmat, lapset ja muun muassa Juha Mieto.

Peura rynnistää rajoja päin rohkeasti ja pakottaa katsomaan niitäkin rajakohtia, joita tavallisesti ei kukaan haluaisi huomata tai edes tunnustaa niiden olemassaoloa. Se ei ole miellyttävää, mutta avaa silmiä. Tuntui siltä, että sivuja pitää käännellä varovasti, hieman kauempaa katsoen: koskaan ei tiedä, mitä eteen hyppää. Lokoisa sohvaluku saattaa kääntyä ahdistukseksi, oma oivallus voi herättää itsesyytöksiä - enkö itsekin olen toiminut sokeasti, ymmärtämättömänä, omiin ammoin asetettuihin rajoihini tukeutuen ja rajan toista puolta miettimättä?

"Muistini on temppuillut siitä lähtien, kun tuli kaupasta, eikä kotia enää ollut, vain hautaustoimisto vastapäätä. On vaikea muistaa yksityiskohtia, sitäkään, pienenivätkö lapsen pupillit vai suurenivatko ne, kun isä oli kuulusteluun noudettaessa muotoiltu tuntemattomaksi."

Vaikuttavimpia novelleja minulle olivat äidin kirje tyttärelleen, ahdistava parisuhde tai konkarin kertomus. Ylittänen rajan tässäkin, kun tunnustan, että omaa elinpiiriä lähinnä olevat tarinat ovat iskevimmät: kaukaisten maiden muuttajat jäävät kaukaisiksi. Peura ei selitä, vaan kuvaa tilanteen. Päättely jää lukijalle.

"Mää olen hyvä ihmistuntija. Eniten musta ois hyötyä työryhmissä, joissa päätetään, kuka saa turvapaikan, kuka ei. Mää kyllä osaisin kysyä oikeat kysymykset ja silmänliikkeistä lukea, valehteleeko ihminen vai puhuuko totta. Sain Raminki tällä taktiikalla seinää vasten ja totuuden selville silloin, kun Ramin postin mukana tuli nimissä isyystodistus."

Sotia muistelevat ihmiset puhuvat "vanhasta rajasta". Se voi olla myös jokaisen omassa päässä: ehkä tänään jo asenteellinen tai muuten vain pölyttynyt. Peura pöllyttää pölyä pois, ja se tekee hyvää, vaikka karvastelee. Kuluneetkin vastakkainasettelut hän tuo esiin tuoreesti. Teksti on kirkasta ja tiivistä, eikä lukija saa löysää köyttä. Tiukkaa tavaraa. Osassa novelleja käytössä on meän kieli, johon juuri sain Everstinnassa hyvin tuntumaa.

"Soli semmonen aika tavanomanen syyskuun päivä. Jokunen pakkasyöki oli ollu, ko mettä helotti ko mikäki ko mie oikasin polkua pitkin kotia työpäivän jälkhiin. Perjantai se hääty olla, ko tyttäret olit minua jo siellä oottamassa."

Tyyli vaihtelee novelleittain synkeästä mustan huumorin vilahduksiin, mutta kerronnaltaan teksti on pääosin realismiksi puettua mielikuvittelua, joka välillä livahtaa omille teilleen irti todellisuuden painolastista (hieman helpotusta lukijalle sentään). Olisinko lukenut, jos olisin tiennyt sisällöstä enemmän? En ole ihan varma. Syytän kaunista, leppoisan vihreää kantta peikkomaisine pikku hahmoineen harhaanjohtamisesta, mutta koskaan kirjan lukeminen ei harmita, kun sen on tehnyt. Ei nytkään.

"Isä aina sanoi, että pitää olla paikallaan, jähmettyä. Kaikkein suurin hyve oli jähmettyminen. Isä otti aikaa, antoi palkinnon, kun hän oli kauan hengittämättä. Palkinto oli iso purukumi, joka tungettiin kurkkuun niin ettei hän enää koskaan hengittäisi." 

Kenelle: Rohkealle lukijalle, rajojen rikkomisesta kiinnostuneille, omaa oivallusta vaativan tekstin ihailijalle.

Muualla: Novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka, kuvaa Omppu. Opus Eka ei kehu, vaan sanoo kirjaa "harvinaisen moniääniseksi mutta musertavan mielenkiinnottomaksi."

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017. Kansi: Eevaliisa Rusanen.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Dan Brown: Alku ja kirjailijan Suomen-vierailu

Dan Brown Suomessa! Olihan tämä nähtävä: jos kaveri on myynyt yli 200 miljoonaa kirjaa, kiinnostaa jo ilmiönä. Millainen työ ja tekijä sen takana on? Kustantajan videokutsu vuosien maanittelun jälkeen lopulta tehosi: Brown totesi, ettei tälle kerta kaikkiaan voinut sanoa ei.

Hipsin Messukeskuksen suureen saliin 1199:n muun katsojan kanssa VIP-lukijalappu päheästi kaulassa. Valtava, täpötäysi tila herätti lievää ahdistusta, joten istahdin turvallisesti lähelle ovea. Mutta oli se juhlavaa ja jännittävää! Ohjelma käynnistyi tasan aikataulussa alussa mainitulla videolla sekä toisella, Brownin työtä esittelevällä videolla.

Ja sen jälkeen, ilman suurempia rummunpärinöitä, Dan Brown astui puhujakorokkeen taakse ja otti heti yleisönsä kertomalla osaavansa suomea: sana oli korvapuusti, jollaisen hän oli juuri nauttinut ja sokeria rinnuksiltaan ravistellut ennen lavalle tuloaan.


Olemme saaneet kuulla jo aiemmin hänen kirjojensa kääntämisprosessista: käännökset julkaistaan yhtäaikaa alkuperäiskirjan kanssa. Sitä ennen kääntäjät eri maista kutsutaan yhteen tilaan, jossa kääntäminen tehdään ilman yhteyksiä ulkomaailmaan, kuten nettiin. Tätä selitetään tietoturvasyillä - juoni ei saa vuotaa julkisuuteen ennen aikojaan - mutta luulen, että käytäntö on erityisesti hieno markkinointijuju, joka luo salaperäisyyden hohtoa kirjan ylle. Ja varmistaa sen, että lukijat kaikkialla saavat kirjansa samaan aikaan, mikä on huomaavaista fanikuntaa kohtaan.

Mutta nyt ei puhuttu kääntämisestä eikä kirjantekoprosessista, vaan Brown aloitti kertomalla taustastaan uskonnollisen äidin ja matemaatikko-isän lapsena. Äärilaitoja edustava, mutta sopusontuinen perhe loi pohjan Brownin uskontoa ja tiedettä sekoittaville kirjoille. Molemmat ajattelutavat ovat vahvasti esillä myös uusimmassa teoksessa Alku. Kirja alkaa löydöllä, jonka tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch on tehnyt: hän on löytänyt vastaukset kahteen ihmiskuntaa alati vaivaavaan kysymykseen. Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? 

Valitettavasti Kirsch ei ehdi kertoa vastauksia, ennen kuin hänet murhataan. Ja tietysti paikalla sattuu olemaan Robert Langdon - mies, jolla Brownin mukaan on aina huono onni olla paikalla juuri tämänkaltaisissa tapauksissa, kuten miehen kirjoja lukeneet hyvin tietävät. Kirjassa Langdon on entisellään ja joutuu mukaan kiperään juonikuvioon, jossa etsitään syyllisiä ja pohditaan maailmankaikkeuden isoimpia kysymyksiä. Ennen jumalia oli satoja, nyt vain muutama, koska osaamme jo selittää vaikkapa vuoroveden vaihtelut muutenkin kuin meren jumalan toimina. Miten käy niille viimeisille jumalille, joita vielä tunnetaan? Tekeekö tiede nekin tarpeettomiksi?




Brown on hurmaava esiintyjä, ja hyvin rutinoitunut: hän nauratti yleisöä muistoillaan muun muassa Da Vinci -leffan teosta ja yhteistyöstä Tom Hanksin kanssa. Hän lokalisoi esitystään niin, että tuntui, että hän todella puhui meille, suomalaiselle yleisölle. Rento, naureskeleva ja aidonoloinen esiintyminen oli vakuuttavaa ja läsnäolevaa, vaikka uskon hänen vetäneen saman noin tsiljoona kertaa. Ammattitaitoa! Viihteen väliin hän luki vakavampia mietteitään, joita myös Alku-kirja esittää: Olemmeko vain evoluution välivaihe? Miten ihminen eroaa tekoälystä? Haluaako tekoäly esimerkiksi tietää alkuperästään, kuten ihminen epätoivoisesti tekee?

Robert Langdon -parka: hän on tietävä ja oivaltava ja löytää aina sopivan koodin ratkaisun. Toistuvasti hänellä on kriisitilanteissa vierellään kaunis, vahva nainen, mutta tilanne ei ehdi kehittyä sen pidemmälle. Hän ei ole yhtä nopea kuin James Bond - mistä tuli mieleen myös HS:n kertoma detalji: 24-sarjan tuottaja oli kysynyt Brownilta, voisiko Langdon seikkailla sarjassa Jack Bauerin sijaan yhden kauden verran. Brownin vastaus oli kiitos ei, koska hän pitää romaaneista.

Brownin Suomen-vierailu sisälsi myös tutustumisen muun muassa Temppeliaukion kirkkoon - ja vierailija oli kuulemma pitänyt näkemästään - sekä muun muassa taidemuseoihin ja saunaan. Tiedämme, että arkkitehtuuri on Brownin suuri kiinnostuksen kohde, ja jos Alku-kirja ei nosta Espajan-turistien määrä entisestään, olen hämmästynyt. (Da Vinci -koodin jälkeen Pariisin Louvren kävijämäärät räjähtivät.) Aloin heti haaveilla matkasta Bilbaon Guggenheim-museoon ja katsomaan Gaudin töitä Barcelonaan. Katalonian poliittinen tilanne on Espajan hyvin tuntevan (hän opiskeli vuoden maassa aikoinaan) miehen mielestä sydäntä särkevä, mutta Brown toivoo enemmän dialogia, niin Espanjassa kuin kotimaassaan. Ja sanoo dialogin olevan koko Alku-kirjan teema.

Suomessa Brown tutustui muun muassa Alvar Aallon funkkistyyliin. Jännittävää nähdä, seuraako tutustumisesta jotain kirjallista - se olisi megalottovoitto Suomelle! Kuulin, että mies oli myönteisesti yllättynyt suomalaisesta ruokakulttuurista ja kehunut ruokaa moneen otteeseen (korvapuustin lisäksi). Hieno tunnustus mieheltä, joka syö gourmet-ruokaa ympäri maailmaa.

Kirjoittajana Brown on kurinalainen ja järjestelmällinen. Hän pitää kunnostaan huolta, ja mitä ilmeisimmin myös avioliitostaan: Langdonin tapaamissa naisissa on hänen vaimonsa piirteitä, ja vaimo mainittiin esityksessä useaan kertaan.

Brownin ajattelussa uskonto on tehnyt paljon hyvää, mutta tiede on kehittynyt nopeasti sen rinnalle. Jokaisen on päätettävä itse, mitä jumalista ajattelee - eikä toivottavasti tule päivää, jolloin dna:ssamme on kirjattu ennakkoon, mitä ajattelemme. Tärkeintä on avoin ja jo mainittu dialogi, jota hän katsoi myös esiintymisensä edustavan: meidät toi yhteen rakkaus kirjoihin, joka säilyy "across time".


Alku-kirja on mielestäni kirjailijan parhaimpia: se viihdyttää ja vie mukaansa, herättää ajatuksiakin. Se ei ole kirjallisen ilmaisun loistoesimerkki, mutta lajissaan toimiva ja ahmittava - luin kahdella istumalla. Vähän harmittaa se, että moni kotimainen kirjailija pystyisi heittämällä samaan tekstillisesti, mutta näkyvyys ja kansainvälinen koukku jää puuttumaan. Ihailen ja ärsyynnyn yhtä aikaa.

Kenelle: Jännitysviihteen ystäville, Barcelonaan kaipaaville, helppoa luettavaa hakeville, kansainvälisestä kirjamenestyksestä kiinnostuneille.

Dan Brown: Alku. WSOY 2017. Suomennos Jorma-Veikko Sappinen.







lauantai 28. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017, osa 1, to ja pe

"Kirjamessuilla ihmisen valtaa erityinen, suloinen kiihko", sanoi Suvi Ahola Hesarissa. Se kiihko on kirjabloggarille tuttu ja saa ihmisen päivästä toiseen vaeltamaan kirjantuoksussa jalat rakoille, puhumaan kurkun käheäksi, somettamaan puhelimen akun tyhjäksi ja täyttämään repun kirjoilla, vaikkei enää yhtään mahtuisi.

Torstaina 26.10. aloitin komeasti kuuntelemalla Erika Vikiä KirjaKallion lavalla. Lava on yksi suosituimmista, epävirallisesti arvioiden: laadukasta ohjelmaa ja yleisöä riittää. Kallion lukiolaiset haastattelijoina ovat paneutuneet asiaansa ja esittävät teräviä kysymyksiä ja tuoreita näkökulmia, esiintyjät on valittu parhaasta päästä - samaan tapaan kuin Turussa äidinkielenopettajien osastolla oli. Erika Vik on luonut fantasiakirjoihinsa maailman, johon minäkin vanhempana lukijana uskon: ikärajoja ei genrelukemisessa ole. Ihailen tarkkaa työtä ja tarinanluontia  ja Vik (oik.) kertoi tehneensä tarinoistaan monikanavaiset: seleesien ja ihmisten maailmaan voi tutustua myös verkossa. Enkä ollut aiemmin tiennyt, että fennekkejä on oikeasti olemassa! Sivistyin.

