On hienoa lukea kokeneen kirjoittajan varmaa tekstiä. Sellaista tuottaa Tuula-Liina Varis, joka aina onnistuu kuvaamaan naisen elämää kantilta, joka käy syvällä mutta muistaa myös kepeyden, ilon. Mustaakin huumoria hän taitaa, välillä uusinta novellikokoelmaa lukiessa tuli mieleen Päivi Alasalmi. Tosin Varis pysyttelee tiukasti todellisessa maailmassa. Mutta siitä vasta löytyykin absurdia ja kammottavuutta.
Kirjoittajan ikä näkyy kokemuksen tuoman taidon lisäksi aiheissa. Jo ensimmäinen novelli vie lukijan kerrostalon vintille, jossa kuivuvat pyykit ja pöly leijuu ikkunoista pilkistävässä auringonvalossa. Liekö sellaisia enää missään.
Vain yhdessä novellissa päähenkilönä mies, muuten kertojana on kypsä nainen. Nainen, joka on jo kokenut omat riivauksensa ja luopumisensa. Kaikki novellit päättyvät jostain luopumiseen, alistumisesta väistämättömään. Luovutaan ensirakkaudesta, ystävästä, lapsihaaveista, lopuksi terveydestä ja itsemääräämisoikeudesta.
Alun novellien jälkeen seuraa kirjan toinen osa, pieni mummosarja, jossa Varis ottaa rajusti kantaa vanhusten kohteluun. Toisin kuin nuorena voisi kuvitella, vanheneminen ei tarkoita seestymistä. Eikä voimien hiipuminen tapahdu vähitellen ja huomaamatta, vaan rumasti ja äkkirysäyksenä. Ikävästi lapsiaan ja hoitohenkilökuntaa rasittavat harmaahapset piilotetaan, vaiennetaan, lääkitään hiljaisiksi ja hautaan. Kuka voi väittää, ettei näin tapahdu, kuten kirjailija kertoo? Tulevan pelko on realismia, ja jos kirja saa lukijansa tätä miettimään, se on tehnyt tärkeän tehtävänsä.
Tarinat liikuttavat: kuten mummo, joka elää sänkynsä vankina kotihoitajien käydessä ruokaa tuomassa ja vaippoja vaihtamassa. Hän kokee juhlahetken, kun kokematon hoitaja nostaakin hänet pöytään syömään, oikeilta astioilta, ojentaa lehden ja kahvia jälkiruuaksi ja antaa käydä vessassa. Tietenkään tämän tason palvelu ei voi jatkua. Eikä toinen mummo saa jatkaa kirjoitusharrastusta, jonka löytäminen toi hänelle yllättävää iloa vanhoilla päivillä. Mutta on myös hykerryttäviä tempauksia: mummo, joka teeskentelee höperyyttä saadakseen ei-toivotut sukulaiset häipymään, tai nainen, joka kyllästyy ystävättärensä määräilyyn ja lähtee omille teilleen.
Kirjan kolmas osa on kirjailijan omia muistiinpanoja päiväkirjatyyliin. Mielenkiintoinen sekin, vaikka täysin erilainen kuin kirja siihen asti, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä. Kokonaisuutena kirja on tuhtia tavaraa ja aikaa kestävä, sen voi hyvin lukea myöhemmin uudestaan.
Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. WSOY 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti