tiistai 25. huhtikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Pieni koululainen Inga asuu isovanhempiensa kanssa maalaiskylässä itärajan tuntumassa, sotien jälkeen. Ingalla ei ole helppoa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja jalassa on vamma, mitkä seikat yhdessä tekevät tytöstä helpon kiusattavan koulussa. Eivätkä kiusaajat ole pelkästään lapsia.

Ingalla on lisäksi vielä yksi kiusaajille herkullinen ominaisuus: hän ei puhu. Lukea ja kirjoittaa hän on osannut "aina", mutta puhuminen loppui vanhempien sotatragediaan. Fyysistä estettä puheelle ei ole, ja sekä suku että Ingaa hoitava lääkäri ymmärtävät, että kyseessä on mielen särö. Nyt 9-vuotiaana tyttö kanniskelee aina mukanaan kynää ja vihkoa, johon hän voi kirjoittaa asiansa, ja muut vastaavat hänelle normaalisti puhumalla.

Utelias ja älykäs mutta surullinen ja yksinäinen lapsi särkee isovanhempien sydäntä. Onko Ingaa mahdollista auttaa? Tarina liikuttaa, kuten lapsen hätä aina. Hirvisaari onnistuu kuvaamaan tytön tuntemuksia aidosti ja helposti samaistuttavalla tavalla.

Vaikken ole nuori, olen aina ajatellut olevani "liian nuori" lukemaan Hirvisaarta, jonka miellän äitini ja anoppini kirjailijaksi, molemmat kun hänen kirjoistaan pitävät - itse en yrityksistäni huolimatta ole niissä montaa sivua eteenpäin päässyt. Sitten eläkkeellä, olen tuuminut.

Mutta pieni kirja rohkaisi yrittämään, ja yllättäen luin sen lähes kertaistumalta. Pidin vahvasta tunteesta ja tunnelmasta, tytön näkökulmasta. Tarina alkaa kankeahkosti - tai ehkä juuri sillä tiukan perinteisellä tyylillä, joka aiemmin on vieraannuttanut minua - mutta sujuvoituu sittemmin. Tunnelma vahvistuu niin, että on saatava tietää, miten Ingan käy. Lopussa taisi roska lentää silmään.

Historiasta myös opin taas kerran uutta (milloin ihminen ehtisi lukea kaikki historiakirjat, joita haluaisi?). En tiedä, perustuuko juuri tämä kertomus tositapahtumaan, mutta tiedän Ingan taustalla vaikuttaneita asioita oikeasti itärajalla sodan jälkeen tapahtuneen. "Voisi olla totta" -aspekti nostaa aina kiinnostusastetta. Sori mystisyys, mutta yritän olla spoilaamatta! Ja erilaisuudesta kiusaaminen, siitä ei todellakaan ole päästy vieläkään eroon, päinvastoin. Pelkäksi vanhan ajan kuvaukseksi Hiljaisuutta ei voi siten luokitella.

Yllätyin myönteisesti. Tiiviyden ja selkeän rajauksen vuoksi kirja on helppo lukea, vaikkei olisikaan Hirvisaaren kirjoitustyylin ihailija. Liikuttavana lapsitarinana se vetoaa muihinkin. Ei, en ryntää anopin Hirvisaari-kokoelman kimppuun vieläkään. Ehkä joskus myöhemmin...

Kenelle: Sota-ajan tarinoiden ystäville, lapsikuvauksista pitäville, kiusaamista pohtiville, perinteistä kerrontaa hakeville.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna yllättyi loppuratkaisusta ja jäi pohtimaan kirjaa kovasti. Myös Kirja ja kynä -bloggaaja Esther poistui alkuun mukavuusalueeltaan, kuten minäkin tein. Kristakin oli ehtinyt kirjan jo lukea ja piti sitä suunnattoman koskettavana. Koskettaa omalla hiljaisella tavallaan, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Taidokas ajankuvaus ja ajankohtainen romaani, toteaa Kirjojen maan Minna.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava 2017. Kansi: Anna Lehtonen.

Helmet-haaste kohta 1: kirjan nimi on mielestäni kaunis. Selkeä ja yksinkertainen, surullinen ja lohdullinen yhtäaikaa, kuten kirja itsekin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Aika harvoin kuulee sikiön mietteitä ennen syntymää. Nyt se on nykytekniikan ansiosta mahdollista, sillä McEwan on tehnyt aiheesta kokonaisen kirjan.

Ensimmäisenä lukijalle herää kysymys, miten syntymätön lapsi muka voi kyetä noin syvällisiin pohdintoihin? Tämä on yksi kaunokirjallisuuden ihmeitä ja seikka, johon ei kannata liikaa jumittua nauttiakseen tarinasta.

Kyllä, melkein rationaalinen selitys myös annetaan. Kohdussa olo on valpas, ja sinne kuuluvat niin äidin kuin tätä lähellä olevien äänet, kuten radion. Jos Trudy-äiti kuuntelee jatkuvasti viisaita puheohjelmia, podcasteja ja klassista musiikkia, ei kai lapsi voi olla omaksumatta niiden sisältöä? Mutta vihdoin itse asiaan. Mitä hän miettii - mitä hän kuulee?

Nimitän tulevaa poikavauvaa sikiön sijasta lapseksi, koska sana tuntuu inhimillisemmältä ja persoonallisemmalta, ja näitä piirteitä henkilömme ehdottomasti on täynnä. Lapsi tuntee taiteita ja tieteitä monipuolisesti, on syvällisesti perillä niin viineistä kuin yhteiskunnan ilmiöistä, mutta hämmästyttävintä on hänen psykologian tajunsa. Kun otetaan huomioon, ettei hän itse edes ole vielä virallisesti ihminen eikä ole tavannut yhtään lajin edustajaa henkilökohtaisesti - paitsi äitinsä, joka mitä henkilökohtaisimmin kantaa häntä kohdussaan.

"Hänen verensä takoo lävitseni jysäyksinä kuin kaukainen tykistötuli, ja kuulen kuinka hän arpoo valintaansa. Olen elin hänen ruumiissaan enkä kaukana hänen ajatuksistaankaan." 

Lapsi on tarpeeksi terävä havaitakseen, että äidillä on meneillään jotain outoa miesystävänsä Clauden kanssa. Eikä tämä mies ole lapsen biologinen isä, joten genetiikka huutaa hyvitystä. Mutta mitä voit tehdä, jos olet kohdun vanki? Kätesi eivät ole vain sidotut, vaan ne eivät ehkä vielä ole täysin valmiit. Mutta se ei estä havannointia.

"Miten tyhmä Claude oikeasti voi olla?"

McEwanin tapaan kirja ei ole kepeää hyvän mielen luettavaa, sillä hätkähdyttävää riittää, loppua kohti yhä enemmän. Mutta aiemmista kirjailijan kirjoista poiketen tässä on rutkemmin mustaa huumoria, kuten jo alkuasetelma antaa osviittaa. Sivumäärä on silti helppo taltutettava kenelle tahansa hyvän lukemisen ystävälle.

"Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat."

Riemastuin ja nautin täysillä metkasta näkökulmasta ja älykkäästä tekstistä sekä erinomaisesta suomennoksesta. Kirjassa yhdistyvät niin ajankohtainen yleistieto ja havainnot maailmasta kuin lapsen ikiaikainen rakkaus äitiinsä sekä trillerimäinen jännittävyys ja musta huumori.

"Elämän totuuksista rajoittavin on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu aina tässä ja nyt, ei koskaan siellä ja silloin."

Hulvaton tarina on toisinnos Hamletin teemasta, jossa isä tapetaan, äiti menee naimisiin tappajan kanssa ja poika pyrkii hyvitykseen. Tämän luin kustantajan sivulta, itse en olisi tajunnut yhdistää, vaikka Hamletin olen joskus näyttämöllä nähnyt.

Kenelle: Taitavan tekstin ystäville, mielikuvituksen ja toden yhdistämistä ystäville, arkirealismista irtautumista etsiville, Shakespearen muokkauksesta loukkaantumattomille, pikimustan huumorin ystäville, terävien havaintojen arvostajille. Ei raskaana oleville.

Muualla: Kerronta on irtonaista, ironista - ja nautittavaa, sanoo Tuijata. McEwan vie Leena Lumia, joka vaatii miehelle Nobelia, eikä ihan perusteetta. Kerrontaratkaisu on niin omintakeinen ja nautittava, että Nannan kirjakimarassa luettiin kirjaa lumoutuneena. Kirjaluotsi yhdistää näppärästi Kansallisteatterin ja McEwanin, joka räjäyttää pankin Mummo matkalla -blogin mukaan. Huimaa kerrontaa, toteaa Kirjavinkit.  Huima kerronta sai Lukutuulian hämmennyksiin. Kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, sanoo Tekstiluola. 

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Suomennos Juhani Lindholm. Otava 2017.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeldtistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeldtin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeldtin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tiedätte fraasin "pieni suuri kirja", joka usein kuvaa kohdettaan hyvin. Sitä mukaillen nyt on kyseessä "suuri suuri kirja".  Lähes tuhat sivua koukuttavaa, hurjaa, surullista ja vaikuttavaa tarinaa, jota lukiessa sai nautiskella tiedosta, ettei takakansi tule ihan pian vastaan. 

Alku on vetävä kuin paras tv-sarja: neljä nuorta ystävystä New Yorkissa, klassinen asetelma. Frendien tai Sinkkuelämän viihteisyyttä ei kuitenkaan ole luvassa. Kertomus keskittyy pian yhteen nuorukaisista, Judeen, joka on kokenut karmeita ja jonka elämää hallitsevat häpeä ja pelko.

Opiskeluaikojen ja uravalintojen jälkeenkään edes parhaat ystävät Willem, JB ja Malcolm eivät tunne Juden taustaa eivätkä hänen fyysisten ongelmiensa syitä: he kunnioittavat yksityisyyttä, jota mies varjelee sairaalloisen tiukasti. Hän on silti kaikkien rakastama ja löytää oman alansa laista, juristina. Kaikki neljä ystävystä ovat älykkäitä ja lahjakkaita, ja menestyvät. Taloudelliset huolet jäävät kouluaikojen muistoksi. Muita huolia silti kasaantuu.

"...hän tiesi: Malcolm oli huolissaan, koska elossa oleminen on huolissaan olemista."

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten aina, ja etenkin Juden terveys huolettaa. Pikku hiljaa lukijalle avautuvat ongelmien syyt ja taistelu, jota Jude jatkuvasti käy, ja josta tulee myös hänen lähipiirinsä taistelu.

"Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisi vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen."

Kirjaa ei ahmaise kertalukemalta, jo laajuutensakaan takia. Tarina on rankka, ja lukijan on välillä hengiteltävä. Joskus tuntui siltä, että haluaisin lukea silmät kiinni. En halua tietää! Mutta uteliaisuus voitti, joten ei auttanut, pelottavimmatkin kohdat oli käytävä läpi. Tunsin suorastaan fyysistä kipua; etenkin jalkoja pakotti.

Mistä tarinassa oikein on kyse? Lapsuuden traumoista; haavoista jotka eivät parane; ehdottomasti suurelta osin ystävyydestä ja erittäin paljon rakkaudesta. Taitavasti rakennettu teksti pitää lukijan tiukasti kiinni kirjassa, yllättää ja herättää monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun, haikeudesta haaveiluun, toivosta epätoivoon. Henkilöiden havainnot ihmismielestä ja tilanteista eivät ole fraaseja, vaan pistävät terävästi tai vähintään sanoittavat tilanteita, joita on vaikea sanoittaa - tai joita ei ole ollut aiemmin tarve sanoittaa tai ylipäänsä miettiä.

Kuten ajattelumme, jonka mukaan sairas ihminen menee hoitoon ja paranee - tai jos ei parane, ainakin saa apua. Entä jos niin ei olekaan? Tai toinen yleinen ajatusharha, jonka mukaan kypsänä aikuisena voi jättää taakseen nuorena koetut kauheudet. Valitettavasti sekään ei pidä paikkansa. Kiinnostava ja hyvin epäamerikkalaiseksi mieltämäni näkökulma: päättäminen ja luja yrittäminenkään ei aina riitä. Yksilön rinnalla korostuu yhteisö. Kyllä, pientä amerikansiirappia saattaa olla myös, kuten se seikka, että kaikki henkilömme menestyvät niin loistavasti ammateissaan; toisaalta on virkistävä ja tärkeä pointti sekin, että älykkäät ja lahjakkaatkin saattavat voida huonosti, eikä kärsiäkseen tarvitse kärvistellä köyhyydessä.

Olin hyvin vaikuttunut koko kirjan mitalta. Ehkä se osuu omiin traumoihin, jotka ovat tietysti aivan toisenlaisia, mutta jokaisella lie jotain; ehkä jokin havainto nousee pintaan ja nostattaa tunteita. Ehkä sanojen suuri määrä saa aikaan jonkinlaisen hypnoosin. Pituus on perusteltua siksi, että lukijalle selitetään perinpohjin, toistaen toiston jälkeen, mistä on kyse. Tiiviimmällä ilmaisulla ainakin minä olisin todennäköisesti jäänyt skeptiseksi: miksei ongelmiin muka löydy ratkaisuja. Nyt ymmärrän, miksi.

Pieni elämä on sisällöltään koskettava, tekstiltään koukuttava - juuri sellainen, millaiseksi miellän Tammen Keltaisen kirjaston kirjat parhaimmillaan. Laadukas romaani, ei liian helppo muttei liian vaikeakaan, ja vie tehokkaasti toisiin maailmoihin.

"Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän..."

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, rankkaa kestäville, koukuttavaa kaipaaville. 

Muualla: Riittaa kuvotti, ja hänelle heräsi paljon kysymyksiä. Lukuisan Laura suosittelee lukemaan kirjan silloin, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Kirjallisuutta, joka kylmää muttei jätä kylmäksi, sanoo Kirjaluotsi. Jää väreilemään mielessä kuin surun soittona, sanoo Lumiomena. Oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä, sanoo Yökyöpeli hapankorppu. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi 2017. Suomennos Arto Schroderus

torstai 13. huhtikuuta 2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Luin kirjan, joka pistää nieleskelemään: Kaarlela kuvaa yläasteikäisen tytön elämää niin rajusti ja todesti, että tämän kirjan soisin jokaisen aikuisen lukevan. Mitä on uhman ja mahdottoman käytöksen takana?

Ainakin tässä perhe, josta ei ole tytölle apua. Isä häipyy vähän väliä ryyppyreissuilleen, äiti lähtee työmatkalle eikä palaa. Tyttö ja hänen kymmenvuotias pikkusiskonsa sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Eivätkä he tietenkään taida - mistä he olisivat oppia saaneet?

Kirjailija ei kaunistele kuvatessaan tytön ja tämän kaveripiirin tekemisiä ja ajatuksenkulkua. Kun tytöllä on yhä huonompi olo, aina väsynyt, aina iloton, jatkuvasti taisteleva mutta toivoton, yksikään aikuinen ei sitä huomaa. Eivät naapurit, opettajat tai terveydenhuolto. Kun tukiverkostoa ei ole, sitä ei vain ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan edustajien kauniit aikomukset ja komeat suunnitelmat eivät riitä; ne eivät ulotu käytännön tasolle saakka, kun tilanne on päällä. Pitää tapahtua jotain todella lopullista, jotta koneisto herää. Jos ei halua elää pinkissä kuplapilvessä, on pakko myöntää, että tällaisia lapsia on, on ollut aina, on nyt ehkä yhä enemmän.

Tärkeä muistutus eriarvoistumisen ehkä kurjimmasta ilmiöstä. Kun eväät ovat kehnot niin henkisesti kuin fyysisesti, ei lapsen langanlaihuus johdu geeneistä eikä ohut elämänhalu hänestä itsestään. Tekstiltään taitava, terävä ja aito kirja, josta ovat fraasit kaukana. Kompakti tarina on vimmainen ja synkkä, mutta alle kahdensadan sivuisena nopea lukea - kirjailija ei piehtaroi eikä pitkitä, mikä korostaa viestin vaikuttavuutta ja tekee kirjasta uskallettavan tartuttavan herkällekin lukijalle.

Kenelle: Aikuisille. Päättäjille, kasvattajille, opettajille, terveydenhuoltohenkilöstölle, virkamiehille ja -naisille.

Muualla: Surullinen, hieno ja uskottava, sanoo Tiia blogista Karvakasan alta löytyi kirja. Todentuntuinen kuva 90-luvun nuorista, sanoo Riitta Kirja vieköön. Erittäin rankka kertomus, sanoo Tuntematon lukija, jonka kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V íhmettelee, miksei ole aiemmin tarttunut Kaarlelan teoksiin. Vahva kirja, joka todella kannattaa lukea, sanoi Lukutoukka Krista, joka näki tekstissä paljon itseään. Menetimme Kristan äkillisesti äskettäin. On äärimmäisen surullista ja haikeaa kohdata hänet jatkuvasti, vaikkei häntä fyysisesti enää ole. Toivon hänen tietävän, että meillä on ikävä ja että me muistamme. Kommentoimme paljon toisiamme, tästäkin kirjasta viestittelimme, myös siitä, että kansi on erityisen kaunis.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö. Reuna 2017. Kansi Kirsi Juvonen.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi





Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi



lauantai 8. huhtikuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo on tutkinut aihetta, joka on hänelle tärkeä ja henkilökohtaisesti kiinnostava: 1800-1900-vuosituhansien vaihteen kultakauden kansallistaiteilijaamme Albert Edelfeldtiä. Miehestä on kirjoitettu paljon: Anna Kortelainen on teoksissaan perehtynyt taiteilijan vaiheisiin perusteellisesti, tutkijan otteella. Viihteellisemmällä muttei vähemmän painokkaalla puolella Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjassa Edelfeldtillä on hiljainen mutta yllättävän tärkeä rooli. Yhteen miehen teokseen perustuu Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen sutjakka lukuromaani Nainen parvekkeella. Kirjallisesti aihe on siis jo kulutettu, mutta Hiidensalo tuo uutta kulmaa menemällä taiteilijan pään sisään ja kertomalla elämäntarinaa päähenkilön itsensä ajatuksina, tuntemuksina ja kokemuksina.

Kuten aiemmista teoksista olemme oppineet, Albert oli naistenmies eikä kohdellut naisiaan erityisen huolehtivasti tai rakastavasti, vaan haki ja tarvitsi kauneutta ja fyysistä kontaktia oman luomistyönsä ja hyvinvointinsa takia. Tuolla historialla pitäisin ihmeenä sitä, ettei hänen jälkeläisiään eläisi jossain päin maailmaa. Venla Hiidensalo saattaa olla heistä yksi: hänen suvussaan elää tarina, jonka mukaan eräs esiäideistä sai aviottoman lapsen taiteilijalle. Asiaa ei ole pystytty vahvistamaan jos ei kiistämäänkään, kirjailijan itsestään hankkimasta DNA-testistä huolimatta. Ei ole sopivaa riittävän läheistä vertailukohtaa, mutta tulosten mukaan jäljet sopisivat siihen, mitä Edelfeldtien perimästä tiedetään.

Näkökulman ja henkilökohtaisuuden lisäksi Hiidensalon kirjassa on kolmas kiinnostava ulottuvuus: Edelfeldtin kaksi tärkeää naista, sisar Berta ja vaimo Ellen. Berta on perheen tuki ja keskuspiste, joka huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja vanhenevista vanhemmistaan loppuun saakka. Hän ei saanut omaa uraa, vaikka haaveili kirjailijuudesta. Veli sai koulutuksen, tekemisen vapauden, maineen ja kunnian. Naisen asemaa kuvaa hienosti myös seurapiirikaunotar Ellen, joka odotti avioliitoltaan luksuselämää ja nimekkäitä tuttavia julkkismiehensä rinnalla, mutta sai jotain muuta. Näitä pidän kirjan kiinnostavimpina osuuksina.

Tärkeä osa kirjaa on Suomen historia ja itsenäisyyttä edeltävä aika, fennomanian nousu. Sinänsä mitään uutta kirja ei tähän tuo, mutta kertaa suomalaisuuden nousun aikaa muistinvirkistykseksi ja rinnastaa nokkelasti ajan Edelfeldtin kehitykseen taiteilijana. Hiidensalo on luottanut siihen, että lukija tuntee faktat ennestään, sillä tuttuja henkilöitä vilahtelee sivuilla vain etunimillä; Juhanit, Vennyt, Axelit, Ainot ja muut. Aino on muuten hyvin virkistävä naishahmo, uuden ajan nainen, jolla on terävänäköisiä ja mielikuvituksellisia visioita tulevaisuudesta. Eikä hän lankea Albertin pauloihin.

Ihan täysillä tekstin imuun en päässyt. Albertin ajatukset alkoivat tuskastuttaa, etenkin kirjan alku on raskaanpuoleinen. Miehen mietteitä kerrattiin: vähemmälläkin toistolla olisi tullut selväksi viesti, ettei Albert ollut hörhö, vaan tosissaan taiteensa suhteen ja yhtä tuskastunut asemaansa perheen talousvastaavana kuin Berta käytännön pyörittäjänä. Kyllä, on hyvä kertoa myös näin päin - muttei puolusteleva näkökulma hellytä ainakaan tätä lukijaa; kaikesta huolimatta mies kohteli sikamaisesti naisiaan. Vaikka kasvatus. Vaikka lahjakkuus. Vaikka velvollisuus. Jotain olennaista silti puuttui. Ehkä juuri sitä, mikä usein suomalaisilta lahjakkuuksilta jää puuttumaan maailmanmenestyksen äärellä. Sivistys, toisten huomiointi, luonteva itsetunto muita lyttäämättä.

Kirjan kokonaisuuteen on ympätty niin paljon! Tiivistys olisi tehnyt terää, sanoo pelkistyksen ystävä. Runsauden ystäville kirja on varmasti herkkua, ja monta kiehtovaa näkökulmaa ja ajatusta kirja avaa, niin ajasta ja sukupuolten asemasta kuin ihmisestä ylipäätään. Vaikka lopulta hieman keinotekoisen aseteltu tuntu jää, jokin vaikeasti määriteltävä elementti puuttuu - ehkä kohde on kirjoittajalle liiankin henkilökohtainen? Mutta: kansallissankarikin oli vain ihminen. Ja erityisesti juuri sitä.

Kenelle: Suomen historiasta ja taiteen kultakaudesta kiinnostuneille. Taiteilijuutta pohtiville. Menestyksen eväitä etsiville. Vakavuutta sietäville.

Muualla: ...todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani, sanoo Tekstiluolan Tuomas. Upea teos ja sukellus suurmiehen elämään, tuumi Lilli kirjataivaassaan. Kirjailija luo verevän ja elävän kuvauksen historiamme suurmiehestä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Suomi100: Koskettelukirjoja näkövammaisille vauvoille

Nyt on niin tärkeää asiaa, että ota hyvä asento, kun luet. Mutta älä niin hyvää, että tekee mieli sulkea silmät. Sillä nyt on syytä pitää ne auki ja pysyä hereillä, kaikin tavoin. Koska haluan muistuttaa, että kaikilla ei ole silmiä, joilla voi nähdä.

Suomessa syntyy vuosittain noin
70 näkövammaista vauvaa. Kuvat, sadut ja tarinat kuuluvat jokaiselle lapselle, myös heille. Tekisi mieli sanoa, että erityisesti heille: kun kokemus maailmasta rakentuu vaikean kautta, on kaikki apu tarpeen kehitystä tukemaan. Ja me kirjahullut jos ketkä tiedämme, miten suuri rikkaus kirjoissa ja mielikuvituksessa piilee, koko elämän mitalle ja pärjäämiselle! Sen tuen soisi nimenomaan niille, jotka ovat alussa kaikkein heikoimmilla.

Kauppojen ja äitiyspakkausten koskettelukirjat on kuitenkin tarkoitettu terveille lapsille. Näkövammaiset, joilla usein on muitakin sairauksia tai kehitysvammoja, tarvitsevat nimenomaan heille suunniteltuja kirjoja. Kirjoja, joita voi kosketella, ravistella, heitellä, tunnustella käsin, jaloin ja poskin, ja oppia sitä kautta materiaalien tuntua, tilan käsitystä ja monia muita pienelle ihmiselle ihmeellisiä asioita - tarinan myötä.

Celian kirjastossa on noin tuhat koskettelukirjaa, ja niitä lainataan ahkerasti. Mutta niitä saavat lainata vain 2 vuotta täyttäneet. Vauvojen kirjojen kestävyysvaatimus on erityisen iso, eikä lainaus mm. hygieniasyistä onnistu.

Kirjoja on Celialle tehnyt ja tekemistä ohjannut kasvatusalan ammattilainen Vuokko Keränen (kuvassa) jo vuodesta 2010. Mutta kun Vuokko tutustui sokeana syntyneeseen Minttuun, hän kauhukseen tajusi, että ihan pienimmät jäävät ilman!

Vuokko käynnisti hankkeen, jonka tarkoitus on kerätä alle 2-vuotiaiden koskettelukirjoille tekijöitä, haaveena saada jokaiselle suomalaiselle alle kaksivuotiaalle näkövammaiselle lapselle oma koskettelukirja.

Uuden hankkeen nimi on IKIOMA, ja se on hyväksytty Suomi100-hankkeeksi. Kirjat tehdään käsityönä, uniikkikappaleina, joten niissä on aikamoinen työ. Design, materiaalilista ja teko-ohje on Vuokon ammattitaidolla suunnittelema; siinä ei sooloilla, vaan tehdään tarkasti ohjeen mukaan.

Toimin aktiivina Kannelmäki-liikkeessä, jonka käsityöryhmä on nyt tarttunut Vuokon haasteeseen. Kantsun Olohuoneella kokoontuva ryhmä aikoo tehdä tänä vuonna 20 kpl kirjoja IKIOMA-hankkeeseen. Mukana on todella taitavia käsityöammattilaisia - joihin minä en todellakaan kuulu, mutta kuulemma saa osallistua, jos osaa laskea vaikka viiteen; saa kerätä herneitä pussiin, joka on rapisteltavana yksi kirjan osa. Ja jos oikeasti osaa käsitöitä ja askartelua, voi tehdä esimerkiksi hopeisia kuita tai tiukusivuja! (Tämä kuulemma on koukuttanut tekijöitä niin, että he tekevät niitä jo unissaan, voin hyvin kuvitella! Vielä yksi kuu...)

Niin, se Minttu. Hän on ollut ahkera koelukija ja Vuokon innoittaja. Minttu saa ensimmäisen kappaleen IKIOMA-kirjoista, joita on tehty jo satakunta. Jokainen vauva saa juhlavuonna kirjan kanssa myös sinivalkoiset IKIOMA-sukat.

Jos hanke kuulostaa sinusta yhtä hienolta ja kannatettavalta kuin minusta, joka istuin tippa linssissä ja vapaaehtoisten työstä vaikuttuneena Vuokon esitellessä sitä Kannelmäessä, toimi! Tässä kolme vaihtoehtoa, miten:

Jos haluat osallistua hankkeeseemme tekijänä ja asut pk-seudulla, olet tervetullut Kantsun ryhmään! Järjestämme tekotalkoita kevään ja syksyn mittaan, 8.4. klo 13 alkaen. Myös materiaalikeräykseen tai -kuluihin saa osallistua. Vink paikalliset yritykset ja esimerkiksi kiinnostuneet kangas-, askartelu- tai kirjatahot, joita muutama on jo mukana. Kerromme myöhemmin mitkä, tiedotus viimeistään hankkeen valmistuessa. Näissä asioissa voit ottaa yhteyttä minuun.

Jos innostut hankkeesta ja haluat perustaa oman käsityöryhmän tai vinkata siitä jo olemassaolevalle ryhmälle, ota yhteyttä Vuokkoon suoraan, sähköpostitse vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178. Hän neuvoo eteenpäin ja tulee esittelemään hankkeen, mihin päin Suomea tahansa. Homma ei lopu tähän vuoteen, vaikka nyt sai juhlavuosistatuksen, vaan jatkuu niin kauan kuin tekijöitä löytyy ja kirjoja saadaan tarpeeksi.

Käsityötaitoiset kirjahullut, eikös olisi hienoa saada tällainen ryhmä kasaan?

Muualla - katso kuvia talkoista ja kirjoista:

IKIOMA facebookissa (vaatii pyynnön ryhmän jäseneksi ennen avautumista)

Vuokon blogi ja juttu, josta alkavat IKIOMA-hankkeen asiat. Mintun kuvan näet blogin yläpalkissa.

Koskettelukirjat facebookissa (yleisesti koskettelukirjoista)

Celian opas koskettelukirjan tekijöille (yli 2-vuotiaille lapsille)


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Raimo Pesonen: Rakentaja

Raimo Pesonen yhdistää kirjassaan näppärästi asuntorakentamisen ja parisuhteen vaiheet, etenkin
ongelmat ja vikakohdat molempien osalta. Osa on korjattavissa, osa on rakenteissa - mutta mistä tietää, kummasta on kyse?

Rakentajaksi kutsuttu Liikanen hoitaa asuintalojen rakennusprojekteja rutiinilla. Hän pärjää hyvin pomonsa kanssa, kohtuullisesti myös alihankkijoiden ja varsinaisten rakennusporukoiden kanssa, asiakkaista puhumattakaan, joille hän osaa tarvittaessa selittää mustan valkoiseksi ja ääntä kankaan lailla läpäisevät väliseinät täysin standardien mukaisiksi. Avioliitto Ullan kanssa on vanha ja vakiintunut, teinipoika Neo muuttumassa nuoreksi mieheksi.

Liikanen on työhön uskovaa suurta sukupolvea. Sitä, että joka on opetettu ajattelemaan, että työnteko nostaa elintasoa ja oikeuttaa olemisen. Että kun on menty naimisiin, ollaan naimisissa. Että kun on selkeä suunnitelma ja sitä noudattaa vaikka läpi harmaan kiven, lopussa koittaa kiitos. Lokoisat oltavat, ehkä jopa haaveiden toteutus.

Ei koita. Pesonen kuvaa hyvin työelämän ja yhteiskunnan muutosta. Vaikka hän avaa raksa-alasta ikävänpuoleista näkökulmaa, ymmärrän, että draamaa, huumoria ja samastumisen hetkiä sen avulla ja sopivasti liioitellen on mukava rakentaa. Herkullisia hetkiä hän esittääkin Liikasen työpäivistä, vehkeilevistä alihankkijoista ja asunnonostajien narinalistojen (alan termi) käsittelystä. Nauratti, mutta Liikasen työtä ei käy kateeksi!

Mies puurtaa lujasti, hänen kunniakseen on sanottava. Mutta suurin draama ja vähiten naurattava asia löytyy kotipesästä. Härkäpäisesti omaansa tavoitellessaan mies ei ehdi huomata maailman muuttuneen, vaimoa myöten. Ei tule tarkistettua, ovatko ajatukset ja haaveet edelleen samat. Ja miten voi poika, Neo?

"Minulla on hyvä vaimo. Hyvä vaimo ottaa silmää räpäyttämättä vastaan valkoiset valheet silloin kun aavistaa niiden takana olevan jotain miehelle tärkeää, hyvä vaimo ymmärtää asian yhteisen luonteen."

Raha-asiat eivät ole menneet suunnitellusti. Jos sitä on tullut, sitä on myös mennyt, muun muassa epäonnisiin osakesijoituskokeiluihin. Näistä ei kannata vaimolle mainita, turhaan huolestuu.

"- Kai minä nyt näen miten stressaantunut sinä olet. Jätä sinä minun stressini rauhaan, ärähdän, se on vaivalla hankittu ja tarpeellinen, ilman sitä jää moni asia tekemättä. Ei Roomaakaan tiettävästi chillaamalla ja downshiftauksella rakennettu." 

Voi Liikanen-parkaa. Vaikka äijä raivostuttaa, myös säälittää. Hän on sen verran todenoloinen hahmo, että lukija löytää hänestä jos ei itseään, ainakin jotain jostakusta tuttua, vanhemmista, isovanhemmista... Ja Neon kautta nuoresta, joka elää aivan muussa maailmassa kuin isänsä.

Mukava lukukokemus, yllättävän monipuolinen ja -tasoinen kirja. Olen aina pitänyt työelämäaiheista, jota tämä edustaa mutta yhdistää tarinaan myös muuta. Pidin aiheen lisäksi kirjan realistisen hienostelemattomuuden, mustanpuoleisen huumorin ja vakavan pohjavireen sekoituksesta. Se toimii mainiona johdatuksena Juha Siltalan juuri julkaistuun kirjaan keskiluokan muutoksesta - tulossa lukuun!

Osallistuin muuten kirjasta järjestettyyn Facebook-lukupiiriin, jossa osallistujat saivat keskustella kirjailijan kanssa. Ensimmäinen kokemukseni tällaisesta! No, keskustelijoita ei juuri ollut, mutta hyvä avaus silti; tämänkaltaiselle lukupiirille luulisi olevan tilausta. Lukijoita on paljon, eikä heitä ole helppo saada fyysisesti yhteen tilaan. Mutta monella olisi sanottavaa, jos tilaisuus siihen olisi, kuten olemme nähneet vaikka kirjamessujen lukupiireissä, jotka ovat hurjan suosittuja.

Virtuaalinen osallistuminen on helppoa, liiankin, kävi ilmi - on helppo jäädä pois ilmoittautumisesta huolimatta. Kannatan silti ehdottomasti näiden järjestämistä enemmänkin, sillä asia on vielä vieras. Näin alkuun järjestäjän on hyvä varmistaa ja sitouttaa tietty määrä osallistujia, jotta keskustelusta saadaan monipuolinen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle ja Siltalalle kokeilusta ja kokemuksesta sekä kirjasta!

Kenelle: Rakentajille. Työelämäkuvauksia kaipaaville. Miehen näkökulmaa hakeville (ja sitä ihmetteleville). Pitkien avioliittojen päättymistä ihmetteleville. Sukupolvieroja etsiville. Arkisen huumorin ystäville.

Raimo Pesonen: Rakentaja. Siltala 2017.


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Niin kaunis nimi kirjalla, joka kokoaa yksiin (hurjan kauniisiin) kansiin valtavan määrän totta ja mielikuvitusta, jäämistä ja irtautumista ja niin monia syvältä koskettavia teemoja, etten edes jaksa niitä listata kuin alusta: nainen, hätä, avuttomuus, lapsuus, historia, yksinäisyys, meri ja kaukana sen takana siintävä kaupunki...

Seilin saari herättää jo nimellään puistatusta. Siellä sijaitsi spitaalisten sairaala ja myöhemmin naisten mielisairaala, eikä siitä tule mieleen äkkiseltään mitään hyvää. Sinne joutuu Amanda Aaltonen, kurjan lapsuuden ja nuoruuden seurauksena. Uhmaavaa, tottelematonta ja huonosti voivaa nuorta naista ei osattu muuallekaan laittaa, kun virkavalta hermostui jatkuviin rikkeisiin. Perhe oli luovuttanut jo ajat sitten.

Jos on tottunut nälkään ja lyönteihin ja siihen, että voi ansaita rahaa sillä, mitä naisella on tarjota, ei elämältä suuria odota. Mutta ei sentään sitä, että joutuu mielisairaalaan ja että siitä tulee koti, jonkinlainen. Mutta yllättäen käy niin, että Amanda alkaa potilaana voida paremmin; hitaasti, mutta kuitenkin. Koko siihenastisen elämänsä hän oli purkanut pahaa oloaan hakkaamalla päätään seinään - eihän hän muutakaan osannut.

Sairaalan rutiinit, kerrankin pysyvät ja pääsemättömät ihmissuhteet ja ankara arkikuri sääntöineen ovat vankila. Alkuun hämärtyivät ruumiin rajat, ja yösellissä tunsi tippuvansa koko maapallolta. Eikä ketään kiinnostanut, sielläkään.

"Kukaan ei halunnut tietää. Elämä oli kovaa joka paikassa ja täällä varsinkin, oli aina ollut, näissä olosuhteissa eivät pärjänneet kuin kaikkein lujimmat, joten parempi oli kun ei alettu kaiken maailman asioita hullutella."

Mutta outoa on, että Amanda sopeutuu - no, sopeutuu ja sopeutuu, mutta oppii kuitenkin noudattamaan sääntöjä. (Nyt vasta, kiemurtelee lukija tuskissaan! Jos olisi vähän aiemmin, koko tätä kurjaa episodia ei olisi tarvittu. Tämä meni nyt ihan väärinpäin!) Ja päätyy ensimmäisen kerran elämässään osaksi yhteisöä, olijaksi, jolla on paikkansa ja tehtävänsä. Jopa lähentyy potilaskollegoita ja henkilökuntaa, etenkin Sofiaa, jos ei nyt ihan sydänystävyyteen tai mihinkään tasa-arvon tapaiseen asti kuitenkaan.

Sydäntä särkevät potilaiden kohtalot. Jonkun oli mies jättänyt, kun vaimo oli viimeisillään raskaana; toinen, raiskattu tyttö synnytti salaa, ja tietäessään olevansa syytetty tapauksesta kunniallisesti aviossa olevan lapsen isän sijasta väänsi vauvaltaan niskat nurin; eräs yhdeksän pienen lapsen äiti ei vain eräänä aamuna jaksanut enää nousta sängystä ylös. Mielisairaalaan vain!

Jos ja kun Seilissä oli varakkaita, he olivat umpihulluja (anteeksi epätieteellinen termi): niiden rikkaiden perheiden naisten, keiden kanssa pärjättiin kotona, ei sairaalaan turvauduttu. Vain köyhät joutuivat Seiliin, heppoisistakin syistä. Ankara järkytys Amandalle on tajuta, ettei kukaan saarelle päätynyt ole päässyt sieltä pois; hänhän tuli vain lepäämään ja toipumaan. Hän on sentään käynyt Pariisissakin, kuumailmapallolla!

Amanda yrittää vähän lentää Seilin saarellakin, ainakin mielessään ja ainakin ihollaan, kun hän tutustuu Isakssoniin, saaren yleismies-Jantuseen.

"Isaksson oli vähän erinomanen puumies, ja kalamieskin, vaikkei nyt mitään kahdeksankymmenen hauen saaliita tuonutkaan. Mutta hän tiesi merenpohjan laadun ja vielä ilmankin laadun, ja sen mitä reittiä kala rakasti kulkea. Muunlaisilla rakkauksilla ei ollut väliäkään."

Mutta Amanda on potilas, ei nainen, vaikkei hän oikein itse ymmärrä sitä mennessään miehen avuksi kalaverkkoja korjaamaan. Saattaa se mieheltäkin mennä vähän sekaisin.

"Jäinen hameenhelma kopisee lautoja vasten hänen tullessaan. Muuta koputusta ei tarvita."

Kirja lumoaa lukijansa. Kallion kieli on rikasta ja lukijaa palkitsevaa. Aiheiltaan hän iskee mielen arimpiin ja varjelluimpiin kohtiin. Kylmät väreet kulkevat monta kertaa lukemisen aikana. Millainen nainen on hullu ja kuka sen määrittää; miten ja mitä nainen saa haluta; onko pakko olla äiti ollakseen nainen; onko ylipäänsä jokin normaaliuden määritelmä olemassa. Seilin naisporukassa tuumitaan:

"Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin."

Niin, se kuumailmapallolento. Kirjailija kertoi Kirja vieköön -tapahtumassa kokeneensa sellaisen, ja minäkin olen. Se on elämys vailla vertaa. Ylhäällä on täysin tyyntä. Ja täysin hiljaista. Hiljaisuuden rikkoo vain säännöllinen polttimen tohahdus. Ja kanssamatkustajien huudahdukset, jotka nekin ovat ihmetyksestä kumman vaimeita. Maisema muuttuu yllättävän nopeasti, äänettä. Ja alhaalla kaikki vilkuttavat.

"Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä."

Kenelle: Laatuproosan lukijoille. Eläytyville. Historiasta kiinnostuneille. Tunnelmista ja taitavista ajan- ja henkilönkuvauksista nauttiville.

Muualla: Pysäyttää ajatukset ja ajan, sanoo Tuijata. Riitta Kirja vieköön rakastui Amandan tapaan ajatella ja Katja Kallion kieleen. Nautittavaa luettavaa ja vahva tarina herkästi haavoittuvasta ihmisyydestä, kuvaa Lumiomena.

Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

Keisari Augustus hallitsi Rooman valtakuntaa Julius Caesarin jälkeen, Caesarin itsensä määräyksestä. Hän oli adoptoinut sukulaispoikansa, koska ei saanut omaa poikalasta. Ennen keisariutta (tittelin alkuperä lienee ilmiselvä) poikaa kutsuttiin nimellä Octavianus.

Williams kertoo Octavianuksen tarinan alusta loppuun, kirjeromaanina. Osa siitä on tosipohjaista, osa keksittyä - en käynyt vertaamaan yksityiskohtia, mutta pääpiirteissään kerrotaan todellisista, olemassa olleista ihmisistä ja tapahtumista.

Kyllä, ne tulevat kirjassa eläviksi. Tuona sotaisaina aikana poliittinen juonittelu oli eliitille arkipäivää, jopa avioliitot solmittiin hyötyperustein, mikä ei tosin estänyt toteuttamasta itseään avioliiton ulkopuolella. Yltäkylläisyyden ja oikkujen toteuttamisen hintana oli ainainen kuoleman läheisyys; pään saattoi menettää pikaisesti ja ilman henkilökohtaista syytä, jos arvioi tilanteen väärin tai epäonnekseen oli osa jotain suurempaa poliittista kuviota. Edes sukulaisuus- tai perhesuhteet eivät taanneet mitään, kun kyse oli vallasta.

"Kuinka vastustaa vihamiestä, joka on täysin järjetön ja arvaamaton - ja joka on toisaalta eläimellisellä tarmollaan ja olosuhteiden luoman sattuman seurauksena saanut pelottavan paljon valtaa?"

Kirja kuvaa hienosti vallan aspekteja ja eristäytyneisyyttä sen ylimmällä huipulla. Samalla se tuo lukijan silmien eteen ajan hallitsijoiden ongelmia, onnistumisia ja suruja, ja kipeitä päätöksiä, joita he joutuivat tekemään. Tavallista kansaa ei juuri mainita. Naisnäkökulma on kuitenkin luontevasti mukana: eihän miehiä olisi ilman äitejä, rakastettuja, vaimoja ja tyttäriä. Eikä heidän valtansa ole pieni, osoittaa muun muassa Egyptin kuningatar Kleopatra. Ja Augustuksen perheessä hänen tyttärensä Julia, joka nousee yhdeksi tarinan keskeiseksi hahmoksi.

"Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä. Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuten mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima."

Kirjeromaani on kiinnostava ratkaisu. Äänessä ovat Octavianuksen tunteneet; parhaat ystävät, pahimmat viholliset, lähisukulaiset ja muut vaikuttajat. Miehen itsensä sanomiset jäävät vähäisiksi, mikä etäännyttää tämän lukijasta - tarkoituksella, oletan; kerrontatapa korostaa hänen yksityistä, myöhemmin jumalaksi julistettua erityisasemaansa.

Asko Sahlbergin jykevää ja runsasta kieltä samojen aikojen historiateoksissa Herodes tai Pilatus Willliams ei saavuta. Eikä samaa väkevää eläytymistä tai kerronnan lumoa. Mutta vaikka kuivempi ja vähemmän tunteita herättävä, erittäin kelpo ja tarinansa kunnialla loppuun saakka kantava historiallinen romaani Augustus on, ja sen eteen on tehty selvästi kunnioitettavan paljon työtä.

Olin tyytyväinen, kun pääsin kirjan imuun mukaan. Ensi kokeilu ei nimittäin onnistunut. Tuskastuin alkuunsa kirjan saatesanoihin, esipuheisiin ja prologeihin, joita riitti pitkästyttävän paljon, ja hyppäsin suoraan itse tekstiin. Josta en ymmärtänyt mitään. Keitä ovat kaikki nämä kirjeitä kirjoittavat tyypit? Miksi heitä on niin paljon? Miten he tarinaan liittyvät? Miksi päähenkilö itse ei sano mitään? Mitä tämä kaikki juonittelu ja sotiminen on ja miksi minun pitäisi niistä kiinnostua?

Onneksi yritin uudestaan muutaman viikon kuluttua, levänneempänä, ajan kanssa. Nyt kirja yllättäen tuntuikin ymmärrettävältä, henkilöissäkin pysyin mukana ja pystyin seuraamaan tarinaa. Jossa silti on paljon käänteitä ja henkilöitä, eikä lukijaa armahdeta yksinkertaistamalla tai viihteellistämällä vaikkapa huumorilla. (Jos viihteeksi ei lasketa sotataistelujen kuvauksia? Seksikin on melko niukkaa ja siveästi kuvattua.) Suosittelen lukemaan ajatuksella, ilman pitkiä taukoja - koska päivien kuluttua ei enää muista, kuka on kuka - ja nauttimaan tarinasta, joka suurelta osin on täyttä totta, ei sanomaltaan nautittavaa, mutta kerronnallisesti ja elämänkatsomuksellisesti toimivaa. Raadollinen ja vakava kuva ihmisyydestä, eräällä tasolla, kaikkina aikoina.

Kenelle: Historiahulluille, johtajille, vallan olemusta pohtiville, asiallisuutta arvostaville.

Muualla: Myös Lauralle lukemisen alku oli tahmeaa. Hieno historiallinen matka, sanoo Krista. Kirjakirpun mukaan Williamsin tapa havainnoida ihmisyyttä ja elämää vakuuttaa. Tekstiluolan Tuomas kertoo kirjasta tarkasti ja liittää sen yleisemmin ihmisyyteen ja Williamsin muuhun tuotantoon.

John Williams: Augustus. Bazar 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Helmet-haaste 2017
kohta 16: ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. U.S. National Book Award for Fiction -palkinto myönnettiin kirjalle 1973. Jännittävää huomata, että alkukielellä kirja ilmestyi jo 1972, mutta vasta nyt saimme sen suomeksi.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Ruotsalainen Martina Haag kirjoittaa humoristisia, vähän romanttisia, liikuttavia ja samaistuttavia viihdekirjoja naisista, sanon syvällä rintaäänellä niiden kahden perusteella, jotka olen lukenut. Ei ihan chick-litiä, mutta sinne päin.

Uutuuskirja kertoo Petrasta, joka on hyvinvoivaa keskiluokkaa: mies Anders on tv-alalla, Petra itse kirjailija. Tukholmalaisella kahden lapsen perheellä on viihtyisä koti, mökki, kotieläimiä ja paha avio-ongelma.

Kun Anders muuttuu oudon etäiseksi, Petra haistaa palaneen käryä, mutta tietoinen tajuaminen kestää pitkään. Koska onhan kaikki hyvin! Pariterapiassa on käyty! Ja Petra sai juuri lahjaksi Andersilta kauniin sydänkorun! Mutta kaikki ei ole hyvin, ja Petran on pakko kohdata asia.

"Sydämeni hakkaa vimmatusti koko ajan ja kehoni on paniikkitilassa, jota se hädin tuskin kykenee hallitsemaan. Minusta tuntuu että jokin tärkeä osa minusta menee rikki hetkellä millä hyvänsä. Sydämeni kipu on todellista."

Haag kuvaa samastuttavan tarkasti ahdistusta, joka Petran valtaa. Kun ei voi nukkua, muttei valvoakaan. Kun ei saa mitään aikaan, mutta on koko ajan pakko tehdä jotain. Kun ruumiin rajat alkavat muuttua näkymättömiksi, eikä mihinkään voi enää luottaa, kaikkein vähiten omiin havaintoihinsa.

Petra hakee ja saa apua, mutta tehokkaimman parannuskeinon hän löytää Pohjois-Ruotsin erämaan yksinäisyydestä. Reipas rouva jättää lapset miehen hoitoon ja lähtee kolmeksi viikoksi mökkivahdiksi tiettömälle ja tietoverkottomalle seudulle.

Kirja seilaa tyylien välimaastossa: olisinko komedia, ihmissuhdedraama vai luontokuvaus? Ihan selväksi se ei lukijalle(kaan) käy, eikä kokonaisuus ole saumaton, tökkäisee välillä. Mutta vaikkei nouse helmeksi, toimii eroahdistuksen kuvauksellaan, on viestiltään rohkaiseva ja helposti luettava. Elämänsä miehen juuri löytäneen ehkä ei kannata tätä lukea...

Tarina saa Lapin mystisissä maisemissa jopa trillerimäisiä piirteitä, mutta ei siitä kuitenkaan trilleriä kehkeydy.

"Olen kuitenkin kuluneen vuoden aikana oppinut, ettei ahdistus ole staattinen olotila. Se tulee aaltoina samalla tavalla kuin onnellisuus."

Kenelle: Nopealukuista viihdettä kaipaavalle. Eron ja pettymyksen kokeneille ja sitä pelkääville. Ja naisille - onhan tämä selkeästi naistenkirja, vaikka vastustan periaatteessa näitä luokitteluja.

Muualla: Kirjan timanttius on raastava menetyksen maku, toteaa Leena Lumi. Täsmäluettavaa eronneille ja petetyille, summaa Annika. Voin kuvitella tämän eron koskettavan lujasti, sanoo Mai. Ullalle muistuivat mieleen Lena Anderssonin kirjat. Vahvasti elämäkerrallinen, paljastaa Maria, ja kertoo kirjailijasta muutakin yllättävää! Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa.

Martina Haag: Olin niin varma meistä. Atena 2017. Suomennos Riie Heikkilä. (Kannen tekijää en löytänyt, jäikö taas kirjastotarran alle?)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Kyse on vain tunteista." 

Lyhyt lause kuvaa komeasti kirjaa. Sana vain on tietysti ironinen; mistä muusta kuin tunteista rakentuvat ja hajoavat ihmissuhteet ja avioliitot, noin pääsääntöisesti, läntisessä maailmassa. Lause kuvaa myös kirjoittajan pelkistettyä, mutta lukijaa ajattelemaan herättelevää tapaa ilmaista asiansa konstailematta, silti kauniisti ja merkityksellisesti.

Miksi ihmeessä en ole aiemmin lukenut Gulliksenia? Spontaanin ihmettelyni jälkeen kävi googlettaen selväksi, että tämä on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Gulliksen on tuota Karl Ove Knausgårdin menestyksen myötä noussutta norjalaista kirjoittajakuntaa, jota edustaa myös Tore Renberg. Knasu-koulukuntaa. Vaikka kaikilla kolmella on oma tunnistettava tyylinsä - Knausgårdilla vimmainen ja (itseään)ruoskiva rönsyävyys, Renbergillä velmu ronskius, Gulliksenilla pelkistys ja tyylikkyys - heissä on myös paljon samaa. Detaljien tarkka havainnointi ja kuvaaminen. Tunnetilojen vahva läsnäolo arkisimmissakin tapahtumissa, mikä nostaa tavanomaisen isoksi. Kunnianhimoinen ote ilmaisun tarkkuuden ja aitouden eteen. Gulliksen on muuten knasulainen työkseen; hän on Karl Oven kustannustoimittaja Norjassa.

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa 20 vuotta. He pitävät liittoaan onnistuneena, fyysistä ja henkistä tyydytystä ja turvaa tuovana kotina, jossa voi olla juuri sellainen kuin on. He ovat toisilleen läheisimmät ihmiset ja voivat jakaa kaiken, pahimmista peloista hurjimpiin unelmiin. Mikä tuuri, että juuri he kaksi tapasivat. Pariskunnan lapset kasvavat elimellisenä osana tuota rakkautta.

"- Onkohan kaikilla tällaista? - Ei, minä luulisin, että meillä on käynyt onni." 

Molemmilla on kokemuksia parisuhteesta.

"- Mutta sinun kanssasi kaikki on niin uskomattoman paljon parempaa. Mutta mitä jos kaikki muuttuukin kerta kerralla paremmaksi? Jos meille kahdelle tulisi ero ja sinä alkaisit olla jonkun toisen kanssa, jos sinulla voisi mennä vielä paremmin yhdessä sen uuden kanssa. - Yhdessä kenen kanssa? - Jonkun. Jonkun jota et ole vielä tavannut. - Mutta haluatko sinä sitä? - En, en todellakaan. Mutta rakastaisin kyllä sinua silloinkin, vaikka löytäisit jonkun toisen."

Tarinaa kertoo Jon, mies, joka osaa tulkita vaimonsa ilmeitä ja reaktioita ja tunteita paremmin kuin Timmy itse. Ainakin hän tarkkailee enemmän - tai emme oikeastaan tiedä sitä, koska vain mies on äänessä.

"Kaikki ne tunteet, jotka hän luulee havaitsevansa minusta, näkyvät hänessä jo ennen kuin hän tietää niiden tarttuneen häneen minusta."

Jon on myös se, joka näkee ensimmäiset merkit siitä, ettei liitto olekaan niin vakaalla pohjalla kuin he molemmat ovat kuvitelleet. Vai onko niin, että juuri Jonin jatkuva tarkkailu tuo heidät tilanteeseen, josta tuhoisa vyöry alkaa - vyöry, joka lopulta johtaa eroon.

"Ja vaikuttaa siltä, että minä olen hänen tiellään. Seison aivan konkreettisesti juuri nyt hänen edessään keittiön lattialla ja odotan, että hän selittäisi tai puolustelisi, miksi hänen pitää mennä tapaamaan miestä taas tänäkin iltana."

Tyylikäs, alakuloinen ja millintarkka kuvaus parisuhteen onnesta ja onnettomuudesta. Täsmälleen nimensä mukainen - jos Ingrid Bergman kertoi avioliitosta kohtauksia, Gulliksen kertoo tarinan alusta loppuun.

Kenelle: Laadukkaan pohjoismaisen proosan ystävälle, parisuhdekertomusten ahmijalle.

Muualla: Yhtäaikaa kiehtovaa, surullista ja painostavaa, kuvaa Helmi Kekkonen.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta. Siltala 2017. Suomennos Hanna Tarkka. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirja oli ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2016, samalla kerralla kuin Sirpa Kähkösen Graniittimies. Palkinnon muuten sai ruotsalainen runoilija Katarina Frostenson, mutta jo ehdokkuus on voitto kirjalle - toki voittaja saa lisäkunniaa ja merkittävän rahallisen tunnustuksen. Tämän vuoden ehdokkaamme on Laura Lindstedtin Oneiron. Voittaja ratkeaa marraskuussa.

Sopii Helmet-haasteessa 2017 ainakin kohtaan 23, käännöskirja. Eikä tässä kuole kukaan, kohta 25, vaikka loppumista ja luopumista käsitellään.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen

Suomen kielen kehityksen kantauralista nykykieleen tiivistää nautittavasti Lari Kotilainen, joka
väläyttää myös tulevaa.

Luulin kirjaa paksuksi tieto-opukseksi, jota saa raahata selkä vääränä ja kahlata läpi viikkokaupalla. Nimittäin kirjastojono eteni hyvin hitaasti. Vasta nyt sain se käsiini, vaikka teos ilmestyi jo syksyllä (ja varasin hyvissä ajoin). Yllätys oli sitä suurempi: kirjassa on vain 239 sivua, ja se sisältää jo kattavan lähdeluettelon. Fyysiseltä kooltaan se on pieni eikä yhtään pelottava, alle A5-kokoisine sivuineen ja pehmeine kansineen.

Mutta sisällöltään täyttä rautaa! Kotilainen kirjoittaa kielemme elämäkerran kansantajuisesti ja hauskalla, rupattelevalla tavalla, jota lukee kuin parasta romaania. Mikä voisi olla parempi elämäkerran aihe kuin kieli, jota kirjahullu palvoo jo valmiiksi. Sivut kääntyvät nopsaan, voin luvata, kuten varmasti kirjoittaja tarkoittikin.

Aihe on
iso, ja Kotilainen on taitavasti tehnyt rankkaa karsintaa luettavuuden hyväksi. Lukijaa suoraan puhuttelevat kommentit toimivat, jos ei pahastu kovan faktan viihteellisestä paketoinnista. Minä koin saavani paitsi nautittavia lukuhetkiä myös kattavan yleiskatsauksen siitä, miten ja miksi kielemme on nyt sellainen kuin on. Kielemme on menestystarina, on kirjoittajan viesti, eikä hänen perusteillaan voi muuta sanoa.

"Tavallaan kirjakieli oli jopa sivutuote, joka oli pakko luoda, kun pyrittiin tärkeimpään eli pappien tarvitsemien tekstien julkaisemiseen kansankielellä."

Vanhat argumentit suomen kielen vaikeudesta, pienuudesta ja omalaatuisuudesta ammutaan alas vastaansanomattomasti. Vaikkei niillä kehtaa enää elvistellä, voimme ylpeillä monella muulla seikalla, etenkin kielemme kehittämisen määrätietoisuudella ja tietysti itse kielellä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja kauneudella.

Suomen kielen synnystä Kotilainen kertoo selkeän tarinan. Kantamuoto on kotoisin Volgan mutkasta, vaikka geenimme eivät, kuten nyt tiedämme. Suomen alueella "metsäläisten kieli" hajaantui murteisiin, joiden päälinjat olivat ruotsivaikutteisessa lounaassa ja venäjävaikutteisessa idässä. Kun kirjakieli oli pakko kehittää kruunun ja kirkon tarpeisiin, viisaat esi-ihmisemme loivat lopulta murteita yhdistelevän muodon.

"Murteiden taistelun lopputulos oli joka tapauksessa kompromissi, jonka ansiosta kaikki kiistakumppanit pystyivät poistumaan tantereelta pää pystyssä."

Poliittista tuuriakin oli: venäläisille oli eduksi, että suomalaiset intoilivat omasta kielestään ruotsin sijasta. Mutta toisaalta he eivät pitäneet piskuista kielialuetta riittävän tärkeänä uhmaamaan suurta valtakuntaansa. 1600- ja 1700-lukujen alkuhapuilujen jälkeen räjähtää.

"1800-luku on nimittäin parasta, mitä suomen kielelle on tapahtunut koko sen pitkän elämän aikana." 

Ajanjakso on kirjoittajan lempiaikaa. Ilmestyi Kalevala, syntyi sanoja käytännön tarpeeseen, sanoja tieteille, taiteille ja tunteille.  Aleksis Kivi tykästyi sanaan eräs, joka levisi tuotannon kautta kaikkialle. Ja sä-passiivi, sitähän jo Kivi käytti, kuten talonpojan oluenpanosta puhuessaan:

"Ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivoissas."

Kansallisuusaate oli kansainvälistä politiikkaa vahvempi. Saamme kiittää ällistyttävän viisaita kielitaitajiamme siitä, ettemme tyytyneet vain suomalaistamaan ruotsalaisia (tai venäläisiä tai saksalaisia) sanoja, vaan niille haluttiin omat ilmaisut. Porthan, Lönnrot (jolla oli sananmuodostusvimma), Kivi. Ja näiden aikalaiset, jotka tekivät hikistä työtä kielen sanaston ja kieliopin hiomisessa, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Miksei heistä löydy julisteita, t-paitoja ja hymiöitä - he jos ketkä ovat kaiken mahdollisen hehkutuksen ansainneet. Ilman heitä ei olisi suomalaisuutta. Volter Kilpi vastusti keinotekoista sananmuodostusta ja suosi tapaa kasvattaa kieltä orgaanisesti. Sanojen keksimällä keksiminen on silti ollut täyttä työtä ja tuo meille yhä paitsi uutta sanastoa hauskoja hetkiä. Miksei näkkileipä voisi olla nakerre tai tablettitietsikka nyplaattori?

Kieli elää ja muuttuu jatkuvasti. Se on yksi kirjan keskeinen viesti. Pitääkö olla huolissaan? Ei, jos kirjoittajaa on uskominen. Koska alusta asti kieleemme ovat kuuluneet lainasanat, erilaiset aksentit ja muoti-ilmiöt. Hyvin ymmärrämme kysymyksen kaupassa: Missä täällä on niitä sikspäkkilöitä? Osa jää käyttöön, osa ei.

"Mielestäni huolestuttavaa on siis suomen kielen käyttöalueiden kapeneminen ei niinkään se, että siellä täällä käytämme englantia suomenkielisen puheen mausteena." 

Silti kielemme elää ja voi hyvin. Kirjoitustaidon heikentyminen on faktaa, mutta puhuttuna kieli pysyy voimissaan. "Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen tulevakin menestys on sen puhujien käsissä."

Kirjoitussäännöt muokkaantuvat puhekielen mukaan aikanaan. En silti mahda mitään sille, että "alkaa puhumaan" tökkii minua pahasti joka ainoan kerran; tuo länsimurreperäinen ilmaisu tuntuu niin vieraalta. Kotilainen antaa muuten hersyvän hauskan esimerkin uutistekstistä vuodelta 2060 - siinäpä mallia lastenlastemme vanhuuden normikielestä!

Kirja kannattaa ehdottomasti jokaisen lukea. Se innostaa ja innostuttaa kielen pariin ja antaa tietoa, huumorin siivittämänä. Kieli on vakava, mutta iloinen asia!

"Aivan törkeän kiinnostavaa matskua siis."

Kenelle: Aikuisille, joilla on jonkinlainen suhde suomen kieleen, puhuttuna tai kuultuna. Kotimaista kirjallisuutta lukevalle ja kielen amatööreille. Myös pikakertaukseksi ja viihdykkeeksi kieltä ja kirjallisuutta opiskelleille.

Muualla: Suomen kielen tutkimuksen ja historian runsaudensarvi, hehkuttaa Kirja vieköön -Riitta.  Mennään mukaan muutokseen, innostuu Kirjareppu. Mikään kieli ei menesty, jos se on käyttäjille yhdentekevä, sanoo Lari Kotilainen itse Kielikellossa, suomensuojelijan ohjeissaan.

Lari Kotilainen: Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. Ulkoasu: Aleksi Salokannel.

Helmet-haaste 2017 kohta 21: sankaritarina. Sellaisena haluan suomen kielen nähdä.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Baba Lybeck ja Kirja vieköön -tapahtumat

Nopeat terveiset kevään viimeisestä Kirja vieköön -illasta: kaikki kolme ovat olleet antoisia ja kirjahullulle teosten taustoja upeasti avaavia. Esiintyjäkaarti on ollut huippua, Tarja Halosesta ja Tellervo Koivistosta moneen kiinnostavaan kirjailijaan: saimme tavata Petri Tammisen, Anu Partasen, Venla Hiidensalon, Merete Mazzarellan (kuvassa vasemmalla bloggarin kanssa), Mikko Rimmisen, Koko Hubaran...

Kolmas ilta vei viimeistään jalat alta. Birgitta Olfsson, suomalaisittain Bisse, joka esitti Pikku-Myytä (88 v!) ja valloitti rempseydellään ja taidoillaan yleisön täysin. Hänen tarinansa on olennainen osa suomalaisen taiteen, taiteilijan ja teatterin kertomusta. En osannut odottaa tätä osuutta mitenkään, joten yllätys ja anti oli sitä suurempi.

Katja Kallion tänään ilmestyvä kirja Yön kantaja alkoi kiinnostaa pääsemättömästi. Se kertoo Amandasta, pahamaineisella Seilin saarella eläneestä naisesta - ei fiktiivisestä - ja kuumailmapallolennosta - 1800-luvun lopulla! Myös tämä nivoutuu saumatta suomalaisen naisen historiaan: tarina, jota harvoin on kerrottu. Ketkä joutuivat "hullujen" Seilin saarelle, keitä hoidettiin kotona, ketkä olivat oikeasti hoidon tarpeessa - sen päättivät miehet.

Lenita Airisto kertoi elämästään ja elämäkerrastaan, joka lenitamaisesti on näyttävä, kiiltävä, iso ja täynnä kuvia, kuin muotilehden erikoisnumero ikään. Hänellä on pokkaa sanoa ja näyttää, menestyneenä suomalaisen muodin vienninedistäjänä ja bisnesnaisena. Kuulimme, miten nainen kasvoi tähän, ja mietteitä muutenkin. Kuten hän sanoo, suomalaisten naisten asema on edennyt hurjasti, mutta ei se vieläkään tasa-arvoinen ole.

Kokemuksia tästä kertoi myös Sinikka Mönkäre, pitkäaikaisin
naisministerimme, jonka elämäkerta on juuri ilmestynyt. Karuista lähtökohdista huolimatta hän on luonut menestyksekkään uran ja elämäntarinan. Politiikkona hän on tottunut etsimään kompromissejä ja pärjäämään tiedolla ja osaamisella enemmän kuin miesten hurmaamisella, vaikka on hän sitäkin keinoa käyttänyt, ainakin kerran.


Nasima Razmyar, maailman kahdesta
afganilaisnaisparlamentaarikosta toinen, kertoi taustastaan pakolaisperheen
tyttärenä sekä työstään. Hän ei ole kuulemma käyttänyt naisellisia keinoja politiikassa menestyäkseen eikä aio käyttääkään - mikä herätti hymynhyrskettä niin kanssavieraissa kuin yleisössä. Tivattaessa hän sentään tunnusti olleensa joskus naiivi ja tietämätön tyttö tarpeen vaatiessa. Kuka nainen ei olisi tätä keinoa käyttänyt joskus, tunnustakaa...?

Ilta oli hieno kirjanystävälle. Tällaisia tapahtumia tarvitaan, vaikka vielä on matkaa punaisten mattojen kirjagaalaan tai edes parhaina palkittujen tv-teemailtaan, joita muut taiteenalat, kuten elokuvat, saavat. Miksemme me voisi olla edelläkävijöitä? Meiltä löytyy tähtiä ja taitoa, eikä Suomella ole kuin voitettavaa, kun kirjallisuudesta puhutaan. 

Mutta vielä illasta. Taisto Oksanen ja Minttu Mustakallio tulkitsivat tekstejä eläytyvästi, samoin teki Baba itse, jota kiitän iltojen ideoinnista ja järkkäämisestä. On ollut iloista ja voimaannuttavaa kuunnella taitavien, kokeneiden suomalaisten naisten kertomuksia urastaan - ja ihailla rentoutta ja itseluottamusta, jota vuodet ovat tuoneet. Ohjelma on osunut koskettaviin aiheisiin ja tekijöihin, ja suomalaisuudelle tärkeisiin teemoihin. Ehkä seuraavalla kierroksella voisi yksi teema olla luonto ja ikiaikaisempi suomalaisuus? Näistä olisi hyviä kertojia tarjolla.

Olennaisimpaan mennäksemme: miksi Baballa oli punainen mekko? Olimme jo tottuneet tapahtuman väriteemaan, ja sen piti tällä kertaa olla sininen? 

Kirja vieköön -tapahtumat jatkuvat syksyllä Helsingissä Savoy-teatterissa: laita kalenteriin illat 13.9., 7.11. ja 13.12.2017.  

Kirjat eilisessä tapahtumassa:
Stig Hansén: Birgitta Olfsson - Mikä ettei. Teos 2017.
Katja Kallio: Yön kantaja. Otava 2017.
Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar 2017.
Patrik Pehkonen: Sinikka Mönkäre - Orpotytöstä ministeriksi. Art House 2016. 
Raila Kinnunen: Nasima. Tammi 2017.

Kirja vieköön -tapahtuma on osa Suomi100-ohjelmatarjontaa.

Kirsin Book Clubin tarkka raportti ensimmäisestä illasta kannattaa lukea. Ja Kirsin kirjanurkan juttu toisesta illasta, josta löytyy myös linkkejä muihin illan raportteihin.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Antti ja Paavo Pasasen arjen kuvaus jatkuu: isän ja pojan elämä nytkähtää uuteen vaiheeseen, kun Paavo aloittaa ekalla luokalla koulussa. (Mitä, mihin se aika meni, juurihan se syntyi?)

Myös Hietamiehen teksti nytkähtää uuteen asentoon. Pidin tästä paljon enemmän kuin edellisestä tai sarjan aloittaneesta Yösyötöstä. Josta niistäkin tykkäsin ihankivoina, mutta nyt teksti on kehittynyt myönteiseen suuntaan: se on kauttaaltaan rentoa ja puheliaan rupattelevasti soljuvaa, henkilöiden kuvaus ja yksityiskohdat ovat tarkkoja mutta eivät osoittelevia, eikä lukijan tarvinnut miettiä muuta motiivia lukemiselle kuin viihtyminen ja uteliaisuus siitä, mitä pojille tapahtuu. Antti ja Paavo ovat todellisia ja elävät elämäänsä, jolle lukija saa hihitellä, jonka murheita saa surra tai johon muuten vain voi eläytyä.

Jos lapsia läheisesti tuntee, tarinassa on paljon tuttua, ja heille, jotka eivät tunne, kirja on autenttinen tiedonlähde, josta lapsentekoa tai -hoitoa suunnittelevat voivat läppärilleen tehdä muistiinpanoja. Ai näin monta kertaa pitää kieltää, ai näin paljon pitää joustaa.

"Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään."

Anttia on pakko kunnioittaa, kuten ketä tahansa yksinhuoltajaa: sovita yhteen lapsi, työ, kodinhoito ja muu perhe ja suku, jota useimmiten on, kuten Antilla velipuolikuu Janne, joka ei kehitysvammaisena pärjää omillaan. Ja jotain omaakin pitäisi olla. Sitä Antille edustaa Enni. Jota Antti rakastaa, mutta on vain niin vähän aikaa juuri tähän asiaan, kun Paavo ei viihdy iltapäivähoidossa ja Janne karkaa hoitolaitoksesta ja Ennilläkin on muuta mietittävää...

Kirjailijan työ toimittajana näkyy vahvasti, sekä tekstin ammattimaisessa sujuvuudessa että Antin - joka yllättäen on myös toimittaja - arjessa. Hyvä yhteisö kantaa pitkälle, niin töissä kuin yksityiselämässä, on yksi kirjan vahva sanoma. Tämän toivoisi myös työnantajien muistavan. Joustavuus molempiin suuntiin kannattaa, myös taloudellisesti. Ainaiset kiristykset ja jatkuvat henkilömuutokset eivät tule yrityksille halvaksi, vaikkei niiden seurauksia mitata kuin tuloslaskelman viimeisellä rivillä, johon vaikuttaa moni muukin asia. Tervettä järkeä käyttämällä voisi säästää monen sisäisen kehitysohjelman hinnan.

Antti käyttää tervettä järkeä ja opettaa sitä myös Paavolle. Ole kohtelias toisille, ketään ei kiusata, hoida omat asiasi kuten kuuluu. Yllättävän uutta ajattelua, mutta perivanhoillista, jos nykymaailmaan ja mediaan kurkkaa. Antin viestin soisin leviävän niin lasten, perheiden, koulujen, yritysten, yhteiskunnan kuin maidenkin tasolle.

"Tosin en antaisi Paavoa Peipollekaan hoitoon kuin julkisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Mieluiten Karhu-ryhmän läsnä ollessa, Helsingin Lastenklinikan pihalla, Jari Sinkkosen, Raisa Cacciatoren, Ben Furmanin ja Supernanny Jo Frostin valvoessa tilannetta, joka lähetettäisiiin suorana kännykkääni."

Kirja on viihdyttävä ja nauruun hörähdyttävä monessa kohtaa, vaikkei isoja asioita miettisikään. Arkiviihdettä notkeimmillaan. (Vaikka trilogian kolmannen osan nimeen toki olin pettynyt, ks. edellinen postaukseni).

Kenelle: Arkiviihteen ystäville, hymyilyttävän leppoisaa lukemista hakeville, lapsiperheen kuohuissa kamppailevalle tai siihen siedätyshoitoa hakeville.

Muualla: Tavallaan kevyt, tavallaan ei, sanoo Lukutoukka Krista, jonka tiedän rakastavan tätä kirjaa ja koko sarjaa. Täynnä lämpöä ja huumoria, sanoo Maija. Kirja saa hyvälle tuulelle ja voimaannuttaa, sanoo Amma.

Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kannen tekijästä ei mainintaa.

Samanaikaispostaus kirjasta Tuijatan kanssa.

Helmet-haaste 2017 kohta 20: kirjassa on vammainen henkilö.



maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika

Replika on kaunis ja hurja, kauhistuttava teos. Kauniiksi sen tekee Vuolan välkkyvä, lepattava ja mielikuvituksellinen kieli, joka on kuin runoa. Sinikka Vuola kuuluu siihen kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat siirtyneet runoudesta proosaan ja hienolla tavalla tuovat lyriikan monimuotoisuutta ja -merkityksellisyyttä romaaniin. Onko Replika siten kopio tai varmuuskopio runosta, en tiedä: se voi olla sitä, mutta myös monenlaista muuta.

Hurjaa kirjassa on tarina ja sisältö. Pienen lapsen ja äidin tuttu symbioosi vaihtaa muotoaan johonkin muuhun, joka saa lapsen ymmälleen: jättää hänen niin rakkauden kuin ravinnon nälän. Äitiä vaivaavat demonit saavat lopulta vallan, lapsi menettää äitinsä herra Kuolemalle, joka on aina lähistöllä vaanimassa.

"...onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa? ...Muisto on tarve toistaa sama kuva. Muisto on pakkomielle elää sama yhä uudestaan.....Muisto on vimma kokea sama yhä uudestaan ja kuitenkin se on pelkkä vääristynyt kuva. "

Silloin saapuu Siniparta, metallinharmaa mies, ja vie murrosikään ehtineen pojan toiseen maailmaan, kiellettyyn mutta kiehtovaan. Jossa rakkaus on rautaa ja tuskaa ja jäniksenkorviin pukeutuneita naisia.

Henkilöt, joita poika tuntee lapsena, ovat hekin jollain tavalla vääristyneitä ja kummallisia meidän maailmamme silmin: Leipuri, joka paikkaa sielunsa reikää pullosta ja hakkaa poikansa mykkyyteen; tämän vaimo, joka tuoksuu aniksella ja vaniljalta mutta joka ei näe; Kerjäläistyttö, joka on näkymätön; Kaivos, joka ei elä mutta puhuu syvältä mustasta kidastaan. Onko ihme, jos poika näkee pahoja kuvia öisin jo pienenä ja haaveilee tuntemattomasta isästään, vaikka tuntee vain äidin.

"Kohtalo oli se maisema jota oli hyvä katsella, kohtalo oli ne kasvot jotka oli syytä nähdä aina edessään. Minun sisälläni oli veitsi jolla oli sinun nimesi: tuska siitä että muistin sinut."

Kirja on painajainen, johon heräät hikisenä ja joka välähtää mieleen, halusit tai et. Se on kasvukertomus tai symboli mille tahansa muuttuvalle; ihmiselle, rakkaudelle - tai taiteenteolle, kuten takakansi vihjaa. Tarinan voi tulkita monin tavoin: minä näin sen ensisijaisesti kertomuksena elämän muuttumisesta kuolemaksi. Kirja sisältään pisimpiä ja perusteellisimpia lukemiani kuolemakuvauksia. Miten pitkä kuolema voi olla? Ehkä kuolema on elämän mittainen?

Synkkä, kielen ja mielikuvituksen äärirajojen kolkuttelullaan pakosti ihailua herättävä tarina, joka koputtaa alitajunnan pahimpien pelkojen ovelle.

Kenelle: Rohkealle lukijalle, suomen kielen ihailijalle, pimeässä viihtyvälle, omaa tulkintaa etsivälle.

Muualla: Tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, usuttaa lukemaan Omppu. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua, sanoo Kaisa Reetta. Tuijata kirjoittaa avoimen kirjeen Leipurin vaimolle ja muistuttaa, ettei lukija välttämättä ymmärrä kaikkea. Surrealistinen, häilyvä pimeä ja väkivaltainen. Lukijan on syytä olla hereillä, tuumii Maisku.

Sinikka Vuola: Replika. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Juhlahumua: Blogistanian kirjapalkintojen jako



Kirjabloggaajat äänestävät joka vuosi parhaat kirjat neljässä eri sarjassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Globalia (käännöskirjat), Tieto ja Juniori (lanu-kirjat).

Voittajat kukitetaan ja palkitaan kunniakirjoin: tänään palkinnon saivat Akateemisessa kirjakaupassa Helsingin keskustassa viime vuoden kirjojen huiput. Minna Rytisalon Lempi hurmasi bloggarit Finlandia-voittoon asti, Globalia-voiton vei Sadie Jonesin Kotiinpaluu, jonka suomentaja Marianna Kurtto otti palkinnon vastaan.

Tieto-sarjassa ykkönen oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa, joka muuten voitti sen isommankin Finlandia-palkinnon tietosarjassa. Lasten- ja nuortenkirjoissa voitto meni Siri Kolulle ja kirjalle Kesän jälkeen kaikki on toisin. Tätä en ole lukenut, joten linkkaan muutamaan arvioon muualla: Kia, Zephyr ja Mari. Siri ei päässyt itse paikalle, vaan häntä edusti Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden johtaja Emma Alftan.

Upeita kirjoja ja tekijöitä - taas sai olla ylpeänä ja rinta rottingilla kirjallisesta kulttuuristamme! He ovat toden totta kukkansa ansainneet. Oli kiva tapahtuma muutenkin, saimme kuulla kiinnostavia juttuja kirjojen synnystä ja tekoprosesseista. Kiitos osallistujille mukanaolosta sekä järkkääjille tapahtumasta ja Akateemiselle kirjakaupalle tilasta!


Vasemmalta: Minna Rytisalo, Marianna Kurtto, Mari Manninen ja Emma Alftan

Kirjabloggaajat Tanja Brummer ja Tiina Pasanen vetivät tapahtuman ja jututtivat palkittuja kiinnostavilla kysymyksillään.


Ja eikun herkuttelemaan!