Osa esikoiskirjailijoista sai messuilla esittää kolmen minuutin hissipuheen. Esikoisia esitellään pitkin tapahtumaa eri paikoissa: tähän osallistuivat muun muassa Pauliina Lindholm hienolla näytelmällisellä osuudellaan, Terhi Törmälehtö, Satu Lepistö ja Mikko Kamula (kuvassa).


Kamula kertoi, ettei Leppävirta ollut hänelle aiemmin tuttu, mutta kuusiosaisen kirjasarjan myötä siellä tulee vierailtua. Toinen osa ilmestyy maaliskuussa. Hissipuheen pinnallisuutta on kritisoitu, mutta tässä se mielestäni toimii hyvin. Se antaa käsityksen niin kirjailijasta kuin kirjasta, ja jos lukija kiinnostuu, lisää tietoa on löydettävissä, esimerkiksi kirjablogeista, jos ei tie vie suoraan kustantajan osastolle kirjaa nimmareilla varustettuna ostamaan. Messuilla esitellään esikoisia myös suljettujen ovien takana, mutta se vaatii osallistujalta jo enemmän viitseliäisyyttä ja kiinnostusta kuin avoin lavaesiintyminen, jota voi katsoa vain osittain niin halutessaan.

Mitä muuta tein torstaina? Juttelin kymmenien tuttujen kanssa. Nautiskelin tunnelmasta. Hiplasin kirjoja. Seurasin Botnia-palkinnon myöntämistä. Kiitos Lempi-kirjasta Minna Rytisalolle, jonka seuraava on jo työn alla. Kiinnostavimpia keskusteluja oli suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta: HS:n Jukka Petäjä haastatteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta, jonka uutuus Jatkosota-extra on poliittinen satiiri ja jos oikein ymmärsin, vaihtoehtoinen, myös ilmaisultaan. (Neuromaania en saanut luettua loppuun, sotkeuduin alaviitteiden kanssa pahanpäiväisesti.) Halusin nähdä, miten kirjallisuuden uudistajat ja perinteisen kirjallisuuden liputtajana pitämäni Petäjä keskenään pärjäävät. Jos odotin rähäkkää tai edes pientä sanaharkkaa, petyin: Petäjä on aidosti innostunut uusista kirjallisuuden ilmaisutavoista ja kuvasi haastateltujaan hienoiksi kirjailijoiksi. Kokemus puhuu, ja erottaa aidon. Oli kirjamakumme muuten mikä hyvänsä. Haastateltavat vastasivat aidosti, vastaansanomattomasti. Hyvä te! Vasemmalta: Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Jukka Petäjä.



Päiväni kohokohta oli Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri. Upea kirja, jota suosittelen kaikille. Sen jälkeen olin jo aika voipunut, mutta jaksoin vielä raahautua kuuntelemaan kutkuttavan kiinnostavaa keskustelua kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta.

Keskustelijoina olivat kirjailija-kustiparit Antti Tuomainen - Jaakko Launimaa, Anni Kytömäki - Salla Pulli ja Max Seeck - Petra Maisonen. Kaikki rautaisia tekijöitä, vaikka kokemusaika vaihtelee. Hyvä kustannustoimittaja näkee, mitä kirjailija haluaa tehdä eli millainen kirjasta voi tulla, todettiin yhteistuumin. Tuomaisen mukaan kirjoittajan oma perspektiivi ei ole objektiivinen, mutta kusti palauttaa kokonaiskuvan ja antaa ehdotuksia siitä, miten teksti tukisi paremmin kirjan viestiä.

Max Seeck ei ollut varma, ovatko kustannustoimittajan ehdottamat muutokset pakollisia: kuulemma eivät ole, mutta hyvässä työsuhteessa syntyvän luottamuksen perusteella ne kannattaa tehdä, jos haluaa kirjasta paremman. Salla Pullin mielestä kustannustoimittaja toimii toisina silminä ja rooli vaihtelee kirjailijan myötä: joku kaipaa patistamista, joku ehdotuksia rakenneratkaisuista tai kertojaäänien eriyttämisestä. Kustin tehtävä on myös katsoa, kulkevatko eri juonilinjat tasaisesti ja miten säännöstellään lukijan johdattelua ja yllätyksiä. Anni Kytömäki piilottaa tarinoihinsa jujuja, joiden oivaltamisessa kustannustoimittaja on testilukija. Kuvassa vasemmalta parit alkaen Launimaa-Tuomainen, Kytömäki-Pulli, Seeck-Maisonen ja keskustelun vetäjä Katja Leino.



Yhteistyössä on monia tapoja: Tuomainen lähettää jo alkuunsa pienen tiivisteen tekstistä ja ideasta kysyäkseen, toimiiko tämä. Kytömäki kirjoittaa niin valmista tekstiä kuin pystyy, mutta on toisen kirjan myötä oppinut antamaan köyttä sen verran, että käsikirjoitus on vain 74-prosenttisesti valmis ennen kuin kustannustoimittaja saa sen lukea (ja edelleen kuulemma hävettää). Seeckin yllätti se, että hänen mielestään valmiiseen kässäriin tulee punakynää joka sivulle, mutta hän tietää jo, ettei se tarkoita kirjan huonoutta, vaan kustannustoimittajan ammattitaitoa. Kustannussopimuksen tekemisestä kirjan viilaus vasta alkaa, yllätys! Epäloogisuudet etsitään, detaljit laitetaan kuntoon. Tärkeintä on yhteinen näkemys kirjan valmiista olomuodosta, mikä edellyttää rehellistä palautetta - puolin ja toisin. Ehdotetut poistot kirpaisevat, "nerouden vallassa" luodut tekstikohdat saavat mennä, mutta kaikkien kirjailijoiden mielestä kirja on kustannustoimittajan kanssa työstettynä parempi kuin se muuten olisi. Tai sitä ei olisi ollenkaan olemassa, jos rohkaisua ja palautetta ei olisi saatu. Anni Kytömäki lanseerasi myös käsitteen "antihenkselit": kusti voi sanoa, mitä asiaa kannattaa syventää tai tuoda lisää tekstiin. Palaute on osattava antaa oikealla tavalla - mutta se on myös osattava ottaa vastaan. Aika paljon vaatimuksia! Kuten haastattelijana toiminut Gummeruksen Katja Leino viisaasti totesi, kaikissa työsuhteissa on sama laki, mutta taiteellisessa työssä on omat piirteensä. Kirjailija antaa niin paljon itsestään.

Voiko yhteistyö mennä pieleen? Totta kai: jos luottamusta ja yhteistä näkemystä ei synny, kirjailija saattaa haluta vaihtaa kustannustoimittajaa. Nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Luottamuksen syntyminen ei tapahdu vielä välttämättä ensimmäisen kirjan kanssa. Virpi Hämeen-Anttila kuvasi jossain jutussa kustisuhdetta puolisosuhteen kaltaiseksi: siihen eivät keskustelijamme yhtyneet. Kyseessä on selkeä työsuhde; molemmat tekevät omaa työtään ja ovat ammattilaisia omalla alallaan. Innostus ja kiitos motivoivat kirjailijaa autiomaan yli, sanoi Anni Kytömäki: autiomaalla tarkoitetaan tavallista ja joka kirjan kanssa toistuvaa hetkeä, jossa kirjailijan mielestä kirja on kelvoton ja työ turhaa.

Kustannustoimittaja on kirjailijan tuki myös julkaisemisen jälkeen. Arvioita ja kritiikkejä luetaan yhtä suurella kiinostuksella - jopa niin eläytyen, kuten eräs kusti minulle kertoi, ettei hän uskalla lukea nettijuttuja, vaan pyytää oikolukijan tekemään sen.

Mitä muuta näin? Keskustelun suomalaisesta kirjaviennistä, josta kerron erikseen. Jaana Torninoja-Latolan kertovan kirjastaan Elvi Sinervosta (alla). Harry Potter -bussin. Pukstaavin - tuon kirjanrakastajan ja lukemisen edistäjän tahon, jossa on muuten taas saatavana kirjallista ristisanakirjaa, hittituote, jonka painos loppui välillä kesken.




Tapasin myös yhden ahkerimmista ja monitaitoisimmista kirjailijoistamme, JP Koskisen (kuva alla). Miten hän pystyy tuottamaan niin paljon, että meno alkaa olla anttituurimaista? Kuulemma genrehyppelyn avulla: hän kirjoittaa niin dekkareita, romaaneita kuin lastenkirjojakin, muun muassa. Energiaa riittää, kun voi vaihtaa lajia. Hurjaa suorittamista, hyvin lopputuloksin.



Pakko on mainita myös kirja, joka sai kunnian nousta kirjamessujen avajaispuheeseen. Sen piti oivaltavan riemastuttavaan tapaansa Sinikka Nopola, joka esitti vision sadan vuoden päähän. Suomi 200. Tampereesta pääkaupunki! Emme ole huvittuneita. Mutta käy kirjamessuilla - takaan että et kadu. Kirjabloggarit päivystävät Boknäsin osastolla 6m48 klo 14 alkaen la - su noin kuuteen saakka.




perjantai 27. lokakuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna. Kirjamessujen lukupiiri.

Everstinnalle antoivat alkusysäyksen matkat, joita Rosa Liksom teki Eurooppaan viime vuosikymmenellä: huomio kiinnittyi seinäkirjoituksiin Saksassa, Puolassa, Ruotsissa, Ranskassa... Ne julistivat "Rajat kiinni", "Eläköön Hitler" tai muuta samankaltaista sanomaa. Liksom ei uskonut silmiään - sitä paitsi hän luuli Hitlerin oppien olevan Saksassa lainvastaisia - mutta kiinnostui ilmiöstä, ja jo vuonna 2011 päätti tutustua historiaan: Miten Hitler onnistui pääsemään johtoon ja valtaamaan puoli Eurooppaa? Tästä on otettava selvää - ja välitettävä viestiä muillekin.

Kirjailija alkoi urakoida historianluvun kanssa. Faktatietoa kertyi, mutta millaisen tarinan kautta sen voisi kertoa? Vastaus löytyi läheltä: Liksomin kotikylän naapurissa asui Annikki Kariniemi (-Willamo-Heikanmaa), jonka sodanaikaiset Saksa-yhteydet tiedettiin seudulla yleisesti. Naisen monin tavoin kiinnostavasta elämäkerrasta tuli kehikko, jonka ympärille Everstinna-romaani kasvoi. Kirjailija sulautti tietonsa tarinaan ja hioi kirjaa pitkään, seitsemän vuotta.

Kirja ei ole elämäkerta eikä Kariniemi ole Everstinna, sanoi Rosa Liksom Helsingin kirjamessujen Everstinna-lukupiirissä. Tapahtumat saattavat olla samoja, mutta niiden sisältö, Everstinnan monologi, kasvoi omaksi teoksekseen. Tämä lie syy, ettei Kariniemen nimeä mainita kirjassa lainkaan: kirjakeskusteluja seuraamatta ei lukija edes tiedä yhteyttä.

Rosa Liksom sanoo kirjan olevan yhden yön monologiromaani, joka kertoo sota- ja sen jälkeistä elävästä naisesta ja joka maantieteellisesti painottuu Rovaniemelle ja Lappiin. Hän halusi siitä helposti luettavan: vaikka kirja on kirjoitettu meän kielellä, jota Tornionjokilaakson molemmin puolin - Suomessa ja Ruotsissa - puhutaan, sitä ei ole vaikea ymmärtää. Kieli on herkullisen rehevää ja värikästä, sanottiin, ja yhdyn tähän täysin. Yksi osallistuja sanoi yleensä hyppäävänsä luontokuvaukset, mutta tässä nekin lumosivat - tunnistan tässäkin oman kokemukseni. Ja samoin pidin kirjan nimiä riemastuttavina: Vompaktit, Litsit, Latonit ja muut.* Kaiken varalta kirjan lopussa on muuten sekä sanasto että Everstinnan käyttämien murteellisten nimien oikeat muodot.

Kirjamessujen lukupiirissä keskustelua luotsasi ET-lehden kokoama lukupiiri. Osallistujat olivat kovia kirjankuluttajia ja omien lukupiiriensä järjestäjiä. Yleisönä saimme kuulla heistä kolmen kuvauksen ja ajatukset kirjasta. Everstinnan sanottiin olevan muun muassa vahva luontokuvaus, historiakuvaus ja rakkausromaani. Se herättää ajatuksia nykyajasta ja samankaltaisuuksista, puhutaanhan natsien ja tiukkojen rajoituksien ajan noususta, mutta kirja on myös paljon muuta, kuten vahva naisen kasvutarina. Sotaa se ei varsinaisesti kuvaa, vaikka sellaista Everstinnan elämän aikana elettiin monta kertaa.

"Kuoleman lähheisyys toimi ko magneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin." 


Everstinna oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen kerran päästäkseen kotoa, toisen kerran rakkaudesta Everstiin, joka oli silloista tyttöä 30 vuotta vanhempi. Se oli rakkautta se.

