lauantai 6. marraskuuta 2021

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut tiukasti ajassa elävän tarinan, tässä ja muutaman kymmenen vuoden päässä tulevassa. Miltä miessukupolvien ketju näyttää näin tarkasteltuna, Ilmarin, hänen isänsä Markun ja poikansa Vilhon silmin? 

Ilmari on ohjaaja ja käsikirjoittaja, jota ei kiinnosta kaupunki-infra tai kodinkorjaus. Hänen heimonsa on teatteri, kätensä pehmeät kirjoittajan kädet, mielipiteensä "veronmaksajien rahoilla leikkivän" kulttuuri-ihmisen, mikä risoo hänen talotekniikkayrittäjä-isäänsä. Markku on jo eläkeläinen ja leski, Ilmari huolestuu miehen kunnosta riittävästi pyytääkseen tämän Savosta luokseen Helsingin Käpylään, vaikkei oikeastaan välittäisi tavata koko äijää. 

Isä haraa vastaan, mutta päättää tulla, ehkä kuntonsa tajuten ja myöntyen lähentymiseen myös ymmärryksen tasolla - välit ovat etäiset, kuten suurten ikäluokkien välit lapsiinsa usein. Mielensäpahoittajaa muistuttava Markku, jonka verenpainetta nostaa vääränlaisen pojan lisäksi naisvetoinen hallitus, saapuu bussilla Helsingin linja-autoasemalle. Ilmari menee vastaan, mieli täynnä suuria ja pieniä taiteellisia suunnitelmia. Ehkä pitäisi joskus ohjata elokuva, joka

"vahvistaisi hänen asemaansa kokonaisvaltaisena kulttuuripersoonana ja siten myös teatterin ja tv-draaman kentillä. Kirjan hän kirjoittaisi jossain vaiheessa ilman muuta, se ei voinut olla edes erityisen vaikeaa;..."

Ilmari ei ole miellyttävä ihminen, mutta inhimillinen hän on: hänen käsityksensä itsestään on hämärä ja erilainen kuin muiden silmin katsottuna. Markkua, ukkiaan, Vilho aikuisena sanoo kamalaksi, mutta silti hän piti tähän yhteyttä. Poika kaipasi miehen mallia, tai pojat kaipasivat: sekä Ilmari että Vilho pettyivät omiin isiinsä, ehkä jo Markku omaansa. Maailma muuttuu niin nopeasti, etteivät ihmiset ehdi muuttua mukana malleista seuraavalle sukupolvelle käydäkseen! Ydinajatus on:

"En tee elämässäni isäni virheitä. Mitä ikinä teenkin, niitä minä en tee. Se oli ollut hänen elämänsä ohjenuora, ja mielestään Ilmari oli pitänyt siitä kiinni kohtuullisen hyvin."

Tietenkin hän tekee kaikki samat virheet ja liudan muita. Sonjan, vaimon, mielestä Ilmari ei ole läsnä vaimonsa ja lastensa elämässä. Rutiinilla eletään yhdessä, kunnes ei enää eletä. 15-vuotias Vilho syyttää erosta äitiä ja muistelee aikuisena:

"Lähinnä olin äidilleni silti vain vihainen. Olin koko ajan niin helvetin vihainen, ja nimenomaan Sonjalle. Hänhän kaiken oli hajottanut, hän meidät tänne järjestänyt, hän ja yksin hän."

Sonjan tarinassa vilahtava äiti on tutunoloinen rouva, joka ymmärtää nuoremman lapsenlapsensa Kertun jalkapalloharrastuksen, mutta keppihevostelu on liikaa. Sukupolvierot ovat isot myös naisilla.

"- Jaa. Erikoista. - Erikoista, Sonja ajatteli: äidin suosikkisana. Hän muisti sen jo omasta nuoruudestaan, erikoista oli kaikki mitä äiti ei välittömästi ymmärtänyt, ja sellaisia asioita oli aina ollut paljon."

Aikuisena Vilho pakenee uutta viruspandemiaa ukin talolle, samaan jossa Ilmari asui edellisen pandemian - meille nykyisen - aikaan. Kun Vilho löytää isänsä muistiinpanot ("matskua"), hän alkaa kirjoittaa kirjaa, jatkaa isänsä keskenjäänyttä työtä. Poika astuu isänsä saappaisiin, kirjallisesti ja kirjaimellisesti, mutta elää täysin erilaista elämää, jossa maapallon surkea tilanne sävyttää arkea, Suomi on osa Pohjoismaiden unionia ja yhä uusia rokotteita odotetaan kiihkeästi. Kultaiset vuodet, joita me olemme eläneet, ovat takana. 

"Elämä, jota tämän kertomuksen henkilöt elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut."

Vaikka heillä oli kaikki. "Tavallaan olimme kaikki vain pilalle hemmoteltuja paskiaisia."

Kirja pursuaa helmilauseita ja tärkeitä ajatuksia, miesnäkökulma on kiinnostava - ja tosi. Se on luettava ajatuksella, rauhallinen esitystapa puhuttelee minua entistä enemmän. Luettavuudeltaan kirja ei ole soljuvin, mutta kirjailijan tyyliin vauhti ei taida kuulua: en ole juuri lämmennyt aiemmille romaaneille ehkä juuri tästä syystä ja siksi, että ne ovat käsitelleet minulle vieraita aihealueita, puhuneet vierasta kieltä. Miehen kirjoitustaidot toki tiedän lehtijutuista, kolumneista ja muista teoksista, kuten tietokirjasta Minun Amerikkani, Kjell Westö -yhteistyönä tehdystä kirjeromaanista 7 + 7 Levottoman ajan tarinoita ja riipaisevasta muistelmasta Ihmettä kaikki

"Me siinä maailmassa edes jonkin aikaa eläneet olemme viimeinen ikäluokka, jolle teksti on jollain tapaa merkityksellistä ja meistä joillekuille ehkä jopa erityisen kunnioituksen arvoita. Vaalimme katoavaa aarretta."

Kenelle: Sukupolviromaanien ystäville, miesnäkökulmaa hakeville, tulevaisuuteen kurkistaville, levollista esitystapaa arvostaville.

Muualla: Tuijata piti siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho ja alkuperäinen kuva Petteri Järvinen.


Helmet-haasteessa 2021 sijoitan kohtaan 13: kirja liittyy teatteriin. Sopii myös kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, ja 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa.


2 kommenttia:

  1. Olen lukenut Itkoselta Anna minun rakastaa enemmän, josta pidin. Tätä voisi kokeilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suositan, tosin tämä on erilainen. Mutta hieno.

      Poista