torstai 12. tammikuuta 2023

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset

Venäjän hyökkäyssota pakotti ukrainalaiset pakenemaan sankoin joukoin kotoaan. Omien evakkojemme kokemukset itänaapurin vallatessa osia Suomesta tuntuvat nyt arvokkailta tietää ja ymmärtää. Pakolaisuus puhuttaa, jatkossa yhä enemmän, luulen, kun ilmastokriisi alkaa vaikuttaa toden teolla. 

Minna Kettusen kirja on siten erittäin kiinnostava ja informatiivinen. Vaikka kirja on tehty fiktion muotoon, se kuvaa konkreettisesti karjalaisen Salmin pitäjän Kirkkojoen kylän väen evakuoinnista Savoon, Lapinlahdelle, vuonna 1944. En ole aiemmin lukenut näin tarkkaa kuvausta siitä, miten evakuointi käytännössä tapahtui. Miten tieto ja päätös tuli tietoon, miten ihmiset toimivat ja tilanteeseen suhtautuivat. Eivät niin kauhuissaan kuin luulisi, sillä he uskoivat palaavansa, kuten  kolmisen vuotta sitten ensimmäisen evakkoreissun jälkeen. 

Paavali Linnulla perheineen oli kaunis koti, yksi harvoista, jotka olivat säästyneet tuhopoltolta ensimmäisen reissun aikana. Kuikan perhe oli menettänyt kaiken, mutta Sanni Kuikka ei ollut kovin kateellinen Linnuille, sillä näiden kaksi poikaa taisteli rintamalla, eikä heidän oloistaan ollut tietoa. Sannin lapset olivat onneksi vielä pieniä ja äidin helmoissa. Sitä paitsi uudisrakentaminen oli hyvässä vauhdissa. 

Junaan ahtauduttiin jälleen. Matka oli pitkä, meluisa ja nälkäinen.

"Olivatpa jotkut vaimot toranneetkin kovasti siitä, miten toinen oli ottanut mukaan aivan turhaa tavaraa niin, että toisen tarpeelliset eivät olleet mahtuneet mukaan. Riita oli loppunut siihen, kun ylilentäneestä viholliskoneesta oli ammuttu junaa ja luodit olivat rapisseet aivann vaimojen viereen. Välillä juna oli ollut pysähdyksissä pitkiä aikoja, kun oli pitänyt antaa tietä sotilaskuljetuksille."

Rautatie vei väsyneet matkalaiset kylälle, jonka asemarakennuksen seinässä luki Alapitkä. Siellä oli valmistauduttu huolella ja kokemuksen turvin tulijoihin. Ison talon, Alapitkän hovin, emäntä Alina Miettinen komensi tyttärensä Leenan ja Lahjan opettajattaren käskyn mukaan töihin tulijoiden vastaanottoon. Ensin nämä majoitettaisiin koululle ja siitä taloihin, joista kukin hakisi sopivaksi katsomansa vieraat kotiinsa epämääräiseksi ajaksi. Työtä se teetti, ja ruuankulutusta, mutta mikäs auttoi.

"Lottatytöt menivät junasta purkautuvien tulijoiden luo, kuten käsky oli käynyt, reippaina ja hymyillen. - Tervetulloo Alapitkälle. Tuolla koululla on teille ruokoo. Vaitonaisina, puutuneita jäseniään vähän oikoen Salmin kirkkojokiset lähtivät kulkemaan heille osoitettuun suuntaan."

Siitä lähti savolaisten ja karjalaisten yhteiselo Alapitkällä, yhteisen vihollisen takia, mutta hommat hoidettiin kuten kuului. Ison porukan tulo pienelle kylälle ei ollut läpihuutojuttu, sopeutumista vaadittiin vastaanottavissa taloissa. Nuorilla on omat murheensa ja ajatuksensa, vanhemmilla omansa.  Kinasteltiin elintilasta, ystävystyttiin, pelättiin desantteja, papin käyntejä ja pääpiru Stalinin aivoituksia. Suomen historia selvenee lukijalle noilta vuosilta ruohonjuuritasolla. 

Kirjassa puhutaan suomen lisäksi murteita, savoa ja livvinkarjalaa, aunuksenkarjalaa, jota ei välttämättä suoraan ymmärrä mutta kommentit selitetään hyvin, lukeminen ei ole hankalaa. 

"Mondu kerdoa on parembi kummeksie mieles vai, da olla vaikkane, oli Paavali opettanut: useimmiten oli parempi vain mielessään hiljaa ihmetellä." 

Palaavatko Miettisten Veikko tai Linnun pojat rintamalta, miten vanhukset kestävät matkan rasitukset, antaako sopu sijaa kiukkuisen emännän Martan talossa ja kuka on ladossa piileskelevä mies ja millaisia ovat karjalaiset piirakat? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuu rauhansopimuksen solmimisen jälkeen? Paljon on väellä - ja lukijalla - jännitettävää ja mietittävää. 

Raskaasta aiheesta huolimatta lukijalle jää toiveikas olo: ihmisten selviytymiskyky ja toimeliaisuus herättää kunnioitusta. Eri sukupolvien kuvaukset luovat myös toivoa. Elämä pyrkii pintaan ja jatkumaan, kaikissa oloissa.

Hieno, personallinen teos, joka avaa evakkotodellisuutta realistisesti, myös heidän vastaanottajiensa näkökulmasta.  

Kenelle: Pakolaisuuden todellisuudesta kiinnostuneille, evakoiden läheisille, Suomen historian ystäville. 

Muualla: Tarinaa esitettiin näytelmänä Alapitkällä vuonna 2017, josta kertoo Sivukirjoituksia.

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset. Väyläkirjat 2022. Kansikuva Hannu Turunen.

4 kommenttia:

  1. Arvokas nosto, on jäänyt viihteellisempien teosten jalkoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja pieni kustantaja, mutta merkittävä teos.

      Poista

  2. Jos kirja ei ole raskaslukuinen se voisi tulla historiaan tutustumis mielessä luetuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole raskas eikä kannata säikähtää niitä muutamia ei-suomalaisia sitaatteja. Niiden merkitys selitetään heti perään, kuten tuosta yltä esimerkistä tekstissäni näkyy.

      Poista