Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Kirjan nimi viittailee synkkään sotateemaan, mutta itse teos ei näyttäydy synkkänä. Se sisältää sota-aiheiden lisäksi pohdintaa muun muassa musiikista ja kirjoittamisesta, ja etenkin erään nuoren pojan tiestä siihen pisteeseen, missä hän on nyt - ja siitä pisteestä. 

Matkalla oli intti, jonka kirjailija suoritti siviilipalveluksena museotöissä ja jaksona Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Läheisen Teboilin nurmikolla tiivistyvät ajatukset sodasta, ja viihtyisä ympäristö kutsuu mukaan lonkeroa juomaan tunnettuja idän suhteita kommentoineita henkilöitä, kuten Matti Vanhasen ja Eero Heinäluoman. 

Vaikka kirjailija ilmoittaa, ettei ihmisyys ole ensimmäisenä hänen agendallaan, tekstissä on mukana hämmästyttävän paljon persoonia, isoisästä Black Sabbathin jäseniin* ja Tommi Liimattaan. Kirjoittajaa koskettaneiden taiteilijoiden työtä ruoditaan, urheiluun otetaan kantaa omakohtaisin kokemuksin, kuten esseissä kuuluu ("Urheilija on kuolematon, kirjailija korostetun kuolevainen"), kulttuurillista omimista ja fiktion vapauksia käsitellään ("...taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan" ja kirja-alan "kohuja" sekä kirjallisuuden roolia ruoditaan. ("Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala.") Niin, Jumala, hän on läsnä niin kirjassa kuin kirjailijan arjessa rukoiluineen ja messukäynteineen, kuten Hurskaisella aina. Ehkä vielä tiiviimmin kuin musiikki ja muu kulttuuri, joka sekin on hänen kirjoituksilleen ominainen aihe.

Kirjakohuista ja omimiskähinöistä olen samaa mieltä kuin kirjailija, pintavaahtoa, mutta kuolinilmoituksista en: hän ei niitä kannata, kun minusta niiden pitäisi olla Hesarin mobiiliversion vakiosisältöä, niin että henkilöitä voisi hakea nimellä. Tietopankki poistuneista olisi arvokas.

Hyvän kirjan tavoin esseeteos antaa paitsi ajateltavaa myös tietoa. Kuten Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä, jolle tietysti kävi köpelösti (teloitettiin). Tai kirjailija Teuvo Saavalaisesta (vertaa Klaus Ove Knasgård). Löysin myös samastumiskohtia, pellon reunasta teininä lähteneenä, kun hän vertaa Kruununhakaa synnyinkuntaansa Peltoniemeen:

"En kiirehtisi väittämään, että rodullistettu, suomen kielen hallitseva ja helsinkiläinen kirjailijanalku lähtisi automaattisesti mittavammalta takamatkalta kuin itse lähdin, kun aloin 16-vuotiaana kirjoittaa Peltoniemessä. 

Kulttuurisuvun vesa ja rodullistettu päätyvät samaan lukioon. He ovat perustaneet yhteisen runopodcastin ennen kuin kaltaiseni on ehtinyt omin silmin nähdä Kirjatalon interiöörin."

Huumorin tyyli näkyy tekstinäytteistä. Osuvia havaintoja, tarkoin lausein, häkellyttävänkin suorapuheista ja rehellisen oloista tekstiä, jota on kiinnostava lukea. Näinkin voi mies ajatella ja kokea, onneksemme kirjoitustaitoisesti.

* Tiesitko, että Hurskainen on kirjoittanut Ozzy Osbournesta esseekirjan, nimeltään Ozzyteksti? Minä en, ennen kuin googlasin tuotantoa tätä juttua varten.

Lue myös Antti Hurskaisen Suntio, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2023.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala 2024. 

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana, Klaanin suojeluksessa. Nummien kutsu -sarja 1 ja 2.

Pitkästä aikaa löysin viihdettä, joka koukutti heti ja jota lukiessa hymy pysyi kasvoilla, vaikkei kaikki kerrottu ollut suinkaan huvittavaa. Mutta viihdyttävää kyllä ja vetävää niin, että sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla. 

Nummien kutsu -sarja alkaa kirjalla, jossa otsikon mukaisesti klaanin vieraaksi joutuu tai pääsee Agnes, nuori nainen Lontoosta. Hänen vanhempansa muuttavat Agnesin isän töiden vuoksi muutamaksi vuodeksi ulkomaille, joten hellitty ainokainen mutta jo aikuinen Agnes lähetetään isän veljen perheen hoiviin Edinburghiin. 

Eletään aikoja, jolloin matkustettiin laivoin ja hevospelein, ja Agnesilla oletettiin olevan mukavammat oltavat kotimaassa kuin hankalien matkojen takana. Hän on kaunis, fiksu nuori nainen, ja jaloistaan vammainen, joten hän tarvitsee otolliset olosuhteet ja liikkumiseensa apua, kepin lisäksi usein auttavia käsiäkin. 

Pään toimintaan jalkavamma ei vaikuta. Ei ainakaan heikentävästi, vaan oikeastaan päinvastoin, sillä pärjätäkseen terveiden maailmassa Agnes on joutunut oppimaan kekseliäisyyttä ja ennakointia. Sekä rampuutensa ihmettelyn sietokykyä, jossa hän on jo ihailtavan pitkällä. Sitä nimittäin tarvitaan aina uusia ihmisiä tavatessa, mitä kirjassa tapahtuu paljon.

Sedän perheen luona ei nimittäin ole vaivatonta elää. Täti on huolehtivainen, mutta miehensä mielen mukaan toimiva, ja sedällä puolestaan on omat, ei aina päivänvaloa kestävät tekonsa. Heidän tyttärensä Lily inhoaa julkisesti serkkuaan ja pyrkii pitämään tämän sivussa seuraelämästään. 

Agnes kiinnostaa kuitenkin monia, etenkin erästä skottia, Fingalia, joka johtaa MacTorrianin klaania Ylämailla, ja tämän sisarta, joka ystävystyy Agneksen kanssa seurapiirien tyrmistykseksi. Sedän hämärät bisnekset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa MacTorrianin perhe ja setä ovat leppymättömissä vihoissa. Agnes sotkeutuu mukaan tahtomattaan ja joutuu kummalliseen kuvioon kaiken keskelle, väärinkäsityksineen kaikkineen. Ja lopulta MacTorrianin klaanin luo, linnaan Ylämailla.

Sarjan toinen osa kuvaa Agneksen ja lähipiirin elämää Skotlannissa. Suhde Fingal MacTorrianiin on edennyt, monen mutkan kautta tietysti, kuten genren olemukseen kuuluu - mutta viihdyttävyys on edelleen ykkösenä. Rakkautta riittää, mutta myös vaikeuksia: pelkkää pinkkiä unelmaa Agnes ei elä. Vai elääkö sittenkin? Fingalin ja klaanin liiketoiminta pakottaa pariskunnan Lontoon-matkalle, juuri niiden ihmisten luo, joita Agnes haluaisi vältellä. 

Nautin Agneksen fiksuudesta, Skotlannin maisemista ja ajankuvauksesta erikoisesta kulmasta, vammaisen henkilön silmin. Vauhdikas ja sujuva eteneminen lyhyin luvuin tekee lukemisesta vaivatonta, henkilöhahmojen muotoutuminen pitää kiinnostuksen yllä. Erinomaista kotimaista historiallista romantiikkaa hetkeen, jolloin kaipaa helposti sulavaa muttei noloa viihdettä. Sarjaa on seurattava jatkossakin.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025). Nummien kutsu -sarja 1 ja 2. 

Kirjat on julkaissut Otava-konserniin kuuluva Karisto.

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.

Silja-Elisa Laitonen: Taakka

Silja-Elisa Laitosen hieno historiallinen Suviranta-trilogia päättyy (voi ei!) kirjaan Taakka. Pidin hurjasti aiemmista teoksista Valinta ja Haavat, jotka kertovat suorasukaisesti ja tuoreella kulmalla helsinkiläisen Raakelin vuosista sodan aikana lottana ja rauhan ajan alusta. Kolmas osa nostaa koko sarjan vielä uudelle tasolle, johonkin historiallisen ja psykologisen romaanin sekä dekkarin yhdistävään genreen. 

Eletään 1950-lukua, ja Raakelin ura poliisissa etenee rikosetsiväksi murharyhmään. Naisena se ei ole helppo tie, mutta tunnemme jo Raakelin määrätietoisuuden ja neuvokkuuden selvitä kiperimmistäkin tilanteista. (Tosin se ottaa veronsa, kuten sarjaa lukeneet tietävät.) Kollega Hautaviita vetää vahvasti puoleensa, mutta Raakel on naimisissa Voiton kanssa. Voittoa vaivaavat sotatraumat, ja Raakel joutuu lisäksi hoitamaan sukulaistyttöään Elisaa, joka teinitemppuilee kaikin keinoin. Eikä Raakel tunne itsessään äitiyden kipinää. Välit omaan äitiin Gretaan ovat viileät, edelleen.

Linnan Tuntematon sotilas tulee elokuvateattereihin, ja vaikka Raakel ei niin välittänyt miehisestä kirjasta - lotista ei kerrottu mitään konkreettista - hän toisia piristääkseen järjesti leffaillan illallisineen Voitolle, ystävälleen Saimille ja tämän ihastukselle Karille. Voitto oli voinut pitkään hyvin, mutta elokuva oli hänelle liikaa.

"- Ei mennyt kauhean hyvin, Saima totesi. - Miehet sentään tulevat juttuun, hän kevensi, sillä Raakelin ilme oli kuin uitetulla koiralla.
- Miten minä voin olla näin tyhmä, Raakel sätti.
- Minähän tätä ehdotin.
- Sinä et voinut arvata Voiton reaktiota, mutta minun olisi pitänyt. Nytkö kaikki tämä hyvä katoaa? Raakel sanoi ja huokaisi syvään."

Töissä sentään sujuu, vaikka jutut ovat ikäviä. Pedofiilejä, sikiönlähdetyksiä, väkivaltaa. Raakel selvittelee monenlaisia rikoksia, joista kirjaan tulee dekkarin tuntu. Painetta tuo oma taannoinen teko, jonka Raakel tietää rikokseksi. En tiedä, perustuvat tapaukset todellisuuteen vai kirjailijan mielikuvitukseen, mutta ajassaan uskottavia ne ovat. Raakelin esihenkilö on myös kummajainen, siis nainen, Sarlin. Usein nimenomaan naisia tarvittiin naisia koskeviin juttuihin, joten siksi heillekin oli alettu järjestää poliisikursseja jo 1930-luvulla. 

Ajankuva on herkullisen lavea. Kauppoihin tuli uusi villitys, bikinit, Rock around the Clock soi, Amerikkaan muuttanut ystävätär Laila piipahtaa Suomi-visiitillä muotilookissaan, ja ihmiset olivat uteliaita, kuten upouuden Kulttuuritalon avajaisjuhlissa:

"Lailalta kysyttiin politiikasta, kylmästä sodasta ja avaruuteen menosta, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä kilpailusta. Hän osasi vastailla kuten näissä juhlissa kannatti. Laila keskusteli kaikesta mikä kiinnosti Raakeliakin mutta mistä hän ei osannut puhua. Kysyttiin myös Amerikkaan palanneista natseista, ja heistäkin Lailalla oli paljon kerrottavaa. Tuo nainen löysi aina voittajan puolen, ajatteli Raakel vähän kyllästyneenä ja kävi ottamassa lisää cocktailpaloja." 

Raakelia vaivaa edelleen edesmenneen rakkaan tätinsä Elisabethin salaisuus. Se pitäisi vielä hoitaa mieltä painamasta, mikä tarkoittaisi matkaa Vöyrille. (Vöyri on nyt niin in!)  Kesäloma sentään auttoi Raakelia, elämä Voiton kanssa tuntui taas sujuvan, Elisakin alkoi vaikuttaa aikuisemmalta. 

"Uransa lisäksi hän oli onnistunut pitämään itsensä kasassa. Vaikka tehty synti ei koskaan hänen harteiltaan lähtisi, hän oli selvinnyt."

Mutta uusia työtehtäviä ja myös henkilökohtaisia iskuja on tulossa. "Ihmisten tarve teutaroida" ei muuttuisi koskaan, tuumii Raakel. Kuuban sota nostaa synkkiä muistoja. Ja tapahtuu käänne, joka sysää Raakelin mustiin ajatuksiin: itsensä kasassa pito vaatii nyt jotain aivan muuta.

"Raakel oli jo kauan aikaa sitten todennut, ettei ihmiskunta itsessään tule muuttumaan, oli vain ajan kysymys, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. Ihminen oli tikittävä aikapommi. Paljon riippui siitä, millaiset tukijoukot kenelläkin oli. Pahinta oli sota omaa itseä vastaan, ja niillä raunioilla roihusi ikuinen tuli."

Juhlavasti sanottu, mutta kirjan ja koko sarjan paras anti on näkökulma: Raakel ei ole köyhä eikä kipeä, mutta silti sota ja elämä ylipäänsä voivat olla liikaa nuorelle naiselle. Voiko kukaan vastata vaatimuksiin ja olla tyytyväinen tai jopa onnellinen, jos ei ota ohjia omiin käsiin? Siihen vaaditaan tukea, taitoa ja tahtoa. Eikä niitä kaikilla ole nykyisinkään. Soisi jokaisen miettivän osaltaan, miten osaisi lähimmäisiä, etenkin nuoria, tukea, eikä vaatisi oman maun mukaisia ratkaisuja tai taannoisten vanhempiensa opettamia tapoja, jotka eivät enää toimi. Kirjailija Sirpa Kähkönen on monesti puhunut armosta nuoria (ja muitakin) kohtaan (kritiikin sijaan, olen tulkinnut), mikä tuli tätä lukiessa vahvasti mieleen. Vaikka kirja puhuu sota-ajasta, se resonoi vahvasti tähän päivään. 

"Raakel halusi sanoa, miten typerää oli ajatella, että vain miehet saivat seikkailla, että vain miehillä oli haluja, että vai miehet saivat epäonnistua. Sota oli traumatisoinut miesten lisäksi naiset, ja Raakel oli kyllästynyt miesten juoksuhautamuisteloihin ja taiston ylistämisiin. Sodalla oli kaikkien kasvot, silti taas yksi mies oli tahallaan mitätöinyt naisia.* Raakel ei nähnyt asiaa pelkästään lottakysymyksenä vaan kaikkien naisten kokemusten mitätöimisenä."

*viittaus 1950-luvulla ilmestyneeseen miehen kirjoittamaan sotakirjaan, ei Linnan Tuntematon

Raakel ottaa ohjat omiin käsiin. Tai kirjaimellisemmin, moottoripyöränsä sarvet. Sekin on aikanaan uutta, nainen liikenteessä. Paljon samaa hänessä on kuin tädissään oli, hän yllätyksekseen huomaa, mutta toivottavasti Raakel löytää mielenrauhan toisin keinoin.

Kenelle: Historiaa kestäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, sodan seurauksia miettiville, sujuvan ja tapahtumarikkaan tarinan ystäville.
 

Silja-Elisa Laitonen: Taakka. Tammi 2024. Päällys Emmi Kyytsönen, kannen kuvat Abigail Miles, Arcangel ja Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Antti Heikkinen: Rautavaara

Rautavaaran kunnassa Pohjois-Savossa saatiin erinomainen idea: kirja kunnan historiasta on aina hyvä ja tarpeellinen kuntalaisille ja heidän jälkeläisilleen, varsinkin näinä aikoina, kun sukujuuria ja historiaa tutkitaan innokkaasti. Mutta että romaanin muodossa!

Onhan sitä ihan toista lukea kuin kuivakasta asiatekstiä (vaikka luen sitäkin mielelläni, kun aihe on kiinnostava), varsinkin kun tekijä on oikea ja osaava. Ja Antti Heikkinen on. Hän hallitsee kirjoittamisen, tuntee kuvailemansa seudut omasta takaa ja osaa eläytyä asukkaiden elämään ja kohtaloihin, aina kunnan perustamisesta 1874 lähtien.

Tai jo pikkuisen aiempaakin, kun David (Taavetti, Sus-Tuavetti) Korkalaisen perhe alkoi muotoutua. Leskenä ja viiden pojan isänä hän yhytti Hildan emännäkseen ja otti nimiinsä tämän tulollaan olevan lapsen, Tuomaksen. Kirkonkirjoissa ei mainita todellista siittäjää, mikä lie aika yleistä, eikä sitä kukaan kaipailekaan. Paitsi monen sukupolven päässä Kerttu, joka innostuu sukututkimuksesta vuonna 2024.

Kerttu kertoilee etsinnöistään lukijalle aiempien sukupolvien kertomusten lomassa ja sitoo asiat siten näppärästi sukuun ja nykyaikaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin on lukea entisajoista, joissa myös kunnan vaiheet tulevat kuvatuksi perheenjäsenten elämän myötä. 

