Kateissa

Kateissa on freesi esikoinen: pelkäsin nuoren miehen angstista Kerouac-muunnelmaa taiteilijaminän etsinnästä, mutta sitä ei onneksi tarjottu. Vaikka tässäkin reissataan, minäkertoja on tallella, mutta veljeä etsitään. Sitä Juntusta.

Höntynen on vahvaleukainen ekonomi, perheellinen ja hyvintoimeentuleva mies, joka isoveljensä Juntusen kanssa leikki, kasvoi, urheili, joi kaljaa ja harrasti kaikkea, mitä pojat ja nuoret harrastavat. Tai veljekset keskenään.

Höntysen suunta on ollut aina selvä, eikä hän osannut odottaa, että veli on toista maata. Veljestä olisi "voinut tulla jotain", hän oli fiksu ja kyvykäs. Mutta meni ja katosi.

Juntusta etsiessään Höntynen joutuu käymään läpi veljeyttä, ystävyyttä, lapsuuttaan ja tulevaisuuttaan kipeän kautta. Ensin on kiukku ja jääräpäinen määrätietoisuus, sitten on pelko, ja kun aikaa kuluu tarpeeksi:

"...pidätin huokauksen ja huomasin ensimmäistä kertaa pelon yhdistyvän suruun."

Höntynen yrittää seurata veljensä jälkiä, henkisesti ja fyysisesti. Muutaman hataran vihjeen perusteella hän saa selville, että veli oli hurahtanut laivoihin, autolauttoihin, rauta-aluksiin. Niille siis. Punaisille ja valkoisille.

"Laivojen haju, ihmisjoukkojen kopse tuubissa, kuulutuksetkin alkoivat tuntua hyviltä. Se oli ehkä Juntunen minussa. Vitun Juntunen minussa. Seuraavaksi varmaan kurkistelisin keulakuohua, henkistyisin ja jättäisin perheen, Suomen, työn ja kasvattaisin partaa viidakossa. Alkaisin kasvaa ihmisenä. Kulkisin läpi kiirastulen. Tulisin takaisin ja aloittaisin konsulttina. Elämäni vaikeat hetket auttoivat minua ymmärtämään ja muuta paskaa."

Huoli veljestä on skeptisyydestä huolimatta aito, hätä todellista sekä oman ison menetyksen takia että veljen hyvinvoinnin puolesta, vaikkei sitä turhaan korosteta. Ehkä oma menetys on lähinnä, mutta voiko hätää toisen puolesta erottaa omastaan, jos yhteys on ollut elimellisen kiinteä? Kaikenlaisia vaihtoehtoja tulee mieleen, kuten luonnollista on.

"Jospa se istuu nytkin alimmassa halpahytissä, lukee kirjaa, nauraa meille ja yhteiskunnalle kaiken vaikeutta ja omaa helppouttaan, ---"

Höntysen asenne ei rohkaise lukijaa monimutkaisiin tulkintoihin tai keittiöpsykologiaan - ja samaistun hänen käytännölliseen otteeseensa paljon paremmin kuin hämäräksi jäävään Intian-matkailija Juntuseen - mutta mieleen tulee kuitenkin se, että kyseessä voisivat olla saman ihmisen, miehen, eri puolet. Toinen antaa mennä, toinen hoitaa asiat kuten ympäristö odottaa. Toinen on toive, toinen on totta, miten milloinkin tilanteeseen sopii. Vastakohtaisuudet korostuvat kautta kirjan hienosti, monin tavoin. Lähteä vai jäädä? Suunnitella vai ajelehtia? Lapsi vai aikuinen? Kateissa vai läsnä?

Sarvilinna kirjoittaa kauniin niukasti ja miehekkäästi, lörpöttelemättä. Pidin kovasti siitä, ettei kaikkea sanota, ei lisätä mitään kohtiin, joissa olisi houkutus niin tehdä. Sutjakasti etenevä ja nopealukuinen kirja on sivujaan suurempi. Jälleen yksi taitava espoolainen lääkärikirjoittaja! Kirjoittajan ikää en tiedä, mutta jos hän tuntee Hill Street Bluesin käskynjaon, ei voi olla niin nuori kuin esikoiskirjailijasta kuvittelin.

Kenelle: Miesten maailmaan kurkistaville. Veljeksille ja niiden vaimoille. Niille, joiden tekisi mieli häipyä. Raikkaan kotimaisen proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus kiittää kirjailijan tyyliä ja vaivatonta tapaa kuljettaa tarinaa.  Kirjassa on enemmän alkuja kuin loppuja, sanoo Mari A. Pirun hyvä kirja, sanoo Kirjallisia-blogi.

Roope Sarvilinna: Kateissa. Tammi 2015.