Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Kirjamessujen lukupiiri.

En keksi parempaa tapaa sukeltaa kirjojen maailmaan kuin juuri kokemani. Sain osallistua Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, joka käsitteli Sirpa Kähkösen kirjaa Tankkien kesä, pääosallistujana kirjailija itse.

Messujen lukupiiri on erinomainen konsepti: saat kuunnella kirjailijan ja lukijoiden keskustelua ja osallistua siihen halutessasi (ei ole pakko), kaikessa rauhassa puolentoista tunnin ajan, ilman hälyä tai muita häiritseviä tekijöitä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Kävi niin, että kirja avautui minulle uudella tavalla, kun kuulin kirjailijan ja muiden lukijoiden kommentteja. En ole elänyt sota-aikaa tai edes sen jälkeistä aikaa, en ole kuullut lapsena aikuisten keskustelua noista ajoista, joista Kähkönen kirjoittaa: vuodesta 1968 - olin liian pieni, jos keskustelua ylipäänsä oli.

Sirpa Kähkönen on yksi huippukirjailijoitamme. Se on käynyt selväksi Kuopio-sarjana tunnetun tuotannon myötä, minulle vähän myöhässä ja pikku hiljaa, mutta parempi myöhään jne. Hänen tapansa kuvata paikkoja, aikakausia, ihmisiä ja tunnelmia on niin suora, koskettava, kaunis ja aito, että lukijalle jää vain mukanaelämisen ja ihailun tehtävä. Ja kuten lukupiirissä huomasin; muistelun - Kähkösen kirjat, kuten Tankkien kesä, joka kertoo vuodesta 1968, jolloin Neuvostoliitto valtasi sotavoimin Prahan - herättää vanhemmissa lukijoissa niin paljon muistoja ja tunteita, joita me nuoremmat (kyllä, täällä tunsin olevani nuori) emme osaa kuvitellakaan.

Olin äimänä kaikista muistoista ja tunnevyöryistä, joita kuulin. Kähkönen kertoi saaneensa paljon palautetta juuri tästä: sodan pelosta. Se oli Suomessa vahva, edelliset sodat olivat lähellä ja luottamus itänaapuriin pakkasella. Jos he tekevät noin tuolla, miten käy meidän? Kirjailija kertoi, että sodanjälkeisinä vuosina meillä koettiin voimakasta järkytystä ja huolta siitä, miten tästä selvitään. Vuosi 1968 toi huolet jälleen pintaan, eikä se unohdu ajan kokeneilta, kuulin: moni kertoi oman kokemuksensa tuosta ajasta, ja se oli vaikuttavaa.

Kähkösen teksti on painavaa ja kepeää, ajankuvat ja sijainnit valokuvamaisen tarkkoja, mutta mielikuvitukselle tilaa jättäviä - ei tarvitse tuntea Kuopiota osatakseen eläytyä aikaan, jolloin elettiin pikkukaupungissa, puutaloissa ja kasarmin kortteleissa, torin ja sataman laitamilla. Sota oli suomalaisilta ohi, muttei unohdettu, ja kun tankit vyöryivät Tshekkoslovakiaan, se laukaisi pelon etenkin Suomen itäosissa: tästä puhuttiin, miten eri tavoin eri puolilla maata asuneet reagoivat. Kuten Kähkönen totesi: jos asuu tankkienkantaman päässä rajasta, on luonnollista, että huoli on suurempi kuin muualla.

Tankkien kesä jatkaa Tuomen perheen ja muiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden tarinaa: Anna ja Lassi ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on huollettavanaan myös Liljan lapsi, tyttärentytär Hilla. Neljävuotiaan silmin monet asiat näyttävät erilaisilta kuin aikuisten, ja sitä Kähkönen kuvaa herkullisesti. Kirja eroaa aiemmista siten, että ensimmäistä kertaa Kähkönen käyttää minä-kerrontaa, antaa henkilöidensä kertoa itse, ilman kaikkitietävää kertojaa. Näin hän pääsee syvemmälle kunkin pään sisään, antaa henkilökohtaisemman kokemuksen, hän perustelee ratkaisuaan. Koska Kähkösen henkilöt ovat tarkkaan mietityt ja taitavasti rakennettuina lukijan mielessä oikeasti eläviä ihmisiä, ratkaisu toimii kuin häkä - et edes huomaa, kunnes olet huumattu.

Tuomien lisäksi tapaamme tuttuja, kuten Martiskaisen Helvin ja Marin, tohtori Kelon ja tietysti Juho Tiihosen. Juhosta pidän kovasti; hän vaikuttaa jotenkin tutulta. Kähkönen tuo tarinaan myös uusia hahmoja, kuten Stella Mertasen ja Markku Savilahden, jonka dx-kuunteluharrastus paljasti Prahan tapahtumat tuoreeltaan radioteitse. Ajan mediat ovat esillä: radioharrastuksen lisäksi käytössä olivat painetut lehdet, joista tehtiin lisälehtiä tärkeistä tapahtumista, kuten tästä - niitä levitettiin satoja tai tuhansia Kuopion kaduilla. Ja STT:n koneuutiset: kun soitit tiettyyn numeroon, sait kuulla viimeiset uutiset, neiti Ajan tapaan. Stella romahti uutisen kuultuaan, aatteeseen uskoneena. Oliko työläisten ihannevaltio tuo sotaisa jyrääjä?

Hilla näkee vahingossa televisiosta järkyttävän pätkän Biafrasta. Samaistun, koska muistan: nälkäänäkevät lapset pömppövatsoineen (miten ne voi olla nälkäisiä, jos on noin iso maha, muistan ajatelleeni) ja kärpäset silmissään. Ensimmäinen kosketus kovaan maailmaan ja hätään, kuten Kähkönen kertoo. Vaivaa ikuisesti.

Tarina ei varmasti pääty tähän. Sivuttiin myös sitä, missä kirjailijan oma henkilökohtainen tausta astuu mukaan kuvaan - kyllä näin käy, mutta tämän hän jättää lukijan oman päättelyn varaan, vaikka hieman saimme viitettä. Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja avaa osin: siinä Kähkönen kertoo isoisästään. Myös Graniittimies sivuaa samaa tarinaa, vaikkei se ole suoranaisesti Kuopio-sarjan osa.

Kirjoittamista Kähkönen sanoo aikamatkaksi. Historioitsijana hän tietää paljon ja tietää keinot, joilla tietoa voi hankkia lisää. Kaunokirjallisuuden eroa historiaan hän kuvaa kysymyksellä: mitä olisi voinut olla? Jotain suurta Kähkönen kirjoillaan tavoittaa, se on selvää: hänen historian tuntemuksensa ja kirjoittamisen taitonsa yhdistäminen on perfect match. Henkilöiden rakentuminen on komeaa, kieli kaunista - lähes runoutta muistuttavaa, sanoi joku lukupiirissä -  ja savolaisuutta kunnioittavaa, perinteisen irvailun sijaan. Murrekirjallisuutta tämä ei ole, mutta savolainen huumori, puheentapa ja rytmi välittyvät. Jos joku on kuuhailija tai mairea kellukka, tai jos ei ihan kokonaan hivelö, niin ainakin kolmen vartin verran, käy tarkoitus selväksi. Juho Tiihonen, yksi kirjan päähenkilö, käyttää mestarillisesti yleiskieltä, savolaisuuden rytmillä maustettuna.

Olen elänyt lapsuuteni teiniksi asti Kuopion kupeessa, mutta vääränä ajankohtana murremielessä: 1970-luvun alussa ei oppikoulussa murteita suvaittu. Mutta hienoa on nähdä tutun rytmin ja sanomisen tavan elävän ja dokumentoituvan Kähkösen kirjoissa.

Kun ihminen vanhenee, sen sisällä alkaa asua yhä eri-ikäisempiä ihmisiä, sanoi Kähkönen. Tämän niin allekirjoitan. Kerrokset alkavat näkyä. Sisälläni elää myös paikkoja, jotka näkyvät kummasti limittäin nykyisten kanssa. Näen jotkut kahtena tai kolmena, eri-aikaisina, ihmisiä moninkerroin. Ei, se ei vaivaa mitenkään, vaan on etu. Kähkönen ruokkii kerroksiamme psykologisen taitavasti.

Tankkien kesä on vaikuttava, liikuttava, rikas ja taidokas romaani. Katsotaan sitä millä kriteereillä tahansa: faktapohjan, henkilökuvauksen, kielen tai tunnelman kannalta. Tai vaikka Kuopion matkailunedistämisen: kirjan luettuani heräsi hurja halu varata heti junalippu Kuopioon, katsomaan paikkoja, Valkeisenlammen rantoja ja näkymättömiä puroja. Ja entä Majakka? Taloa ei enää ole, kertoi kirjailija. Mutta katuja on, ja pala puutalokortteleita ja Väinölänniemi, Rönön saari... Kuopion matkailunedistäminen voisi hyödyntää Kähkösen suosiota isomminkin!

Sirpa Kähkösen kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina. Minä aloitin Hietakehdosta ja toimi erinomaisesti aiempia tuntematta, mutta toki eniten saa irti lukemalla koko sarjan, joka vain paranee edetessään.

Lukupiirikeskustelua messuilla luotsasi ansiokkaasti naistoimittajien lukupiiri, alustajana Päivi Istala, vetäjänä Seija Nummijoki.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.

Kenelle: Hienosta ajankuvauksesta, elävistä henkilöistä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, eläytymään pyrkiville. Kauniin kielen ystäville, murreilmaisun hankaluutta miettiville, tarinanrakastajille.

Muualla: Tehosi Tuijaan. Habanera havainnoi ja kertoo Kähkösen suosiosta Kuopiossa. Kuopio ei olekaan maailman napa! Näin sanoo Jorma Melleri Uudessa Suomessa. Kähkönen kirjoittaa murteen eläväksi ainekseksi, sanoo Savon Sanomissa Helena Miettinen.

Aiempia postauksia Sirpa Kähkösen kirjoista: Graniittimies, Hietakehto. 

Katso kirjamessujen muut lukupiirit. Olen mukana seuraavan kerran lauantaina klo 10.15, jolloin käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella.