Douglas Stuart: Shuggie Bain

Vuoden 2020 Booker-voittaja kertoo lapsuudesta 1980-luvun Glasgow'ssa, Skotlannissa. Shuggie elää sisarustensa Catherinen ja  Leekin kanssa nitkutellen arkea, josta isosisarukset ja nuorimman isä - jonka mukaan poika sai nimensä - häipyvät heti kun pystyvät. Sillä äiti Agnes, teräväkielinen ja -päinen sekä kulmien kaunotar, on toivoton juoppo.

"Agnes oli vaarallisessa välitilassa. Sen verran humalassa, että hänen teki mieli haastaa riitaa, mutta ei niin humalassa, että olisi vielä ollut kohtuuton. Vielä muutama kulaus, niin hänestä tulisi raastava, rääväsuinen ja häijy. Shug tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa säätä. Hän tarttui Agnesin ja yritti taas siirtää häntä ennen kuin suuret sadepilvet vaimon sisällä puhkeaisivat."

Mutta lapsi rakastaa äitiään kaikesta huolimatta. Pettymykset, pelot, häpeä ja puute eivät saa Shuggien toivoa lannistumaan eivätkä äidin suojelemista päivästä toiseen loppumaan. Musertava paino pienelle pojalle, jolla on toinenkin suuri ongelma. Shuggiesta tuntuu, ettei hän ole tavallinen poika, mutta ei oikein tiedä, mistä on kyse: häntä kiusataan ankarasti kimeästä äänestä ja tyttömäisistä eleistä, arvaatte kyllä millä sanoilla ja millä julmuudella, mutta on vaikea rakentaa minuutta, kun ei tunne asioita. 

"- Haluut sä olla tyttö? Francis virnuili ja levitteli käsiään yleisölle. Shuggie pudisti päätään, hän halusi vain painaa kätensä poskelle jääneeseen jälkeen. - Haluutsä kulkee hameessa? - En, Shuggie mumisi. - Älä väitä vastaan, homppeli. Yli kolmekymmentä senttiä pitempi Francis tuuppasi Shuggieta rintaan. - Sä oot neitimäinen hinttari. Sä ja isä Barry kärvennytte helvetissä puuhistanne. Toiset nauroivat kuorossa, ja sitten nauru muuttui yllytykseksi: hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se."

Lukija jännittää niin Shuggien kuin Agneksen puolesta. Miten he pärjäävät, selviävätkö omista kurimuksistaan? Kerronta on tummaa, mutta ei yhtä mustaa kuin Eddyn tarinassa. Mutta se ei juuri tarjoile kevennyksiä, kuten raastavat lapsuustarinansa kirjoittaneet Nina Wähä tai Joonatan Tola - joiden tarinoissa on ihmeellistä valoa - vaan etenee omalla tavallaan. Teksti on koskettavaa, kieleltään tuoretta ja niin ilmaisuvoimaista, että lukemisessa pakko pitää taukoja. Käy muuten liian rankaksi. 

"Leek katseli hetken veljeään. - Mitä sä nyt oot, kolmetoista? Leek puhalsi otsatukkaansa. - Voi paskat. Kohta sun pallit laskeutuu. Kuule, ei tää enää kauan kestä. Vähän aikaa vielä, niin säkin voit lähteä. Shuggien pää nytkähti taaksepäin inhosta. - Kuka äidistä sitten huolehtii? - No kuule. Sen pitää huolehtia itsestään. - Kuinka se sitten ikinä paranee?" 

Kirja kuvaa myös thatcherilaista yhteiskuntaa vaikeuksineen, työttömyyttä, yhteiskuntarakenteen muutosta fyysisestä, kuten Shuggien kasvukaupungin kaivostyöstä, uuteen, vielä muotoutumattomaan suuntaan. Rajakohdat ovat aina kivuliaita, ronskit muutokset jättävät heikoimmat huonoon asemaan. Pärjäämiskeinoja etsii kukin tavallaan, kuten iso-Shug tekee. 

"- Ei, arvon rouva. Miksen mä riittäny? - Mä en oo ikinä vilkassu muihin päinkään. - En mä sitä meinnannukaan. Shug hieroi silmiään kuin olisi väsynyt. - Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta? Mä ostan sulle parhaat kamppeet, teen töitä niin paljon kuin päivään on annettu tunteja. Hän tuijotti seinää, ei, seinän läpi. - Aattelin jopa että ehkä sä tokenet, jos teen sun kanssa lapsen, mutta ei. Sekään ei riittäny." 

Mutta Agnesin syitä on vaikea etsiä ulkopuolelta, vaikka hänen vanhempansa katuvat syvästi paapovaa kasvatustaan: hän on koukussa alkoholiin ja hyödyntää avujaan sen puolesta. Hänessä on puolensa, mutta niitä on vaikea nähdä sankarillisina. Shuggie venyy tähänkin. Lienee pakko - mutta estääkö se romahtamisen? Äidin tai pojan?

"Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta."

Syvän surullinen, liikuttava ja voimallisesti kerrottu tarina alkoholistiperheessä elämisestä, lapsen ja äidin välisestä rakkaudesta ja 1980-luvun yhteiskunnasta siinä sivussa. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin, enkä tiedä, miten tarkkaan: ymmärrettävästi teksti on hiottu huolella ja taidolla juuri lukijaan iskeväksi. Kurjuustarinat ovat aina koskettavia hyvin tehtyinä, kuten tämä on - enkä tarkoita vähätellä kokemusta, mutta näen eräänlaista buumia. Eikä se ole huono juttu: arvostan sekä kerronnan rehellisyyttä että tekstillistä taitavuutta. Ja ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa ja uskaltavat ajatuksella lukea. 

Kuulemme kirjasta lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, jonne Douglas Stuart on tulossa. 

Kenelle: Samastuville, voimakkaiden tarinoiden lukijoille, lapsuuden vaikutusta pohtiville, laatuproosan lukijoille. 

Muualla: Luin kirjan Kirjaluotsin vahvasta suosituksesta. Hän kuunteli alkukielellä, minä luin suomeksi. 

Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suomennos Laura Jänisniemi. WSOY 2022.