Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

Katoamismysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina, kertoo kirjan lieve. Ja paljon muuta, lisäisin. Lapsuuden traumat ja aikuiseksi kasvaminen, ystävyys ja sitoutuminen tai niiden vastakohdat, elämän ja kuoleman rajojen kolkuttelu, vapaan tahdon ja pakkomielteen suunnat, ainakin näitä runsas kirja sisältää. 

Teksti hengästyttää alusta saakka. Se vie lukijan pimeään, josta on vaikea pyristellä ulos. Kun 13-vuotias yksisilmäinen, merirosvoa leikkinyt Patch siepataan pikkukaupungissa Missourissa, muuttuu monien ihmisten elämä pysyvästi. Patch tarkoitti hyvää, pelasti sekaantumisellaan väkivaltatilanteeseen tytön, Mistyn, jota iso mies ahdisteli. Seuraus: poikaa pidetään kirjaimellisesti pimeässä kuukausia.  

Saint ei suostu menettämään ystäväänsä. Mutta hänkin on vasta lapsi, mitä hän muka voi tehdä? He ovat köyhää väkeä, tottuneet pärjäämään omin voimin, niillä vähillä eväillä, jotka onnistuvat elämältä tiristämään. Mietin, ylittikö Patch jonkin kielletyn rajan ja joutui sen vuoksi karmeaan tilanteeseensa? Esimerkit hyvistä aikuisista ovat nuorilla vähissä. Saintilla on sentään isoäitinsä, Norma.

"Saint ei ollut kokenut mitään sen ensimmäisen illan kaltaista.
Hän istui etukuistilla jalat ristissä, jalkapohjat likaisiksi tummuneina. Isoäiti nousi seisomaan, kun poliisiauto ajoi ohi lyhyet valot päällä. Norma ei tarjonnut lohtua eikä latteuksia. Saint ei tiennyt kovempaa naista pelättäväksi tai ihailtavaksi." 

Entä Patch, mustassa vankilassaan? Juonipaljastus ei ole pojan selviäminen ulos hengissä, siitä tarina vasta alkaa. Sillä hän on aistinut lähellään auttajan, tytön, joka pitää hänet elossa tarinoillaan, rohkaisullaan, satunnaisilla kosketuksillaan. Oliko tyttö oikea vai hallusinaatio?

"Se oli ensimmäinen päivä.
Patch hytisi ja itki ja haparoi silmäänsä, joka oli kyllä auki, mutta mitään nähtävää ei ollut, sillä hän oli löytänyt maailmansa äären ja tuijotti sen loppua."

Patch haluaa löytää tytön: siitä tulee hänen ainoa tehtävänsä.

"Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa." 

Moni ei usko tytön olemassaoloon, mutta sana leviää ja käy ilmi, että tyttöjä on seuduilla kadonnut useita. Paljon. "Eksyneet elämästään", sanotaan. Patch tapaa epätoivoisia vanhempia. Poliisit tekevät työtään. Mutta vinkit ovat liian hataria, elämä jatkuu nilkuttaen niillä joilla jatkuu. Patch ja Saint kasvavat aikuisiksi. Pimeys Patchissa pysyy, mutta hänen maalauksissaan loistavat värit, joita tyttö vankeudessa hänen mieleensä sanoin väritti, epätoivoinen toivo pysyy yllä. Vihjeitä löytyy lisää, kun tarina vie paikasta toiseen, kaupunkeihin, vankiloihin, taidenäyttelyihin, pankkeihin. Kuluu 30 vuotta.

Teksti on upean painavaa ja vaikuttavaa, sujuvasti luettavaa silti, vaikka sitä on paljon ja monia pieniä viittauksia palasin välillä takaisinpäin tarkistamaan. Älykkäästi laadittu teos pitää tunnelman yllä tehokkaasti. Sain samanlaisia tuntemuksia lukiessani Hanya Yanagiharan kirjaa Pieni elämä, osa teemoistakin on samoja. 

