Yö nielee päivät

Kun olin lukenut tätä kirjaa hetken, ajattelin, että Sahlberg on ehkä nero. Lisäksi hän nykyään tehtailee tiiliskiviä: loistelias Herodes on painavaa tavaraa kaikin tavoin, ja tämä uutukainenkin sisältää yli 600 sivua nautinnollista tekstiä. Älä pelästy sivumäärää tai synkkää kantta - lukeminen ei silti ole vaikeaa, vaan herkkua laadukkaan, runsaan tekstin ystäville.

Ollaan Göteborgissa 70-luvulta alkaen aina 2000-luvulle asti. Alussa suomalaisia muuttaa Ruotsiin sankoin joukoin, kun vakituinen työpaikka ja oma Volvo siintää haaveissa. Sinne muuttaa myös Jakobsson. tuo ihmisgorilla, joka jo valtavan kokonsa avulla jo herättää kunnioitusta ja pelkoa siellä, minne sattuukin kuljeksimaan.

Sattuu kuljeksimaan piireihin, joissa harrastetaan päivänvaloa kestämätöntä liiketoimintaa. Koska on muitakin keinoja rikastua kuin tehdä tehtaalla kahdeksasta neljään. Ystäväksi ja liikekumppaniksi tarjoutuva näpsäkännokkela Robban näkee silmänräpäyksessä mahdollisuudet, ja kumppanuudesta muodostuu molempia osapuolia hyödyttävä.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää työtä. Myös kivikasvoinen jättimiehemme on inhimillinen ja kaipaa rakkautta. Ja hän löytää Siirin, tai paremminkin Siiri hänet. Lounasravintolan pitäjänä Siiri on yrittäjähenkinen käytännön ihminen ja arvostaa toista samanlaista. Turvallisuutta, jota Jakobssonin laaja hartianseutu hänelle tuo. Se ei kuitenkaan ihan riitä, kuten tulemme huomaamaan. Siiri hukkuu pulloon. Lopullisesti Jakobssonin ei kuitenkaan tarvitse elää yksin. Hän saa perheen ja viisaan Aune-vaimon, vaikka aina tunteekin olonsa ulkopuoliseksi. Hän ei vain ihan ole inessä, missään. Siirtolaisen perusongelma?

"Jakobsson ei ole kuitenkaan alistuvaa sorttia; hänen kiistattoman uljas olemuksensa kätkee totisen ylpeyden ja kyvyn vastarintaan."

Siirtolaisuuden ikävät puolet käyvät kirjasta terävästi ilmi, kärjistettyjen henkilöiden kautta. Kun mamut Afrikasta ja Lähi-idästä alkavat vallata alkaa, suomalaiset ovat jo enemmistö ja lähes originaaleja tässä joukossa. Mutta jos joku on kuvitellut, että suomalaiset solahtivat ruotsalaisten sekaan kuin tuorejuusto herkkusieneen, niin selväksi tulee, että niin ei käynyt eikä käy. Selkeä kastijako on voimissaan, eikä siitä pääse edes 50 vuoden asumiskokemuksella.

Alamaailmakuvaus lähenee dekkarimaisuutta. Nyt tiedämme, miten Palmen kävi kuinka kävi. Muita ajanjaksolla päivänpolttavaa asiaa esitetään viiittellisemmin. Miehen perusolemus, se tulee selväksi, niin Palmen kuin muidenkin kautta. Mikä mielessä silloin, kun hätä on suurin? Naisen rinta. Äiti, vaimo tai rakastajatar, tissi on perusturva.

Mutta se Jakobsson. Lukija tuskastuu: Miksi mies hakkaa päätään seinään? Miksei hän sopeudu? Miksi hän tekee asioita, jotka takuuvarmasti johtavat konflikteihin? Suomalainen kunniakäsitys, mykkyys ja jääräpäisyys versus ruotsalaisen iloinen mukautuja kohtaavat kerta toisensa jälkeen niin, että pää kalahtaa kiviseinään. Vammoja seuraa, pakosti. Itselle ja ympäristölle.

"Miten miehemme nyt käy? Nieleekö yö jälleen hänen päinvänsä, pakeneeko hän pimeisiin tunteihin? Pakotetaanko hänet epätoivoisiin tekoihin, kurjistuuko hän kun hyvinvointivaltio Ruotsi menee nurin? Ei hätää, hän tietää etteivät asiat niin hullulla mallilla ole."

Sahlbergin tekstiä on ilo lukea; se on fiksua, elävää ja hykerryttävää. Tarinan kertomiseen vähempikin sivumäärä olisi riittänyt, mutta mitäpä haittaa, jos hyvää on enemmän. Kertojan ääni on leppoisasti seurana: tarkkailemme Jakobssonia yhdessä hänen kanssaan. Ja tumman huumorin lisäksi pieni fantasiamainen hulluushäive sopii muuten betoninväriseen tarinaan mainiosti, tuo siihen uuden ulottuvuuden ja keveyttä raskauteen.

Oma epäsalainen kriteerini laadukkaan tekstin tunnistamiseen on se, miten helppo kirjasta on löytää lainauskelpoinen siteeraus. Tästä kirjasta niitä löytää aivan mistä vain. Teksti on täyttä ja mietittyä, Sahlberg tykittää koko tiiliskiven mitalta. Kannesta alkoi muuten mieleeni soimaan fanittamani tv-sarjan, Mad Menin, tunnari. Onhan tässä samaa teemaa, osin aikaakin. Huiput ja laaksot, nousut ja putoamiset. Yksinäisen, surkealapsuuksisen ja mitättömästä ponnistavan miehen tarina. Mutta tässä ilman hyvinistuvia pukuja ja trendiammatteja.

Miten luonnehtisin kirjaa? Se on ihmiskuvaus, pakolaiskuvaus ja ajankuvaus. Mutta eniten se on hieno tarina ja kokonaisuus. Jos niin ison sanan uskaltaisi sanoa kuin taide, niin tällaisena minä sen ymmärrän. Tapahtumat sinänsä eivät ole ratkaisevia, vaan tyyli, taito ja tunnelma, jolla kirja on tehty ja lukijalle tarjoiltu. Pitääkö vielä erikseen mainita, että nautin tästä todella paljon? Mietin myös epäkirjallisesti sitä, millaista taustatyötä Göteborgissa asuva Sahlberg on kirjaa varten mahtanut tehdä, Nuo kälyiset baarit ja hämäräveikot on elävän uskottavasti kuvattu.

Palkitkaa nyt, hyvänen aika, tämä mies sillä Finlandialla tai jollain. Sahlberg osoittaa kirjassaan sellaista tekstillä taituruutta, tuntemisen runsautta ja vakavuuden kanssa kipeän kepeää leikittelyyden taitoa, ettei kukaan voi vakavissaan väittää, etteikö hän sitä olisi ansainnut.

Kenelle? Melkein realistisen mustan huumorin lukijoille. Siirtolaisuudesta kiinnostuneille. Ruotsiin muuttaneita kateudella tai kaiholla miettiville. Niille, jotka arvelevat aavistavansa toden ja tarun hiuksenhienon eron. Inhimillisiä heikkouksia ymmärtäville.

Muualla: Anneli kuvaa osuvasti Jakobssonia. Karski miehemme haparoi ja rakastaa, sanoo Ulla.

Asko Sahlberg: Yö nielee päivät. Like 2014.

Petojen aika

Auli Leskinen on kirjoittanut todellisuuteen pohjautuvan romaanin Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 ja sen jälkeiseltä vuosikymmeneltä.

Päähenkilö Christina kasvaa kirjassa aikuiseksi väkivallan aikakautena. Sotilasjuntan noustua valtaan Pinochetin johdolla presidentti Allendea tukenut perhe hajotetaan, moni kuolee, eikä Christina itsekään säily ehjin nahoin, vaikka hengissä. Hän on pääkertoja, mutta äänensä saavat esiin myös hänen äitinsä Cecilia, veljensä Ramon ja Michel, etenkin Michel, johon Christina rakastuu hyvin nuorena. Michel on yksi nuorista miehistä, jotka katoavat vallankaappauksen jälkeen. Christinaa kidutettiin, koska hän edusti väärää puolta ja oli "internationalisti, vasemmistolainen opiskelija. Ne ovat pahimpia."

"He tulivat yöllä. Sinä yönä satoi vettä. Sen muistan aina, kun sataa. Kun alakuloinen sade hakkaa peltikattoja ja tiet täyttyvät lätäköistä. Olin elänyt yhdeksäntoista en enää kovin viatonta ja iloista kevättä. Jos Jumala loi minut leikkimään, se yö oli leikkien loppu."

Tutut kylän pojat muuttuivat kiduttajiksi. Vallankumous tapahtui niin maan kuin yksilönkin tasolla.
Kuten sisällissodissa aina, kuka tahansa saattaa olla vihollinen.

"Uupuneet iirikseni silmäilivät maailmaa luopuen. Sumu peitti näyn. Ehkä sekin johtui kyyneleistä. Lääkäri Palma sanoi minun itkeneen paljon."

Tarina on surullinen ja raskas, mutta tosi. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja asunut Chilessä pitkään, joten hän todella tietää, mistä kertoo. Lukijan ei tarvitse epäillä eikä epäröidä. Myös Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Kirjaa ei ole helppo lukea. Leskinen kuvaa arkisia yksityiskohtia perusteellisesti, hajuja, makuja, ääniä. Toistoa on paljon, hän lähestyy tärkeimpiä asioita monin sanoin, jopa niin monin, että lukijalla on vaikeuksia hahmottaa, mikä on ydin.

"Minussa alkoi itää hämärä, muodoton taju jostain uudesta joka oli tuleva. Kuten silloin, kun jokin asia melkein jo on, mutta ei vielä ole. Tuo hetki, kun aiemmin itämätön voima alkaa tykyttää ihmisen sisällä ja kasvaa hallitsematta ja yllättäen kunnes se on niin suuri että vyöryy yli äyräidensä." 

Lukijan vaikeutta saattaa lisätä juuri kirjailijan suuri tietämys. Kirjailijalle asiat ja asetelmat ovat selvät, lukijalle eivät. Minusta tarinaa oli sen vuoksi vaikea seurata, mutta nautin kirjailijan ilmeisestä tietomäärästä ja huolella mietitystä kielestä. Monet lauseet ja kappaleet muistuttavat runoa.

"Tämä armoton raivo! Ruumiiseeni sidottu vihan tunne kiersi sisälläni ja haki poispääsyä."

Täytyy myöntää, että suosin vähemmän koukeroista ja suorasukaisempaa lähestymistä, johon rajallinen käsityskykyni paremmin riittää. Olen kärsimätön, en oikein jaksa odottaa "asiaan pääsyä". Tekstin hienouksista iso osa meni siten minulta ohi eikä tarina tullut iholle, vaikka tajuan sen ansiot ja vaikka sodan, etenkin sisällissodan, mielettömyys käy jälleen kerran selväksi.

"Ja uskomattomin osa tarinaa on se, että kaikki jotka katosivat olivat mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia kuin me."

Surullisin osa tarinaa on se, että vastaavia tai vielä julmempia sotia käydään koko ajan, jossain. Emme me koskaan opi.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Muualla: Lumiomena kuvaa kirjaa väkeväksi, Sara suosittelee vaativille lukijoille.

Auli Leskinen: Petojen aika. WSOY 2013.

Hotel Sapiens

Hotel Sapiens on synkkä paikka. Sen asukkaat ovat sairaita, hulluja tai rikollisia. Hotellissa he ovat turvassa, mutta eristyksissä muusta maailmasta. Fantasiamaisten kertomustensa kautta Leena Krohn johdattaa lukijan ajattelemaan, mikä oikeastaan on todellista ja millainen sairaus ihmisiä vaivaa. Emmekö me kaikki ole sairaita?

Krohn ei näe tulevaisuuttamme valoisana, ainakaan Hotel Sapiensista katsoen. Luonnon tuhoutuminen, rahanahneus ja itsekkyys ovat sairastuttaneet ihmiskunnan. Kirja on surumielinen ja ahdistavakin allegorinen tulevaisuudenkuva, dystopia, joka pienestä sivumäärästään huolimatta sisältää paljon painavaa asiaa.

"Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja."

Kertomukset ovat erillisiä, ja toiset vaikuttavat enemmän kuin toiset; Hyytelö, Arki-ihmisiä ja Vierailu arboretumissa jäivät vahvimmin mieleeni. Myös Tooga on vaikuttava - pikimustaa huumoriakin siinä voi nähdä. Kuten monissa hämmästyttävissä ilmiöissä, joita kirjailija maalaa eteemme, kuten itsenäisen varjon, ilmoissa lenteleviä Gaussin käyriä ja älyllisiä kasveja. Mutta sen verran hurja tämä maailma on, ettei oikein uskalla nauraa.

"Kuka on oikeasti olemassa, kuka ei, siitähän täällä on mahdoton saada selvyyttä."

Kaiken kansan kestosuosikiksi en usko tämän kirjan nousevan, sellaiseksi se on liian sivistynyt ja mystinen, vierasperäisine sanoineen ja viittailuineen milloin Descartesiin, milloin Shelleyhin tai fysiikan käsitteisiin, mutta Krohn myös tuo mukaan lujaa elämänviisautta ja kokemusta, jonka epäakateeminenkin lukija ymmärtää. Teksti on selkeää, kieli taitavan soljuvaa ja kirkasta, vaikka teema ja tunnelma ovat salaperäisiä ja arvoituksellisia. Itse asiassa, kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Minulle Krohn on uusi tuttavuus eikä näin pieni otos vielä anna kattavaa kuvaa, mutta herättää halun tutustua tarkemmin tähän viisaaseen kirjoittajaan, joka virittää monenlaisia ajatuksia lukijan pääkoppaan risteilemään. Yksi lukukerta ei tunnu riittävältä, kirja on niin täysi.

Muualla: Yöpöydän kirjat -blogin Niina tutustuu kirjaan tarkasti. Häneltä löytyy linkkejä muihin arvioihin. Kirjaa onkin luettu näköjään todella paljon.

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia. Teos 2013.