27 eli kuolema tekee taiteilijan

Pakko myöntää, että oli kova kynnys alkaa lukea Alexandra Salmelaa. Suorastaan välttelin sitä. Kirjahan on kaluttu, kohuttu ja ruodittu jo niin alastomaksi, että mahtaako jäljellä olla mitään kiinnostavaa, tuumin. Ja jos se on joku taiteellinen.

Yllätys oli se, että kirjahan on hauska! Jos ei nyt suoranaista käkätystä aiheuta, niin jatkuvaa huvittunutta hyrinää ainakin. Alun epäluuloista pääsee yli viimeistään puoleen väliin mennessä, ja sitten voi jo naureskella vapaamminkin. Kirja kertoo huumorilla tšekkiopiskelijan, Angien, itsensä etsimisestä, ja samalla erään suomalaisen perheen elämästä. ”Eintsi” haluaa luoda jotain kuolematonta ja kuolla ennen kuin ehtii täyttää 28. Koska niin ovat tehneet hänen idolinsa Janis Joplinista Kurt Cobainiin. Kumpikaan osuus tehtävästä ei ole helppo. Hän lähtee Suomeen hakemaan inspiraatiota ja löytääkin kaikenlaista.

Tiesin, että tarinaa kerrotaan epätavallisten kertojien suulla, kuten perheen auton ja pehmoeläimen, joten se ei yllättänyt. Mutta hauskaa se oli. Auton osuudet olivat tylsimmät, mutta tarpeelliset etenemisen kannalta (olipa monimielistä). Pehmopossu oli hellyttävän lapsi! Ja kuten tiedätte, lapsen suulla sanotaan paljon totuuksia tai ainakin hyvin tärkeitä asioita. Se oli ilman muuta suosikkini, omistajineen.

Kieli on raikasta, innostunutta ja nasevaa, vaikka suomen kieliopissa on välillä joustoa. Muistelen, että ainakin Inaa se ärsytti. Ymmärrettävästi suomi ei ole täydellistä, kun puhutaan Angien suulla, mutta pilkunviilaajana miettii, ovatko muut virheet varmasti mietittyjä vai silkkaa osaamattomuutta. Mieleen tuli Vibeke Holst, joka kirjoissa käytetään runsaasti huutomerkkejä! Lähes joka lauseessa! Se tuntui aluksi todella pöllöltä, mutta siihen tottui! Ja lopulta siitä alkoi jo pitää. Hengästyneen innostunut puhe oli niin leimallista kirjoittajalle − tai hänen henkilölleen Therese Skårupille − että jos ammoisen trilogian kolmas osa olisi ollut ”tavallista” tekstiä, olisin ollut pettynyt. Viimeisintä Holstin kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, jatkuiko tehokeino ilman Theresea. Mutta ne kolme kirjaa olivat mainioita.

Salmelaan palataksemme. Olen iloinen, että lopulta luin sen. Nyt kun kohu ja pöly ovat laskeutuneet. Ei se kaikesta huolimatta ollut liian kikkaileva, vaan hyvin omanlaisensa esitys. Juoni ei ole kummmoinen - nuoren naisen kasvukertomus - vaan omintakeinen tyyli ja esitystapa on tärkein. Huumorin läpi saattoi nähdä myös vakavia asioita. Pidin myös grafiikasta, vaikka kannen punakeltainen väriyhdistelmä ei olekaan suosikkini. Se sopii kuitenkin hienosti hauskaan ja tuoreeseen tekstiin, samoin sisäsivujen ulkoasu, kuten sivunumerointi.

Mielenkiintoista nähdä, miten Alexandra Salmela jatkaa kirjailijan uraansa − oliko tämä kirja yksittäinen purskaus, se taideteos, joka on pakko luoda ennen aikuisuuden rajapyykkiä, vai jatkuuko ura?

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos 2010.