Mutta Whitaker ei ole lukenut sitä: kysyin tästä kirjailijan vieraillessa Helsingissä (pääsin samaan kuvaan onnistuneessa uudessa HelsinkiNoir-tapahtumassa). Hän kertoi yleisölle kokemuksistaan, joista tarina kumpusi. Pahoinpitelyistä ja tappeluista, huonouden tunteesta, järjettömistä ja epäonnistuneista keinoista sen selättämiseen. Ensimmäinen menestynyt kirja muutti hänen elämänsä täysin. Voisi siis siteerata häntä itseään kirjan sanoin, jotka joku sanoo Patchille:

"Olet siis valossa nyt, mutta olet pimeästä tullut."

Kirja on englantilaisen Whitakerin viides romaani ja ensimmäinen suomennettu, lisää on tulossa. Tarinasta on tulossa myös tv-sarja.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. (All the Colours of the Dark.) WSOY 2026. Suomennos Arto Schroderus. 

Rachel Kushner: Luomisen järvi

Kirja on vilahtanut monilla ”parhaiden” listoilla, kuten BBC:n ja Booker-ehdokkaiden. Hieman erilainen trilleri, ymmärsin, kertoo menneestä ja tulevasta, joten kiinnostuin! Kiitos kirjaston, sain sen nopeasti lukuun ja luettuakin; lukemisen jälkeen pää oli hetken pyörällä. Siis mitä juuri luin?

Alku on tosi vetävä, sillä neandertalilaisista lähdetään. Eksentrinen oppi-isä Bruno kertoo seuraajilleen ”taaleista”: miten viisaita he olivat ja erilaisia, kuin olemme perinteisesti kuvitelleet. Iso kallo täynnä aivoja, laji, joka osasi hyödyntää luontoa ja ajatteli ajasta aivan toisin kuin Homo Sapiens, jonka kilpailuvietti vei meidät turmioon viljelyn ja maanomistamisen ahneuden alkamisen myötä.

Brunon seuraajat ovat ekoaktivisteja, joiden epäillään suunnittelevan mielenilmausta tai jopa väkivaltaista sabotaasia nyky-yhteiskuntaa kohtaan Ranskassa, Marseillen lähettyvillä. Aikaan osuvasti hallinto kaavailee vesivarojen ottamista pääoman hallintaan. Aktivisteja vakoilemaan on palkattu Sadie, entinen FBI:n agentti, jonka on tarkoitus selvittää ryhmän aikeet soluttautumalla joukon lähipiiriin. Kuka epäilee ja kuka palkkasi, sitä Sadie ei tiedä, mutta tekee työtään hyvällä hinnalla. Jopa niin tunnollisesti, että järjestää romanssin erään ryhmän vaikuttajan ystävän kanssa, jotta häneen luotettaisiin. Juoni toimii, vaikkei amerikkalainen Sadie edes puhu kummoista ranskaa. (Sitä paitsi hän pitää englannin kieltä ilmaisuvoimaltaan ylivoimaisena.)

Brunon mietteet ovat kiehtovia, sekä lukijasta että Sadiesta, joka jää niihin osin koukkuun vakoillessaan miehen sähköposteja. Sadie tarkkailee eri kuplia, kuten rikkaita päättäjiä, jotka hyödyntävät huoletta luontoa rahan hankintaan, ja toisaalta ympäristöaktivisteja:

”Nämä ihmiset hokivat jatkuvasti maailmanloppua koskevaa mietelausetta, jonka mukaan on helpompaa kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Mietteen perusajatus on se, että kapitalismin kaataminen vaatisi enemmän mielikuvitusta. Mutta vaikka jokin onkin vaikeampi kuvitella, ei se tarkoita että se pitää paikkansa.”

Kylään on tulossa maatalousmessut, joilla ilmeisesti tapahtuu jotain, mitä Sadie odottaa. Hän suorastaan lietsoo aktivisteja toimintaan, jotta heidät voitaisiin tuomita. Ei kovin eettistä, mutta Sadie ei välitä. Onnistuuko hän tehtävässään ja kuka lopulta hyötyy? Tuo amerikkalainen ylimielisyys ja hälläväliä muista -asenne on juuri nyt todella pinnalla, tiedätte kyllä miksi. Jos lajit eroavat toisistaan, niin eroavat kansatkin. Mutta tuntemamme ihminen on kuitenkin vain yksi laji, tuntuu kirja sanovan. 

Juoni ei ole kirjan pääanti, vaan ajatukset ja anekdootit mitä yllättävimmistä aiheista, joita teksti tarjoilee hykerryttävinä lauseina, usein Sadien:”Se valkoviini oli kuin silkkinen vaatekappale neitsyen kapiokirstussa.” Tai terävänä ihmishavainnointina, kuten koulutetuista ”kaikkitietävistä naisista”: ”Kun kuuntelin heidän lässytystään ja katselin heidän ilmaan harottuja ironisia lainausmerkkejään, jotka korvasivat tiedon kyynisyydellä, kuvittelin toisinaan mielessäni terän, joka kiitäisi huoneen poikki tietyllä korkeudella ja silpaisisi heiltä sormet poikki.” 

Teos on pirskahteleva kokoelma kevyesti kosketeltuja aiheita ja erilaisia tyylejä, jännityksestä huumoriin ja kevytfilosofiasta yhteiskuntakritiikkiin, ottamatta lopullista kantaa mihinkään, mutta viihdyttämällä lukijaa omintakeisella tavallaan. Se tuo mieleeni Birnamin metsän, mutta on häilyvämpi ja irvailevampi. Muistuttaako se somea? En ihastunut varauksetta - muutama kohta ihmetytti - mutta sen verran kiinnostavana pidin, että laitan kirjailijan nimen muistiin jatkotutustumista varten. Jäi jotenkin ajankohtainen, hieman levottoman kihelmöivä tuntu.

Rachel Kushner: Luomisen järvi (Creation Lake). Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Arto Schroderus. Päällys Oliver Munday.

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Paratiisiin on mahtava kirja, niin sisällöltään kuin kooltaan. Ihastuttavan muhkea, eikä lukemista malttaisi vielä viimeisenkään sivun, numeron 905, jälkeen lopettaa. Se jättää päähän humisevan, kiihtyneen tunteen; nyt ollaan jonkin sellaisen äärellä, jota kirjan kanssa harvoin kokee.

Ensikatsomalta homma on selkeä: kolme aikatasoa, sadan vuoden välein, 1893, 1993 ja 2093. Kolme sijaintia, joista ensimmäinen ja viimeinen osoittautuvat lähes samoiksi (New York). Mutta lukija huomaa nopeasti, että kyseessä on paljon mutkikkaampi juttu kuin kronologinen sukusaaga. Emme siirry historiaan sellaisenaan, vaan rinnakkaistodellisuuksiin. Näin erään suvun jäsenten elämä olisi voinut mennä 1800- ja 1900-lukujen lopuilla, tuollaisessa maailmassa, jota kirjailija kuvaa ja joka on monin tavoin erilainen kuin meidän tuntemamme. Näen avainteeman Davidin pohdinnassa:

"Entä jos maapallo vaihtaisi asentoa, vain tuuman tai kaksi, mutta silti tarpeeksi piirtääkseen heidän maailmansa, heidän maansa, heidän kaupunkinsa, heidät itsensä kokonaan uusiksi?

Sci-fistä tai mistään mystisestä ei ole kyse, vaan aivan maanpäällisistä asioista. Politiikka on tässä maailmassa hoidettu toisin, sotia käydään, mutta eri maiden (jotka nekään eivät ole välttämättä tuntemiamme) kesken ja eri paikoissa kuin olemme oppineet. Etenkin Yhdysvaltoina tuntemamme maa muuttuu rajoiltaan. Saksa valtaa alaa Afrikassa, Beijing Indokiinassa 1900-luvulla. 

Sukupuolet ovat järjestäytyneet eri tavalla kuin totuttuun. Miehille järjestetään avioliittoja ja homous on normaalia, vaikka suvun jatkaminen on perustärkeää joka sukupolvelle - tämä on yksi keskeinen ja toistuva kirjan viesti, tulkitsen. Kuten myös se, että ihmiset voivat itse valita, mihin suuntaan lähtevät niin yksilönä kuin valtiona. Paitsi silloin, kun eivät voi, esimerkiksi heidän jouduttuaan karkotetuksi kotimaastaan tai sairastuttuaan. Pandemiat yleistyvät ja pahenevat. Raha ei auta.

"Lopulta sillä ei ollut merkitystä. Rikkaat kuolivat joka tapauksessa, ehkä hitaammin kuin olisi pitänyt, ja jotkut köyhät jäivät eloon."

"Tauti kirkasti kaiken siitä, millaisia me olemme, ja paljasti sadut, joita olimme sepittäneet elämästämme. Se paljasti, että edistys ja suvaitsevaisuus eivät välttämättä lisää edistystä  tai suvaitsevaisuutta. Se paljasti, että ystävällisyys ei synnytä lisää ystävällisyyttä. Se paljasti, mitä herkästi murenevaa runoa elämämme aidosti on - se paljasti ystävyyden huteraksi ja ehdolliseksi, kumppanuuden kontekstisidonnaiseksi ja olosuhteista riippuvaiseksi. Mikään laki, mikään järjestely, mikään määrä rakkautta ei ollut voittanut tarvettamme pysyä hengissä, ja meistä avuliaimmatkin haluavat vain pitää oman väkensä hengissä, keitä sitten ovatkaan."

Ihmisten nimistä ei voi päätellä heidän sukupuoltaan. Nimet ovat muutenkin jännittäviä, niin ihmisten kuin paikkojen. Samoja toistuu joka ajassa, mutta eri henkilöillä, jotkut periytyvät, jotkut muuten vain - ehkä kirjailijan huumorina? Niin nimet kuin aika venyvät ja muuttavat kaiken outoihin asentoihin kuin Dalin kellot. Onko Adams aina hovimestari? Onko David aina avuton seurailija ja Edward muutosvoima? Mikä rooli silloin on varattu Charlesille? Ja ketkä ovat ehkä sukulaisia keskenään alenevassa polvessa? Ei tietoa, vain veikkailuja.

Välillä eletään puutteessa, välillä ylellisesti. 

"He olivat molemmat turhamaisia, mutta turhamaisuus oli pikku nautinto, merkki elämästä, muistutus hyvästä terveydestä, kiitollisuutta."

Kolmesta kirjasta keskimmäisessä siirrytään Havaijille ja puretaan maan historiaa. Onko menneen haikailu silkkaa haihattelua - eihän aika voi kulkea taaksepäin, tuntuu kirja sanovan. Viimeinen ajanjakso kertoo lääkekehityksessä työskentelevästä Charliesta, jonka varalle on laadittu hänen tietämättään suunnitelma, joka hätkähdyttää häntä.

"Olisin taas kerran se mikä olin, avioitunut nainen, laboratorioteknikko, ihminen, joka hyväksyi maailman sellaisena kuin se oli ja ymmärsi, että muun toivominen oli turhaa, koska asioille ei voi mitään, eikä siksi kannattanut edes yrittää."

Niin, mitä kirjassa oikein tapahtuu, sen kuvailu veisi tunteja: joka tapauksessa kyse on rakkauksista, parinmuodostuksista, lapsista ja isoisistä. Siitä, miten kukin polvi valitsee oman tiensä, aiempien vaikutuksella, mutta ei välttämättä siten kuin on suunniteltu tai olisi luontevaa. Yksi on varmaa: jos ihminen elää, hän ikääntyy.

"Valmistautuminen kolmenkymmenen ikään, puhumattakaan neljästäkymmenestä tai viidestäkymmenestä, oli kuin olisi ostanut huonekaluja hiekasta rakennettuun taloon - mistä sen tiesi, milloin se huuhtoutuisi pois tai alkaisi murentua, luhistua kasaan?"

