Joka silmää räpäyttää

Kirjan nimi toi mieleen lasten julmat leikit, ja mielikuva oli täysin oikea. Knud Romer, tanskalainen kulttuuripersoona, kertoo lapsuudestaan pikkukaupungissa Tanskassa, tanskalaisen isän ja saksalaisen äidin ainoana lapsena. Yhtä helvettiähän se oli.

Sodan aikana ja sen jälkeen Saksa oli kirosana, eivätkä paikalliset koskaan hyväksyneet Romerin äitiä. Kiusaaminen oli siis sallittua; niin äitiä kuin poikaakin kohdeltiin yliolkaisesti ja todella inhottavasti. Äidin kimppuun ei sentään käyty fyysisesti, mutta pojan koko kouluaika oli yhtä kidutusta. Hakkaaminen, vaatteiden ja tavaroiden turmeleminen erilaisin erittein ja monin muin keinoin olivat jokapäiväistä hupia. Lasten tapaan Knud sopeutui ja eli tässä ympäristössä vuosikaupalla. Hän parhaansa mukaan piti asiat salassa niin, ettei rakkaalle äidille tulisi paha mieli. Vanhemmat eivät koskaan tajunneet, miten kauheaa pojalla oikeasti oli. Tai eivät halunneet tajuta – koska eivät olisi pystyneet sitä estämäänkään.

Äiti järjesti vuosittain pojalleen synttärijuhlat, jotka poika urheasti kesti äidin mieliksi, vaikka tiesi saavansa aina pilkan osakseen. Jo pelkkä äidin ”hassu” saksalainen nimi riitti pilkan aiheeksi, saati saksalaisten tapojen mukaiset rituaalit ja juhlamenot. Knud sai koko kouluaikansa kuulla olevansa natsisika – ja uskoi myös huutelijoita, jotka haukkuivat hänen äitiään natsiksi. Silti hän teki kaikkensa äitinsä puolesta.

Kaikki erilainen oli ilkkumisen aihe, jopa Knudin eväät, eikä poika saanut sanottua kotona siitäkään, vaan lopetti mieluummin syömisen koulupäivän aikana. Tosin en tiedä, olisiko hänen sanomisellaan ollut vaikutusta – ehkä äiti olisi silti halunnut toimia tavallaan, kun hän sinnikkäästi yritti pitää kiinni omasta arvostaan, vaikka oli yhteisön hylkiö. Knud yritti etsiä turvallisia kulkureittejä, sillä vaaroja oli joka puolella, mutta turpiin tuli aina lopulta. Perhe eli täysin sosiaalisessa tyhjiössä.

Kuinka moni aikuinen suostuisi moiseen? Mutta lapsi ei muusta tiedä, eikä hänellä ole mahdollisuuksia vaatia muutosta tai tehdä sitä itse. Siispä sopeudutaan. Knudin pakokeino oli mielikuvitus ja vilkas ajattelun taito. Postimerkkien keräily oli rakas harratus. Toiveikkaasti Knud aina myös tarttui tilaisuuksiin tavata tyttöjä, vaikka yleensä huonosti nekin päättyivät. Niin vanhempien kuin isovanhempienkin historia käydään tarkkaan läpi, ja Knud oppi tuntemaan ne hyvin. Äidin rankka menneisyys sodan jaloissa oli tuttu. Äiti olikin reipas nainen ja pärjäsi nuorena ja aikuisena hyvin, sai potkittua saamattoman, sairaalloisen pikkutarkan miehensäkin uralla eteenpäin. Mutta johtuneeko kaikista vaikeuksista matkan varrella, että hänestä tuli sietämätön vanhus.

Knud toteaa, että vaikka hän sittemmin muutti Nykøbingistä, hän ei koskaan päässyt sieltä pois. Hän ei syyttele vanhempiaan, mutta ajoittaista katkeraa sävyä ei voi välttää. Ihmetyttää, ettei sitä tai raivoa näy enemmän, eikä tarina ole kyyninen, vaan rehellisen oloinen muistelu lapsen tuntemuksista, ja samalla ajan ja tapojen kuvausta. Toivottavasti hän on perinyt äitinsä sisua ja pärjäämisen taitoa, mutta onko kuitenkin niin, että jatkuvan pelon vallassa lapsuutensa elänyt joutuu etsimään hyväksyntää loppuikänsä?

Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa. Avain 2008.