sunnuntai 29. elokuuta 2021

Pascal Mercier: Sanojen paino

Haluaisin täydentää Hesarin arviota kirjasta Sanojen paino: emme täysin samaa kirjaa kriitikon kanssa lukeneet. 

Kyllä, hienostunut ja sivistynyt kirja on, ja päähenkilö, lontoolainen kielenkääntäjä Leyland tosiaan elää kulttuuri-idyllissä, kuten arvio sanoo. Hänen italiaissyntyinen vaimonsa Livia peri aikanaan suvultaan kirjankustamon, jolloin perhe kaksine lapsineen muutti Lontoosta Triesteen. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, Livia edesmennyt ja Leyland miettii, kumpi oikeastaan on hänen kotikaupunkinsa ja mitä tehdä ajalla, jota on vielä jäljellä. 

Sitä piti olla vain vähän: mies saa outoja kohtauksia, joissa puhe puuroutuu, tajukin saattaa mennä, ja lääkäri antaa ensin väärän diagnoosin. Tuskaisan jakson jälkeen virhe oikaistaan, ja hän totuttelee ajatukseen, ettei kuolekaan ihan vielä. Kielinero Leylandin ainainen haave on opetella kaikkia Välimereen rajoittuvien maiden kieliä ("Älä unohda maltan kieltä"). Vielä ehtii siis haalia lisää oppia, mutta mitä muuta? Ajankulun olemuksen mietintää ja muistoja tarinassa on paljon, mutta myös konkreettisia sanojen ja ilmausten käännöspohdintoja, tulevaisuuteen katsomista ja kannanottoja muun muassa tv-ohjelmien puhetapaan, eutanasiaan, suuriin maailmantapahtumiin suhtautumiseen...

"Totuus oli siltikin, että loppujen lopuksi oli ratkaisevaa oli se, kuinka jokainen eli oman elämänsä, jokaisen kohtalon käänteen,jokaisen onnen ja epäonnen hetken."

Kirjan tärkein anti ja pointti (minulle) on Leylandin pohdinta kielestä. Sanoista, teksteistä, merkityksistä, kielten eroista, vivahteista kirjoittamisessa ja kääntämisessä - molemmista puhutaan ja molempia ajatellaan paljon, filosofisessa mielessä "puhtaasti": rakkaudesta lajiin, viisautta etsien, molempia koko ajan kerryttäen. Nostaisin tämän etualalle, ja vasta kaukana sen takana tulevat luontosuhde ja muut mainitut seikat.

"Millään muulla ei ollut koskaan ollut hänelle merkitystä, vain sanoilla. Asiat olivat olemassa vasta, kun ne nimettiin ja lausuttiin ääneen. Asenne oli tullut täysin hakematta, ja niin oli ollut alusta pitäen."

Jo aikuistuneet lapset sekä ystävät ja kollegat molemmissa maissa ovat miehen tarinassa tärkeitä, mutta heidänkin kanssaan puhutaan paljon, eniten, edellä mainituista asioista. Leylandin elämässä kaikki, ystävyydestä rakastamiseen, työstä vapaa-aikaan, kietoutuu sanoihin. Kirja on oikeastaan rakkaustarina, suuresta rakkaudesta kieleen, niin puhuttuun kuin ajateltuun. Hurmaavaa himolukijalle ja kielen ystävälle! 

Satumaista ehkä, mutta lällyyden kirjailija onnistuu välttämään. Tosin kaivattua säröä en olisi minäkään pannut pahakseni: sen olisi voinut lisätä vaikkapa tekemällä perheidyllistä hieman rosoisemman ja edes toisesta lapsesta täysin erilaisen, joko tyystin eri asioista innostuvan tai mistään piittaamattoman "ganstan" vastakohdaksi kieltä intohimoammattinaan tehneille vanhemmilleen. Toisaalta säröinen kirja olisi jo toinen teos. Sitä paitsi pituutta on nytkin riittävästi, ja kuten kriitikko (linkki yllä) sanoo, jonkin verran se sisältää vellovaa toistoa, mitä en tässä pitänyt pahana - niinhän ajattelussammekin on, eikä tarinan juju ole juonessa. Joka muuten etenee Leylandin mietinnällä siitä, ovatko vuosikaudet kääntäjänä hukuttaneet hänen oman äänensä. Miten sen voisi löytää? Ja olisiko hänestä kertojaksi?

"Oli uskomatonta, Leyland mietti, mistä kaikesta oli päätettävä, kun ei ollut kääntäjä, vaan kertomusta itsenäisesti sepittävä kertoja."

Pidin kirjasta paljon, osui oikeaan kohtaan ajassa ja sisällössään. Suomennokselle ei täyttä kymppiä - pyörätuoli ei ole rullatuoli ja muutama muu kohta hieman särähti, mutta silti: sanojen ja merkitysten rakastajille upean upottava teos! 

"Kirjoittaminen: itsensä peilaamista."

Sveitsiläinen kirjailija Mercier on filosofian tohtori, joka kirjoittaa saksaksi, ja kirja on häneltä toinen suomennettu. Yöjuna Lissaboniin julkaistiin suomeksi 2010. 

Kenelle:
Kielen (kielten) ystäville, kääntäjille, kirjoittajille, intohimolukijoille, kotifilosofeille. 

Muualla: Tarukirja sanoo kirjaa erinomaiseksi ja kertoo siinä olevan "kieliin, kääntämiseen, muistoihin ja aikaan liittyvää pohdintaa. Siinä on myös uskollista ystävyyttä ja lämpimiä ihmissuhteita."

Pascal Mercier: Sanojen paino. (Das Gewicht der Worte). Suomennos Tuulia Tipa. Tammen Keltainen kirjasto 2021. Kansi Markko Taina.


8 kommenttia:

  1. Sanojen painon tahdon jossain vaiheessa lukea! Vaikuttaa todella nappivalinnalta kirjallisuuden ystävälle. :)

    VastaaPoista
  2. Minäkin ihmettelin Hesarin arviota. Sinun kanssasi olen aivan samaa mieltä. Tässä kirjassa tärkeintä ovat sanat ja kielet. Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit, me luimme siis saman kirjan :)

      Poista
  3. Minä koin tämän kirjan äärellä sekä ihania uppoutumisen hetkiä että turhautumista. Kieli ja kielen pohdinta sykähdytti ja kirjassa oli monia kiinnostavia henkilöitä ja sivupolkuja. Väliin turhautti se, että samoja tapahtumia ja keskusteluja käytiin läpi moneen kertaan, ensin "livenä" ja sitten Leylandin kirjeen muodossa. Huomasin niissä kohdin välillä kadottavani lukemisen flow-tilan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle - jo lähimuistin pätkimisestä kärsivälle - toisto sopi hyvin, ja ne kohdat saattoi nopeasti "lukaista", jos alkoi junnata. Ihan loppu oli minusta väsyttävin, eikä tuonut enää paljon lisää, kun ne aiemmat pohdinnat olivat niin upottavan luettavia. Kiitos Tiina!

      Poista
  4. On jo vähän aikaa siitä, kun kuuntelin. Mutta olen Tiinan kanssa samoilla linjoilla. Toistoa ja liian pitkä, mutta eri kirlten vertailu oli varsin mielenkiintoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voikohan tuollaista kielipäätä oikeasti olla olemassa, jäin pohtimaan... Kieliin ja sanoihin hullaantuneita ainakin on!

      Poista