Isä ja poika, ikuiset kilpailijat? Poika koettaa miellyttää, muttei koskaan tunnu onnistuvan; isä ei saa ilmaistuksi pojan tärkeyttä ja tunteitaan tätä kohtaan. Seuraavan sukupolven on aina oikeutettava olemassaolonsa ja erillisyytensä edelliselle ja itselleen, usein toimimalla juuri päinvastoin kuin vanhemmat. Näin se usein menee, kuten Tamminen kuvaa.
Romaani vaikuttaa autofiktiolta, mutten tiedä tosipohjasta. Kirjassa on kuitenkin Petri-niminen keski-ikäinen mies, joka seuraa vanhempiensa haurastumista, isänsä kuolemaa. Kun mies tajuaa kuolevaisuuden konkreettisesti, hän säikähtää pahasti, hyytyy täysin. Mitä mies oikeastaan kohtaa? Oman kuolemanpelkonsa lisäksi syyllisyyden kaikesta, jonka mies ajattelee menneen pieleen isäsuhteessaan, omasta syystään. Pienen pojan kyltymättömän hyväksynnän haun. Olinko hyvä poika, rakastiko isä minua? Onnistuinko?
"Isä ottaa olkapäästäni tukea. Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi: - Sinä olet Petri hieno mies. Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies."
Tamminen rajaa taitavasti kirjan sisällön, zoomaa keskiöön, Petrin ajatuksiin ja tuntemuksiin. Perhe on tiiviisti mukana, etenkin vaimo Liisa, joka ymmärtävällä asenteellaan usein saa miehen liikahtamaan eteenpäin pahimmista kuopista ja vellomisesta.
"Se viisas neuvo Liisalla kuitenkin oli, että minun pitäisi ottaa vaikutteita isäni elämästä eikä hänen kuolemastaan. Se oli hyvin sanottu. Minun olisi pitänyt ottaa vaikutteita isäni elämästä jo silloin, kun isä eli. Mutta minä olin ajatellut, että isä on väärässä. Siis lähtökohtaisesti väärässä. Sillä tavalla lähtökohtaisesti kuin isät ovat."
Petri pyrkii kiivasti etsimään "huojentavia ajatuksia". Omilta lapsilta niitä on turha odottaa, mikä on riemastuttavan tutunkuuloista tosielämästä, ja oikein. Sukupolvet etenevät eri tahtiin, erilaisine huolenaiheineen.
"- Silloin puhelimessa kun mä kuulin että mun isä on kuollut se oli teknisesti ottaen mun isän kuolinviesti. Mutta käytännössä se oli mun oma kuolinviesti. Tajuatteko te? Ja sitä tietoa mä olen nyt puoli vuotta käsitellyt. Mutta pitääkö mun käsitellä sitä siihen asti että mä tosiaan kuolen?
Poika ja tyttö eivät yrittäneetkään vastata. He eivät vaivautuneet ottamaan edes pohdiskelevaa ilmettä. Aihe pelkästään pitkästytti heitä. Se oli kiehtovaa. Voittoisaa välinpitämättömyyttä."
Vaikka kirja luonnollisesti tuo asiansa esiin Petrin piirteiden ja olemassaolon tapojen kautta, siinä on paljon monelle tuttua ja siten lohdullista. Tässä elämäksi nimetyssä ajanjaksossa kun nyt vain on asioita, joita jokainen joudumme kohtaamaan, halusimme tai emme. Tamminen tekee niitä näkyviksi ammattikirjailijan nautittavalla otteella ja huumorin maustamalla nokkelalla tavallaan. Tiiviisti: Kirja on kiihkeä, ammattimaisesti toteutettu päiväkirja taiteilijan isän kuolemasta.
Raivaako Tamminen isäkäsittelyllään tilaa omalle pojalleen? Tai tekee elävän testamenttia, jonka haluaa jälkipolville jättää joskus kaukana tulevaisuudessa pohdittavaksi? Hänen poikansa Antti Rönkä on vuoden 2019 esikoiskirjailija. Kiinnostava asetelma, isä-poika-suhteen ohella, eikä lukijalla ole mitään sitä tai siitä kertomisesta vastaan, päinvastoin. Voivatko he olla kollegoita vai voittaako kilpailuvietti? Tai hoivavietti? Näkevätkö he toisensa myös ihmisinä ja aikuisina? Ainakaan he eivät ole samanlaisia, käy ilmi sekä molempien omista kirjoista (joita pojalla on toistaiseksi yksi, Jalat ilmassa, bloggaus tulossa) että esittelyn mukaan keväällä 2020 ilmestyvästä yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen.
Kenelle: Keski-ikäisille, sukupolvien vaihtumista ihmetteleville, vanhemmuutta pohtiville.
Muualla: Kirja ei oikeastaan ole ollenkaan mukava, sanoo Kirjan pauloissa, vaikka nauraa ääneen lukiessaan.
Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. Kansi Piia Aho.
Romaani vaikuttaa autofiktiolta, mutten tiedä tosipohjasta. Kirjassa on kuitenkin Petri-niminen keski-ikäinen mies, joka seuraa vanhempiensa haurastumista, isänsä kuolemaa. Kun mies tajuaa kuolevaisuuden konkreettisesti, hän säikähtää pahasti, hyytyy täysin. Mitä mies oikeastaan kohtaa? Oman kuolemanpelkonsa lisäksi syyllisyyden kaikesta, jonka mies ajattelee menneen pieleen isäsuhteessaan, omasta syystään. Pienen pojan kyltymättömän hyväksynnän haun. Olinko hyvä poika, rakastiko isä minua? Onnistuinko?
"Isä ottaa olkapäästäni tukea. Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi: - Sinä olet Petri hieno mies. Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies."
Tamminen rajaa taitavasti kirjan sisällön, zoomaa keskiöön, Petrin ajatuksiin ja tuntemuksiin. Perhe on tiiviisti mukana, etenkin vaimo Liisa, joka ymmärtävällä asenteellaan usein saa miehen liikahtamaan eteenpäin pahimmista kuopista ja vellomisesta.
"Se viisas neuvo Liisalla kuitenkin oli, että minun pitäisi ottaa vaikutteita isäni elämästä eikä hänen kuolemastaan. Se oli hyvin sanottu. Minun olisi pitänyt ottaa vaikutteita isäni elämästä jo silloin, kun isä eli. Mutta minä olin ajatellut, että isä on väärässä. Siis lähtökohtaisesti väärässä. Sillä tavalla lähtökohtaisesti kuin isät ovat."
Petri pyrkii kiivasti etsimään "huojentavia ajatuksia". Omilta lapsilta niitä on turha odottaa, mikä on riemastuttavan tutunkuuloista tosielämästä, ja oikein. Sukupolvet etenevät eri tahtiin, erilaisine huolenaiheineen.
"- Silloin puhelimessa kun mä kuulin että mun isä on kuollut se oli teknisesti ottaen mun isän kuolinviesti. Mutta käytännössä se oli mun oma kuolinviesti. Tajuatteko te? Ja sitä tietoa mä olen nyt puoli vuotta käsitellyt. Mutta pitääkö mun käsitellä sitä siihen asti että mä tosiaan kuolen?
Poika ja tyttö eivät yrittäneetkään vastata. He eivät vaivautuneet ottamaan edes pohdiskelevaa ilmettä. Aihe pelkästään pitkästytti heitä. Se oli kiehtovaa. Voittoisaa välinpitämättömyyttä."
Vaikka kirja luonnollisesti tuo asiansa esiin Petrin piirteiden ja olemassaolon tapojen kautta, siinä on paljon monelle tuttua ja siten lohdullista. Tässä elämäksi nimetyssä ajanjaksossa kun nyt vain on asioita, joita jokainen joudumme kohtaamaan, halusimme tai emme. Tamminen tekee niitä näkyviksi ammattikirjailijan nautittavalla otteella ja huumorin maustamalla nokkelalla tavallaan. Tiiviisti: Kirja on kiihkeä, ammattimaisesti toteutettu päiväkirja taiteilijan isän kuolemasta.
Raivaako Tamminen isäkäsittelyllään tilaa omalle pojalleen? Tai tekee elävän testamenttia, jonka haluaa jälkipolville jättää joskus kaukana tulevaisuudessa pohdittavaksi? Hänen poikansa Antti Rönkä on vuoden 2019 esikoiskirjailija. Kiinnostava asetelma, isä-poika-suhteen ohella, eikä lukijalla ole mitään sitä tai siitä kertomisesta vastaan, päinvastoin. Voivatko he olla kollegoita vai voittaako kilpailuvietti? Tai hoivavietti? Näkevätkö he toisensa myös ihmisinä ja aikuisina? Ainakaan he eivät ole samanlaisia, käy ilmi sekä molempien omista kirjoista (joita pojalla on toistaiseksi yksi, Jalat ilmassa, bloggaus tulossa) että esittelyn mukaan keväällä 2020 ilmestyvästä yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen.
Kenelle: Keski-ikäisille, sukupolvien vaihtumista ihmetteleville, vanhemmuutta pohtiville.
Muualla: Kirja ei oikeastaan ole ollenkaan mukava, sanoo Kirjan pauloissa, vaikka nauraa ääneen lukiessaan.
Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. Kansi Piia Aho.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti