Helmet-lukuhaaste 2017, koonti

Helmet-haasteen tulosten aika! Menetelmäni "lue kirja ja katso sen jälkeen, mihin kohtaan se sopii" ei toimi täydellisesti - peräti seitsemän kohtaa jäi täyttämättä. Vaikken edes ihan rehellinen menetelmäni kanssa ollut, vaan lainasin kaksi kirjaa nimenomaan haastetta silmälläpitäen (kohdat 18 ja 50). 

Luulen, että muihin puuttuviin olisin etsimällä löytänyt helposti luettavaa, mutta kohtaa 13 pidin vaikeana. Vaikea on myös kohta 46, siihen ei ole mitään ehdotusta mielessä, googlaten niitä varmaan löytyisi. Se onkin yksi haasteen iloja: on hieman mietittävä ja samalla tutustuttava kirjoihin, joita ei ehkä muuten tulisi luettua tai edes tiedostettua niiden olemassaoloa. Ja tämä listauksen teko on toinen ilo, se toi mieleen monta hyvää lukuelämystä ja antoi itsellekin pikakertauksen luetuista. Haasteeseen sain täpättyä seuraavat kirjat:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - Laila Hirvisaari: Hiljaisuus
2. Kirjablogissa kehuttu kirja - Ben Kalland: Vien sinut kotiin
3. Suomalainen klassikkokirja - Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä 
4. Kirja lisää hyvinvointiasi - Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni
5. Kirjassa liikutaan luonnossa - Anni Kytömäki: Kivitasku
6. Kirjassa on monta kertojaa - Petri Tamminen: Suomen historia
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja - Tuomas Vimma: Vasen ranta
8. Suomen historiasta kertova kirja - Antti Tuuri: Tangopojat
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis - Miki Liukkonen: O
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja - Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja - Heikki Pursiainen: Paska Suomi* 

13. Kirja "kertoo sinusta" - Hmm... en millään keksi tähän sopivaa kirjaa. Kamulan kirja kertoo taustastani, mutta kun se on jo kohdassa 34...

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella - Valitsin yhden, mutta kirja oli niin tylsä, että jätin kesken. Välttelen takakansitekstien lukemista.
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja - Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta tai John Williams: Augustus
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista - Petri Vartiainen: Miehen ryhti
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa - Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää
19. Yhdenpäivänromaani - Tähän sopiva kirja on menossa, mutta Satu Taskisen Lapset on vielä kesken
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö - Eve Hietamies: Hammaskeiju
21. Sankaritarina - Lari Kotilainen: Kielen elämä, suomen kieli eilisestä huomiseen
22. Kuvitettu kirja - Olli: Mustapartainen mies
23. Käännöskirja - Beth Lewis: Suden tie
24. Kirjassa selvitetään rikos - Nina With: Lähettäjä tuntematon
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole - Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
26. Sukutarina - Kamula kävisi tähänkin, tai Pamuk. Mutta jo mainitsematonta ei löydy.
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja - Antti Tuomainen: Parantaja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan - Pasi Lampela: Kehä
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - Pauliina Lindholm: Komendantti
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja - Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta - Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt - Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
35. Kirjan nimessä on erisnimi - Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava
36. Elämäkerta tai muistelmateos - Mikko Aaltonen: JHT - musta lammas
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
38. Kirjassa mennään naimisiin - Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
39. Ikääntymisestä kertova kirja - Antti Heikkinen: Mummo
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä - Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
41. Kirjan kannessa on eläin - Linda Olsson: Sisar talossani
42. Esikoisteos: Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään - Haldór Laxness: Salka Valka
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta - Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja - Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: tähän sopisi monikin kirja, jos saa käyttää jo mainittuja, esimerkiksi Virve Sammalkorven kirja
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän - Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja - Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja - Bernardo Atxaga: Yksinäinen 

* Heikki Pursiaisen kirjan sain lukukappaleena ja luinkin, mutten ole blogannut. Kirja on kannanotto poliittisen päätöksentekomme tehottomuuteen ja järjettömyyksiin. Reipas, selkeä teksti ja varmasti suurelta osin totuudenmukainenkin, mutta keskittyy niin tiukasti järjen käyttöön ja talouden maksimointiin, että on jo sinänsä epärealistinen. Eivät päättäjät ajattele niin rationaalisesti, ja muitakin arvoja kuin raha on yhteiskunnassa huomioitava. Mutta aiheesta kiinnostuneille hyvä kannanotto. 

Ja seuraavaksi kohti vuoden 2018 Helmet-haastetta! (Jutun kuva on napattu haasteen verkkosivulta.) Sitä ennen vielä tulossa koonti kirjavuodestani 2017. 

Pasi Lampela: Kehä

Nyt en ymmärrä, miksen ole lukenut enemmän Lampelaa: niin hienon, tiiviin mutta täyden ja aidon ajan- ja ihmiskuvan hän kirjassaan rakentaa. Kanneltaan ja nimeltään se johdattaa harhaan. Kehä ei ole nyrkkeilykirja, ei edes urheilukirja, vaikka päähenkilö Jarmo on entinen EM-tason nyrkkeilijä ja nyrkkeily on ollut tärkein osa hänen elämäänsä vuosia.

Kyse on kuitenkin suuremmista kehistä. Tarkoituksen etsinnästä, ihmissuhteista ja perheistä, tämän ajan puheenaiheista maahanmuutosta satavuotiaaseen Suomeen, joita Lampela taitavasti esittää keski-ikäisen Jarmon kautta. Jarmo seurustelee Lauran kanssa, mutta kumpikaan ei ole kuuden vuoden jälkeenkään varma, onko suhde se, jota he etsivät ja tarvitsevat. Molemmilla on takanaan ero ja muita suhteita, on lapsia, yllättäviä tuntemuksia, epäilyjä.

"- Mä olen nelkytviisvuotias mies, Jarmo kuuli jonkun sanovan hänen äänellään. - Ja yhtäkkiä mä tajuan, ettei musta ole tähän. - Mihin tähän? - Mihinkään. Elämään tätä elämää. - Sä vedät nyt vähän turhan pitkälle meneviä johtopäätöksiä."

Jarmo muistelee synkkää aikaa, jolloin hän joi. Kykyjen rajat urheilijana häämöttivät, väitöskirja oli haaveen asteella ja perheen elatus hoitui sivuhommasta päätyöksi muodostuneella taksin ajamisella.

"Anita purki hätäänsä riitelemällä arkisista asioista, siivoamisesta ja kaupassakäynnistä, asioista joilla ei ollut mitään tekemistä heidän todellisten ongelmiensa kanssa. Ensin kaiken sovitti seksi, sitten vastuu lapsista. Lopulta mikään ei sovittanut mitään."

Epäilyksensä on Laurallakin. Olisiko parempi opetella elämään yksin? Etsiä tyydytyksensä työstä, sosiaalisesta elämästä, harrastuksista, maailmanparantamisesta. Miessuhteet tuntuvat vaativilta ja vaikeilta. Jarmon katseen hän huomasi ensimmäisen kerran istuessaan teatterin jälkeen ravintolassa ystävättären kanssa.

"- Ilmiselvä kriminaali, Laura kommentoi kun Pirjo rohkaisi häntä kutsumaan miehen heidän pöytäänsä. - Kirja ja kahvi, Pirjo sysi häntä olkapäähän. - Ei se kovin paha voi olla. - Lopeta nyt, se huomaa. - Tässä lepää Laura, hän eli järkevän elämän."

Kahden aikuisen suhde ei loksahda kohdalleen sormia napsauttamalla: niin paljon kannettavaa on kertynyt kummallekin. Tähän on jokaisen eroja kokeneen helppo samastua.

"Yksin sitä saattoi kuvitella mitä tahansa, pystyvänsä mihin vain. Unelmia ja todellisuutta ei erottanut mikään. Toisen ihmisen kanssa paljastui. Luita ja ytimiä myöten. Tällainen olen. Tällaisen elämä minusta teki, tällaiseksi tiivistyin maailman kaaoksesta."

Jarmo reagoi fyysisesti - kuten urheilijalle jotenkin luontevalta tuntuu. Laura purkaa ajatuksia ystävättärelleen, muttei osaa (uskalla, halua) ottaa perimmäisiä asioita puheeksi Jarmon kanssa. Kumma kyllä, naisena samastuin kuitenkin enemmän Jarmoon; samantyyppisiä kokemuksia nuoruudesta ja syntymäperheestä häivähti mieleen. Ymmärsin hänen reaktioitaan, puurtamistaan, jopa ylioppilastodistuksemme arvosanat olivat samat. (Sen jälkeen tiet sitten erosivatkin.) Tuttuuden lisäksi samastumisen syy lienee niinkin yksinkertainen kuin se, että Lampela kuvaa Jarmoa enemmän. Naiset - vaikka kiinnostavia ovatkin - jäävät sivuhenkilöiksi.

Vaikka parisuhde on pinnalla - ja lapset, ne siinä vieressä - älköön urheilun ystävä ahdistuko: kirja kertoo myös nyrkkeilystä Jarmon uran kautta ja hänen kasvustaan pojasta mieheksi sen avulla. Ja valmentajansa Kähkösen, jonka poika Niko tunsi jäävänsä Jarmolle kakkoseksi isänsä mielessä. Jarmo myös opiskeli, historiaa, ja hänen väitöskirjaansa varten tekemät muistiinpanot kertovat Malmin tapahtumista 1918, mikä tuo hyvällä tavalla - ilkeästi ajatellen juhlavuonna laskelmoidun - yllättävän ulottuvuuden sadan vuoden taakse. Josta Lampela kurvaa tyylikkäästi taksilla meidän aikamme Linnan juhliin, kun mielenosoittajat estävät pääsyn juhlapaikalle.

Viisas, moniulotteinen ja tyylikäs kirja; miehenä, naisena ja ihmisenä olemisen tarina, joka tarjoaa samastumispintaa monenlaiselle lukijalle, ainakin heille, joita suhteiden rakentaminen mietityttää. Uskaltaisiko? Vajaat 200 sivua on nopea lukea, arkinen teksti ei kompastele hienosteluun tai muihin kiemuroihin - ne on suodatettu pois. Arvostan säästeliäisyyttä ja aitoja havaintojen kirjausta. Ei ole elämää suurempi kirja, on elämää. Täysi lukukokemus sellaisenaan.

Muualla: Kirjasta kirjaan luki kirjan tuoreeltaan ja summaa hyvin: "Kerronta on sujuvaa, konstailematonta, se luo henkilöiden välityksellä aitoa ajankuvaa monella rintamalla."

Lukunäyte #kirja-sivulla.

Löysin yhden aiemman Lampelan blogistani, joten voin ilokseni naulata tämä Helmet-haasteen 2017 kohtaan 28: kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lampela on teatterimies, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on kirjoittanut myös tv-sarjojen käsikirjoituksia.

Pasi Lampela: Kehä. WSOY 2017. 

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Kirjojen Suomi.

Ylös helvetistä saattaa olla erikoisin ikinä lukemani kirja. Kirjoittajakaan ei ole kuka tahansa, vaan aikansa merkkihenkilö, varsinaissuomalainen kansanedustaja, kirjailija ja toimittaja, jonka elämä jo sellaisenaan on kuin jännitysromaani. Hän teki töitä Suomessa ja ulkomailla, muun muassa karjapaimenena ja merimiehenä, sekä toimi myöhemmin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana. Poliittisesta aktivismista hän sai jopa kuolemantuomion - joka onneksi kuitenkin peruttiin.

Sekä elämäntarina että kirja kuvaavat yli sadan vuoden takaista kuohuvaa historiaamme. Euroopassa käynnissä ollut suuri sota kauhistutti niitä, jotka tilannetta seurasivat, Venäjällä - jonka osa olimme - kiehui ja muhi vallankumous. Lehtimäki kirjoitti hämmästyttävän kirjansa levottomissa olosuhteissa.

Vaikka teemat kumpuavat reaalimaailmasta, tarina on fiktiota, jonka tyyliä on hankala määritellä: se on sotakirja ja jännitysromaani, jossa on fantasiaelementtejä; se on dystopia totalitaristisesta yhteiskunnasta, mutta kääntyy utopiaksi tasa-arvon ja rauhan puolesta.

Lehtimäki kuvaa sotaa sotilashallinnon johtamassa maassa, jossa työläiset alkavat muodostaa salaliittoja ja kapinoida epäoikeudenmukaiseksi katsomaansa hallintoa vastaan. Päähenkilö on Marcus, insinööriupseeri ja maailman nopeimpien lentokoneiden keksijä, jota pidettiin "valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä." Hän taistelee vihollista vastaan ystäviensä, kuten Antoniuksen, kanssa, mutta kokee huonoa omatuntoa murhakoneen keksimisestä ja tappamisen osapuolena olemisesta. Marcus on rakastunut Aureliaan, tyttöön, joka salaliiton aktiivina kokee monien kohtalon. "Sotaministeriön urkkijalaitos" teki työtään.

"Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli Aurelia."

Henkilöiden nimet on napattu antiikin Kreikasta. Ne tuntuivat oudoilta alkuun, samoin tekstin mahtipontisen juhlava tyyli, joka korostaa nyt kirjan ikää. Ilmeisesti tavoite oli ympätä mukaan kirjoitusaikana arvostettua ylevyyttä. Luulen, että Lehtimäki pyrki näin myös etäännyttämään tarinan jostain tietystä maasta koskemaan laajemmin maailmaa, tai ainakin Eurooppaa. Lehtimäki visioi jo tuolloin, sata vuotta sitten, EU:n!

"- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi Euroopan Yhdysvallat, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä kansanmielisinä puolustamaan Eurooppaa ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme."

Salaliittolaiset miettivät keinoja, miten sotiminen saataisiin maailmasta loppumaan. Kokonaan.  

"- Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, kansan enemmistöt kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä - silloin sodat loppuvat. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia - vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on heille vahingollista. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät he sotia julista!"

Eräs hämmästyttävä visio liittyy teknologiaan, jonka kehityksen Lehtimäki näki tärkeänä. Marcus on tehnyt keksinnön, jonka avulla sota voidaan voittaa: näkymättömät lentokoneet! Nyt kun meillä on häivehävittäjiä ja transpondereita, jotka voi ottaa pois päältä lentokoneen piilottamiseksi tutkalta, keksintö ei tunnu niin hätkähdyttävältä. Mutta sata vuotta sitten! Kirjassa viitataan myös uusiin, entistä tehokkaampiin joukkotuhoaseisiin, jotka nekin ikävä kyllä ovat muuttuneet todellisiksi.

Pääteemoiksi kuitenkin nousevat yhteiskunnan oikeudenmukaisuus ja pyrkimys työväestön aseman kohentamiseksi. Jalot aatteet, ihmisyys, nousu sodan helvetistä.

"- Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille - vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle."

Kirjallisena tuotoksena teksti ei nykypäivän katsannolla ihastuta, tyyleineen ja töksähtelevine ihmiskuvauksineen. Jännittävä se on, ja yllättäviä käänteitä täynnä, usein verisiä. Sotavanhukset, ammutut lapset, joukkoteurastukset, juonittelut... Mutta otteeltaan ja sisällöltään se hämmästyttää, jopa karmii. Kirjailija ei kaihtanut isoja mittakaavoja. Ja millainen visionääri Lehtimäki olikaan! Hän osui monessa kohtaa oikeaan. Toivottavasti tämäkin perimmäinen visio toteutuu:

"- Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja - kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta."

Muualla: Tuija luki kirjan jo alkuvuodesta. Lue arvio!

Luin kirjan maksuttomana netistä projekti Gutenbergin sivuilta. Se on saatavissa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston kautta.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Werner Söderström Osakeyhtiö 1917. Kirja käännettiin muun muassa venäjäksi. Jälleen hämmästyttäviä seikkoja: esipuheen venäläisversioon kirjoitti Maksim Gorki, mutta painos tuhottiin.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, jossa kirjabloggarit ovat mukana 101 kirjaa -osiossa. Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä tarkemmin tässä. Aiemmin osallistuin sarjaan Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjajutulla.

Vuoden 1917 kirja on sarjan sadas, jonka jälkeen jäljellä on enää yksi jännittävä valinta: minkä kirjan Seppo Puttonen valitsee kuvaamaan vuotta 2017? Sen saamme tietää 6.12. Ylen kanavilta. Kirjabloggarit ovat äänestäneet oman valintansa, jonka kerron 5.12. Ylen ykkösen Aamu-tv-lähetyksessä. Katso Yle Areenasta.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi
Helmet-haaste 2017: suomalainen klassikkoteos

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Intialaisen Arundhati Royn kirja on niin eksoottisen mausteinen ja sakea keitos, että sen ainesosia on yritettävä tunnistaa yksitellen, jotta kokonaisuuteen pystyisi pureutumaan edes jotenkin. Maistellaanpa.

Kirjassa on paljon:

• Uskontoja
• Ihonvärejä
• Sukupuolia
• Rannerenkaita
• Hautoja
• Sotilaita
• Väkivaltaa
• Rakkausliittoja
• Köyhyyttä
• Hajuja
• Valtataisteluita
• Pyhiinvaelluksia
• Kasteja
• Rukouksia
• Kannanottoja
• Puhuttuja kieliä
• Lapsia ilman vanhempia
• Vanhempia ilman lapsia
• Ihmisiä ilman oikeuksia
• Ihmisiä, joilla on liikaa oikeuksia

Kirjassa ei ole:

• Valkoisia cis-miehiä
• Nokkavia nokkeluuksia
• Nettiriippuvuutta
• Ehjiä kenkiä (paitsi sotilailla)
• Euroviisuja
• Gluteenitonta ruokavaliota
• Juonta, joka alkaa ja loppuu
• All inclusive -matkoja
• Kelaa, sotea, kikyä
• Martti Lutheria
• Laskettelua
• Lopullisia ratkaisuja
• Hiljaisuutta
• Rauhaa

Aineksista muodostuu Intia, nykyajassa: historian tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämistä, mutta ilman sitäkin saa häivähdyksen maasta ja valtavasta - maailman toiseksi suurimmasta - kansasta, joka uskontonsa, kielensä ja kastinsa mukaan hajoaa satoihin ja tuhansiin ja kymmeniin tuhansiin osajoukkoihin, jotka kihisevät, poreilevat, kituvat ja elävät (ja kuolevat) parhaansa mukaan. Taistelevat elintilasta ja elämisen oikeuksista.

"Maailman, Duniyan, tavalliset ihmiset - mitä he tiesivät siitä, mitä vaaditaan, jotta voi elää hijran elämän? Mitä he tiesivät säännöistä, kurista ja uhrauksista? Kuka tänä päivänä edes tiesi, että oli ollut aikoja, jolloin he kaikki, myös hän, ustad Kulsoom Bi, olivat joutuneet kerjäämään almuja liikennevaloristeyksessä? Että he olivat rakentaneet itsensä sellaisesta asemasta pala palalta, nöyryytys nöyryytykseltä?

Ja myös vallasta, kun sotilaista ja valtionjohtajista puhutaan. Vaikka kirja keskittyy yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja kadun ihmisiin, heihin, tai nimenomaan heihin, vaikuttavat kaukana vallan huipulla tehtävät poliittiset päätökset. Kirjan henkilöt ovat mukana todellisissa, Intiassa koetuissa tapahtumissa, kuten mielenosoituksissa ja selkkauksissa hindujen ja muslimien välillä. Roy ei kannata nykyistä hindunationalistista valtionjohtoa ja tuo sen selvästi esiin.

"Kolmekymmentätuhatta sahraminkeltaista papukaijaa, joiden kynnet olivat terästä ja nokat veressä, ja kaikki rääkäisivät yhteen ääneen: --- Yhteen paikkaan musulmaani! Hautaan taikka Pakistaaniin!"

Eräänlainen päähenkilö on transnainen Anjun, jota vanhemmat rakastivat, mutta joka valitsi oman tiensä kaltaistensa hijrojen joukossa. Toinen päähenkilö voisi olla Tilotta eli Tilo, joka myös tekee itsenäisesti päätöksensä. Häntä rakastavat miehet: journalisti Naga, taistelija Musa ja virkamies, joka vuokraa Tilolle asunnon. Nousevia sukupolvia edustavat Zainab ja Saddam Hussein sekä pieni neiti Jeeben II. Henkilöitä saamme tavata runsain määrin, kuten väkirikkaassa maassa on luontevaa. 

Seuraan länsimaisin, ihmettelevin silmin Amjumin ympärille kerääntyvän joukon elämää heidän hautausmaalle perustamassaan yhteisössä ja sen liepeillä. Päätapahtumapaikan Delhin lisäksi Kashmir on esillä: Musa taistelee sen itsenäisyyden puolesta. Hindujen ja muslimien väliset taistelut jatkuvat siellä edelleen.

"Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. --- Turistit lensivät pois maasta. Toimittajat lensivät tilalle. Häämatkalaiset lensivät pois. Sotilaat lensivät tilalle. --- Vain haudankaivajilla oli tauotta työtä."

Miltä keitos maistuu? Se houkuttelee, vaikka välillä polttaa, jopa pelottaa. Ja hämmästyttää: miten näin monista aineksista koostuva kokonaisuus ylipäänsä pysyy koossa? Puhun nyt sekä Intiasta että kirjasta. Jotenkin käsittämättömästi niin tapahtuu, mutta hetkeäkään seos ei pysy paikallaan, vaan sakenee ja saa uusia vivahteita. Kirja on paneutunut, moniulotteinen, ylitsepursuavan täysi ja kiehtova katsaus johonkin ”ihan muuhun”, joka on arkea miljardeille. Tekee hyvää katsoa kauemmas täältä lintukodostamme - ja googlata tekee mieli ahkerasti lukemisen ohessa.

Teos on kirjailijan toinen: ensimmäinen, Joutavuuksien jumala, voitti Booker-palkinnon 1997. Sen jälkeen Arundhati Roy on työskennellyt ihmisoikeuksien puolesta.

Kenelle: Kotikoloa kauemmas katsovalle, Intian nykypäivästä kiinnostuneelle, sotimista säikähtämättömälle.

Muualla: Runsas kirja, toteaa Kirsin Bookclub, joka on perehtynyt kirjailijaan enemmänkin.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava 2017. Suomennos Hanna Tarkka.

Helmet-haaste 2017 kohta 38: kirja kertoo Intiasta.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Ensimmäinen suomennettu indonesialainen romaani, pakko tutustua! Kirja ilmestyi alunperin jo 2002, mutta katosi kustantamojen uumeniin, kunnes se 2015 käännettiin englanniksi.

Olipa kerran äärimmäisen kaunis prinsessa: "...Pajajaranin kuninkaallisen suvun viimeinen jälkeläinen, joka oli perinyt kaikkien Pakuan valtakunnan prinsessojen ihanuuden. Sanottiin että prinsessa oli itse tajunnut kauneuden tuovan hänelle huonoa onnea. Kun prinsessa oli lapsi ja sai vapaasti kulkea palatsin muurien ulkopuolella, hän aiheutti sekasortoa, isoa ja pientä."

Virkamiehet unohtivat velvollisuutensa, oma isä riutui rakkaudesta tyttöä kohtaan, jonka äiti halusi tappaa kauneuden vuoksi, mutta ei voinutkaan, kauneuden vuoksi. Monen mutkan jälkeen prinsessa ajautui viidakkoon, paikkaan, johon syntyi Halimundan kylä. Tarina tapahtuu tässä kylässä, jossa prinsessan jälkeläiset asuvat.

Heihin kuuluvat maineikas huora Dewi Ayu ja hänen tyttärensä Alamanda, Alinda ja Kauneus, joka sai nimensä legendaarisen prinsessan mukaan. Kylää hallitsevat väkevät miehet, soturi Shodancho ja Maman Gendeng, johon eivät edes luodit pystyneet.

"Maman Gendeng ei ollut koskaan puhunut suoraan yhdellekään naiselle, lukuun ottamatta prostituoituja Japanin miehityksen aikana, ja yhtäkkiä hän tajusi että nuoren siron Nasiahin kohtaaminen pelotti enemmän kuin hollantilaisen teloitusryhmän eteen joutuminen. 

Rakkautta, mustasukkaisuutta, seksiä, ystävyyttä ja hellittämätöntä vihaa, syntymää ja kuolemaa; niistä on kylän elämä tehty. Naiset ovat vahvoja; miehet taistelevat, uhoavat, itkevät ja rukoilevat.

"Lisäksi käynti huoratalossa oli todella typerä teko mieheltä, joka yritti tehdä vaikutusta mahdolliseen tulevaan vaimoonsa."

Maan historia sotineen esiintyy kirjassa vahvasti, sen ohessa, kun ihmettelemme halimundalaisten meille eksoottisena näyttäytyvää elämää. Indonesia on entistä Hollannin siirtomaa-aluetta. Kun he pääsivät eroon Hollannista, maan valtasivat japanilaiset.

"Todellinen hulluus alkoi, kun leirissä oli tullut kaksi vuotta täyteen ja japanilaiset sotilaat alkoivat tehdä listaa naisista, jotka olivat iältään seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkahdeksan välissä."

Indonesia itsenäistyi 1945. Kirjassa kuljetaan halimundalaisten sukupolvien mukana siirtomaa-ajoista 1990-luvulle saakka, joten lukija saa tuhdin annoksen tietoa maan vaiheista. Mutta herkullisinta tarinassa ovat ihmiset, heidän suhteensa ja arkensa, johon kuuluu myös maagisia tapauksia, kuten kuolleista heräämisiä ja vatsasta katoavia vauvoja.

"Tähän on vain yksi mahdollinen selitys, Shodancho, nimittäin se että yhdyit vaimoosi ilman rakkautta - sellaisen yhdynnän tuloksena syntyvä lapsi joko jää kokonaan syntymättä tai syntyy hulluna, jonka takapuolesta kasvaa rotan häntä." 

Kurniawan kirjoittaa herkullisesti, oivaltavasti, rennon ronskisti ja vetävän viihteellisesti, mutta ei missään kohtaa kepoisesti tai typerästi. Hykerryttävän hauska ja viisas kirja - klassikkoainesta! Kirja olisi sopinut mainiosti Tammen Keltaiseen kirjastoon, nyt sen nappasi Gummerus.

Gabriel Garcia Márquez tulee etsimättä mieleen, mikä on mainittu kirjan kannessakin, samoin Salman Rushdie. Hänen tuotantoaan en tunne, mutta esimerkiksi Mo Yan tai Jose Saramago voisivat olla verrokkeja: huumorissa, viisaudessa, yksityiskohtia pulppuavassa selostamisessa ja riemukkaan laajoissa henkilöhahmoissa on jotain samaa. Vahva suositus!

Kenelle: Klassikoiden ystäville, huumoria hakeville, eksotiikkaa kaipaaville.

Muualla: Romaani isolla R:llä, sanoo Kirjaluotsi. Raju, häpeilemätön ja viihdyttävä, tuumii Tekstiluolan Tuomas.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous. Gummerus 2017. Annie Tuckerin englanninnoksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017: Kirjassa mennään naimisiin. Monta kertaa.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Italialaisen Cognettin kuudes kirja, ensimmäinen suomennettu, on raikas ja virkistävä kuin tuulahdus, no, vuorelta. Se kertoo lapsesta keski-ikään varttuvasta Pietrosta komeissa Pohjois-Italian maisemissa, jotka ovat suomalaisille matkailijoille tuttuja, Garda- ja Como-järvineen ja niiden takaa kohoavine Alppien huippuineen.

Pietron vanhemmat ovat kotoisin vuoristokylästä, mutta joutuivat avioiduttuaan muuttamaan alas Milanoon, jossa Pietro viettää lapsuutensa. Vanhemmat opettavat pojalle vuoriston tuntemuksen ja rakkauden suurkaupungille vastakkaisiin maisemiin. Isä ei sopeutunut miljoonakaupunkiin ikinä.

"Rauhallisuus ei ollut hyve, jota hän itse olisi vaalinut, mutta kaupungissa hän olisi kaivannut enemmän tilaa hengittää."

Isä opettaa poikaa vuorilla kulkemiseen.

"Polulla isä antoi minun kulkea edellä. Hän tuli askelen perässäni, niin että kuulin tarvittaessa hänen äänensä ja tunsin hänen hengityksensä selässäni. Minulle oli annettu niukat mutta selkeät säännöt: yksi, piti valita rytmi ja pysyä siinä pysähtymättä; kaksi, puhua ei saanut; kolme, risteyksessä piti aina valita ylöspäin vievä reitti."

Perhe vuokraa kesäpaikan vuorilta, Granasta, jossa Pietro tutustuu paikalliseen poikaan Brunoon. Pietron isä on jäyhä, äiti sosiaalisempi, jota huolettaa ainoan lapsensa yksinäisyys. He ovat iloisia poikien ystävyydestä, ja isä alkaa pyytää myös Brunoa mukaan vuoristoretkille.

"Auringon noustua ilmestyi lumeen kolme varjoa, jotka kulkivat vierellämme jäätiköllä. Lumi kadotti sinisyytensä, kirkastui häikäisevän valkoiseksi, ja pian hanki petti jäärautojen alla."

Mainioita ovat Pietron luonnehdinnat vanhemmistaan, joita hän tarkkaili tiiviisti. Isä vihasi ja halveksi laskettelijoita, jotka hänen mielestään kohtelivat vuorta epäkunnioittavasti. Äiti kertoi omasta vuoristostaan.

"Voi olla, kuten äiti sanoi, että jokaisella meistä on vuoristossa oma lempikorkeus, oman näköinen ja oman oloinen maisema."

Lukijan silmien eteen piirtyvät vuoriston erikoispiirteet. Kolmentuhannen metrin jäätiköt, jäkälät ja lähteet; kahdentuhannen metrin alppiniityt, purot, metsiköt, laidunelämet; tuhannen viidensadan metrin metsä, mustikat ja alppiruusut; tuhannen metrin puut ja kivet. Eikö tulekin mieleen Lappi ja omat vaellusretket?

Bruno opetteli jo pienenä meijerihommia setänsä tilalla, aikuistuttuaan jatkoi tilan töitä. Kun he Pietron kanssa tapaavat myöhemmin, he jatkavat siitä, mihin jäätiin, kyselemättä. Myös nainen tulee kuvioon, sulkematta vuorten viehätystä kummaltakaan: vuoristo on koti, kutsumus ja kohtalo.

Kaunis, raikas ja koskettava tarina perheestä, kasvamisesta, ystävyydestä ja luonnosta; erityisesti siitä, mitä ja miten ihminen oppii kaipaamaan ja miten hän kaipuunsa toteuttaa. Kukaan toinen ei voi sanoa siinä olevan mitään väärää, vai voiko?

Nautin raikkaudesta, ystävyyden, ihmisten ja vuoriston kuvauksesta, enemmän tunteella kuin järjellä, sillä kirjailija on taito luoda tunnelma, joka lumoaa, kuulostamatta sentimentaaliselta, pitämällä päähenkilönsä (ja lukijansa) hieman sivussa, kertomalla paljon olematta opettavainen tai ylipirteä - vain sanomalla kauniisti, nekin asiat, jotka eivät ole kauniita. Sitä arvostan suuresti. En ihmettele, että kirja valittiin Italiassa vuoden 2017 parhaaksi sekä yleisessä että nuorten kirjojen sarjassa.

