Julia Phillips: Katoava maa

Taas eksoottisessa maassa. Nyt Venäjän itäkolkassa, Kamtšatkan niemimaalla, joka on pikkuisen Suomea suurempi alue noin Alaskaa vastapäätä meren toisella puolen. Sielläkin on elämää, kyliä ja kaupunkeja, ajatella! 

Vuoristoa, alankoa, rannikkoa, tulivuoria, geysirejä, Kuolemanlaakso. Tundra eristää niemimaan Venäjän suurmantereesta, ja paikka on muutenkin eristäytynyt: Neuvostoliiton aikana alue oli suljettu, ymmärtääkseni sota- ja ydinkoetarkoitusten takia. Alueella asuneet monet alkuperäiskansat, eveenit, korjagit ja mitä niitä nyt on, on pyritty venäläistämään, jo Amerikasta tunnetuin seurauksin. Karhuja eivät sentään pystyneet hävittämään, niitä esiintyy kirjassakin, joka kertoo tämän ajan arkielämästä niemimaalla trilleripainotuksella.

Sofia ja Aljona kulkevat hiekalla Beringinmeren rannalla. 11-vuotias Aljona joutui usein vahtimaan pikkusiskoaan, jota kutsuu välillä pikkukakaraksi - onhan tämä vasta 8 ja käyttäytyy tottelemattomasti. Kotiin on pitkä bussimatka, ja kun ystävällinen mies tarjoaa kyytiä hienossa autossaan, Aljona hieman epäröiden suostuu. Sen jälkeen tyttöjä ei nähdä koskaan. Eikä paikallisten tyttöjen elämä ole ennallaan; varoittelut, vartioinnit ja kauhutarinat seuraavat heitä ikuisesti. 

Kadonneita on muitakin, käy ilmi. Kuten Lilia, joka tosin oli jo täysi-ikäinen, saattoi vain haluta eroon kotikonnuistaan ja perheestään. Ei ihme, nurkkakuntaisuus kukoistaa syrjäisillä seuduilla.

"Valentina Nikolajevna laski kaukosäätimen kädestään. - Nyt hukumme turistivirtoihin ja muuttoliikkeeseen. Alkuperäiskansojen villeihin. Mokomiin rikollisiin. Oljan olisi kannattanut pitää kielensä kurissa, mutta hän kysyi: - Eivätkö alkuperäiskansat ole aina olleet täällä?"

Kadonneiden tyttöjen äidit. Ja Oksana, joka ehkä näki sieppaajan; Maks ja Katja; Kjuša, joka oli elänyt kesät tundralla vanhempiensa kanssa, joka oppi kaupungissa tanssimaan, valitsemaan itse; Lada ja Maša, lapsuudenystävättäret.

"Maša saattoi kantaa Ladan rakkautta mukanaan kaikkialle, mutta se ei taannut kenenkään turvallisuutta. --- Kauniista Mašasta, joka oli kasvanut aikuiseksi, mutta oli silti kuin lapsi. Eikä pelännyt vaaraa, joka häntä varmasti odotti."

Lilian sisko Nataša ja veli Denis, joka "uskoi vilpittömästi, että sisar oli kaapattu tähtiin." Revmira ja Gleb, jonka äiti itki jo silloin, kun poika vei valittunsa kotiin, kuuluihan tämä alkuperäisväestöön. Nadja, jota oma äiti ei hyväksynyt. Zoja, jolla on kaikki hyvin - poliisipuoliso, kaunis koti ja vauva - mutta outoja haluja. Kaikki he muistavat tyttöjen katoamisen, johon yritetään löytää vastaus viimeiseen saakka. Paitsi ei ehkä viranomaisten toimesta. 

Pursuavasti kiinnostavia elämäntarinoita, pieniä hetkiä ja suuria päätöksiä, samastuttavaa ja vierasta. Yhdysvaltaisen Phillipsin kirja oli National Book Award 2019 -ehdokas, joka kiehtoo ja kauhistuttaa myös suomalaista lukijaa. Se on ilo lukea, mutta jättää jälkeensä raskaan surullisuuden. Miten kädetön voi virkavalta olla, miten tyttöjä kohdellaan, miten alkuperäiskansoihin suhtaudutaan, miten ahtaissa rajoissa toimitaan, niin maantieteellisesti kuin mielellisesti.

Parhaimmillaan teos on olosuhteiden ja näkymien kuvauksessa; kuin oikeasti olisin käynyt matkalla. Hurja, vetävä ja kammottava kirja.  

Kenelle: Maailmanmatkaajille, oudoista paikoista innostuville, tyttöjen asemaa miettiville, alkuperäiskansojen katoamista sureville, jännitystä ja surua kestäville. 

Muualla: "...maaginen, koska sitä tämä oli, niin montaa ihmistä niin monitahoisesti kuvaava, tiukasti otteessaan pitävä, hieno..." sanoo Helmi Kekkonen.

Julia Phillips: Katoava maa (Disappearing earth). Siltala 2021. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Miika Immonen.