Yksityiskohdista eräs minua kiinnostava oli meteoriitin putoaminen, jota kirjassa ihmeteltiin, vaikkei sukuun liitykään, mutta olen kuullut juttuja: avaruuskivi tipahti Varpaisjärven puolelle Lukkarilaan, josta isäntä Lyytinen suolta kumman mötikän löydettyään vei sen kotiinsa vuonna 1913. Siellä se pyöri lasten leluna vuosikymmenet ja hävisi: jäljelle jäi vain kylän fiksun papin tutkijoille lähettämä näytepala, jota voi käydä ihmettelemässä Helsingin Luomus-museossa taas keväällä 2025.

Davidin ja Hildan aikaan lukutaito oli vielä harvojen herkkua. Lehmiä pidettiin ja voita myytiin, mutta pääasiassa ”tukkirahojen turvin siinä talossa elettiin.” Metsänmyynnin varassa taisi koko kunta elätellä itseään. Metsäherroista oli moneksi, saamme lukea. Nälkävuosina nähtiin paljaaksi kuorittuja mäntyjä, kun pettuaineksia riivittiin, ja tilattomat kiersivät kerjuulla ja kuolivat, kuten Hildan isä. Hilda muisti aina lämpimän perunakeiton, jota orvoille tarjottiin ja parku tuli, kun lisää ei saanut ja nälkä oli.

”Semmoinen vanha mies murahti äidille, että jos akka saatana ei osaa pitää pentujaan mykkinä, niin niistä tehdään paisti. Että heillä Tiilikassa on syöty lapsia nälkäaikoina ennenkin eikä tuota hankaluutta nytkään. Kukaan ei kieltänyt sitä miestä niin pahoja puhumasta, mutta minulta loppui itkui kuin leikaten.”

Äiti joutui antamaan tytön kasvatiksi, ja siitä Korkalaisen suku sitten osin typistyi lukuisten kuolemantapausten myötä, niukinnaukin jatkui, kun Hildan Tuomas syntyi vuonna 1917. Ja hänen tarinansa vasta kiinnostava onkin ja kuvaa aikaa hyvin: poika kävi Amerikassa ansaitsemassa mutta palasi. Kotiseudulla rehotti viinanpoltto ja mustan pörssin kauppa. Espanjantautia pelättiin ja metsätöissä puurrettiin. Sosialistit intoilivat, osa lähti Venäjälle ”huomattuaan rautavaaralaiset liian tarmottomiksi totiseen työväenyhdistystoimintaan... aate paloi korkealla liekillä monessa pienemmässäkin pitäjässä...Rautavaaralla koko sota oli mennyt ohi kuin kytevän kynttilän liekki.”

Meijeriä ja hyviä teitä olisi enemmän tarvittu kuin kapinoita, tuumi Tuomas, mutta niidenkin saaminen oli hankalaa. Puusavottaa sentään riitti, metsäyhtiöillä oli tiukka ote paikallisista ja rikastumisen tahto, ja liiankin helppo oli houkutella niukkuuteen tottunutta väkeä arvokasta raaka-ainetta myymään. Kunta oli köyhä naapureiden irvileukojen mukaan, ei ”edes omaa käkeä. Sekin oli vaihdettu pulavuosina ohrajauhoihin." Vaikka Rautavaara tunnettiinkin paikkana, jossa metsätöillä saattoi hankkeessa käydä.

Elämä jatkui keillä jatkui. Sota käytiin, ensin yksi ja pian toinen, se Saksan kanssa veljeilty. Ainon pojan Eeron vaimo Alli ahersi ankarasti tilan pitääkseen. Maan talous alkoi kukoistaa, teknologia levisi. (Isovanhempani tekivät saman valinnan kuin kirjan ikätoverinsa: televisio piti saada ennen jääkaappia.) Sitten iski rakennemuutos: ennen pellot olivat ylpeydenaihe, mutta valtio alkoi vaatia niitä pakettiin! Voivuoristakin puhuttiin. Nuori polvi hankki muita töitä ja koulutusta. Kylä alkoi kuihtua. 

Mistä päästään näihin päiviin, kun Kerttu jututtaa mummoaan Allia. Ajankohtaista on katsanto salametsästykseen, joka ei paikallisesti ole ollut ikinä salaista, olen ollut ymmärtävinäni.

"Tämä on niin metsäperukkaa, jotta helposti näille saloille yhen suden hautaa. Tai ahman eli petoelukan minkä tahansa. Sitä on näillä main iankaiken poltettu viinaa ja tehty vaikka mitä muuta koiruutta. En minä ole koskaan ajatellu Jumalan selän takana eläväni, mutta lain selän takana kyllä. Siitä on monta esimerkkiä, joita en sulle ala selostella. Turha on kyselläkään, en ala.
Ai mistäkö se johtuu?
Lie se, että mehtää on paljon ja ihmisiä vähän. Nykysin vielä vähempi."

Kirja käy läpi Suomen ja Rautavaaran vaiheet yhden suvun kautta 1800-luvulta tähän päivään. Lukemista helpotti suuresti kirjan alun sukupuu, jota kurkkailin usein: kenenkäs lapsi tämä olikaan. Tapahtuu paljon, myös sellaista, jota ei usein julkisesti puhuta. Antti Heikkinen on nivonut yhteen pohjoissavolaisia tositarinoita ja rippusen mielikuvitusta, joka istuu kokonaisuuteen saumatta: juuri tällaista pienen metsäisen mutta muuten varoiltaan vaatimattoman syrjäisen seutukunnan elämä on totisesti ollut. Tarinan voisi monistaa moneen kuntaan. Ihmisten keskinäiset suhteet eivät suuresti lämmitä, kun toimeentulo on niukkaa ja arki ankaraa. Uskon, että moni maalla ja etenkin Savossa sukujuuria omaava löytää paljon tuttua. Niin minäkin tein. 

Hieno teos, josta kiitokset paitsi kirjailijalle myös idean esittäneelle Rautavaaran kunnan aiemmalle johtajalle Henri Savolaiselle ja kunnanvaltuustolle, joka rohkeasti hyväksyi kirjanteon kunnan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekä WSOY:lle viimeistelystä ja kirjan markkinoille saattamisesta. Kuntapäättäjien soisi ottavan tästä oppia paitsi tukeakseen kuihtuvaa kulttuurialaa - maamme henkistä juurta - myös kuntalaistensa yhteiseksi hyväksi ja iloksi. Suosittelen kaikille maamme historiasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaoppia opiskeleville. Suomen maaseudun 150 vuoden kuva yksien kansien välissä. 

Antti Heikkinen: Rautavaara. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen.

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkisen tiedän todella taitavaksi kirjoittajaksi, vaikkeivat 

hänen kaikki romaaninsa aiheeltaan kutsuneetkaan lukemaan. Nyt kolahti: Psyykeen vaikuttamista! Lapsuuden traumoja! Ihmiskokeita! Scifimäistä tunnelmaa!

Näitä kaikkia sain ja bonukset päälle. Nuori äiti Mai ei tiedä, mitä hänen miehensä Eelis on lapsuudessa kokenut, ja luonnollisesti hätääntyy miehen kadotessa yllättäen. Sillä kaikki oli hyvin, pari rakasti toisiaan ja kahta pientä tytärtään. Vai... menikö se niin?

Tunnelma väreilee tehokkaasti. Näkökulmat vaihtelevat Main ja Eeliksen kesken. Main osuuden hoitaa kertoja, Eelis puhuu minä-muodossa. Mukaan tulee myös Nova, kolmas pyörä, Eeliksen lapsuudenystävä ja ensirakkaus, joka puhuu itselleen sinä-muotoisesti. Nova tietää miehen taustat, myös sen, että tämä valmisteli lähtöä. Hän haluaa tutustua Maihin.

”Aluksi olit ennen muuta utelias. Myönnä pois, Nova: seurasit Maita siksi, että halusit tietää, millaista ihmistä Eelis tätä nykyä rakastaa.”

Eelis kertoo lukijalle päiväkirjanomaisesti hoidoista, joihin äiti on hänet vienyt. Kummallisia kesäleirejä, joilla lapset ystävystyivät, puuhailivat mitä puuhailivat salavalvomisineen, ottivat ilon irti. Vaikka jollain tasolla ja jossain kohtaa alkoivat aavistella, että ”hoidot” eivät välttämättä toimi kuten pitäisi. Ja millä perusteella juuri heidät edes on valittu niiden kohteiksi? Salaperäinen tohtori Ek häälyy taustalla, kun Eelis, Max, Otto, Nova ja muut viettävät kesiään.

Mutta tähän päivään, kun kaikki ovat jo aikuisia: mitä Eelis nyt aikoo, missä hän on? Kun Mai osaa yhdistää katoamisen miehensä menneisyyteen, hän pyrkii saamaan siitä lisätietoja Novalta. Nova ei ole helppo. Fiksu Mai vertaa suhtautumistaan Novaan lastensa kasvatukseen.

"Hänen on päivä päivältä hoivattava heitä niin, että he oppisivat pitämään ison osan tunteistaan ihonsa alla ja kertomaan niistä silti toisille ymmärrettävin sanoin. Novan kohdalla hänen on sen sijaan oltava kuin arkeologi tai konservaattori. Hänen on hellästi mutta säälimättä tehtävä säröjä Novan pintaan, jotta löytäisi sisältä sen, mitä Nova sekä haluaa kertoa että kaihtaa kertomasta. Mutta miten tehdä nuo säröt?”

Pulkkisen kieli on komeaa, helmilauseita ihastelen ja elän tekstin mukana. Pelottavammaksi tarina kääntyy, kun mukaan tulee kolkkoja ilmaisuja. Invasiivinen aivojen syvästimulaatio. Neuromodulaatio. Psyykenlääkintä. Lumehoito. Putoamiset. Ja tieteen julkisuusperiaate, mutta kokeiden salausmahdollisuus.

”Heidän hoitonsa täytti tieteen etiikan kriteerit. Mitä muuta tutkimukselta voisi odottaa?”

Kirja käsittelee lääketieteen valtaa ja luonnetta epätarkkuuksineen sekä kokeiluja uusien menetelmien löytämiseksi psykiatrisessa hoidossa. Tiedämme, että mielen lääkitys on räjähtänyt käsiin yleisyydessään, joten keinot olisivat todella tarpeen. Tiedämmekö edes sen, mikä oikeastaan on sairautta, joka tarvitsee parantamista? Kirja ei ratkaise eikä edes arvota, vaan kertoo tarinan lukijan mietittäväksi. Hyvikset ja pahikset tai loppupäätelmät eivät piirry valmiiksi eteen annettuina dekkarin tavoin, vaikka tunnelma onkin trillerimäinen. 

Kiitän kiinnostavaa aihetta, kieltä, älyä ja tunnelmaa. Ehkä jälkimmäistä olisi korostanut paikoitellen pieni napakoitus ja tekstin kärjen tai parin nosto yli tilanteen yleiskuvauksen, mutta ymmärrän ratkaisun, joka ei halua ottaa osoittelevasti kantaa. Ja ilo tätä oli lukea.

"Eräällä tavalla kaikki on osa suurta koetta, my love, ja kokeen nimi on elämä.”

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. Otava 2024.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 

Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.

Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 

Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista. 

Rachel Kushner: Luomisen järvi

Kirja on vilahtanut monilla ”parhaiden” listoilla, kuten BBC:n ja Booker-ehdokkaiden. Hieman erilainen trilleri, ymmärsin, kertoo menneestä ja tulevasta, joten kiinnostuin! Kiitos kirjaston, sain sen nopeasti lukuun ja luettuakin; lukemisen jälkeen pää oli hetken pyörällä. Siis mitä juuri luin?

Alku on tosi vetävä, sillä neandertalilaisista lähdetään. Eksentrinen oppi-isä Bruno kertoo seuraajilleen ”taaleista”: miten viisaita he olivat ja erilaisia, kuin olemme perinteisesti kuvitelleet. Iso kallo täynnä aivoja, laji, joka osasi hyödyntää luontoa ja ajatteli ajasta aivan toisin kuin Homo Sapiens, jonka kilpailuvietti vei meidät turmioon viljelyn ja maanomistamisen ahneuden alkamisen myötä.

Brunon seuraajat ovat ekoaktivisteja, joiden epäillään suunnittelevan mielenilmausta tai jopa väkivaltaista sabotaasia nyky-yhteiskuntaa kohtaan Ranskassa, Marseillen lähettyvillä. Aikaan osuvasti hallinto kaavailee vesivarojen ottamista pääoman hallintaan. Aktivisteja vakoilemaan on palkattu Sadie, entinen FBI:n agentti, jonka on tarkoitus selvittää ryhmän aikeet soluttautumalla joukon lähipiiriin. Kuka epäilee ja kuka palkkasi, sitä Sadie ei tiedä, mutta tekee työtään hyvällä hinnalla. Jopa niin tunnollisesti, että järjestää romanssin erään ryhmän vaikuttajan ystävän kanssa, jotta häneen luotettaisiin. Juoni toimii, vaikkei amerikkalainen Sadie edes puhu kummoista ranskaa. (Sitä paitsi hän pitää englannin kieltä ilmaisuvoimaltaan ylivoimaisena.)

Brunon mietteet ovat kiehtovia, sekä lukijasta että Sadiesta, joka jää niihin osin koukkuun vakoillessaan miehen sähköposteja. Sadie tarkkailee eri kuplia, kuten rikkaita päättäjiä, jotka hyödyntävät huoletta luontoa rahan hankintaan, ja toisaalta ympäristöaktivisteja:

”Nämä ihmiset hokivat jatkuvasti maailmanloppua koskevaa mietelausetta, jonka mukaan on helpompaa kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Mietteen perusajatus on se, että kapitalismin kaataminen vaatisi enemmän mielikuvitusta. Mutta vaikka jokin onkin vaikeampi kuvitella, ei se tarkoita että se pitää paikkansa.”

Kylään on tulossa maatalousmessut, joilla ilmeisesti tapahtuu jotain, mitä Sadie odottaa. Hän suorastaan lietsoo aktivisteja toimintaan, jotta heidät voitaisiin tuomita. Ei kovin eettistä, mutta Sadie ei välitä. Onnistuuko hän tehtävässään ja kuka lopulta hyötyy? Tuo amerikkalainen ylimielisyys ja hälläväliä muista -asenne on juuri nyt todella pinnalla, tiedätte kyllä miksi. Jos lajit eroavat toisistaan, niin eroavat kansatkin. Mutta tuntemamme ihminen on kuitenkin vain yksi laji, tuntuu kirja sanovan. 

Juoni ei ole kirjan pääanti, vaan ajatukset ja anekdootit mitä yllättävimmistä aiheista, joita teksti tarjoilee hykerryttävinä lauseina, usein Sadien:”Se valkoviini oli kuin silkkinen vaatekappale neitsyen kapiokirstussa.” Tai terävänä ihmishavainnointina, kuten koulutetuista ”kaikkitietävistä naisista”: ”Kun kuuntelin heidän lässytystään ja katselin heidän ilmaan harottuja ironisia lainausmerkkejään, jotka korvasivat tiedon kyynisyydellä, kuvittelin toisinaan mielessäni terän, joka kiitäisi huoneen poikki tietyllä korkeudella ja silpaisisi heiltä sormet poikki.” 

Teos on pirskahteleva kokoelma kevyesti kosketeltuja aiheita ja erilaisia tyylejä, jännityksestä huumoriin ja kevytfilosofiasta yhteiskuntakritiikkiin, ottamatta lopullista kantaa mihinkään, mutta viihdyttämällä lukijaa omintakeisella tavallaan. Se tuo mieleeni Birnamin metsän, mutta on häilyvämpi ja irvailevampi. Muistuttaako se somea? En ihastunut varauksetta - muutama kohta ihmetytti - mutta sen verran kiinnostavana pidin, että laitan kirjailijan nimen muistiin jatkotutustumista varten. Jäi jotenkin ajankohtainen, hieman levottoman kihelmöivä tuntu.

Rachel Kushner: Luomisen järvi (Creation Lake). Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Arto Schroderus. Päällys Oliver Munday.

Marian Keyes: My Favourite Mistake

Marian Keyes on chick-litin parhaimmistoa: hän yhdistää kepeyden vakavampiin aiheisiin vaivattoman oloisesti. Ja siten, että lukijan on turvallista uppoutua, sillä tilanteisiin aina löytyy ratkaisu, kuten lajiin kuuluu. Matkalla saa nauttia humoristisesta sanailusta ja monenlaisista sattumuksista. Sekä irlantilaisesta elämänmenosta suurperheen kuvioissa.

Irlantilaisen Walshin perheen jäsenet esittelevä sarja alkoi teoksella Naura, Claire, naura, jonka suomennos ilmestyi vuonna 2000. Viiden sisaruksen, Clairen, Rachelin, Maggien, Annan ja Helenin, elämästä kertovat kirjat ovat nyt edenneet riemastuttavasti ajassa, nuorista naisista on tullut keski-ikäisiä. Jopa toiseksi nuorin, Anna, on viisissäkymmenissä! Hän on pääosassa uusimmassa, vuonna 2024 englanniksi ilmestyneessä kirjassa My favourite mistake.

Rakkaus, työ ja ura, terveys ja ihmissuhteet aiheuttavat sisaruksille edelleen päänvaivaa, Annalle tällä kertaa erityisesti. Hän on menettänyt rakastamansa aviomiehen ja eroaa myös sen jälkeisestä rakastetustaan, kun koronasulku saa parin huomaamaan, etteivät he oikeastaan kestä toisiaan jatkuvasti. New Yorkissa upeaa PR-uraa kosmetiikan parissa tekevä Anna alkaa kaivata perhettään Irlannissa tajutessaan pandemian myötä, etteivät vanhemmatkaan ole ikuisia. Hän kuvailee alkutilannetta:

”There’s more to this story than the clickbait headlines, but yes, in simple terms, I had a dream life – then I took a flamethrower over it.”

Hän muuttaa takaisin Irlantiin, ainakin koemielessä. Viihtyisikö hän pienemmissä kuvioissa ja saisiko töitä? Työasia järjestyy ystävien kautta: nämä ovat perustamassa luksuslomakylää ja tarvitsevat apua markkinointiin. Yllättäen käy ilmi, että eräs hankkeen vaikuttajahahmo on Annan tuttu nuoruudesta, Joey, johon tyttö saattoi olla ihastunutkin (kukapa ei olisi ollut, sillä Joeyn ulkonäölle vetää vertoja vain Rachelin Luke – kirjoja lukeneet tietävät, mistä on kyse). Vaikkei homma pidemmälle koskaan edennyt, sillä Joeyllä on maine naistenkaatajana ja ikuisena itsekkäänä pikkupoikana.

”I was treated to a Joey Special – an unemotional assessment, his eyes flickering over me, trying to gauge my needs, wants, strengths and weaknesses. 

– There he is, I said. Meaning, The narky fucker I know of old. Holy mackerel, what had possessed me to agree to this?”

Nyt Annan on kuitenkin tultava Joeyn kanssa toimeen, samoin muiden paikallisten, saadakseen heidät lomakylän rakennushankkeen puolelle. Vastustusta on nimittäin ilmassa, jopa fyysiseksi vaaraksi saakka. Mutta myös ystävyyksiä, ihastumisia ja juhlimisia.

Keyes kuljettaa tarinaa rönsyilevästi ja runsassanaisesti, tapansa mukaan. Takaumissa tutustumme Annan menneisyyteen, joskus tuskastuttavan tarkasti. Alkukielellä kirjassa on yli 500 sivua! Tosin fontti on iso, ehkä myös lukijoiden keski-ikäisyys on huomioitu.

Kiva kirjaa oli kuitenkin lukea, Keyes ei sorru lällyimpiin tylsyyksiin, vaan osuu pirskahtelevasti ja kevyesti soljuvalla kielellä arkisiin kohtiin, niin kipeisiin kuin huvittaviin. Seksiä kuvataan tyylikkäästi naisen kannalta: kirja toimisi hyvin kurssina mieslukijoille siitä, mikä heteroseksissä saattaa toimia ja mikä ehkä ei.

Ja hei, Suomi mainittu! Ei tosin seksin yhteydessä, vaan designin, lasiesineiden. Saanemme kirjan suomeksi hieman myöhemmin, ehkä jo syksyllä? 

Hyvän mielen luettavaa viihteen, romantiikan ja Irlannin nälkäisille.

Marian Keyes: My Favourite Mistake. Penguin Books 2024. (Suomennos Terhi Vartia, Tammi, 2025)

Olen lukenut suurimman osan Keyesin tuotannosta ennen blogiaikoja, yhden maininnan sentään löysin: Rachelin paluu.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2023/07/marian-keyes-rachelin-paluu.html

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

Sota-aihetta ei pääse pakoon todellisuudessa eikä kirjallisuudessa. Tieto auttaa pelottavissa tilanteissa, siksi Jenni Kirveen tutkimus suomalaisten sodankäyneiden tunnehistoriasta kiinnosti. Polttavin kysymys myös itselleni on tutkijan esipuheessaan lausuma:

"Minua kiehtoi valtavasti, kuinka kukaan voi henkisesti selvitä sellaisesta kokemuksesta kuin keskitysleiri tai sota."

Sana kiehtoa tuntuu tässä väärältä, liian myönteiseltä, vaikka ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: suurta kiinnostusta ja tiedon etsimisen tarvetta. Ja sitä hän totisesti osoittaa koko kirjan ja uransa mitalta. 

Siinä missä Ville Kivimäki komeasti esitti meille sodassa murtuneita mieliä vuonna 2014, Kirves pyrkii positiivisempaan katsantoon, mikä on tervetullut näkökulma. Ei hän sotakokemuksista hyviä tee eikä niitä vähättele. Silkkaa kauheutta sotiminen on, ihan kaikille osapuolille.  

Mutta on myös totta, että suuri osa palasi sodista ja jatkoi elämäänsä, josta saattoi tulla hyvää. 

"Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet perhettään kirveen kanssa humalassa hankeen vaan olivat kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia."

Tätä todistavat faktat: Suomessa alkoi ennennäkemätön jälleenrakentamisen ja taloudellisen nousun kausi. Korvaukset piti maksaa, syntyivät suuret ikäluokat, konkreettinen hyvä alkoi olla arvossaan - materialismi nosti päätään, sanoo Kirves - kun lapsille haluttiin luoda parempi elämä. Vapaampi, varakkaampi, fiksumpi. Helpompi kaikin tavoin, kuten koulutuksen kautta. Sekin vaati rahaa ja uhrauksia. 

Ketkä sen tekivät? Nimenomaan sodasta palanneet, joille ei jäänyt aikaa surra traumojaan, kun oli hankittava töitä ja tuloja, perustettava perhe, rakennettava sille ja itselle koti. Jälleenrakennusta vaati niin ihmisten oma mieli kuin valtio. (Muistuma Anni Kytömäen kirjaan perheen perustamiseen painostuksesta.) 

Vuosia sodassa olleilta olivat normaalielämän rutiinit hukassa tai niitä ei ollut ehtinyt ikinä syntyä.  Armeijan käskytys vaihtui vastuuseen itsestä ja perheestä, joka oli tärkeä selviytymisen ja tekemisen motiivi. Perheellisille luvattiin tontti ja muuta avustusta, muut jäivät omilleen (yleistän). Valtio teki emämokan siinä, että nuorimmat joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksensa, vaikka olisivat olleet oikeassa sodassa viisi vuotta. Se tuntuu todella epäreilulta.

Vielä isompi ja laajemmin koskettavampi epäreiluus oli se, ettei sodasta selvinneitä suinkaan kehuttu. Häviäjät! Sotahullut! Parhaat makaavat sankarihaudoissa, luuserit palasivat! Uskomaton asenne, mutta Kirveen mukainen yleinen heti sodan jälkeen, ennen veteraanien ylistysvaihetta. Aivan kuin sotineilla olisi ollut mahdollisuus valita. Kieltäytymisestä tai karkuruudesta seurasi vankeus tai jopa teloitus.

Yleinen asenne varmasti lujitti työtahtoa ja näyttämisen halua, mikä edisti jälleenrakennusta. Puhua ei osattu eikä haluttu, sanoja vaikeille tunteille ei ollut ja lapsia haluttiin suojella kuulemasta hirveitä. Vihat ja pahat mielet saattoi upottaa fyysiseen työhön, ja väsymyksestä vapisevat lihakset toimivat tehokkaasti traumojen purkamisessa, Kirves kertoo. Ihmiset osasivat luontaisesti toimia itseään eheyttävästi! Sitä paitsi, mikä tahansa oli parempaa kuin sodan kauheus oli ollut.

"Veteraanit olisivat vain olleet tyytyväisiä, jos heitä ei olisi suorastaan syyllistetty sotimisesta. Lähinnä oltiin kuitenkin iloisia, että oli käynyt sellainen onnenkantamoinen, että oli vältytty luodin osumalta."

Iloa ei riittänyt kaikille: moni hukkui pulloon tai kuoli ruumiin tai mielen sairauksiin, joita pitkäkestoinen stressi ja kehnot olot olivat aiheuttaneet. Mutta moni myös selvisi vanhaksi saakka. Siinä auttoivat rintamalla aseveljien lisäksi kirjeet, jopa kirjat, joita kuulemma nykysodissakin kulutetaan. Jotain elämää suurempaa haetaan, kun kuolema kurkkii olkapäällä. Kirves painottaa kulttuurin tärkeyttä, raamatusta rillumareihin, ja ryydittää tekstiään runonpätkillä, joissa osataan sanoittaa vaikeita tuntemuksia, ja sodankäyneiden kirjailijoiden sitaateilla. Kiintoisa veto kirjailijalta! Kalle Päätalon tuotanto on Kirveen tärkeä lähde ja innostaja.

