Käyköhän Tommy Tabermannille kuin iskelmämusiikille tai rillumareille: älykköjen ylenkatseesta huolimatta kansa rakastaa, ja lopulta myös kriitikot hyväksyvät hovikelpoiseksi, lausuvat kauniita sanoja ja keksivät määrittelyjä, miksi tämä ilmiö on oikeastaan neroutta. Juha Numminen pohtii tämänsuuntaisia kirjassaan Tommy Tabermannista.
Kirja pyrkii olemaan perinteinen elämäkerta, mutta ilman päähenkilön omaa panosta. Kuvaillaan lapsuutta, jotta sen vaikutusta myöhempiin vaiheisiin voi lukijana arvioida − tosin Numminen auttaa tässä ehkä liikaakin − kerrotaan hurjasta nuoruudesta, naissuhteista ja opiskelu- ja uravalinnoista sekä perheestä. Pääpaino on aikuisen, tuotteliaimman iän ja ihmisen itsensä, persoonan, kuvaamisessa. Lukija tuntee saavansa perusteellisen kuvan runoilijasta: millainen ihminen hän oli, miksi hän oli sellainen kuin oli ja mitkä olivat hänen elämänsä tärkeät asiat. Tietenkään kuva ei ole todellinen, kun ei kirjoittaja (lukijasta puhumattakaan) oikeasti ole ihmistä tuntenut, voi tukeutua vain toisen käden kommenttien ja julkisen kuvan antiin.
Numminen kirjoittaa sujuvasti ja helppolukuisesti. Hän on kritiikittä päähenkilönsä puolella ja tuo vahvasti esiin runoilijan vahvuudet ja hyvät puolet. Päähenkilö alkaa jo tuntua lähes yli-ihmiseltä. Viisas, älykäs, sivistynyt, luova, ahkera, rakastava, omaa tietään kulkeva, miehekäs, herkkä… ja varmasti hän olikin tätä kaikkea. Mutta tuli tunne, että tämä on jo liiankin mukavaa: oikeastaan tässä lukee naistenlehden pitkitettyä haastattelua. Ja meneekö tämä jo tirkistelyn puolelle?
Mielenkiintoista oli silti kuulla Tommyn urasta ja runoilijan työstä, vaikka itse taiteeseen ei tässä mentykään. En tiennytkään hänen toimineen niin monissa eri töissä, enkä hänen tuotteliaisuudestaan. Joitakin hänen runojaan olen lukenut, mutta kovin vähän. Numminen sanoo, että Taberman on Eino Leinon jälkeen suosituin = myydyin suomalainen runoilija! Jotain siinä täytyy siis olla.
Kirjan loppu oli kummallisen ylihäveliäs. Kuolemaa ei mainittu, vaikka kirja ilmestyi vasta sen jälkeen. Pitkät pätkät lainattiin muiden medioiden haastatteluja, jotka oli tehty viimeisinä aikoina. Muistan itsekin Apu-lehden artikkelin ja etenkin sen koskettavan valokuvan, jota oli lainattu tähänkin. Lopuksi puhuttiin sivukaupalla Dan Anderssonin runoista ja Hectorista. Vuosikymmenien takaisen yhteistyön tulos, Tommyn suomennokset ja Hectorin sävellykset, ilmeisesti riitti kirjoittajan mielestä symboloimaan… jotain.
Mitähän Tommy itse olisi pitänyt kirjasta? Hän olisi varmaan ollut tyytyväinen sen lämpimästä tunnelmasta ja myönteisestä otteesta. Ne sopisivat kirjan perusteella myös hänen henkilöönsä. Vaikka hän itse edusti kepeyttä ja nautti elämän aistillisista iloista, ehkä hän olisi kuitenkin arvostanut älyllisempää ja terästetympää, itse runoihin keskittyvämpää analyysia, vähemmillä pumpulipalloilla. Mutta se on sitten toisen kirjan paikka.
Juha Numminen: Lähikuvassa Tommy Tabermann. Otava 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti