perjantai 3. maaliskuuta 2017

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa

Nyt kun aloin kirjoittaa tätä, tajusin, että kirjailijan etunimi on sama kuin kirjan päähenkilön. Tekstistä oli ounasteltavissa, että kyseessä on omakohtainen tarina, mutta nyt olen siitä varma. Ja vasta tämän jälkeen luin kirjan takakansitekstin, jossa tämä, kappas vaan, kerrotaan.*

Tomin ja Karinin lapsen laskettu aika on lähellä, kun tapahtuu kauheita. Karin sairastuu vakavasti akuuttiin leukemiaan. Terve tyttövauva pelastuu, sairas äiti ei. Tom alkaa elää uutta vaihetta elämässään, isänä, ilman puolisoa ja lapsen äitiä. Muutos menevästä nuoresta poikamiehestä on tapahtunut nopeasti, mutta Tom ei ole epäröinyt tähänkään asti, eikä hän tee sitä nytkään.

Kertomus koskettaa lukijaa, jos tämä ei ole kiveä. Niin rehellisesti, yksinkertaisesti ja yksityiskohtaisesti Tom kertoo tapahtuneen. Ilman sentimentaalisuutta, jopa ilman kyyneleitä - joita varmasti on riittänyt, mutta ei kaikkea tarvitse sanoa ääneen. Rakenne on erityisen hieno: takaumat eivät iske lukijan silmille alleviivatusti, vaan Tomin ja Karinin seurustelun alku ja yhteinen tarina tähän saakka tulevat esiin luontevasti muistellen, sopivasti nykyhetkeen (kirjoitushetkeen) limittyen. Lukija saa selkeän käsityksen heidän suhteensa muodostumisesta normaalin epävarmasta alusta siihen vankkaan sitoutuneisuuteen, missä oltiin ennen tragediaa. Tragediaa, joka on hämmentävästi myös suuren ilon ja rakkauden alku, pienen Livian syntymä.

Herkullisen kiinnostavaa oli lukea ruotsalaisesta perheestä ja yhteiskunnasta: sairaalassa jokainen työntekijä esittäytyi potilaalle ja tämän läheisille - ja jos jonkun nimi jäi kertomatta, Tom kysyi. Ehkä hän on kirjoittajaluonteeltaan normaalia tiedonhaluisempi yksilö? Kysymmekö me hoitajien ja lääkäreiden nimeä? Ja sairaanhoitajat halaavat! Tapahtuuko meillä sellaista? Sekä Tomin että Karinin vanhemmat ja muut läheiset ovat läsnä, mutta hienotunteisesti, lähes anteeksipyydellen. Tapahtuuko meillä sellaista? (Kysymys on ironinen. Kun vain kuvittelenkin sukuani vastaavassa tilanteessa...)

Malmqvist kertoo jotain hyvin yksityistä, joka on samalla äärimmäisen yleistä - jälleen vanha sanonta osoittautuu todeksi. Ilo ja suru sekoittuvat. Alku ja loppu ovat läsnä yhtäaikaa: luopuminen ja saaminen: miten sama ihminen voi kokea molemmat, samaan aikaan? Miten siitä voi selvitä isä, miten lapsi, nyt tai viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tom sopeutuu olosuhteisiin, Livian tulevaisuudesta emme vielä tiedä, mutta kumikirahvia iskän sylissä imeskellessään, vatsa täynnä ja vaippa kuivana, hän tuskin osaa muuta kaivata.

Liikuttava, kaunis ja todenmakuinen kirja ihmisyydestä: Ihminen on ihmeellinen olento, niin eläessään kuin kuollessaan, eikä kaikkea kokemaamme voi edes yrittää ymmärtää, jää päällimmäiseksi ajatukseksi. Mutta on hienoa, että joku kuvaa sitä niin, että me muut saamme eläytyä ja ehkä siten ymmärtää jälleen pikkuisen enemmän.

Mieleen tulee väistämättä Laura Lehtolan hieno ja koskettava Pelkääjän paikalla - ja tietysti sen vastakappale, joka voisi olla Karin.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville, tosipohjaisista tragedioista kiinnostuneille, romaanien rakenteiden tutkijalle, miehen mielenliikkeitä miettiville, ruotsalaisesta yhteiskunnasta innostuville.

Muualla: Helmi Kekkonen väittää sanojensa loppuneen, vaikka hienosti hän kuvaa lukukokemustaan. MarikaOksa eläytyi voimakkaasti. Vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva, tuumii Kirjakaapin kummitus -Jonna. Maija jätti kirjan kesken, koska hänen mielestään tunteet loistivat poissaolollaan. ...miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä, sanoo Marja-Liisa Tuhansia sivuja -blogissa. Maisku odotti lyyrisempää kuvausta. Haiku Haukio tiivistää omaan osuvaan tapaansa.

Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa. Alkuperäisteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv. Suomennos Outi Menna. Kansi ja kuvitus Satu Kontinen, taitto Jukka Iivarinen. S&S 2017. Kustantajan lukukappale.

* (En juuri lue takakansia, koska haluan saada kirjasta käsityksen itse. Mutta ehkä joskus kannattaisi?)

Helmet-haaste 2017 kohta 18: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Suomennoksessa viisi, alkuperäisessä enemmän.


5 kommenttia:

  1. HS on tänään samalla asialla: http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005112647.html
    Ja kiinnostuneille tiedoksi: kirjailija tulee toukokuussa Suomeen, HelsinkiLit-tapahtumaan.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli tosi hieno ja koskettava kirja. Tavallaan on aika hämmentävää, että joku pystyy kirjoittamaan tällaisesta aiheesta näin hyvin, mutta varmaan sekin on ollut keino selviytyä tilanteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan juuri noin, MarikaOksa: selviytyä ja lisäksi olla päästämättä heti irti, pitää vaimo lähellä vielä kirjan kirjoittamisen ajan, kuten kirjailija kertoo tuossa Hesarin haastattelussa.

      Poista
  3. Oi voi, tämä pitäisi postata minunkin... Valitettavasti en innostunut. Mä olen niin tunnehöyry, että en vain sopeutunut näin pelkistettyyn kerrontaan. Pinnat kirjailijalle kuitenkin rohkeudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnehöyry :-) Maija ja sinä olette nyt tässä eri linjoilla kuin minä, joka taas tykkään juuri tuollaisesta niukasta tunneilmaisusta. Pitää lisätä tuonne loppuun: ei tunnehöyryille.

      Poista