Yhden elämän muistot

Omalaatuiset kirjat Nainen nimeltä Nathalie ja Vaimoni eroottinen potentiaali (harmi ettei itse kirja yltänyt erinomaisen nimen tasolle!) toivat tutuksi Foenkinoksen kepeän ja vakavan välimailla leikittelevän absurdin tyylin, joka onnistuu hämmentämään lukijan - hyvällä tavalla.

Niin nytkin, vaikka kirjailija on muuttanut otettaan astetta vakavammaksi. Hotellin yövartija Patrick haaveilee kirjailijan urasta ja viettää yksinäistä elämää, kunnes hänen isoäidilleen sattuu onnettomuus ja mummo joutuu sairaalaan. Onnettomuus ei ole fataali, mutta koska hänen kuntonsa ei vaikuta hyvältä, lapset päättävät tehdä kuten "hänelle on hyväksi". Mikä tarkoittaa sitä, että isoäiti viedään vanhainkotiin, vaikka hän itse vastustaa.

Patrick ei hyväksy isänsä ja tämän veljien toimia, mutta ei myöskään ota kantaa, vaan on tyytyväinen siitä, että vastuu on muilla. Nuori mies yrittää kuitenkin ilahduttaa isoäitiään vierailuin ja muistamisin, hiljaisesti kauhuissaan vanhenemisesta ja kuoleman läheisyydestä. Ja siitä, miten vanhuksia kohdellaan, olivatpa he eläessään miten tärkeitä henkilöitä tahansa. Isoäiti tajuaa terävästi vanhainkodin naurettavuudet ja oman avuttomuutensa. Hän yrittää liikuttavasti tehdä pojanpojan vierailut Patricille siedettäväksi, suojella tätä, vaikka poika on jo aikuinen mies.

Sitten isoäiti lähtee pois. Eikä tämä ole kiertoilmaisu kuolemalle, vaan hän katoaa. Henkilökunta on kauhuissaan, poliisi avuton. Patrick onnistuu kuitenkin pääsemään mummonsa jäljille ja tekee tämän kanssa matkan, joka jää isoäidin viimeiseksi.

Kirjan alkuosaa pidin hieman pitkäpiimäisenä vanhenemisen kauhisteluna, vaikka kannanotto vanhusten kohteluun on mitä kannatettavin ja on hyvä, että siitä puhutaan. Mutta Patricikin elämässä tapahtuu vielä suurempi käänne: hän rakastuu. Ja saa myös vastarakkautta, kuten käy ilmi. Rakastuneiden tavoin nuoripari elää omassa kuplassaan, huomaamatta, että myös Patrickin vanhemmat siirtyvät elämänvaiheesta toiseen.

Kaikki siis muuttuu Patrickin perhesuhteissa, aika kuluu. Luonto toistaa kiertokulkuaan: sukupolvet vaihtavat paikkaa, elämänpyörä pyörähtää eri asentoon. Juuri tämä on Foenkinoksen viesti, näin tulkitsen. Muistoista rakentuu kokonainen elämä, ja jokainen käy vuorollaan läpi samat vaiheet. Siksi on tärkeää, millaisia muistoja ihmisistä jää, millaisia muistoja he keräävät. Itse asiassa, kirjailijahan yrittää vaatimattomasti selittää vain koko elämänkaaren ja sen merkityksen! Kuulostaa kovin juhlalliselta ja naiiviltakin, mutta yllättävän tyylikkäästi Foenkinos siitä suoriutuu.

Lukujen väliin on foenkinosmaisesti ripoteltu mausteita; tässä ne ovat muistoja eri henkilöistä, jotka nousevat esiin edellisestä luvusta. Ripottelu on tehokas tapa saada lukija huomaamaan, miten pienistä asioista muistot - eli se yksi elämä - koostuu. Sivuhenkilöt ovat muutenkin tärkeitä, piristävä on ainakin huoltoaseman kassanhoitaja, joka tuo mieleen Petelius-sketsin kaikkitietävästä autonkorjaajasta. Alaviitteitäkin on mutta onneksi ei liikaa. Ne yleensä häiritsevät enemmän kuin antavat lisää, tässä ollaan rajoilla.

Rauhallisesti etenevä teksti kuvaa yksityiskohtia tarkasti, ja etenkin nuori Patrick on uskottava, hieman nössö, mutta tunteva ja ajatteleva mies. Hän joutuu kohtaamaan myös omien haaveidensa ja todellisuuden erot, ja elämä jatkuu. En itse listaisi kirjaa top kymppiin eikä se järisytä maailmoja, mutta on hauska lukea näin persoonallista tekstiä.

Kenelle? Vanhenemista pohtiville, menetystä pelkääville, sukupolvien kuiluista kiinnostuneille, muistojen merkitystä miettiville.

Kirja on luettu Ilselässä, jossa Minna toteaa rakastumisen kuvauksen erinomaiseksi, ja Cafe pour les idiotsin Marissa pitää teosta kirjailijan parhaana.

David Foenkinos: Yhden elämän muistot. Gummerus 2013. Suomennos Pirjo Thorel.