Ja vielä yksi oma havainto: monessa kohtaa mieleeni tulivat nykyajan yt:t eli "muutosneuvottelut". Irtisanomiset aiheuttavat samantyyppisiä oireita kuin sota, vaikka pienemmässä, hengelle välittömästi vaarattomammassa mittakaavassa. Kuten kauhistuminen, turtuminen, jatkuva stressi ja pelko, syyllisyys selviämisestä, suru lähtevien puolesta. Päättäjät voisivat ottaa oppia siitä, mitä Kirves kertoo asioista, jotka saavat ihmiset selviytymään, ehkä vielä nousemaan entistä ehommiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi. Kuten yksilönä kohtelu, ei tykinruokana. Aseveljeys eli ihmiarvoa ylläpitävä syvä ystävyys. Yhteinen naureskelu johdolle ja pokkuroinnille. Hauskanpito, kirjat ja musiikki. Perheen merkityksen huomiointi. Muutamana konstina. 

Kirja on helppolukuinen, osin jopa jutusteleva. Sopii luettavaksi kenelle vain aiheesta kiinnostuneille. Vaikka voin kuvitella, että kulttuurin vahva mukaanveto saattaa jonkun mielestä tuntua kevyeltä, kun olemme tottuneet järeämpiin, konkreettisesti näkyviin ja tuntuviin aiheisiin sekä juhlallisempiin puheisiin sota-aiheista.

Kuten sanottu, ei kirja sotimisesta hyvää tee, mutta muistuttaa, että siitäkin on mahdollista selvitä. Ihminen voi olla yllättävän sopeutuvainen olio.

"Sota vei paljon, mutta elämisen vimmaa ja iloa se ei saanut miehiltä nitistettyä. Miehet tiesivät, että onnellisuuteen ei paljoa tarvita. Riitti, että mikään ei tuntunut enää aivan erityisen sietämättömältä."

Liittyy aiheeseen: Ville Kivimäki, Murtuneet mielet.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY.  Kannen kuva Esa Hilli / Otavamedia / JOKA / Museovirasto, kannen suunnittelu ja kuvankäsittely Ville Laihonen. 

Juha Hurme: Sampo

Juha Hurme jatkaa riemukkaiden ja tiiviin tietopitoisten Suomen historian tietokirjojensa sarjaa etsimällä selityksiä Kalevalan sammolle ja sille, mitä tapahtui sammon ryöstössä, joka on olennainen osa kansalliseepoksemme legendaa. Hurmeen katsanto on aina huiman laaja, nytkin aloitetaan:

”Kun 115 000 vuoden mittainen Veiksel-jääkausi hellitti 15 000 vuotta sitten, Fennoskandian mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren altaalta.” Josta hypätään reippaasti ajassa eteenpäin:

”3 500 vuotta sitten varhaiskantasuomi, itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten äiti, oli saapunut Itämeren rannoille ja voitti kielikilpailussa aiemmin alueella puhutut, hävinneet kielet.”

Aletaan lähestyä kalevalaista ilmaisua ja erästä ”muodikasta” (Hurmeen termi) maailmansynnyn selitystä, merineen, lintuineen ja mättäälle munimisineen. Myyttiin liittyy sittemmin mukaan myös ”tarina merkillisestä oliosta, joka myöhemmin tunnetaan nimellä sampo.” Mikä ihme on tuo olio, josta tuli symboli kaikelle hyvälle, jopa kansallinen symboli ja poliittinen voima 1800-luvun Suomessa, miettii Hurme.

Sampo, Suomen onni? Väinämöinen ja Ilmarinen alkoivat nousta runonkerääjien aineistoissa, eikä heistä Lönnrot suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa, vaikka teki ansiokkaan teon niin kerääjänä kuin aineiston koostajana ja täydentäjänä kertomusmuotoon, jonka tunnemme nimellä Kalevala. "Se oli temppu!" (Mies tuli muuten myös perustaneeksi tämänkin kirjan julkaisseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1831, jolloin sampo oli vielä tuntematon.) 

Vuonna 1833 Lönnrot sai ”jättipotin” (Hurmeen termi) mahtavalta loitsijalta Ontrei Maliselta, lauletun kokoelman runoja, ”joihin sisältyivät Kalevalan kaikki keskeiset kertovat ainekset.” Toinen laulaja, Vaassila Kieleväinen, täydensi kertomusten maailmaa, josta Lönnrot sai sepitettyä yhtenäisen kokonaisuuden. Ja nyt räjähti hänen tajuntaansa: ”Sampo voikin olla ihmemylly, ikiliikkuja, joka jauhaa maallista hyvää.” Tällaisena kapitalistin unelmana me olemme oppineet sammon tuntemaan. Ja tiedämme myös sen, että  sampo vietiin Pohjolaan (joka saattoi tutkijoiden mukaan olla esimerkiksi Gotlanti tai Kreeta) ja että se rikkoutui ryöstössä, jonka Väinämöinen ja Ilmarinen tekivät Pohjolan emännän (kaamea bitch, sanoo Hurme) suureksi kiukuksi. Ehkä meille jäi siitä murusia peltojemme kasvua vauhdittamaan ja elintasoamme nostamaan, joku saattaa arvella.

Akseli Gallen-Kallela osoitti ”suomalaisille ja kansainvälisestikin, miltä Kalevalassa näyttää." Jykevältä lippaalta tai arkulta, joka ilmeisesti sisälsi jonkinlaisen myllyn. Mutta sammon olemuksesta on monia muitakin tulkintoja. Se saattoi olla punottu vakka, rukousmylly, hyvän haltiattaren malja, sammakko, kala, laiva, pilari, patsas, pohjantähti, himmeli, kilpi, kantele, aurinko tai riimukivi. Esimerkiksi. Näiden kaikkien tulkintojen tutkijoista ja taustoista Hurme kertoilee.

Kiinnostava tutkija on muiden muassa professori Reinhold von Becker, joka keksi sanan "sivistys" ja joka esitteli kansalle Väinämöisen jo 1820 lehtiartikkelissaan eli ennen Lönnrotia. Sammosta hänkään ei tiennyt mitään. Kansanrunouden tutkiminen kerätyistä lähdeaineistoista muuten johti myös siihen, että maantieteellis-historiallinen metodi, jota esimerkiksi Julius Krohn käytti, herätti kiinnostusta laajasti: "Sen (ja Kalevalan) ansiosta kansanrunouden tutkimus nousi Suomessa ensimmäisenä maailmassa yliopistolliseksi oppiaineeksi", kertoo Hurme.

Mikä on sampo - siihen on Hurmeen mukaan yhtä vaikea vastata kuin siihen, mikä onni tai mikä on totuus. Lopullista selitystä emme ehkä koskaan saa, vaikka tutkimus jatkuu, mutta mytologiaa ja sen tutkimista on kiinnostava seurailla ja noukkia knoppitietoa Hurmeen viihdyttävän vyörytyksen lomasta. Tosin Sampo on kirjana tiukempi kuin aiemmat Niemi ja Suomi, täydempi faktoiltaan ja niukempi rentoilultaan.

Loistava joululahja suomalaisuuden hähmäisestä kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja kalevalaisille tiedonjanoisille. Komea kultakoristeinen kansi ja kaikki! 

Olenhan muuten kertonut tapauksen, kun minulta pöllittiin Hurmeen Nyljetyt ajatukset bussimatkalla mökille Lahden matka-asemalla? Ulkoilutauolta tullessani istuimelle jättämäni kirja oli poissa. Kirjakavereiden kanssa pohdimme, että pöllijä saattoi luulla kullattuja kirjaimia aidoksi kullaksi ja vietti illan niitä rapsutellen. Tai sitten hänelle vain iski niin kova lukuhimo, ettei voinut hillitä itseään. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin ilolla lahjoittanut teoksen pyydettäessä! 

Lisää Juha Hurmeen töistä mm. tästä.

Juha Hurme: Sampo. SKS 2024. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen, taitto Maija Räsänen.

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Kirjailijan viimeisin ja dekkaritrilogian päättävä osa on ilman muuta sarjan paras. Rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen pohtii uransa jatkoa ja haaveilee rauhaisasta yhteiselosta Annan kanssa. Mutta ihan vielä ei hän pääse lekottelemaan, sillä yllättävä kuolema tuo säröä ja töitä joulun viettoon vastoin suunnitelmia.

Tapahtumat sijoittuvat Kotkan liepeille, kuten aiemmissakin sarjan osissa. Nyt saaristoon haluaa avata huippuhotelllin Agata Holmberg, joka on kutsunut paikalle koeasukkaita jouluksi, ennen tulevia avajaisia. Agata on vakuuttunut, että suomalainen luonto ja saariston rauha vetävät varakkaita asiakkaita, kun sana leviää. Ainoa harmi on se, ettei saareen ole virallista ja säännöllistä venekuljetusta, vaan kyydit on hoidettava itse. Saarelaiset eivät ole ihastuneita ajatukseen väen ramppaamisesta asuntojensa ja mökkiensä lähellä.

Koeasukkaaksi saavat kutsun myös Anna läheisineen, joten paikalle on tulossa Veikon lisäksi myös Annan poika, Amerikkaan koripalloammattilaiseksi lähtenyt Teemu. Ei kuitenkaan luksuksen perässä, vaan nuoren miehen toive liittyy erääseen nuoreen naiseen, Eeviin, jonka nykyinen miesystävä ei ilahdu Teemun tulosta, toisin kuin Anna, joka haaveilee pojalleen hyvää perhe-elämää, onhan tällä jo pieni poikakin, Kuutti, joka tietysti on myös mukana joulun vietossa. Paikalla on myös Agatan kaksoisisko Filippa ja muita sukulaisia ja tuttavia. Ja pian myös poliisi Jami, Veikon luottokollega, sattuneesta syystä. 

Asetelmassa on räjähdysherkkyyttä alun alkaenkin, mutta kuolema yllättää silti kaikki. Miksi juuri hän, jonka pois raivaamisesta ei ole kenellekään mitään etua? 

Puitteet ovat kiehtovat, hotellin ruokakuvauksista tulee nälkä, vaikka paikallaolijoiden ruokahalua ja jouluiloa hillitsevät tehokkaasti kuolemantapaukset - sillä ne eivät jää yhteen. Ja muutakin outoa ja pelottavaa tapahtuu.

"Kukaan vieraista ei viittaa juhlaan sanallakaan, ei edes Kuutti, joka on siihen mennessä puhunut joulupukista ja lahjoista joka päivä."

Sään vuoksi saarelta ei pääse pois, ennen kuin lumisade ja myrsky tyyntyy. Karmiva ajatus (en pidä risteilyistäkään tästä syystä)!

"Ensimmäistä kertaa rikosylikonstaapeli tajuaa, mitä saarella asuminen todella on. Vapauden lisäksi se voi tarkoittaa myös vankilaa."

Kirjailija ripottelee juonen sekaan havaintoja niin ihmisluonnosta kuin ajan ilmiöistä. Moni meistä tunnistaa varmasti tämän, saarella asuvan Ramin ajatuksen:

"Aikaisemmin työ oli ihmistä varten. Nykyään ihminen on työtä varten. Kaiken mitä teet vapaa-ajalla on kehitettävä sinua paremmaksi työntekijäksi. Vapaa-ajalla on kasvatettava kuntoa tai palautettava kehoa ja älliä, että jaksat taas painaa töissä." 

Vetävä teos: vaikka kirjailija on vielä uran alkutaipaleella. Niin rakenne kuin henkilöhahmot ovat kolmessa kirjassa nopeaa tahtia vankistuneet, kokonaisuus selkeytynyt. Yksi suurimmista iloista pitkän linjan kirjabloggaajana ja lukijana on seurata kotimaisten kirjoittajien urakehitystä alusta saakka. Olen seurannut ja seuraan monia, niin tasaisen varmoja tekijöitä kuin yllättäjiä, poikkeuksellisiä tekijöitä sekä kuin itsestään selvästi tähdeksi nousseita - joista tulee mieleen Pajtim Statovci viimeaikaisen huippumenestyksen ansiosta, mutta nimiä voisin luetella kymmenittäin - ja jokainen on äärettömän kiinnostava lukijan kannalta. Ja niitä löytyy blogista. Kiitos, ja jatkattehan, minä seuraan!

Johanna Savolainen kertoi kirjamessuilla jatkavansa kirjoittamista ja että tulossa on jotain ehkä erilaista. Jään odottamaan! 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema. Kustannus Mäkelä 2024. Kansi Samppa Ranta.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Kustannusmaailma ja ankara kilpailu. Epätoivoinen huomion tarve ja tunnustuksen kaipuu. Nimetön, loistava käsikirjoitus. Siinä ainekset, joista Juniper Songin (alunperin June Hayward) nuori jännittävä elämä koostuu. 

Kun hänen lapsuudenystävänsä Athena nousi kirjailijana kuuluisuuteen, Juniper kiehui kateudesta. Hän oli sentään kirjoittanut pidempään, suhtautunut hommaan vakavasti. Kateus ei ole vihreää ja hapanta, se on rypemistä häpeässä ja itsesäälissä, hän kertoo. 

"Olen kuitenkin huomannut, että kirjailijoiden kateus muistuttaa enemmän pelkoa. Kateutta on äkkipiikki sykkeessäni, kun luen Athenan saavutuksista Twitterissä - taas uusi kustannussopimus, palkintoehdokkuus, erikoispainos, käännösoikeuksien kauppa. Kateus on sitä, että vertaan itseäni jatkuvasti häneen ja jään aina kakkoseksi; se on paniikkia, etten kirjoita riittävän hyvin tai riittävän nopeasti, että en riitä nyt enkä koskaan myöhemminkään." 

Dekkarimainen käänne: Athena kuolee äkisti, ja Juniper varastaa hänen käsikirjoituksensa. Kukaan ei tiedä asiasta, kustantaja iloitsee saadessaan uuden lupaavan kirjailijan. Käsikirjoitusta muokataan, ja se nousee bestseller-listoille. Athena rypee jälleen, nyt syyllisyydentunnossa ja paljastumisen pelossa.

"Mutta pointti on siinä, ettei kukaan koskaan tule ymmärtämään panostani tälle romaanille."

Hän saa uskoteltua itselleen, että oikeastaan hän on luonut romaanin, lopullisen tuotteen - kuten tekikin. Alkuperäisidea ja kehystarina vain olivat Athenan. Sen vaikuttaa tietävän myös somekiusaaja, joka alkaa vainota Juniperia. Saamme opastuksen somelakien toimintaan.

"Kun näkyvyyden kriittinen massa on saavutettu, kaikki alan ihmiset alkavat puhua asiasta."

Juniperia aletaan kiusata myös kulttuurillisesta omimisesta, kertoohan kirja kiinalaisista, joihin hänellä ei ole mitään yhteyttä, vaikka niin luullaan. Athena oli amerikkalaiskiinalainen. Painajaismainen tilanne! Miten Juniper hoitaa sen, miten kestää pää, tuleeko kaikki julki? 

Juoni ei ole kummoinen näin kuvattuna, mutta kerronta on vauhdikasta ja tiukasti tässä ajassa (no, Twitter ehti muuttaa nimensä). Mukaan heitellään kuuluja firmojen ja tekijöiden nimiä, kustannusalalta, medioista ja muualta. Kirjatapahtumissa käydään, kirjailijaelämää kuvaillaan muistiinmerkintätavoista alan tiedottajien työhön ja kirjailijakuvien ottoon. Kustannusala näyttäytyy kovana: menestys ei synny, vaan se tehdään. 

Käänteet ovat nopeita, ja Juniperin ajatuksia saadaan seurata tarkasti. Suomen kieli on hyvää, suosiosta päätellen alkuperäinenkin, tosin kielikuvat ovat paljon käytettyjä. Lyhyet lauseet korostavat kiirettä ja hätää. Hyvin koukuttavaa ja helposti luettavaa, kirja on ahmaistava saman tien.

Mutta en voi välttyä ajatukselta, että se voisi minusta hyvin olla vaikka tekoälyn kirjoittama. Siksi, että siinä ei ole tasoja, siinä seurataan vain tätä yhtä henkilöä, yhtä juonta ja sen etenemistä, mausteena alan, median ja somen termit ja käytännöt. Ja omiminen, kulttuurinen ja fyysinen (käsikirjoitusvarkaus). Kuin joku olisi etsinyt tietyssä kohderyhmässä suosittuja nettiteemoja ja yhdistänyt ne kirjan kirjoittamisaiheeseen. Tietysti mausteeksi on pitänyt lisätä myös Juniperin elämässä eräs miespuolinen henkilö, jonka rooli on pieni. 

Tietty yksinkertaisuus saa aikaan tuon ajatuksen, enkä nyt esitä mitään väitteitä, sillä perusteeni eivät riitä ja ajatus perustuu vain tunteeseen. Monet muutkin kirjat ovat juoneltaan simppeleitä, mutta nautittavia viihteellisyydessään ja helppoudessaan, kuten tämäkin. Mutta kirjan teemaan sopisi hyvin tällainen tekeminen. Ja siitä olen varma, että tekoälyn käytön yleistyessä juuri tämäntapaisia kirjoja alkaa ilmestyä yhä enemmän ja nopeammin. 

Kenelle: Ajassa eläville, kustannusmaailman kiehtomille, kirjailijuudesta uneksiville, vilpin itselleen oikeaksi selittäville, ystäväänsä vihaaville, nopeaa viihdettä hakevalle. 