Jos tämä ei nostata Italian-matkakuumetta, en tiedä, mikä. En ole aiemmin ajatellut vuoristoa noin tarkasti, joten myös maantieteen ja vuoristomatkailun alkeisoppituntina kirja toimii, ehkä myös metaforana elämälle, jos kovin filosofisesti asian haluaa nähdä. Mihin korkeuteen itse ajattelit vaeltaa ja miten paljon vaivaa olet valmis näkemään?

Kenelle: Soljuvan raikkaan proosan lukijoille, Italiaan matkaajille, kasvukertomusta kaipaaville, luonnonystäville, vuorikiipeilijöille.

Muualla: Romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta, sanoo Lumiomena. Coelho-alarm! Onneksi väärä hälytys, hän toteaa. Olen täysin samaa mieltä.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Suomennos Lotta Toivanen.

Helmet-haasteen 2017 kohta 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Tuomas Vimma asui Pariisissa vuoden kokkivaimonsa Jenni Tuomisen opiskellessa Le Cordon Bleu -koulussa. Mitä muuta kirjailija voisi tilanteessa tehdä kuin kirjoittaa kirjan Pariisista? Se oli hyvä päätös ja mainio veto poikkeukseksi perinteisesti etelähelsinkiläisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen sarjaan.

Vasen ranta hehkuttaa Pariisia. Kaupunkia jotenkin tunteville tai siitä haaveileville se tarjoaa herkkupaloja paikkojen kuvauksillaan. Vaikka Seinen vasen ranta vilahtaa jo alussa, oikeastaan tarina käynnistyy australialaiselta luomutilalta. Tai tarkemmin sanoen, tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten Välimeren maisemissa, mutta kirja tutustuttaa meidät Suomi-lähtöiseen Katariinaan Australiassa, jonka pariisilaistunut kaksoissisko Kristiina kuolee pommi-iskussa Pariisissa. Siskon on lähdettävä paikan päälle selvittelemään asioita, vaikkeivat nuoret naiset ole olleet tekemisissä keskenään vuosiin.

Lyhyen ranskan lukenut Kristiina saapuu Pariisiin hoitamaan siskon kuolinpesää ja käytännön järjestelyjä. Hän saa pian avukseen valokuvaaja Maximen, komean ranskismiehen, jonka motiivit tutustua kauniiseen Kristiinaan eivät ole aivan yksiselitteiset. Romantiikkaa on silti ilmassa...

Mutta sitten tahti muuttuu. Huomaan lukevani trilleriä, jossa jahdataan koko Ranskan poliisikunnan voimin henkilöä, jonka löytämiseksi maahan julistetaan poikkeustila. Kristiina, Maxime ja tämän ystävätär Camille joutuvat tahtomattaan osaksi arvaamatonta ja - trillerityyliin - väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka ennalta-arvaamattomus saa sivut kääntymään vikkelästi. (Rehellisyyden nimissä: osin nopeus johtuu siitä, etten lue kovin tarkkaan jäseniä katkovia tai päitä murtavia taistelukuvauksia. Mutta haluan silti myös kiihkeästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Turisti-Ranskasta siirrytään alamaailmaan, kirjaimellisesti. Kiehtovat katakombit maan alla voivat sisältää mitä tahansa! Vimman tapaan tarinassa mukana on elämän fyysisten nautintojen puoli: vaikkeivat ne nyt ole pääosassa, monia ruoka- ja juomalajeja mahtuu mukaan, vuohenjuustoista viineihin. Ja vimmamainen överi huumori ja reipas heittely, mikä on aina naurattanut minua. (Tällä kertaa jostain syystä eritteitä on mukana aika lailla, alkusanoista lähtien, mikä hieman ihmetytti. Ehkä ne liittyvät erityisesti jotenkin Ranskaan?)

Reipas veto, viihdyttävä tarina, jonka jännite pysyy pinkeänä, sekä juonella että vimmaisella kerronnallaan. Henkilöt ovat riittävän toimivia, jos eivät moniulotteisia, mutta sitä ei action-pläjäykseltä odotakaan, vaan kärjistystä ja selkeää yksinkertaistusta: kauniit ovat todella, todella kauniita ja taitavia; kammottavat todella, todella kammottavia. Tasoja ei tarvitse etsia toisin kuin katakombien käytävissä.

Editointia olisi voinut tarkistaa: toistuvat "sijoittumiset" alkoivat tuntua tahattoman koomisilta. Tiedättehän, tyyppiä "tänne ja tuonne sijoittuva talo", "sinne ja sinne sijoittuva joki", "siellä ja tuolla oleva asia" ja niin edelleen. Muuten teksti on sutjakkaa, sitaatit luontevaa puhekieltä, ja älyllisis-populäärit - no, en keksinyt osuvaa sanaa Vimman omatyyliselle sanankäytölle - vitsit maustavat tarinaa (tai ärsyttävät, lukijasta riippuen). Luvut päättyvät oikeaoppisesti koukkuihin eikä tarinan ratkaisua selitellä, mitä arvostan. Kokonaisuus ei laula Finlandiaa, mutta se on viihdyttävä, tiivis ja nopeasti luettava paketti, joka voisi hyvin olla toimintaleffan käsikirjoituksen pohja.

Kenelle: Astetta älyllisemmän toimintaviihteen ystäville, Pariisiin haikaileville, kärjistyksiä ja arroganttiin vivahtavia vitsejä sietäville.

Tuomas Vimman Raksa-trilogiasta olen kirjoittanut aiemmin, sitä edeltäneen Helsinki-trilogian (Helsinki 12, Toinen, Gourmet) luin jo ennen blogiaikoja. Sitä suosittelen kaikille överin, sananokkelan huumorin, ruuan ja muiden fyysisten nautintojen ystäville.

Kirjan synnystä kirjailija kertoo muun muassa Me Naisissa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Gummerus 2017.

Sain lukukappaleen kustantajalta.

Helmet-haaste 2017 kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ääristä ääriin mennään Kallandin esikoiskirjassa: huippulahjakkuuksista mitäänsanomattomuuteen, välien
rikkoutumisesta yllättävään yhteyteen, läheisyydestä katoamiseen, helvettiin tuomittuihin ja taivaaseen pelastettuihin.

Markus on helsinkiläisen jehovalaisperheen poika, ja hänen pikkusiskonsa Ellen huippulahjakas viulisti. Molemmat tekevät määrätietoista uraa: Markus kohoaa uskonlahkon organisaatiossa organisaation huipulle New Yorkissa, Ellen hätkäyttää taidoillaan kansainvälisiä musiikkipiirejä ja The Guardian -lehden musiikkikriitikkoa. Markuksella on myös kaksoissisar Carola, jonka kanssa hän on luonnollisesti läheinen. Perheen kuopus Sofia jää nuorimpana sisaruksilleen kaukaisimmaksi, keskittyy aikuisena perheen rakentamiseen, mikä eroaa muista. Markus kertoo:

"Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä on totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen."

Perheen tarina kertoo uskonyhteisön jäsenenä olemisesta: lukijaa hätkähdyttävät monet tarkat säännöt ja periaatteet, koko oudolta tuntuva maailmankatsomus. Lapset kasvavat siihen luonnostaan, ihmettelemättä, hyväksyvät jopa sen, että sääntöjä rikkova erotetaan yhteisöstä ja perheestä. En käy enempää luettelemaan lahkon yksittäisiä piirteitä: ne voi jokainen lukea kirjasta osana perheen arkea. Kallandkaan ei selitä, hän keskittyy Markuksen kertomukseen.

Isä on rakennusmestari, ammattilainen alallaan. Markus oppii häneltä paljon rakennustyömaan organisoinnista, ja opeille on käyttöä, kun poika aikuisena vastaa järjestön kiinteistöistä. Läheisiä isä ja poika eivät olleet: kädentaitoja ja perinteistä miehen mallia arvostava isä ei pysty lähentymään tarinoiden kirjoittelua harrastavaa poikaansa. Vanhemmista isä on auktoriteetti, äiti haipuu harmaaseen taustaan omine ongelmineen. Molemmat jäävät kaukaisiksi, nimettömiksi. Ehkä tämä selittää myös Markuksen naissuhteita, joissa hän hapuilee pahasti. Hänen elämänsä naisten - Alison, Debra ja tietysti sisko Ellen - mukaan nimetyissä luvuissa ei näy äitiä. Ehkä kaikki olisi toisin, jos näkyisi? Markuksen lukuisat naissuhteet saavat säälittäviä piirteitä.

Debra väittää Markusta huonoksi valehtelijaksi. Mies on itse eri mieltä, ja niin on lukijakin.

"Debra oli kyllä väärässä. Olin itse asiassa varsin taitava välttämään totuutta, silloin kun totuudesta oli haittaa."

Suomalaisena Markus on kuitenkin rehellisempi kuin amerikkalaiset kollegansa, eikä poliittinen luoviminen häneltä suju. Kulttuurierot käyvät kirjassa selviksi. Jopa työpaikan menetys järjestön johtoportaassa uhkaa. Jehovien johto koostuu säännön mukaan miehistä, naiset hoitavat perheen. Carola-sisko toteaa:

"En minä sinusta huolissani ole, olet mies. Ajattelen naisia ja lapsia, he joutuvat aina välikäteen, kun miehet mittaavat voimiaan. Sodassa, politiikassa, uskonnossa."

Ehkä Markus lopulta löytää naispuolisen läheisen, muun kuin sisarensa. Kirja antaa toivoa viimeistään silloin, kun mies saa kirjeen vieraalta naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Mutta kuinka käy?

Kiinnostava ja viisas tarina maailmasta, joka on monelle vieras mutta joillekuille totta - kirjailija on kasvanut Jehovan todistajien perheessä - ja samalla komeaa proosaa. Kallandin kieli on yhtä tuoretta kuin hänen aiheensakin; se soljuu runsaana ja virkistävänä, mutta takertuu lukijaan tiukkoina läikkinä, sieppaa kiinnostuksen kuin kameran kohdistus yllättävään yksityiskohtaan. Hieno, yllättävä ja tasapainoinen tarina, joka tavoittaa lukijan niin älyllisesti kuin tunteen tasolla.

Mukana on myös ääniraita eli lista kirjassa mainituista musiikkikappaleista. En tullut kuunnelleeksi niistä mitään, koska tajusin tämän vasta lopussa, mutta kirja kestää varmasti kevyesti uusintalukemisenkin, joskus ajan ja musiikin kanssa.

Kenelle: Viulumusiikin ystäville, suljettuun yhteisöön uteliaina kurkistaville, perhetarinoiden ahmijalle, sisaruussuhteita miettiville.

Muualla: Loistava esikoisteos, sanoo Leena Lumi, jolta löytyy lisää linkkejä.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. Kansi: Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2017: kirjablogissa kehuttu kirja. Sekä tässä että muualla.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kun kysytään, mikä kirja jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, minulla on vakiovastaus: Anni Kytömäen Kultarinta. Nyt vastaus on muutettava muotoon: Anni Kytömäen kirjat. Niin hieno on kirjailijan toinenkin kirja. Jota hän itse asiassa kirjoitti kuulemma jo Kultarinnan kanssa limittäin, mutta toinen kiri lopulta edelle julkaisussa.

Kivitasku kulkee pääosin kahdessa ajassa: 1800-luvulla ja nykyaikana. Vaikka se alkaa vuodesta 1949, nuoresta Helenasta, jonka yhteys tarinaan on olennaisen kiinteä, kuten saamme huomata. Omana aikanamme tutustumme Vekaan, jota kiehtovat uhripaikat ja kyläkukkulat: hän haluaa kurkistella menneeseen.

"Sonjaa niiden [historiallisten paikkojen] lumovoima ei kiinnostanut. Hän näki tulevaisuudessa sen, mitä minä lyhyiksi hetkiksi tavoitin menneisyyden verhon raosta. Hän näkee yhä, miten voisimme kääntää selän maailmalle joka on lokeroitu valmiiksi ja kaluttu loppuun."

Veka muuttaa sukunsa vanhalle mökille, Louhurantaan, joka sijaitsee jossain Järvi-Suomessa, Lappeenrannasta pohjoiseen. Maisema tulee lukijalle tutuksi kerronnan myötä. Veka ei halua mukaansa Sonjaa, mutta sisko Pike tulee käymään vastasyntyneen vauvansa Möykyn kanssa. Ja onhan naapurissa Olli, joka auttaa monessa asiassa. Täysin erakoitumaan Veka ei pääse, vaikka ehkä niin toivoi.

Mutta mitä tapahtui sataviisikymmentä vuotta aiemmin? Siitä kertoo Sergei, venäläinen sotavanki, joka on määrätty pakkotyöhön samoihin rantamaisemiin, joissa Veka majailee nyt. Vanki tutustuu Maariaan, joka taitaa parannuksen ja verenseisautuksen ja osaa ulkoa 10 000 säettä kansanrunoja. Paikalle osunut kansanperinteen tutkija Lagerqvist on syystäkin häikäistynyt!

Maarian tytär Katinka hoitaa Sergein vammoja, jotka tämä saa kivilouhostöissä. Alueella on yksi maailmassa harvinaisista pallokiviesiintymistä, ja pietarilainen ruhtinas Lobanov on tilannut palatsiinsa sitä rakennusaineeksi. Kallionlouhinta ilman koneita on äärettömän raskasta työtä, vangeille sopivaa siis. Sergei ehtii tehdä paljon muutakin: hän on rakentamassa muun muassa Saimaan kanavaa. Mies tutustuu Katinkaan hyvin, tyttö opastaa hänelle paikallisia tapoja.

"Katinka unohtaa Honka-Antin taikauskon ja alkaa kysellä, montako kanavaa Pietarissa on, korkeitako palatsit ovat, onko totta että pääkaupungin ja Moskovan rikkaissa taloissa raihnaat vanhukset hilataan yläkerroksiin nostolaitteella. Juttelemme ja nauramme, ja silti tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan tytön seurassa. Lapsi ja hänen kylänsä elävät menneisyydessä, johon en ole milloinkaan tutustunut. He käyttävät rautaa padoissa, aseissa, viikatteissa ja sirpeissä, mutta maata he eivät ole tohtineet sillä kääntää. Niin syvää primitiivisyyttä Sergei ei ikinä kohdannut."

Veka ja Pike saavat selville äitinsä menneisyydestä kuohuttavan asian. Myös esiäidit ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa historia ja nykyisyys yhdistyvät kiehtovalla ja mielikuvitusta lennättävällä tavalla. Ja luonto, se todella elää ja hengittää, ja on - Kultarinnan tavoin - yksi tärkeä tekijä, jopa päähahmo, tarinan alusta loppuun.

"Astun kivikosta muinaisjärveen, laskeudun vapisevin jaloin kohti pohjaa ja tunkeuden leppien välistä jäälle. Näkymätön vesi hulmuaa ympärillä, mutta ilma on kevyttä ja auringon kuorimalla jäällä vaivatonta kulkea. Valo pirskoo kiteistä, joten kävelen kotiin päin silmät kiinni. Oikealla puolellani metsä kohisee maininkeja, ne pitävät minut reitillä."

Kirja sisältää niin paljon yksityiskohtia ja alatarinoita, että nettihaku viuhui sitä lukiessa, kun etsin lisätietoa milloin kansanperinteesta, milloin kivilaaduista tai historiasta. Lobanovin palatsi seisoo edelleen Nevan rannalla Pietarin keskustassa, Iisakinkirkon tuntumassa, ja toimii nykyisin hotellina: sisäkuvia en siitä onnistunut löytämään. Mutta omin silmin näin pallokiveä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Piispa Råberghin ja hänen perheensä hautakivi on tuotu Porvoon tienoilta. Aika hurjan näköistä, kuten Sergei sanoo: he katsoivat kalliota, ja kallio katsoi takaisin.

Ajassa matkaaminen kiehtoo minua aina, ja todellisissa tapahtumissa ja paikoissa (vaikka fiktiona) matkaaminen vielä enemmän. Menneiden sukupolvien vaiheet ovat salattuja, ja niiden vaikutus tähän päivään on kiihdyttävää ajateltavaa. Eivät Veka ja Pikekään tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä lukija saa selville. Kivitasku rönsyää paitsi yhden suvun nimetyt sukupolvet myös niiden yli, ulottaa kosketuksensa tuhansien vuosien taakse ajassa, paikassa vielä kauemmaksi: jonnekin, mitä ihmissilmä ei voi nähdä.

Lumoava, kiehtova, runsas ja viisas tarina, joka on kirjoitettu Kytömäen mestarillisella kielellä: se on luontevaa, kuvailevaa, täsmällistä ja kaunista. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa oivaltaa itse. Jo kirjan nimi aukeaa tarinassa moneen suuntaan. Kielen lisäksi sisällön runsaus hemmottelee, palasten loksahtelu paikoilleen palkitsee lukijaa. Vuoden tähän asti hienoin lukukokemus: vaikea uskoa, että ylittäjää löytyy.

Kenelle: Runsaiden romaanien ystäville, suomen kielen rakastajille, historiasta tai luonnosta kiinnostuneille, esiäitejään miettiville, suomalaisuuteen tutustuville, oivalluksia etsiville.

Muualla: Vihdoin pääsen katsomaan muiden juttuja! Näyttävät aika hullaantuneilta. Linkkaan esimerkiksi Kirsin kirjanurkan, Täällä toisen tähden alla -blogin ja Tuijatan arvion.

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. Kansi: Jenni Noponen.

Helmet-haasteessa 2017 täppään kohdan 5: kirjassa liikutaan luonnossa. Käy myös kohtiin 2 kirjablogeissa kehuttu, 20 vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26 sukutarina, 28 kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (koska tämä on Annin toinen kirja), 34 kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 39 kertoo ikääntymisestä, 45 suomalaisesta naisesta kertova kirja, 47 täyttää kahden haastekohdan kriteerit ja 49 vuoden 2017 uutuuskirja. Ja ehkä pariin muuhunkin, lukijan mukaan.

Pauliina Lindholm: Komendantti

Suomalaiset rakastavat tätä kirjaa. Se kertoo taitavasti historiastamme, puolustushalustamme ja siitä, miten olemme uurastaneet valtaajia vastaan. Rakentaneet silloisen Euroopan komeimman merilinnoituksen, Suomenlinnan, Helsingin edustalle, varustautuneet huolellisesti idän uhkaan, järkeilleet tulevat tapahtumat hyvissä ajoin.

En mene nyt siihen, millaiseksi suurella vaivalla ja isolla rahalla 1700-luvulla rakennetun linnoituksen suoja lopulta osoittautui, mutta sen rakentamisen kuvaus ainakin on ylitsepääsemätön. Hankkeen johtajaksi nimitetty ruotsalainen Augustin Ehrensvärd on päähenkilö, suurine tehtävineen. Ja hän hoitaa sen riemulla, vaikka vaikeuksia riittää. Työntekijöitä ja materiaaleja on vaikea saada, rahoituksen turvaamiseksi on nähtävä vaivaa ja helsinkiläisten epäluuloja hanketta kohtaan selätettävä.

Ehrensvärd on mainio persoona ja arvonsa tunteva henkilö. Hänellä on siihen varaa, onhan hän kansainvälistä kokemusta omaava herra, joka oli opiskellut kuuluisassa La Fèren tykistökoulussa.

"Hän oli sentään yliopistomies ja Tukholman tykistökoulun johtaja. Jumaliste! Hän oli kiertänyt paikoissa, joita provinssin ihmiset eivät osanneet kuvitellakaan: Hessenissä, Hannoverissa, Mainzissa, Pariisssa...Lontoossa."

Sodankäynnin ja maailman- ja merentuntemuksen lisäksi mies hallitsee niin etikettien yksityiskohdat kuin kaupankäynnin salat; hän tuntee viinit, ruuat ja muut maalliset ilot. Piirtäminen enemmän intohimo kuin harrastus: "Tiesikö tuo puodinpitäjä, että hän oli ollut Pariisissa maailman parhaan kuparipiirtäjän opissa?" Ja se saa hänet ihastumaan kalastajan tyttäreen, jonka mies haluaa mallikseen. Rakasta vaimoaan hän ei suinkaan unohda, vaan kirjoittaa tälle ja pojalleen kirjeitä sekä päiväkirjaa. Myös kirjallisia kykyjä löytyy, kuten sivistyneelle miehelle kuuluu.

Suomenlinnana nykyisin tunnettu kohde oli aiemmin sarja sekalaisia erämaasaaria. Venäjän uhka 1700-luvun alkupuolella sai Ruotsin päättämään linnoituksen rakentamisesta, huhut itänaapurin valtausaikeista loivat kiireen.

