Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Olen aivan raivona: kirjan näkökulma naiseen on pelkästään miehen.

Pelkästään seksuaalisena olentona. Pelkästään katsottavana ja kosketettavana. Vaikka Amalian tarinaa kertoo tytär Delia - ja ehkä kirja juuri siksi on niin raivostuttava. Onko italialaisilla naisilla tosiaan noin kapea olemisen taso? Vain se, miltä miehen silmissä näyttää?

Delian äiti Amalia on löytynyt hukkuneena. Hukuttautuneena, kuten tuomio kuuluu. Kun Delia menee synnyinkaupunkiinsa Napoliin hautajaisjärjestelyjä varten, hän muistelee lapsuuttaan, äitiään ennen kaikkea, mutta myös isäänsä. Isästäkö tämä kaikki johtuu? Isänsä tavatessaan Delia sanoo keskittyvänsä "kaikin voimin olemaan tuntematta inhoa."

Isä ei ollut hyvä isä eikä aviopuoliso. Mutta eivät Amalian elämän muut miehet tunnu sen paremmilta. Salaperäistä Casertaa, Amalian miesystävää, Delia vertaa hiirellä leikkivään hölmöön. Hiiri on tietysti Amalia. Eikä Delia vaikuta sen vahvemmalta. Mutta onko vika naisten itsensä vai miesten, jotka piirittävät joka suunnalta, painautuvat bussissa takapuoleen kiinni, huutelevat hävyttömyyksiä, pyrkivät hipaisemaan aina kun mahdollista. Jo pienet tytöt oppivat säännöt, miten pitää olla. Ja että on paikkoja, jonne ei saa mennä, tai ei tule ikinä takaisin. Seksiä uhkuvassa ilmapiirissä myös naiset paisuvat niin, etteivät he voi peittää muotojaan, houkuttelevuuttaan, seksuaalisuuttaan, edes ruuhkabussissa.

Hieno pienoisromaani, joka herättää tunteita. Tekstiltään se on napakka ja selkeä mutta kauttaaltaan tyylikäs (kuten italialainen vaate tai kenkäpari?):

"Minä en vielä tiennyt sitä mutta tulisin kyllä kokemaan, että vanhuus on hurja ja kamala peto."

"Ihmiset rapisivat ohitseni kuin lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

Mutta itse tarina ja asenne on lannistava, naisena. Ei se silti estä lukemasta ja tietämästä, että näinkin voi olla. Ehkä jopa tarpeellista. Ehkä jopa välttämätöntä. Onkohan Ferrante mies vai nainen?

Sopii naistenpäivään: hyvää sellaista suomalaisille naisille! Joiden kuvittelen olevan omia persooniaan, ihmisiä itsenään, miesten katseeseen peilaamatta. Ja joiden kumppaneiden kuvittelen olevan siitä tyytyväisiä ja rakastavan meitä sellaisina kuin olemme. Ja saavan suhteesta enemmän kuin Delian mies sai vaimoltaan, tai Caserta Amalialta. Puhumattakaan siitä, mitä Amalia sai. Tyttären sentään - ja lainattuja vaatekappaleita. Riipivää, raivostuttavaa.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus. Italiankielestä suomentanut Taru Nyström Abeille. Kansi ja taitto: Satu Paakkala. Avain 2005. Naistenpäiväpostauskuva: Tuija Takala.

Kenelle: Naisen asemaa pohtiville, nopeaa laatulukemista hakeville, miesten miellyttäjille.

Muualla: Omppu haluaa lisää Ferrantea. Omaperäinen teos, jonka teemat kutkuttavat, sanoo Maisku, joka ei ihan lämmennyt kirjalle kuitenkaan.

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Kovin vaikuttaa sensaatiohakuiselta tuo kirjan nimi, mutta oikeasti se on nappivalinta. Sillä kyseessä on yhtyminen, sekä sitä edeltävä sekavuus ja toiminta, ja sen jälkeinen maailman muutos. Jopa romanttiseksi tätä voisi syyttää, vaikka teksti on niukan kaunista, tarkkaan ajateltua ja hiottua, Sahlbergin tapaan.