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Teos 2024. Suomennos Helene Bützow. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta

15 tarinaa, hyvin erilaisia - ja hyvin eri tavoin kiinnostavia. Löyhä kehys on vanha pari Nell ja Tig, tai oikeastaan vain Nell, sillä Tig on jo kuollut vaimonsa muistellessa ja kaivatessa miestään. 

"Optinen harha: etääntyvä hahmo kutistuu, pienenee pienemistään ja katoaa sitten kaukaisuuteen. Ne, jotka etääntyvät, pysyvät samankokoisina. Eivät he todellisuudessa pienene tai katoa. Heitä ei vain näe."

Nuorina he olivat iloisen piittaamattomia, kertoo Nell. Kirjan aloittaa pitkäveteinen muistelu pariskunnasta ja heidän ystävistään ja perheistään, enkä keksinyt, miksi edes välittäisin, paitsi se vahva syy, että kirjoittaja on Atwood. Juttu kissan kuolemasta ei sekään sykähdyttänyt, mutta osio Paha äitini on mainio, monin tavoin. Nauroin ja hieman liikutuinkin kirjoittajan tarkasta katseesta naiseen, joka kertoo oudosta äidistään. Tarkoitan siis todella oudosta.

Eräässä tarinassa haastatellaan George Orwellia tänä aikana (sekin on kirjassa teknisesti mahdollista), muutamien ajankohta sijoittuu kaukaiseen menneisyyteen ja taruihin ja yhden tulevaisuuteen. Yksi kertoo huonoista hampaista tai paremminkin hyvän jutun arvosta tylsän totuuden rinnalla, yksi taas naisporukan symposiumista. Lempitarinani kuvaa kotilon sielunvaellusta. Hulvaton! 

"Olivat oikeassa sielusta: se on olemassa. On kuitenkin käynyt ilmi, ettei mikään muu meille kerrottu ole pitänyt paikkaansa."

Kunnes palataan taas Tigiin ja Nelliin, lähinnä lesken elämään. Atwood tuntee hyvin ikääntyvän ihmisen tilanteet ja ajatukset, joten myös vanhenemiseen tutustuva lukija voi hyvin eläytyä. Vaikka kirja ensin oli hiukan pettymys ja herätti ajatuksen, ettei mestariltakaan kaikkea tarvitsisi julkaista, jälkipuoliskolla se kohti piristyi. Ja näin mainioita pilkahduksia terävästä älystä ja huumorista, joista kirjailija on syystä tunnettu ja tunnustettu. Kirjan suomennettu nimi viitannee myös teoksen omistukseen Atwoodin kuolleelle puolisolle.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. (Old babes in the Wood). Suomennos Hilkka Pekkanen. Otava 2024.

Alkuperäisen kannen suunnittelu Suzanne Dean ja kuvitus Noma Bar.

Miina Supinen: Kultainen peura

Mathilda Sommer eli Tilda on moderni nainen. Hän haluaa oman ammatin, ei olla miehestä riippuvainen eikä avioitua, jos ei ole ihan pakko. Kun pakko näyttää lähestyvän, tyttö päättää toisin ja livistää salaa Viipurista Sortavalan opettajaseminaariin. Perhe antaa hänen pitää päänsä. Miten paistettuja perunoita, rapeaa kanaa ja sokeriorvokkeja syömään tottunut vauraan perheen tytär pärjää uusissa, karummissa oloissa?

Matka on paitsi maantieteellinen, myös kulttuurinen, nykykielellä sanoen. Taloudenhoitaja Irinitsa, joka ainoana tiesi suunnitelmasta etukäteen, varoitti Tildaa pakanamaista, hulluista ja pahoista hengistä. Kerrotaan, että

"Pyhät miehet elivät Laatokalla aivan viime vuosiin asti perin oudolla tavalla. He hakeutuivat autioille saarille ja yksinäisille kallioille ja näännyttivät itseään varta vasten, janosivat näkyjä ja houreita ja uhrasivat pyhimyksille, joita ei löytynyt mistään kalenterista."

Tilda viihtyy Sortavalassa. Nuoret opiskelijat ottavat ilon irti aina, kun se on mahdollista. Olemme 1880-luvulla, venäläisen vallan alla. Suomalaisuusaate on vahvassa nosteessa, ja sitä myös uusien opettajien kuuluu levittää.

"Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukossa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmiaan maalaiskoulu kerrallaan."

Juhlalliseen julistukseen sulautuu nuorten naisten arki. Tildan huonekaveriksi valitsee itsensä Jelena, jota vieroksutaan tämän sukujuurien vuoksi. Jelena on kotoisin Mantsinsaarelta, joka "... oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne."

Jelena on kuitenkin kuin ylväs aatelinen käytökseltään ja kauneudeltaan. Tildan sydän on menetetty. Luulen, että häntä hieman myös kiehtoo Jelenan erikoinen maine. Opettajaseminaarin arjesta on kiintoisaa kuulla. Vaikka muistan, että kyseessä on fiktio, todellista historiaa ja ajan tapahtumia on mukana paljon. Itse asiassa, Tildan tarina kumpuaa kirjailijan sukuhistoriasta, mutta monilla mausteilla.

Karjalan mailla liikkuu myös perinteen kerääjiä, kuten Niklas, joka kertoi tytöille Suomen kansan myytillisistä juurista. "Ne kukoistivat Karjalan laulumailla jaloimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan." Tosin intoilijoilla saattoi olla kaunisteltu kuva suomalaisuudesta. "Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi", ilmoitti Topelius."  (Maamme-kirjassa). Tilda toteaa: "Jelena aina sanoi, että keräilijät pyörtyisivät kauhusta, jos kuulisivat yhdetkin oikeat sanat."

Myös Mathilda kerää muistikirjaansa kuulemiaan kertomuksia vanhoista ajoista. Usein eivät ole hauskoja ja leppoisia! Sopii eurooppalaiseen satuperinteeseen, jolla kuulijoita on koukutettu. Tildaa houkuttavat erityisesti kertomukset oudoista, mystisistä olennoista, joita seudulla paljon kerrotaan. Lukija alkaa miettiä, liekö niillä kuitenkin jotain todellisuuspohjaa, kun ovat niin yleisiä? 

Opettajaseminaarissa nuoret naiset saavat kirjallisen opin ohella - Runebergia piti opetella ulkoa ja laskutehtäviä suorittaa - käytännön harjoitusta, kuten lastenhoitoa. Tilda huomaa yllättäen pitävänsä pienokaisista, ja nopeasti tottuu pyllynpesuun ja muuhun maalliseen. Eläinlääkintää, liikuntoa, laajasti on opittava. Kuten lapsia, myös kasveja hoidettiin Kymölässä järkiperäisesti. "Kansakoulunopettajan oli hallittava hyötypuutarhanhoidon alkeet siinä missä muutkin arjen perustehtävät."

Tildan elämänmyönteistä luonnetta kuvaa hienosti kohta, jossa tytöt opiskelevat kasvimaan hoitoa ja sadonkorjuuta. "...maailmassa oli aina sotaa ja kauhua, mutta joskus ihmisen oli saatava ajatella vain leppäkerttuja."

Mutta Jelenan yllä leijuu synkkä pilvi, josta Tildan on vaikea saada selvää. Vastuullinen on Jelenan huoltaja, hänen Kiril-setänsä, jota väki ihailun lisäksi kammoksuu, vaikka tämä on rikas ja antelias liikemies. Miksei Tildaa kutsuta vierailulle ja mikä voima Jelenaa ohjaa noudattamaan setänsä jokaista käskyä?

Kirja vilisee perinteisiä uskomuksia, tuttuja taruja ja tuntemattomia uskomuksia. Tarina huipentuu mystiikan ja toden sekoittavaan fantasiamaiseen tapahtumaan, joka nostaa lukijan tukan pystyyn. Jelenan ja Tildan rakkaus on ilmiselvää, siitä ei huolta. Mutta mitä lopulta tapahtui - yhdistyivätkö ikiaikaiset henget Tildan nykyhetkeen pelottavalla tavalla? Vai saiko hän itse mielikuvituksellaan asioita "tapahtumaan"? 

Arvoituksellisen jännityksen lisäksi luen kiitollisena kerrankin historiasta, jossa naisilla oli hauskaa. Tilda on fiksu ja tunteikas nuori nainen, jonka kehittymistä ja sanailua Jelenan ja muiden kanssa on hauska seurata, samoin aatteita ja tapahtumia, jotka heidän aikaansa liittyvät. Riemukas kooste naiselämää ja historiaa, vanhahtavaan kieleen mukavasti soviteltuna niin, että tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Kaunis kirja sopii vaikka lahjaksi kaikille naiskohtaloiden ja suomalaisuuden juurien ystäville. 

Miina Supinen: Kultainen peura. Otava 2024. Kansi Piia Aho.