Miten Ehrensvärd pärjäsi? Kirja kertoo iloisen vaikkei ongelmattoman rakennustarinan. Mies hoitaa taidoillaan, kokemuksellaan ja itseluottamuksellaan jättiprojektia suvereenisti, niin pienistä kuin suurista asioista vaivattomasti huolehtien. Nuo ruotsalaiset, taas ne jeevelit osaavat nauttia elämästä! Sekä omasta osaamisestaan, ylpeydestä suuren tehtävänsä edessä. Ehrensvärd ei tingi mukavuuksista mutta tunnistaa myös juurevat ilot, kuten meren tuoksun, kalansaaliin ilon ja muut luonnon ihmeet. Eikä hän ole hienostelija, vaikka aineksia olisi. Mies hyppää vaikka kehnoon paattiin tai uskaltautuu tutkimaan työläisten tarttuvia sairauksia lähikontaktissa, jos tarpeen. Aloin kyllä ihailla.

Lindholmin kerronta etenee vaivattomasti. Jännite ei notkahda hetkeksikään, ja vanhasta ajasta kirjoittamisen tyyli sopii tähän päivään. Tekstissä on syvyyttä ja sävyjä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan vauraalta, kiitolliselta luettavalta.

Välttämätön vertaus: jos kirja kertoo historiallisesta Helsingistä, jonka yhtä näkyvintä osaa on rakentamassa ulkomailta Suomeen komennettu mestari, jonka silmin asioita katsomme, mieleen nousee vääjäämättä Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Viikilän, kokeneen kirjoittajan, tekstin kauniin viiltävä terävyys ja "runon salakuljetus romaaniin" on omaa luokkaansa ja jää Engelin kaupunkiin.

Lindholm on sanaisampi, kerronnallisempi, ja suuri ero kokemuksen ja tyylin lisäksi on tunnelmassa: Komendantti lähestyy tapahtumia ilon kautta siinä missä Engel synkistelee. Engel on molli, Ehrensvärd duuri. En tiedä, oliko Viikilän kirja Lindholmin esikuvana vai onko aiheiden samankaltaisuus sattumaa. Ilman Viikilää tuoreessa muistissa Komendantti olisi mielessäni ehkä noussut vielä kirkkaammaksi helmeksi. Upea, taitava ja riemastuttava kirja se on joka tapauksessa.

Ja koska siinä ei päästä kuin vasta rakentamisen hyvään alkuun, jatko olisi mitä toivottavin. Miten rakennustyö eteni? Milloin, miten ja miksi paljonpuhutut ulkomaiset rakentajat tulivat? Millaista oli, kun työ eteni? Mikä oli Viaporin kapina? Mitä Ehrensvärd mietti ja miten hänen kävi? Entä tytön, isoisän ja muiden? Niin paljon kerrottavaa odottaa kertojaansa.

Joku sanoi, että on hyvän historiallisen kirjan merkki, että lukija alkaa etsiä tietoa ajasta muualtakin. Tämä on hyvä historiallinen romaani, sillä juuri niin tein. Googlasin aihetta ahkerasti ja metsästin divarista Suomenlinnan historiikin. Sotasokeiden 1969 julkaisema kirja kuvaa Suomenlinnaa näin:

"Se rakentui 1700-luvun linnoitustaidon periaatteille, mutta oli niiden paikallisiin oloihin sopeutuva, itsenäinen ja nerokas toteutus. Mutta se oli samalla paljon muuta. Se oli korkeatasoinen rakennustaiteellinen harvinaisuus, rohkean suunnittelijan ja tunnollisten rakentajien suursaavutus. Aikoinaan se oli myös hienostuneen kulttuurin ja taide-elämän tyyssija."

 Ja seuraavalla saarivierailulla katselen eri silmin kuin ennen. Ehrensvärdin entinen asunto saarella on muuten nykyisin hänen nimeään kantava museo, jonka edustalla on hänen hautansa.

Komendantti voitti Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun.

Kenelle: Historiahulluille romaaninlukijoille, rikkaan kerronnan arvostajille, Helsingin ystäville.

Muualla:  Postaamme kirjasta yhtäaikaa Tuijatan kanssa. Mahtaako hän olla samoilla linjoilla? Apu-lehden artikkeli yhdistää historian tähän päivään, mikä on Suomenlinnan ylläpitäjien tarkoitus. Lisää postauksia löytyy haulla, sillä kirjan julkaisupäivä on tänään 3.8.2017. Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta! Ja voisimmeko vinkata järjestettäväksi Suomenlinna-kierrosta kirjailijan kanssa, samoin kuin Jukka Viikilä teki Engelin kaupungissaan? Tiedän heti monta innokasta osallistujaa.

Pauliina Lindholm: Komendantti. Otava 2017.

Viapori Suomenlinna. Toimitus sekä kuvituksen että painoasun suunnittelu Sakari Salokangas. Teksti Martti Santavuori. Sotasokeat 1969, Kauppakirjapaino Oy.

Helmet-haaste 2017: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Haluaisin omata Komendantin sosiaaliset taidot. Tai strategiset taidot. Tai piirtämisen taidot. Tai elämästä nauttimisen taidot.

Antti Tuomainen: Parantaja. Kirjametron kyydissä.

Normilukemistoni ohessa tutustun kotimaisiin dekkareihin, hitaasti, nyt vasta luin Vuoden  2011 johtolankapalkitun. Antti Tuomainen on kahden kirjan verran tuttu ennestään: ne ovat Mies joka kuoli ja Kaivos.

Parantaja läväyttää lukijan silmien eteen heti monta erittäin kiinnostavaa elementtiä ja nostaa uteliaisuuden: Tulevaisuus. Helsinki. Sanomatalo. Kadonnut vaimo. Mitä näistä kehkeytyy?

Jännitystä kehkeytyy. Dystopiat kiehtovat minua aina, ja kun maisema on kotoinen, se nostaa innostusta entisestään. Ilmastonmuutos on edennyt nopeasti, ja Helsingin rantakaupunkiosat ovat veden vallassa. Pakolaiset ovat vallanneet asukkaiden hylkäämät talot, rikkaimmat rakennuttaneet aidattuja ja raskaasti vartioituja asuinalueita. Väkivallan uhka kaduilla on arkea, kun eloonjäämisestä taistellaan.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on toimittaja, joka ei ole palannut työkeikalta. Mies saa selville tekeillä olleen jutun aiheen; jäljet viittaavat Parantajana tunnettuun, vaaralliseksi rikolliseksi epäiltyyn henkilöön. Poliisi ei ehdi tutkia kuin murto-osan rikoksista, joten Lehtinen tekee tutkimusta itse ja törmää asioihin, joita ei olisi halunnut tietää.

Tarina on selkeä, kieli kirkasta sekä ajanmukaista mutta dekkariperinteitä kunnioittavaa. Sitä on helppo lukea sotkeutumatta langanpäihin tai suureen henkilöiden joukkoon, kuten dekkareissa helposti käy, ainakin minulle. Kovapintaisuuden ohella mukana on lämpöä ja tunnetta, miehen kaivatessa rakkaintaan ja pohtiessa elämän kummallisuuksia. Ihmisistä ei tehdä idiootteja sen enempää kirjassa kuin lukijan roolissa. Ehkä siinä joitain kirjan jättisuosion syitä: Parantaja on käännetty jo 26 kielelle.

Postauksella hyppäsin Kirjametron kyytiin. Kirjametro on Oulun kirjastojen loistoidea metrokartasta, jossa linjat on nimetty teemoittain, pysäkkeinään teemaan sopivat kirjat. Houkutteleva ja todistetusti toimiva tapa lukuvinkata! Parantaja sijoittuu Murtuneiden maailmojen ja Oi maamme -linjan risteyskohtaan. Juttulinkkejä löytyy Kirjametron facebook-sivulta tänään 2.8. lisää.

Kenelle: Laadukasta ja helppolukuista kotimaista dekkaria etsivälle, dystopian ystäville.

Muualla: Tuomainen teki Kirsiin vaikutukseen jo ensikosketuksella. Myös Elina vaikuttui tulevaisuuteen tempaavasta kirjasta. Jorin korkeat odotukset eivät ihan täyttyneet, vaikka hän pitikin kirjasta ja tarjoaa lisää linkkejä.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2011. Kansi: Tommi Tukiainen

Helmet-haaste 2017 kohta 27: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Mikko Aaltonen: JHT - musta lammas

Hiphopista en tiedä mitään, mutta aika moni tietää, kun katsoo Cheekin myyntilukuja ja yleisömääriä: monet tututkin ovat täpinöissään. Eikä hänen näkemistään ja kuulemistaan ole tällä vuosikymmenellä voinut välttää vaikka olisi halunnut, sen verran isosti hän ollut esillä kaikissa kanavissa. Vain elämää -sarja nosti hänet lopullisesti joka mummon tietoisuuteen (itseltäni se kyllä jäi katsomatta, mutta kirjamessut paikkasivat).

Ilmiöt aina kiinnostavat, samoin uratarinat. Siksi tartuin Jare Henrik Tiihosen elämäkertaan kun se hollille sattui. Kirja on ammattimaisesti tehty kuvaus miehen tekemisistä lapsuudesta lähes nykypäivään, tarkemmin sanoen noin viime vuoden alkuun. Hän kertoo päiväkirjamaisesti omalla äänellään, omilla sanoillaan - Aaltosen napakasti kirjaamana - elämänsä tärkeimmät käänteet ja uraansa vaikuttaneet asiat, joista suurin on rakkaus musiikkiin.

Kirjassa on hyvä kierre, kuten Tiihosen urallakin on ollut. Saamme käsityksen vaatimattomista lähtökohdista tulevan räppärin haasteista, ensin kotona ja koulussa, sittemmin musiikkibisneksessä, samoin hänen luonteestaan ja ajatusmaailmastaan. Kiinnostavaa seurata kehitystä näissä! Tinkimättömyys on yksi periaate - mikä on vienyt miehen paitsi menestykseen, myös konflikteihin - ja jatkuva eteenpäin meno toinen. Tiihosella on koko ajan selkeä visio seuraavista stepeistä ja siitä, miten hän ne toteuttaa. Mitään ajelehtimisia virran armoilla ei tämän kaverin repertuaariin kuulu. Hän on ensisijaisesti muusikko, mutta myös yrittäjä, joka pyörittää firmaansa pilkuntarkasti ja itseltään paljon vaativasti.

Puhuuko kirjassa Cheek vai Jare? Mielikuvaksi jää, ettei raja ole puhujalle itselleenkään täysin selvä. Ensin hän pyrki erottamaan nämä kaksi, mutta se kävi suosion myötä vaikeammaksi. Ei ihme, jos pää on (ollut) pyörällä, sen verran suureen kuvioon hän itsensä onnistui asettamaan. Nuorena aikuisena tapahtuu muutenkin paljon, vaikkei ammatti olisi julkinen. Kuten tässä: muutto Lahdesta Helsinkiin ja sopeutuminen uuteen ympäristöön, kaveripiirin muutokset, naissuhteet… Välillä hän on king of the world, välillä maassa kuin kastemato: diagnoosi ja lääkitys kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ovat helpottaneet oloa, mutta perusluonne ei tietenkään muutu. Kun taivaita tavoittelee, matkalla varmasti joutuu taistelemaan tiensä muutamankin ukkospilven läpi! Ihminen on sellainen, ettei pää ehdi kaikkeen mukaan, kun nopeasti tapahtuu paljon, ja sen on saanut Jarekin oppia kantapään kautta.

Puhekielistä (voimasanat poistettu) jutustelua on mukava lukea. Aaltonen on tiivistänyt paljot puheet sujuvaksi ja helposti seurattavaksi tekstiksi, joka rehellisenoloisena uskaltaa ulottua nolonkin puolelle. Nuoren miehen uhoa, kavereiden kanssa hölmöilyä ja kuittailevaa ähäkutti-meininkiä, niin että lukijaa välillä hirvittää, välillä harmittaa ja joskus naurattaa, vaikka perusvire on vakava - huumorikirjasta ei ole kyse. Tiihonen tekee kirjaa tosissaan, kuten uraansakin. Elämäkerrat ovat usein tylsää hymistelyä, silottelua tai faktojen luettelointia: sen Aaltonen ja Tiihonen taitavasti välttävät. Minä-puheen lisäksi mukana on perheen, kavereiden ja kollegojen Jare-kokemuksia, mitkä tuovat lisäperspektiiviä ja vaihtelua lukemiseen, samoin kuvaliite.

Ja tietysti pari videota piti katsoa kirjaa lukiessa: suurin osa Cheekin biiseistä kertoo suoraan samaa tarinaa kuin kirja, ne ovat totta, mitä hän painottaa usein. Ei minusta räp-faniksi ole, mutta arvostan uurastusta ja lahjakkuuden täysimääräistä hyödyntämistä, ja sitä jotain vaikeasti määriteltävää karismaa, jota tähdiksi nousevilla on.

Kirja julkaistiin viime vuoden lokakuun ensimmäisellä viikolla, ja suuren kysynnän vuoksi kustantaja sai saman tien tilata toisen ja heti perään kolmannen painoksen, yhteensä 50 000 kirjaa. Helsingin Kirjamessujen nimmarijonossa en jaksanut seisoskella, mutta kiilasin sen verran, että sain napattua messuraporttiin kuvan teille ja etenkin eräälle Cheek-fanikaverilleni (Jaren omia sanoituksia lainaten: sä tsiigaat voittajaa). 

Mikko Aaltonen: JHT - musta lammas. Otava 2016.

Kenelle: Pikakurssia Suomi-hiphopiin kaipaavalle, uraa tekeville, kasvutarinoiden ystäville, lahtelaisille (fanit ja räppärit jätän itsestäänselvyyksinä listalta pois).

Muualla: Mikäli Jaren ura kiinnostaa, tässä se on koottuna ja tiiviisti, sanoo Notkopeikko. Myös Nousu.net kertoo kirjasta. Yritysvalmentaja ihailee etenkin Cheekin työmoraalia. Jaana pitää kirjaa tajunnanräjäyttävänä. 

Liiga Music Oy:n YouTubessa tunnelmia Jaren ensimmäisistä kirjamessuista, kohdasta 2:53 alkaen.

Helmet-haaste 2017 kohta 36: Elämäkerta tai muistelmateos. 

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Naistenviikkohaaste.

Vuosi 2865 ihmisen aikaa. Huima hyppäys ajassa, vähintään yhtä huima mielikuvituksessa. Erika Vik vie lukijan tehokkaasti maailmaan, jossa ihmisten rinnalla - enemmän tai vähemmän sopuisasti - elävät seleesit ja jossa vaikuttavat voimat, joista me emme vielä tiedä mitään.

Kartografi Corildon löytää pihaltaan tytön, joka sanoo nimekseen Aleia mutta joka ei muista menneisyydestään muuta kuin kylmyyden ja epätoivoisen matkanteon. Mies päättää auttaa tyttöä, kuten herrasmiehen (herrasseleesin?) kuuluu, mutta siihen hän tarvitsee Seuran apua, ja alkaa yhteinen matka kohti Seleesiaa. Tarina muuttuu road movieksi, jonka varrella Corildon ja Aleia tutustuvat toisiinsa, joutuvat moneen vaaraan mutta kokevat myös hetkiä, jolloin heitä autetaan.

Corildonin kokemus ja ikä toimii hyvänä vastapainona Aleian nuoruudelle: heidän suhteensa ei ole romanttinen, vaan enemmän vanhemman ja lapsen. Tosin Corildon alkaa epäillä, että Aleiassa on paljon enemmän kuin miltä ulospäin näyttää.

"Kaikki tässä maailmassa vaeltavat eivät tienneet keitä todella olivat. Ehkä he olivat onnekkaita."

Höyrykoneet, ratsut ja taiat ovat kertomuksen maisemaa. Fantasiamaailma on outo, mutta ehjä, samoin tarina itse: tähän on helppo mennä mukaan, uskoa siihen, mitä kirjailija kertoo. Pidin paljon ja yllätyin itsekin - en ole fantasiaihmisiä, en jaksa perehtyä monimutkaisiin vieraisiin maailmoihin, kymmeniin hahmoihin tai kummiin taikoihin, jotka tuntuvat usein lapsellisilta tai pelkästään tylsiltä. Ehkä tämä on riittävän yksinkertainen, jos Taru Sormusten herrasta tai vastaavat megaluomukset eivät kiehdo? Ainakin juoni on riittävän vetävä.

Kokonaisuus on kiehtova, viisas ja täynnä kiihottavia täkyjä. Mikä on sininen valo, joka leiskuu Aleian lähettyvillä? Mistä seleesit ovat tulleet ja miksi heillä on ominaisuuksia, joita ihmisillä ei ole? Miksi aurinkoja on kaksi? Kysymyksiä nousee nopeammin kuin kirja ehtii antaa vastauksia, mutta kyseessä on vasta ensimmäinen osa Kaksosauringot-trilogiasta. Toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ihan kohta, elokuussa 2017.

Vikin teksti on rikasta. Lukija saa nauttia paitsi tarinan jännittävyydestä ja mielikuvituksellisuudesta myös suomen kielen moninaisuudesta ja sen taitavasta käytöstä. Esikoiskirja - hieno avaus! Aion seurata jatkoa, nythän tarina pääsi vasta alkuun.

Kenelle: Fantasian ystäville, magian kiehtomille, tulevaisuuteen kurkkaaville.

Muualla: Myös Kirjaluotsi odottaa jatkoa innolla. Maagisen hieno esikoinen, sanoo Oksan hyllyltä. Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty, sanoo Kirjojen keskellä. Kirja piti Dysphoria-kirjablogin pitäjän mielenkiinnon tasaisen varmasti otteessaan. Monella tapaa hämmästyttävä, tuumii Pauline von Dahl, ja arvelee tämän sopivan myös aikuisempaan makuun kuin fantasiat yleensä. M.O.T.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot 1. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuvitus kirjailijan itsensä.

Tässä kohtaa haluan mainita fantasia- ja spefi-kirjallisuuteen keskittyvän Worldcon-tapahtuman: kansainvälinen kokoontuminen on saatu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen! Iso juttu  - asiantuntijaystäväni sanoi, ettei tämä hänen elinaikanaan toistu, joten nyt kannattaa kaikkien kiinnostuneiden suunnata Helsingin Messukeskukseen 9. - 13.8.2017. Mukana ovat genren huippunimet meiltä ja maailmalta.

Helmet-haasteessa kohta 42 esikoisteos. Ja sopii hyvin naistenviikolle, ovathan niin kirjailija kuin päähenkilö naisia, joilla selvästi on poikkeuksellisia kykyjä.


                             

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sympaattisempaa kirjaa saa hakea. Nopolan nolot itsetunnustukset herättävät hyvää hyrinää. Ja kun asialla on ammattikirjoittaja, ei tekstin toimivuuden puolesta tarvitse huolehtia. Lisäksi mukana on bisnesinnovaatio, jonka toteutumisesta jossain muodossa olen satavarma.

Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joita on helppo lukea vaikka yksitellen tai koko kirjan mitalta haukaten, lukijan tapaan sopivasti. Onko teillä tämmöistä, että päätätte kutsua vieraita tai järjestää yhteisöllisen joulun, ja kuinka sitten käy? Tai ajatteletteko ehkä olevanne ulkoilmaihminen?

Meillä on ainakin tämmöistä, että käymme matkoilla päänähtävyyksissä. Joskus on ollut myös semmoista, että meitä on pidetty yksinkertaisena. (Nämä kaksi eivät liity mitenkään toisiinsa?)

Kirjassa on lievää vahvempi nostalgian tuntu, mikä kertoo kirjoittajan iästä ja iskee elämää kokeneisiin. Ensimmäinen ulkomaanmatkani, ensimmäinen kirjani, ja kauhistus meille kilteille tytöille - ensimmäinen virheeni! Kovin nuorille kirjaa ei voi suositella, heidän kasvatuksensa ja maailmankuvansa on niin erilainen, että he tuskin ymmärtävät arvostaa näitä kokemuksia, vaikka yksi jutuista kuvitteleekin kirjoittajan olevan syntynyt 2003.

Anskun ja Peran parisuhde kestää ja lujittuu kirjan mitalta, vaikka Ansku ottaa eron parikymmentä kertaa. Kieltämättä se alkaa hieman puuduttaa. Mutta Nopola paikkaa loistavasti Hulluilla uurnapäivillä, jonka idea olisi ratkaissut helsinkiläisten ja Stockmannin monet polttavat ongelmat kertaheitolla, S-ryhmään turvautumatta. Jos rakastettu tavaratalobrändi on kriisissä ja ylibuukatulle Hietsun hautausmaalle tungosta, eikö luonteva ratkaisu olisi perustaa tavarataloon kolumbaario, jossa ostostesi määrän mukaan saat Exclusive- tai First-kanta-asiakaspaikan, ikuisiksi ajoiksi?

Kirjan tarinat saavat muistelemaan omia kokemuksia ja nolouksia: pitkään sen lukemisen jälkeen huomaan mielessäni asettelevani tilanteita "onko teillä tämmöistä "-moodiin ja hihittelemään itsekseni. Lempeää terapiaa! Kokemuksia voi etäännyttää itselle ja vähän toisillekin nauramalla mutta liikaa ilkeilemättä, mikä on virkistävää ja hyvin epäajanmukaista. Tekisi mieli sanoa jopa viehättävän vanhanaikaista, jos vanhanaikainen-sanaa ei nykyisin tulkittaisi negatiiviseksi.

Kansallisteatterin Lavaklubilla sain tavata kirjailijan, joka luki ääneen tekstejään. En voi kuvitella parempaa lukijaa: hän tietää parhaiten, mitä kohtia painottaa, ja riittävän nuiva äänensävy tuo sopivan kontrastin tekstin hersyvyyteen. Ei tarvinne mainita, että meillä oli hauskaa. Vaikken tiennytkään, mikä on "paitapuku".

Kenelle: Hyvän mielen kirjoja hakevalle, helppoa luettavaa etsivälle, viisi- tai kuusikymmenluvulla syntyneille tai heitä ymmärtämään haluaville. Moni on kirjan jo onneksi löytänyt; se kipusi toukokuussa 10 myydyimmän kotimaisen kirjan listalle.

Muualla: Tuijatan kirja haastoi vastailemaan niin mielessään kuin blogissaan kirjan kysymyksiin muun muassa avioliiton pysyvyydestä. Täyslaidallinen ironiaa ja satiiria, sanoo Nousu.net. Myös Mannilainen kertoo kirjasta ja Lavaklubin illasta.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY 2017. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Edit: Onko teillä tämmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Olen lukenut kirjaa niin pitkään - paitsi että se on paksu, tuli kaikenlaista muuta väliin - että sen seurasta on hirveän haikea luopua. Olin niin mukana Mevlutin elämässä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja tunnen hänet läpikotaisin. En haluaisi kirjoittaa tätä juttua ollenkaan! Sillä se tarkoittaa, että joudun jättämään hyvästit, kun takakansi tylysti katkaisee syvällisen ystävyytemme.

Kirja on herkkua. Ihmiskuvaus, yksityiskohdat, maisemat, kaupunki - Istanbul - kuin yhtenä tarinan henkilönä. Huumori, inhimillisyys, ihmisten hölmöys ja viisaus sekä ajan muutokset ovat kansien välissä juuri sellaisessa kokoonpanossa kuin Pamukilta parhaimmillaan saattoi toivoakin.

Mevlut seurasi maalta auttamaan jo aiemmin kaupunkiin muuttanutta isäänsä elannonhankinnassa, jogurtin ja bozajuoman katukauppiaana ja koululaisena. Äiti ja siskot jäivät maaseudulle. Isä opetti pojan kauppiaan töihin, jotka tulivat pysyväksi osaksi hänen elämäänsä. Boza on jonkinlainen perinnejuoma, kuvittelen sen hieman sahdinkaltaiseksi. Sen verran saamme tietää, että sitä saa makeampana tai happamampana versiona, ja väri on keltainen. Mevlut peri isältään korennon, jonka molemmissa päissä roikkui ämpäri. Niitä hän kanniskeli ympäri tuttuja kaupunginosia, huusi perinteisen myyjähuudon boo - zaa, ja annosteli asiakkaiden haluaman määrän.

Jotenkin tuntuu kuin juoruilisin, jos alan kuvata Mevlutin henkilökohtaista elämää. Kirja on kasvutarina, perhe- ja sukupolvikuvaus sekä rakkaudenosoitus Istanbulille (tai ylipäänsä kaupunkielämälle) ja omalle kansalle. Saamme seurata pojan arkea ja ajatuksia yksityiskohtaisesti, hänen oppimistaan, kasvamistaan, ihastumisiaan ja rakastumisiaan, perheen perustamista ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Näemme maailman muuttuvan, kaupunkien kasvavan, vanhojen tapojen katoavan, mikä on osin hienoa, osin haikeaa. Nopeaan muutokseen on suomalaisen helppo samastua, vaikka Turkissa on moni asia toisin kuin meillä.

Kiinnostavaa on suomalaisena lukea turkkilaisesta elämänmenosta: miten naimakaupat junailtiin, miten bisnestä tehtiin - tosin tässä kirjaimellisesti katutasolla - miten ystäviä ja perheenjäseniä kohdeltiin. Ja miten tonttimaan hankinta tai sähkönjakelu hoidettiin! Ajallisesti liikutaan lähes nykyvuosiin 1960-luvulta. Ei siis mitään kaukaista historiaa.

Pamuk on sanonut halunneensa tehdä kirjan kerrankin kadun ihmisestä: ei varakkaasta ja koulutetusta, kuten hänellä on ollut tapana. Hän on kirjoittanut Mevlutiin paljon itseään - minä olen Mevlut, Pamuk totesi HelsinkiLitissä. Unelmoija ja kuvittelija, mutta aikaansaava, sitkeä, tunnollinen ja kiltti mies, joka pyrkii aina rauhanomaiseen ratkaisuun, periaatteistaan silti tinkimättä. Sellainen on Mevlut.

Komea, monipuolinen ja inhimillinen tarina, joka ruokkii lukijan sielua ja nostattaa monenlaisia tunteita, kuten kirja parhaimmillaan tekee. Kirjan paksuutta, alun sukupuuta tai lopun henkilöluetteloita ei tarvitse säikähtää; lukiessa niitä ei tarvitse, tarina on helppo ja hyvin selkeä seurattava - jopa yllättävän sellainen - mutta lisämateriaaleja on mukava katsella lukemisen loputtua. Ne ovat kuin lisäbonus, vielä hetki Mevlutin seurassa!

Kenelle: Tarinaan uppoutuville, maailmasta kiinnostuneille, laadukkaan luettavan etsijälle.

Muualla: Kirjaluotsi sitoi kirjajuttunsa osuvasti lehdistönvapauden päivään: onhan Pamuk saanut taistella sananvapautensa puolesta, ja tälläkin hetkellä yli 150 toimittajaa on Turkissa vangittuna. Pamuk itse totesi HelsinkiLitissä, että eteenpäin on menty: ennen hänellä oli kolme henkivartijaa, tällä hetkellä vain yksi. Lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella, toteaa Mummo matkalla.

En ymmärrä, mitä tämä sivu sanoo, paitsi että samasta kirjasta on kyse, olisiko turkkilainen kirjabloggari? Bozamyyjän korento kuvassa. Täällä näyttäisi olevan bozareseptejä. Ja nuoko ovat niitä kahviherneitä, joita juoman kanssa nautitaan?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi 2017. Suomennos Tuula Kojo.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 sukutarina. Tosin voisin sijoittaa sen myös kohtaan 23: käännöskirja, kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin tai kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja. Sopivia olisivat myös kohta 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit tai 49: vuoden 2017 uutuuskirja. Ja etenkin kohta 4: kirja lisää hyvinvointiasi. Ainakin minun hyvinvointiani se lisäsi, pitkän aikaa!

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Alan lämmetä dekkareille! Jos en nyt ihan murhille, niiden selvittämiselle ainakin. Dekkariviikon kunniaksi jo kolmas peräkkäin lukemani dekkari on Myllylahti-kustantamoa miehensä kanssa pyörittävän Niina Within oma teos. Se houkutti asetelmallaan: kustannustoimittamisen ja median maailmassa ollaan. Molemmat kiehtovat kirjahullua ja työkseen viestintää tekevää.

"- Älä nyt, en mä rummuttais myöskään jännityskirjojen puolesta. Onhan nyt jo vaikkapa Remesten myyntimäärä tippunut puoleen entisestään eli kyllä sielläkin kato käy, Laura yritti lohduttaa, vakkei ihan seissyt sanojensa takana. Mitä kovemmat ajat, sitä enemmän lukijat halusivat kuulla, että jollakin meni vielä huonommin. Vaikka sitten rikoksen uhrina." 

Laura, kustannustoimittaja Espoosta, saa luettavakseen käsikirjoituksen, joka vaivaa mieltä. Hän huomaa tekstissä omituisia sattumia tosielämään ja alkaa penkoa asiaa. Outoa on etenkin se, ettei hän saa käsikirjoituksen lähettäjään yhteyttä. Ja se, että joku uhkaa häntä, mutta kuka ja miksi?

Tapahtumat vievät hänet Seinäjoelle, jossa saamme tutustua Samiin, paikallislehden toimittajaan, ja hänen haasteisiinsa masentuneen vaimon, kahden lapsen ja epävarman työpaikan kanssa. Myös Sami on saanut outoja viestejä ja törmännyt asioihin, joita normielämään ei pitäisi kuulua.

"Mä tiedän, että tämä kaikki tuntuu kuulostaa varmasti epäuskottavalta ja hölmöltä, mutta mä en pääse mitenkään siitä ajatuksesta, että koko juttu liittyy minuun henkilökohtaisesti. Ja samalla jotenkin näille seuduille."

Voimansa yhdistämällä Laura ja Sami selvittävät mysteerioita, jotka ovat virkistävän arkisia ja vähäverisiä, vaikkei dekkarissa tietenkään väkivallalta vältytä. Se ei kuitenkaan nouse etualalle, vaan elämänmakuisuus, näppärä juonenkuljetus ja helppolukuisuus. Teksti koskettelee kiinnostavia ja tuttuja asioita, median murroksesta ihmisten yksinäisyyteen ja lapsuuden traumoihin sekä niiden hyväksi- tai paremminkin huonoksikäyttäjiin.
Uhka voi tulla yllättäviltä tahoilta. Viihdyin kirjan kanssa mainiosti, se tuntui kaverilliselta, kiitos luontevan kielen.

Kenelle: Kesälukemista kaipaavalle, verta välttäville, arkisuutta arvostaville.

Muualla: Kirsi kiittää kirjaa realismista, tihentyvästä tunnelmasta ja lopun sutjakkuudesta. Taiturimainen juonenkuljetus, mainitsee Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Helppolukuinen ja sutjakka, sanoo Kirja hyllyssä -Kaisa V. Page turner, sanoo Lumiomena. Mari a on lukenut kirjailijan kirjoja enemmänkin. Krista oli kirjan koelukija ja haastatteli kirjailijaa: hänen mainintansa siitä, että dekkareita luetaan kesällä, on yhä enemmän tosi, kuten uutisissa äsken kuultiin. Kirjallisia-blogissa pidettiin yhdistelmästä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon. Myllylahti 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 24: kirjassa selvitetään rikos.