"Aina eron hetkellä puhuima toisillemma vain saksaa. Se oli meän rakhauden kieli. Erotessa itkimä molemmat ko hullut kläpit. Meän rakkaus kipunoitti kilpaa Lapin syäntaivaan revontulten kipinäsuihkun kanssa. Me rakastimma toinen toistamma satheenkaaren päässä, joka loppu kretliinisseen taihvaanranthaan, rajuilmassa Saariselän laela ja Inarin järven jäisen yön sylissä, läpi pakhaskirkkaitten öitten emmäkä lopettahneet aamulakhaan, vaikka Everstin olis pitäny jo olla kasarmilla äkseeraamassa poikasista miehiä." 

Everstin persoona on monitahoinen: sivistyneen natsimielisen upseerin kanssa Everstinna liiteli rakkauden pilvissä ja eliittielämässä 15 vuotta. Lapista piipahdettiin Helsinkiin ja jopa Saksaan puolueen johdon juhliin.

"Vyyreri kun astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli."

Everstinna tiesi juutalaisten kohtelusta ja näki paljon itsekin, mutta piti sitä "normaalina" seurapiirinsä tapaan. Rakkaus kukoisti, kunnes pari astui avioon, ja tahti muuttui. Miehestä paljastui väkivalta, joka vei Everstinnan ajoittain jopa huilaamaan ammattilaisten hoiviin.

"Mielisairaalassa maailma tuntu aivan ouolta paikalta. Kuoleman tyhjyys kuttu minua kovasti, mutta mie en ollu valmis."

Kolmas avioliitto käänsi kuvion toisin päin. Everstinna oli opettaja, oppinut nainen. Viisikymppisenä hän rakastui alaikäiseen Tuomakseen, jonka kanssa pääsi vihille Kekkosen erikoisluvalla. Kuten yksi lukupiirin osallistuja sanoi, rakkaustarinoissa on monta punastuttavaa kohtaa pidättyväisille. Liksom kuvaa rakastamisen asiat hekumallisen värikkäästi. Kuvassa oikealla Rosa Liksom vieressään lukupiirin Riitta Korhonen.




Puhuttiin saksalaisista Lapissa. 8 000 asukkaan Rovaniemellä asui useita vuosia 6 000 saksalaista sotilasta, joten he vaikuttivat isosti paikalliseen elämänmenoon. Pikku-Perliiniksi kutsuttu tukikohta omasi omat ravintolat, kaupat ja pesulat, joissa myös paikalliset asioivat. Pohjanhovi oli natsien kokoontumispaikka, niin suomalaisten kuin saksalaisten. Tämä kaikki toi ennenkuulumatonta nostetta suomalaisten silloiseen köyhänniukkaan agraarielämään, jossa nälkä oli aina läsnä eikä mammona painanut. Ja miettikää, mikä vaikutus ryhdikkäillä, tyylikkäissä vaatteissa tulevilla nuorilla miehillä oli naisväkeen! Everstinna itse oli hurahtanut jo pienenä tyttönä täysin lotta-aatteeseen ja suojeluskuntahommiin.

"Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessakin tarvitaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista ei siihen ollu."

Tyttö karkasi aina kiukkuisen äitinsä silmän alta Lapuan mustapaitojen kokoukseen, jossa hänelle tapahtui monenlaista tulevaisuuteen vaikuttavaa asiaa, aatteen vahvistuksen lisäksi miessaralla. Yksi osallistujista kertoi olevansa käyttäymistieteilijä, ja kuvasi Everstinnan kehityskertomuksen naisena olevan uskomattoman hieno. Hän mietti myös, mitä pahoinpidellyt naiset mahtavat miettiä kirjaa lukiessaan - ehkä se antaa vertaistukea ja toivoa. Everstinna antaa esimerkkiä hyvässä ja pahassa, mutta kertoo myös konkreettisesti, miten hän pääsi tilanteesta eroon.

Palvontaa päähenkilö ei silti kaipaa. Rosa Liksom sanoi Everstinnan olevan sillä lailla vaurioitunut, ettei ajattele kuin itseään. Ja kertoi mielenkiintoisen seikan kirjoittamisestaan: kirja on Everstinnan suulla kerrottu, mutta Liksom on kirjoittanut vastaavan myös Everstistä. Sekä lisäksi pitkästi autonkuljettajan suulla. Näitä ei kuulemma (harmi kyllä) tulla koskaan julkaisemaan, vaan ne toivat lisäsyvyyttä Everstinnan hahmoon, josta saamme kirjasta lukea.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan."

Yhteenvetona: kirja ei ole elämäkerta eikä sotakirja. Se on raju rakkausromaani, väkevä Lapin luonnon kuvaus, oivaltava ihmiskuvaus, viisas naisen kehityskertomus sekä silmiäavaava sukellus Suomen ja Euroopan historiaan ja yhteiskuntakehitykseen. Parissa sadassa sivussa Liksom onnistuu kertomaan tämän kaiken, ja lisäksi liikuttamaan, ihastuttamaan ja hämmästyttämään lukijan moneen kertaan. Tunneskaalalla se vie lukijan kyynelistä hekotukseen, punastelusta ärsytykseen ja vihaan: harva kirja pystyy näin paljoon. Upea, taitava, viisas ja äärimmäisen hiottu teos, jota suosittelen ihan kaikenlaisille lukijoille.



Kirjahulluille suosittelen osallistumista kirjamessujen lukupiireihin: tunnin keskittyminen yhteen kirjaan on nautinnollista, ja kirjailijan itsensä kommentointi antaa kirjalle laajasti taustaa. Samoin on kiinnostavaa kuulla muiden lukijoiden mietteitä. Tässä lukupiirissä kirjailija oli itse aktiivinen puhuja, lukupiiri ei noussut liikaa esiin (kuten joskus on käynyt) ja yleisökin ehti kysyä. Tosin sitä olisi voinut jatkaa vielä tuntikaupalla, mutta saimme informatiivisen, tiiviin katsauksen ja nkemyksen kirjan syntyyn ja sisältöön. Kiitos lukupiirikonseptin ideoijille, järjestäjille, ET-lehdelle ja tietysti selkeäsanaiselle Rosa Liksomille.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. Kirjamessujen lukupiiri 26.10.2017. ET-lehden lukupiiriä luotsasi Riitta Korhonen, keskustelun moderaattorina toimi Pia Väisänen Likestä.

* Vompakti = Konrad von Bagh, Oulun keskusmielisairaalan ylilääkäri. Litsi = Franz Lizt, säveltäjä. Laton = Platon.


maanantai 23. lokakuuta 2017

Antti Heikkinen: Mummo

Naisten voimin Suomea on rakennettu siinä missä miestenkin, ja kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle Heikkinen sanoo kirjan kirjoittaneensa. Etenkin oman mummonsa muistoksi, joka 1920-luvulla syntyneenä ehti elää sodat ja rauhat, sisälliset ja ulkoiset kahakat niin maassa, kylässä kuin omassa perheessään, aina  uudelle vuosituhannelle ja EU:hun asti. Sotahistoria ei kuitenkaan ole kirjan aihe, vaan muutaman naissukupolven tarina.

Kirjan mummo on nimeltään Maija. Maija kasvoi isosiskonsa Esterin ja isoveljensä Anton kanssa maaseudulla pikkukylässä, jossa aikuisia kuuntelemalla ja tarkkailemalla oppi paljon maailmasta, vaikkei kirjaviisautta ole tarjolla. Elävän elämän dramatiikkaa ei tarinasta puutu, kun Heikkinen kuvailee herkullisesti henkilöitään: Maijan vanhempia, sukulaisia ja naapureita, vierailevia romaneita, kauppamiehiä ja kylähulluja.

Politiikasta lapset eivät mitään ymmärrä, mutta kuulevat kaikenlaista. Kuten sen, että kylän opettaja kävi kehottamassa Maijan isää liittymään joukkoon, jonka avulla "Suomesta tulee lopultakin hangenvalkoinen valtio." Isä ei halunnut lähteä.

"- Olisit lähtenyt, sanoi äiti. - Mene ite jos mieles tekee. Kipase jo, perkele. - Äläkä noidu pyhäpäivänä. - Ai pyhänä saapi toisten tappamista suunnitella, vaan noitua ei?"

Saamme lukea, miten Maija kasvoi aikuiseksi ja millainen nainen hänestä kaiken keskellä tuli. Luulen, että moni näkee Maijassa tuttuja ja tunnistettavia piirteitä, omia isovanhempiaan muistellessaan, ja tunnistaa ehkä tapahtumissakin tai ainakin ilmapiirissä jotain tuttua. Tarinassa on kaksi aikatasoa: Mummon eli Maijan ja tämän tyttären, kirjassa ÄidinMaijan oma äiti kuoli varhain, isä huolehti lapsista parhaansa mukaan.

"Ei teidän oo tarvinnu mennä nälkäsinä maata eikä tiedetty mitään koko pula-ajan olemassaolosta. on ollu tiinuissa suolalihoja ja potun kanssa aina jonkunlaista höystettä. Oonhan ollu ihan hyvä isä teille? Oonhan?"

Esteri-sisko sai yllättäen kosijan, vaikka hän itsekin arveli jäävänsä naimattomaksi, kun naisellinen viehätysvoima oli perheessä kasaantunut Maijalle. Eero kihlasi Esterin ja vei tämän Helsinkiin, jonne perhe pääsi visiteeraamaan. Nähtiin presidentti Kyösti Kalliokin! Joka tuupertui Rautatieasemalla ja kuoli! Esterin tapaukseen ja koko perheen kokemuksiin noina aikoina liittyy muutenkin suorastaan trillerimäisiä piirteitä, joita ei voi tässä paljastaa - ovelasti Heikkinen kertomusta kieputtaa!

Pientä Marja-Liisaa hoidellessaan Maija alkaa taas kuunnella sotauutisia.

"Marja-Liisaa katsellessaan Maija alkoi tuntea uudenlaista pelkoa koko Suomen puolesta. ... - Oot sinä pieneksi ihmiseksi saanut kokea kaikenlaista, vaanneks sitä et sitä ymmärrä. On kaikella tarkoituksensa, on. On ollu surua, vaan eipä meillä ilman surua olis sinua. Kun saisit hyvän elämän elää, mitään muuta äiti sinulle toivo."

Maija hoitaa Esterin lähdön ja isänsä kuoleman jälkeen kotitalossaan sekä emännyyttä että isännyyttä. Santtu tarjoutui Maijalle heinäjätkäksi, ja siitäkös juorut liikkeelle - Maija katkaisee ne jämerällä tavallaan. 

Marja-Liisa tietää, ettei äidin mies Santtu ole hänen biologinen isänsä. Yksinäisenä, isää kaipaavana lapsena hän ihastuu ensin opettajaansa, myöhemmin tulee uusia miehiä ja perheessä välienselvittely, joka lopulta johtaa monen salaisuuden paljastumiseen. Tarkemmin ei juonta uskalla julkistaa, mutta sanon sen verran, että yllättävän kierteen Heikkinen on kirjaansa ujuttanut. Niin yllättävän, että tipuin hetkeksi kärryiltä, piti palata selailemaan taaksepäin, ennen kuin asia aukeni.

"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa."

Kirja tarjoaa värikkään verevää kieltä ja paljon dialogia Heikkisen tapaan, aitoja ihmisiä ja todenmakuisia kohtaloita. Osa perustuu tositarinoihin, joita kirjailija mummoltaan vielä tämän eläessä kuuli ja tuli onnekseen nauhoittaneeksi, osa on sepitettä - mutta mikä on mitäkin, en tiedä eikä ole väliäkään. Tärkeintä on vetävyys, tiivis tunnelma ja dramatiikka, ja niitä kirjassa riittää. Siteeraan vielä Maijaa:

"Ei se kuulu yhden mummon ääni muun maailman melussa."  

Kyllä se tässä aika hyvin kuuluu.

Aiempia juttuja Antti Heikkisestä ja kirjoista:
Pihkatappi
Risainen elämä - Juice Leskisen elämäkerta
Kuulumisia Kuopiosta, jossa bloggarit tapasivat kirjailijan virtuaalisesti

Kenelle: Maalaistaustaisille, sukuaan häpeäville tai siitä ylpeileville, suomalaisten juurien tutkijalle.

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY 2017. Päällys Martti Ruokonen. Kansipaperi on raidoituksineen hauskasti vanha ajan paketointipaperia muistuttava.

Helmet-haaste 2017 kohta 39: Ikääntymisestä kertova kirja. Kun ehdin jo käyttää aiemmin kohdan 45, suomalaisesta naisesta kertova kirja.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut - näitä aion nähdä

Kirjabloggarin joulu, juhannus ja vappu - Helsingin kirjamessut! Ihan kohta! Juuri sain käsiini kirjamessujen ohjelman, printtinä. Paras tapa tutustua tarjontaan, kun ei näyttöä aina jaksa tuijottaa. Painettua ohjelmaa saa ainakin kirjastoista, mistä minäkin sen hain.

Kiinnostavia esityksiä rastiessa pääsee hyvin mukaan tunnelmaan. Netistä ohjelma löytyy myös. (Kuvassa odotellaan messujen 2016 alkua ja ovien avaamista.)

Kirjabloggaajat ovat tavattavissa ja jakamassa lukuvinkkejä Boknäsin osastolla 6m48, to - pe klo 16 - 18 ja la - su 14 - 18. Tule moikkaamaan! Olen osastolla perjantaina 16 - 17, muulloin satunnaisesti. Messuilla aion viettää aikaa to, pe ja la, ja näitä haluaisin nähdä:

To 26.10.
Pääsen työvelvoitteilta paikalle vasta nippa nappa puolilta päivin. Muuten menisin katsomaan Erika Vikin haastattelua klo 10.30 - 11.00
KirjaKallion osastolle, jossa haastattelijoina toimivat Kallion lukiolaiset. Vikin fantasiatrilogia lumosi jo ensimmäisellään, kolmatta osaa odotellaan. Upea kaikin puolin: ymmärrettävä maailma, hieno kielenkäyttö, uskottavat hahmot, jatkuvuuden tunne ja kuorrutuksena kakussa upea ulkoasu!

Sen jälkeen menisin - jos ehtisin - katsomaan messujen avajaisia Aleksis Kivi -lavalla. Turussa ne kirvoittivat kyyneliä, miten käy meillä, kun jaetaan Rakkaudesta kirjaan -palkinto ja muita tunnustuksia. Nuoret lukijat on huomioitu: Sinikka Nopola avaa messut toistaiseksi nimettömän ysiluokkalaisen kanssa. Tapahtuman juontaa messujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Klo 11.30 Mika Waltarissa kertoo Raimo Pesonen romaanistaan Rakentaja. Klo 12.00 Eino Leinossa Maria Peuraa haastetellaan Tunkeilijat-kirjasta, jota en ole vielä lukenut. Kiinnostaa, paljon - ketkä ovat tunkeilijoita; läheiset väkivallankäyttäjät, maiden rajojen ylittäjät, vai jotain muuta?

Klo 12.30 Aleksis Kivi -lavalla esittäytyvät kolmen minuutin puheenvuoroin vuoden esikoiskirjailijat! Tai siis ainakin osa. Keitä mahdamme nähdä?

Klo 13 Minna Canth -lavaa täyttää Laura Gustafsson kuulemma ravistuttavalla romaanillaan Pohja. En ole lukenut, mutta kiinnostaa. Korpisoturin ja Huorasadun olen lukenut.

Klo 13.30 Kirjakahvilassa jaetaan Botnia-palkinto. Kova juttu, kovat ehdokkaat! Tämä on nähtävä.

Klo 14.00 - 14.30 Mika Waltari -lavalla puhutaan Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron viimeisimmästä kirjasta Haudattu jättiläinen. Puhujana hänet Suomessa kirjallisesti parhaiten tunteva henkilö, kääntäjä Helene Bützow. Jos joku on lukenut vain tämän Ishiguron kirjan, vinkkaan, että kannattaa lukea muutakin: uutuus on (taas) aivan erilainen kuin aiemmat.

Harmillisesti samaan aikaan klo 14 - 15 esiintyvät Ainossa esikoiset Ylestä tutun Pietari Kylmälän haastattelussa. Mikko Kamula, Jussi Lehmusvesi, Pauliina Lindholm, Marjo Katariina Saarinen, Sissi Katz ja Silja Kejonen. Osa nimistä on minulle uusia. Kyllä, haluan kuulla!

Klo 14.30 Katri Vala -lavalla kertoo Eero Huovinen armoa käsittelevästä kirjastaan. Ei tekisi pahaa.

Klo 15 HS puhuttaa suomalaisen kirjallisuuden uudesta suunnasta Ainossa. No tietenkin ja oikein, mukana on Miki Liukkonen (vas.), ja kimurantimpi luettava tavikselle Jaakko Yli-Juonikas (en jaksanut Neuromaania loppuun asti). Mutta miksi heitä haastattelee perinteisen kirjallisuuden kulmakivikriitikko Jukka Petäjä? Hienoa vastakkainasettelua, ja on hauska kuulla, miten keskustelijat osaavat omaksua toistensa näkemyksiä, vai osaavatko?

Klo 16 kertoo KirjaKallion lavalla Heikki Pursiainen kirjastaan Paska Suomi: miten niin paska, meillähän on kaikki (melkein kaikki) paremmin kuin muualla? Kirja odottaa lukupinossa.

Klo 17.30 - 18.00 Kullervossa Juri Nummelin esittelee 50 suomalaista kirjaa, joista on tehty elokuva. Leffat ovat tunnetumpia kuin alkuperäisteokset, vai? Ja miksi? Seitsemän veljestä, Linnaisten vihreä kamari, Tuntematon sotilas, Manillaköysi jne. Tarvitsisin jonkun elokuvakriitikon mielipidettä...

Klo 18 Kullervossa esitellään kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta: kolme esimerkkiä, kolme erilaista kirjaa. Antti Tuomainen ja Jaakko Launimaa, Max Seeck ja Petra Maisonen, Anni Kytömäki ja Salla Pulli.

Klo 19 Jone Nikula kertoo Tuska-festarin 20-vuotisesta taipaleesta Ainossa.

Päivän kohokohta: Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri! Klo 16.30 - 17.30, messujen toinen kerros, pääovesta oikealle yhdet portaat ja siinä. Lukupiirit ovat loistava idea päästä kirjailijaa lähelle, kuka vain on tervetullut, joko keskustelemaan, hakemaan nimmaria kirjaan tai vain kuuntelemaan. Etukäteen voi ilmoittautua, mutta yleensä tilaa on aina, joten kanattaa kokeilla.

Tule mukaan ja tapaa Rosa Liksom livenä - takaan, että et pety, hänen ilmaisu- ja eläytymiskykynsä tuntien. Ja siksi, että Everstinna on yksi vuoden parhaita kotimaisia kirjoja. Olen paikalla lukupiiribloggaajana, ja teen tilaisuudesta koosteen blogiin sen jälkeen. Kuvisssa viime vuoden Sirpa Kähkönen -lukupiiriä. Keskustelu rönsyili vilkkaana!

Torstaina iltaa voi jatkaa klo 20-23 Messukeskuksen Alagallerian ravintoloissa kirja-alan, kirjailijoiden ja lukijoiden yhteisissä Kirjanrakastajien bileissä. Pääsy sisältyy messujen sisäänpääsyyn. Kuvissa lämmittelyä viime vuoden bileisiin.




 

Pe 27.10.

Perjantaina perinteitä: Klo 10.30 - 11.00 Mika Waltarissa Ritva Ylönen kertoo elämäkertakirjastaan Kalle Päätalo - kirjailijan elämä.

Klo 11.30 Minna Canth -lavalla Marjo Heiskanen ja Mustat koskettimet, haastattelijana Anna Kortelainen. Olen aina pitänyt Heiskasen kirjoista, tätä vierastan, koska en musiikista ymmärrä. Haastattelun silti haluaisin kuulla, jo haastattelijan takia.