Yanagiharan mielikuvitukseltaan rikas ja sujuvasti vetävä teksti on vaivattoman ahmittavaa luettavaa. Lukijan aivot saavat nautinnollisesti jumppaa ja hämmästelyterapiaa, mikä tekee aina hyvää. Huomaan, että nostamani sitaatit ovat synkänpuoleisia, ja kirjassa on surua ja pelkoa ja muuta tunteisiin menevää, mutta en kokenut kirjaa vain surullisena tai dystopiana, vaan kaikesta huolimatta jotenkin toivoa antavana, jopa joissakin asioissa utopiana (eikö nimikin viittaisi tähän?) Kirjassa ei ole mitään, mitä maailmassa ei jo olisi tai voisi olla, enemmänkin. Myös viisautta, lämpöä ja ymmärrystä. Upea kirja, jota suosittelen kaikille, jotka etsivät juonen helppouden sijaan ravistelevaa luettavaa.

Kenelle: Hurmioituville, uppoutuville, perinteitä rikkovaa hakeville, maailman tilaa pohtiville, ymmärrystä etsiville.  

Muualla: Kotona kirjassa -bloggaaja rakastaa "Yanagiharan proosaa, jossa ei ole mitään turhaa mutta joka kertoo kuitenkin kaiken. Se on samaan aikaan eleetöntä ja ilmeikästä."

Lue myös Pieni elämä. Paratiisiin ei ole yhtä raastava ja itkettävä, mutta vähintään yhtä kuohuttava.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin. (To Paradise.) Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Arto Schroderus. Alkuperäiskansi: Na Kim.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 2015: jo taitavaksi tiedetty Gornick kertoo siinä lisää elämästään, josta luimme aiemmin kirjasta Toisissamme kiinni. 

Erittäin kiinnostavaa. Kaupunki, the City, on New York, kirjailijan kotikaupunki. Lukija pääsee kulkemaan sen kaduille ja kaupunginosiin, joissa Gornick liikkuu, niin fyysisillä kävelyillä ja muilla matkoilla kuin ajatuksissaan, henkisessä kasvu- ja elinympäristössään. Olipa hieman monimutkainen lause, mutta niitä löytyy kirjastakin. Teksti on niin tiivistä ja paljonpuhuvaa, ettei sitä voi silmäillä - joutuu jotkut kohdat jopa lukemaan uudestaan, jotta viesti selviäisi. Suomennoksella on tietysti osuutensa, mutta jo aiemmasta tiesin, ettei Gornick höttöile eikä ainakaan aliarvioi lukijaa itsestäänselvyyksien selittämisellä.

Kirjailija kertoo itsensä löytämisestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, joka vaivasi häntä pitkälle aikuisuuteen. Epämääräinen mutta vahva tyytymättömyys: tila, jossa lasi on aina puoliksi tyhjä. Ystävä Leonard on samanhenkinen, ja he keskustelevat aiheesta viikoittain.

"Minulle ja Leonardille on yhteistä vahingon politiikka. Meissä molemmissa palaa kiihkeän kirkkaan tunne siitä, että olemme syntyneet ennalta määrättyyn yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Meidän kiinnostuksemme kohde on elämätön elämä." 

Pian muodostuu kuva ihmisestä, joka etsi itseään vääristä paikoista, ainakin vääristä ihmisistä; aivan kuin merkityksellisyyden tunne voisi tulla ulkopuolelta. Ehkä joskus voikin, mutta ei Gornickin tapauksessa. Siitä kertovat hänen kokemansa lyhyet avioliitot ja nopeasti katkenneet tai vain haipuneet muut ihmissuhteet. Pikku hiljaa hän oivaltaa tämän. On tunnettava itsensä paremmin, oltava sinut minän kanssa, jotta toiveet toisen suhteen voivat toteutua. Mitä hän todella haluaa?

"Mitä jos tarvetta vakaaseen läheisyyteen uhkaa kaiken aikaa yhtä suuri ellei suurempikin tarve epävakauteen? Miten silloin käy?"

Kirja muistuttaa paljon Merete Mazzarellan pohdiskelevaa, suorasukaisen kommentoivaa, hiljaisen humoristista, kirjallista ja anekdootteja tulvivaa tyyliä. Päähenkilö eli kirjailija itse ei välttämättä etsi lukijan hyväksyntää eikä halua näyttäytyä erityisen hyvänä tai mukavana ihmisenä. Hän on oikeastaan aika ärsyttävä. Toisaalta, syy voi olla ovela. Hän kertoo olevansa "terapeuttisen kulttuurin" lapsi:

"Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkisimme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme."

Vetääkö hän puoleensa? Tekstillään, kyllä. Huumorista esimerkki löytyy muun muassa ihmettelyssä siitä, miksei hänen suhteensa Mannyyn onnistunut. Miksi he kokivat toisensa kovin erillisiksi?

"Olimme molemmat kunnollisia, älykkäitä, lukeneita. Äänestimme molemmat samaa puoluetta, luimme samat kirja-arvostelut New York Timesista. Kumpikaan ei ollut töissä kiinteistöbisneksessä eikä kaupungin hallinnossa. Mikä siinä oikein meni vikaan?"

Kirjan nimi viittaa George Gissingin teokseen The Odd Woman. Feminismin nimeen vannova Gornick samastui tämän henkilöihin, jotka pyrkivät löytämään "sukupuolten välisen aidon kumppanuuden" ja tasa-arvon jo 1800-luvun lopulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Kirja mainitsee lukuisia muita teoksia ja tekijöitä, joiden tunteminen ei ole välttämätöntä lukijalle, en ainakaan itse kokenut niin: osan tunsin ennestään, olennaisimpien yhteydet ajatteluunsa Gornick selittää. Ja sen, miten hänen tasa-arvoajattelunsa on muuttunut vuosien myötä. 

Antoisa syväluotaus itseen, ystävyyteen ja parisuhteen muodostumiseen yleensä, ja erityisesti kirjailijan elämään New Yorkissa. Pääsemme muun muassa seurapiiritapahtumiin ja 11/9:n jälkeisiin tunnelmiin kaduilla. Niin, kadut: niiltä Gornick poimii jatkuvasti pieniä tarinoita ja havaintoja.

"Katu on jatkuvassa liikkeessä, ja sitä liikettä on pakko rakastaa."

Aiemman kirjan lukeneet saattavat kaipailla kirjailijan äidin kuulumisia. Kyllä, myös hänet tavataan kirjassa, johon mahtuu paljon pienestä sivumäärästä huolimatta. 

Kenelle: Kaupunkielämän ystäville, parisuhteen haasteita pohtiville, Merete Mazzarellasta pitäville, tiiviin ja taitavan tekstin ystäville. 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. Muistelma. (The Odd woman and the City). Suomennos Arto Schroderus. Gummerus 2021. 

Sain kirjan kustantajalta.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tiedätte fraasin "pieni suuri kirja", joka usein kuvaa kohdettaan hyvin. Sitä mukaillen nyt on kyseessä "suuri suuri kirja".  Lähes tuhat sivua koukuttavaa, hurjaa, surullista ja vaikuttavaa tarinaa, jota lukiessa sai nautiskella tiedosta, ettei takakansi tule ihan pian vastaan. 

Alku on vetävä kuin paras tv-sarja: neljä nuorta ystävystä New Yorkissa, klassinen asetelma. Frendien tai Sinkkuelämän viihteisyyttä ei kuitenkaan ole luvassa. Kertomus keskittyy pian yhteen nuorukaisista, Judeen, joka on kokenut karmeita ja jonka elämää hallitsevat häpeä ja pelko.

Opiskeluaikojen ja uravalintojen jälkeenkään edes parhaat ystävät Willem, JB ja Malcolm eivät tunne Juden taustaa eivätkä hänen fyysisten ongelmiensa syitä: he kunnioittavat yksityisyyttä, jota mies varjelee sairaalloisen tiukasti. Hän on silti kaikkien rakastama ja löytää oman alansa laista, juristina. Kaikki neljä ystävystä ovat älykkäitä ja lahjakkaita, ja menestyvät. Taloudelliset huolet jäävät kouluaikojen muistoksi. Muita huolia silti kasaantuu.

"...hän tiesi: Malcolm oli huolissaan, koska elossa oleminen on huolissaan olemista."

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten aina, ja etenkin Juden terveys huolettaa. Pikku hiljaa lukijalle avautuvat ongelmien syyt ja taistelu, jota Jude jatkuvasti käy ja josta tulee myös hänen lähipiirinsä taistelu.

"Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisin vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen."

Kirjaa ei ahmaise kertalukemalta, jo laajuutensakaan takia. Tarina on rankka, ja lukijan on välillä hengiteltävä. Joskus tuntui siltä, että haluaisin lukea silmät kiinni. En halua tietää! Mutta uteliaisuus voitti, joten ei auttanut, pelottavimmatkin kohdat oli käytävä läpi. Tunsin suorastaan fyysistä kipua; etenkin jalkoja pakotti.

Mistä tarinassa oikein on kyse? Lapsuuden traumoista; haavoista jotka eivät parane; ehdottomasti suurelta osin ystävyydestä ja erittäin paljon rakkaudesta. Taitavasti rakennettu teksti pitää lukijan tiukasti kiinni kirjassa, yllättää ja herättää monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun, haikeudesta haaveiluun, toivosta epätoivoon. Henkilöiden havainnot ihmismielestä ja tilanteista eivät ole fraaseja, vaan pistävät terävästi tai vähintään sanoittavat tilanteita, joita on vaikea sanoittaa - tai joita ei ole ollut aiemmin tarve sanoittaa tai ylipäänsä miettiä.

Kuten ajattelumme, jonka mukaan sairas ihminen menee hoitoon ja paranee - tai jos ei parane, ainakin saa apua. Entä jos niin ei olekaan? Tai toinen yleinen ajatusharha, jonka mukaan kypsänä aikuisena voi jättää taakseen nuorena koetut kauheudet. Valitettavasti sekään ei pidä paikkansa. Kiinnostava ja hyvin epäamerikkalaiseksi mieltämäni näkökulma: päättäminen ja luja yrittäminenkään ei aina riitä. Yksilön rinnalla korostuu yhteisö. Kyllä, pientä amerikansiirappia saattaa olla myös, kuten se seikka, että kaikki henkilömme menestyvät niin loistavasti ammateissaan; toisaalta on virkistävä ja tärkeä pointti sekin, että älykkäät ja lahjakkaatkin saattavat voida huonosti eikä kärsiäkseen tarvitse kärvistellä köyhyydessä.

Olin hyvin vaikuttunut koko kirjan mitalta. Ehkä se osuu omiin traumoihin, jotka ovat tietysti aivan toisenlaisia, mutta jokaisella lie jotain; ehkä jokin havainto nousee pintaan ja nostattaa tunteita. Ehkä sanojen suuri määrä saa aikaan jonkinlaisen hypnoosin. Pituus on perusteltua siksi, että lukijalle selitetään perinpohjin, toistaen toiston jälkeen, mistä on kyse. Tiiviimmällä ilmaisulla ainakin minä olisin todennäköisesti jäänyt skeptiseksi: miksei ongelmiin muka löydy ratkaisuja. Nyt ymmärrän, miksi.

Pieni elämä on sisällöltään koskettava, tekstiltään koukuttava - juuri sellainen, millaiseksi miellän Tammen Keltaisen kirjaston kirjat parhaimmillaan. Laadukas romaani, ei liian helppo muttei liian vaikeakaan, ja vie tehokkaasti toisiin maailmoihin.

"Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän..."

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, rankkaa kestäville, koukuttavaa kaipaaville. 

Muualla: Riittaa kuvotti, ja hänelle heräsi paljon kysymyksiä. Lukuisan Laura suosittelee lukemaan kirjan silloin, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Kirjallisuutta, joka kylmää muttei jätä kylmäksi, sanoo Kirjaluotsi. Jää väreilemään mielessä kuin surun soittona, sanoo Lumiomena. Oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä, sanoo Yökyöpeli hapankorppu. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi 2017. Suomennos Arto Schroderus