Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Keskiaika kiehtoo - se on riittävän kaukana ollakseen jotain todella erilaista nykyhetkeen verrattuna. Vanhat mytologiat, luontousko, säiden ja muiden luonnon ehtojen mukaan eläminen; koko ajattelu, jonka miellän ikiaikaiseksi suomalaisuudeksi, on vahvasti arjessa läsnä.

Ainakin Mikko Kamulan kirjan mukaan, ja olen aika luottavainen: kansanperinteen tutkija on selvittänyt asioita pitkään ja perusteellisesti. Henkilöt romaanissa ovat keksittyjä, mutta ajan tavat ja elämänmeno niin lähellä faktaa kuin selvitysten perusteella on mahdollista. Juko Rautaparta perheineen muuttaa Savossa Juvalta Leppävirralle, tuonne tuntemattomaan erämaahan, etsimään uutta alkua Jukon ensimmäisen vaimon kuoltua. Lapset - teinit Heiska ja Varpu ja kymmenvuotias Tenho - ynnä Jukon äiti, Mallu-mummo, ja uusi vaimo Mateli seuraavat tietysti Jukon päätöstä, johon vaikuttavat myös taloudelliset syyt. Ja luulen, että hitusen myös seikkailunhalu: Juko ei ole jämähtävintä mieslajia.

Henkilöiden ja paikkojen esittely vie ison osan kirjasta, mutta vähintään yhtä isosti esiin nousevat työnteko, vapaa-aika, uskonto ja mystiikka. Elinkeinoista karjanhoidon, viljelyn ja metsästyksen ja kalastuksen lisäksi tuttua on kaupankäynti. Ja vapaalla irrotellaan! Kamula antaa kaikesta runsain määrin yksityiskohtaista tietoa perheen tekemisten myötä.

Rituaalit, taiat ja loitsut opitaan jo pienestä, jokaisella rakennuksella saunaa ja aittaa myöten on oma haltiansa ja eläimillä pyhät ominaisuutensa, joita on kunnioitettava. Etenkin karhulla, josta muodostuu kirjan keskeinen hahmo. Kontio on niin väkevä, ettei edes karhu-sanaa saa käyttää huolettomasti. Mutta epäonninen Juko joutuu otson vainoamaksi, ja perhe kohtaa onnettomuutta. Joten taas mennään metsälle, vaikkei ihan tavalliselle, kun on metsän valtiaasta on kyse.

Nuori Heiska on herkullisen hellyttävä hahmo, polleassa nuormieheydessään. Varpu heräilee naiseuteensa - ja on ymmärrettävästi kiukkuinen asuessaan erämaassa, jossa muita nuoria, etenkään miehiä, ei juuri tapaa. Tenholla havaitaan kummia kykyjä. Vanha tietäjä, Yörnin ukko, on perheen apuna monessa kinkkisessä tilanteessa maagisine voimineen.

Maantiedettä tulee kerrattua samalla: idässä ovat karjalaiset, eikä siltä suunnalta ole odotettavissa mitään hyvää, "...rajan takaa tulee kuitenkin ryöstöretki ennen pitkää", tuumii Mallu. Kahnaukset ovat tuttuja myös lappilaisten kanssa, joita vielä asuu näillä alueilla ja jotka tylysti ajoimme pohjoiseen myöhemmin. Olisi muuten tänä päivänä terveellistä muistaa, että me olimme tuolloin niitä tunkeutujia ja tilanviejiä.

Kiinnostavan henkilögallerian lisäksi ajanjakso hurmaa. Ehkä se kutkuttelee jotain ammoista mielessä, ehkä on vain niin taitavasti esiintuotu. Tekstissä on kirveelläveistetyn tuntu eikä se sinällään kauneuskilpailua voittaisi, mutta tunnelma ja ajankuva ovat sitä sykähdyttävämpiä. Eläydyin niin täysin, että jos uskoisin mihinkään, alkaisin uskoa eläneeni noina aikoina. Huvitti kirjan puhuttu kieli: se on täysin modernia, mikä helpottaa lukijaa, mutta välillä tuntuu koomiselta. Silti pidän ratkaisua oikeana luettavuuden ja uskottavuuden kannalta: mitään keinotekoista murreläppää tai wanhaa kieltä ei ole edes yritetty sotkea mukaan. Toinen asia, joka mietityttää, ovat henkilöiden suhteet toisiinsa: emme oikeasti voi tietää, miten paljon kiintymystä tai vaikkapa lastenkasvatuksen mietintää tuona aikana on esiintynyt: tarkkailtiinko ja kehuttiinko toisia, jos syytä oli, kuten Juko tekee.

Mutta suurin yllätys: noissa paikoissa olen oikeasti elänyt! Synnyin Leppävirralla, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat tuttuja. Tietysti tuttuus nostaa kiinnostavuusastetta, ja innoissani vertailin kirjan karttaa nykyiseen. Rautaparran tila oli nykyisen kirkonkylän alueella virran rannalla - tuolloin ei juuri muita teitä vesireittien ohella ollut, maitse matkattiin jalkaisin maastossa - Remeksisten tila synnyinkotini paikkeilla. Sianjalka-Sihvo taas asuu isovaarini vanhempien kotisijoilla. Kirjassa kuvattu kummallinen kuilu on edelleen nähtävyys ja yhtä hämmästyttävä nykyihmiselle: Orinoron rotko on yksi Suomen ja Savon luonnonihmeitä, arviolta noin 10 000 vuotta vanha jääkauden muovaama rako maankuoressa.

Olen iloinen, että historiallinen romaani viipyilee kerrankin näillä kulmilla. Erämaakin saa huomiota! Ihailen kirjailijan paneutumista asiaansa ja asiapitoista mutta viihdyttävää kerrontaa, joka sytyttää janon saada jatkoa, kuten on luvattu. Ajassa matkustaminen on yksi lempiteemani kirjoissa, ja tässä se tulee todeksi ihoa kihelmöivästi. Luin 700-sivuisen kirjan kahdessa illassa, ja täytyy sanoa, että en ihan heti lukemisen jälkeen saanut unta: sen verran jännittäviä käänteet ja mystiset ilmiöt olivat.

Hieno, koukuttava ja ajatukset villiin laukkaan saava teos suomalaisten historiasta. Minun historiastani. Ja jos sinä luet kirjan, myös sinun.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, erämaiden ystäville, luontoihmisille, suomalaisesta mytologiasta viehättyville, viihteen ja tiedon yhdistämistä hakeville.

Muualla: Kirsi viehättyi, tulkitsen. Vaikka ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät kuitenkin sisimmältään samanlaisina, hän sanoo. Kirja ei muutu tylsäksi, vaikka asiaa tulee paljon, sanoo Nukkis, Loppumatonta lukemista. Huikea, sanoo Mervi Lukuaikaa etsimässä -blogissaan (ja antoi myös hyvän vinkin Helmet-haasteeseen, kiitos!) Ja ennen kirjan lukemista, kurkkaa matkaopas.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla. Metsän kansa 1. Gummerus 2017. Kansi Jenni Noponen.

Sarjan osa 2: Iso härkä
Sarjan osa 3: Tuonela

Sarjan osa 4: Kalevan pojat

Helmet-haaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.