Klo 12.30 Mika Waltari: Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa. Ei tarvinne selitellä, miksi.

Klo 13 Kirjakahvilassa puhutaan kirjallisuusviennistä, ja todellakin kiinnostaa. Koska meillä on upeita kirjailijoita ja saumaa mihin vain. FILIn juttuja, mukana kirjallisuusagentti Hanna Kjellberg, kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster sekä FILIN vetäjä Iris Schwank.

Klo 14 Ainossa esiintyy jälleen esikoisia: Marko Kantomaa, Hannu Laakso, Ossi Nyman, Riina Paasonen, Hanna Ryti ja Cristina Sandu. Ylen Seppo Puttonen - juuri se Kirjojen Suomi -Puttonen - esittelee. Osan tunnen, suurinta osaa en, siksi kiinnostaa.

Klo 15.30 KirjaKallion lavalla kerrotaan kaikki tubettamisesta. Nuoret tuntevat tubettajat takuulla paremmin kuin Kirjojen Suomen kirjailijat.

Klo 16 Aleksis Kivi -lavalla Leena Lehtolaista (vas.) haastattelee Taru Torikka. Samaan aikaan Kirjakahvilassa mietitään, missä mennään kirja-alalla? Sakari Laiho, Outi Mäkinen, Reetta-Liisa Pikkola ja pj Juha-Pekka Pietiäinen. Ai niin, tähän aikaan olen Boknäsin osastolla kirjabloggarien osastolla jakamassa lukuvinkkejä.

Klo 18.30 - 19.00 Aleksis Kivi. Antti Heikkinen kertoo Mummosta. Joka on niin mummoa, äitiä, tyttöä ja naista, ettei paremmasta väliä. Vahvatekstinen ja omaääninen kirja. Liikkis myös. Heikkinen tuntuu löytäneen oman äänensä. Kannattaa kuunnella (postaus tulossa).

Klo 19.00 - 19.30 Mika Waltarissa Tuomas Vimma. Pariisin keskustan terroristi-iskussa pärjäävät parhaiten - totta kai - suomalaissyntyiset. Trilleri Vasen ranta keskustelussa (kuvassa julkkareissa Nide-kirjakaupassa). Samaan aikaan myös Antto Terras kertomassa Baarimestarin muistelmistaan. Tätä en ole lukenut, mutta aiempi, Stockmann Yard, on hauska ja antoisa.



La 28.10.
Klo 11.00 - 11.30 Aleksis Kivessä Miki Liukkonen, jota haastattelee kirjasta O Taru Torikka. Molemmat kiinnostavia esiintyjiä. Samaan aikaan Minna Canthissa ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija kertovat Kangastus 38:n matkasta näyttämölle. Upeinta teatteria, mitä on!

Klo 11.00 - 12.00 Kirjakalliossa Koko Hubara ja Ruskeat tytöt.

Klo 12 Takauma Suomen kirjailijaliitto myöntää Kirjailija kiittää -palkinnon. Samaan aikaan Kullervossa Parnasson Kirjallisuus nyt -keskustelu. Haluaisin nähdä molemmat!

Klo 13.00 - 13.30 Ainossa kertoo Satu Taskinen kirjastaan Lapset, ja

klo 13.30 - 14.00 Minna Canthissa Suomi-palkittu Anna-Liisa Härkönen ja Valomerkki-romaani.

Sitten seuraa torventörähdyksiä, koska tättärättättää! Klo 14 - 15 salissa 101 esiintyy itse Mr. Dan Brown! Tilaisuuteen voi ilmoittautua www.wsoy.fi, mutta vapaita paikkoja saattaa olla, joten jos ilmoittautuminen unohtuu, kannattaa käydä kysymässä, onko tilaa. Aloitin juuri kirjan Alku, ja lupaavalta vaikuttaa vauhtinsa ja ajatustenlentonsa puolesta.

Samaan aikaan toisaalla eli klo 14 taas yksi kotimainen supersuosikki Kjell Westö, Aleksis Kivessä. Odotan täpötäyttä katsomoa. Tehdäänkö aaltoja?

Klo 15.00 Takaumassa keskustelun aiheena Vieläkö on vampyyreita? Samaan aikaan Minna Canth -lavalla Jouni Ranta puhumassa hätkähdyttävästä taidekauppakirjastaan Vilpitön mieli.

Klo 15.30 samalle lavalle astelee Matti Rönkä, Yyteet-kirjoineen (huh, saa hetken istua samassa paikassa).

Klo 16.00 Aleksis Kivessä Peter Franzen esittelee uutta kirjaansa Särkyneen pyörän karjatila. Sopisi muuten Helmet-haasteeseen yhdenpäiväromaaniksi (kuten Satu Taskisen Lapsetkin).

Klo 17.00 - 17.30 Aleksis Kivessä jatkaa Stig Hansén, joka kertoo Bissestä eli Birgitta Ulfssonista, jonka näimme viimeksi vasta keväällä Kirja vieköön -illassa. Vaikea usko, ettei häntä enää ole.

Klo 17.30 Eino Leinossa yksi suursuosikkini, Juha Hurme ja kirja Niemi. Haastattelija Teemu Keskisarja. Molempien puhujalahjat tietäen tiedossa huippuhulvaton keskustelu, suosittelen! Tosin samaan aikaan Minna Canthissa Pasi Lampela kertoo kirjastaan Kehä, tässäkin myös haastattelija on kovinta kärkeä eli Rosa Liksom. Valintaa on tehtävä.

Klo 18.30 - 19.00 Esko Valtaojaa haastattelee Baba Lybeck aiheesta ja kirjasta Kohti ikuisuutta.

Klo 18.30 - 19.00 Kirjakahvilassa Joel Haahtela, Venla Hiidensalo ja Kati Tervo keskustelevat siitä, miten ja miksi kirjoittaa taiteilijoista? Anna Kortelainen haastattelee.

Klo 19.00 - 19.30 Minna Canthissa saadaan kuulla Antti Tuuria ja Ikitie-leffaan musiikin tehnyttä Palefacea. Kuvassa mestari itse, Antti, ja bloggari "salaisessa" bloggaritapaamisessa.

Näen näistä varmaan osan, osa menee ohi, mutta tilalle tulee jotain muuta. Huoltotaukojakin tarvitaan - Turussa en lauantaina ehtinyt edes syömään (skumppatauolle sentään). En suosittele näin tiukkaa tahtia, haahuilullekin on hyvä jättää aikaa, ja yllättäville tapaamisille. Mutta pitää olla suunnitelma, josta voi poiketa. Tämä on lempilauseitani. Toivotan antoisia ja runsaita messupäiviä kaikille kävijöille!