Eletään vuotta 1944 Helsingissä. Pommit putoilevat, ilmahälytykset särkevät korvia ja pitävät ihmiset jatkuvassa pelon tilassa. Valma lintsaa töistä, sillä väkeä on suurpommitusten myötä kadonnut niin paljon, ettei kukaan kysele heti perään.

Sattumalta hän ajautuu kahvilaan, jossa on myös Axel. He tunnistavat toisissaan jotain välittömästi, ja ehkä sodan poikkeusolosuhteiden vuoksi asiat etenevät normaalia nopeammin. Rakkauden, ainakin fyysisen, nälkä on kova molemmilla.

"Kun mikä tahansa kokemus saattaa jäädä viimeiseksi, tilaisuutta ei kannata päästää ohi."

Ilmahälytyksestä välittämättä he eivät mene pommisuojaan toisten tavoin, vaan Axelin asuntoon, jossa heitä häiritään. Tyhjiä asuntoja kiertelevä ja tavaroita näpistelevä talonmies sattuu paikalle. Samoin vieras lapsi, jonka paikallaolo jää arvoitukseksi: ovatko vanhemmat lähettäneet varastelemaan vai onko lapsi oikeasti yksin ja eksynyt?

He saavuttavat kuitenkin keskinäisen tavoitteensa. Kauniisti, toivotusti, eri tavoin, syvemmin kuin kaksi yksinäistä oli kuvitellutkaan. Mutta pian on erottava, velvollisuudet kutsuvat. Tulevasta ei ole varmuutta.

Kirjan nimi on paitsi todellinen tapahtuma, myös hieno kielikuva isommalle kehykselle. Halut ja tarpeet kohtaavat, kliimaksiin pääsyn jälkeen on moni asia toisin. Rakkaus pommien putoillessa on pakoa arjesta, toisaalta äänet ja räjähdykset symboloivat yhtymisen voimaa. Onko juuri tuo pommitus sodan huippukohta? Sahlberg rakentaa intiimin yhteyden kahden ihmisen välille, kun koko maailma on liekeissä.

Hieno, älykäs ja taitava pienoisromaani, jonka 136 sivusta saisi irti vaikka minkäaiheisia analyysejä: psykologia poikkeusoloissa, seksi ja sota, yksinäisyys, muutamia mainitakseni. Sahlberg-faniuteni vain kasvaa.

Kenelle? Sota-ajasta kiinnostuneille romantikoille, tiiviistä metaforisesta ilmaisusta pitäville, pelkistettyä ajatusta ihaileville, kauniin kielen kavereille.

Muualla: Sara  P.S. Rakastan kirjoja -blogista ihailee upeaa kieltä. Ilselän Minnan mukaan Sahlberg yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Ketjukolaaja oli hieman pettynyt, koska aihe on seksi - ja silti tarttui Yhdyntä-nimiseen kirjaan? Jaana on taas yhtä hyvää tarinaa rikkaampi.

Asko Sahlberg: Yhdyntä. [Reunahuomatus sotahistoriaan]. WSOY 2005.

Hertta

Tänään luin loppuun Heidi Köngäksen odotetun uutuuden, Hertan, joka pohjaa tosihistoriaan. Otto Wille Kuusisen tytär, aatteelle omistautunut kommunisti Hertta rakastuu palavasti puoluetoveriin, ministeriksi asti nousseeseen Yrjö Leinoon.

Tarinassa on kolme kertojaa: Hertan lisäksi Leino sekä keskuspoliisin johtaja Riekki kertovat omat näkökulmansa. Luonnollisesti Hertan hahmo on hallitseva, ja hänen vahvuutensa, aatteen palonsa ja modernit ajatuksensa muun muassa naisen asemasta ovat teoksen vaikuttavinta antia. Lisäbonuksena on tuon ajan - eli 1930-40-lukujen - Suomen ja Euroopan poliittisen ilmaston kuvaus. Leinon ja Riekin kautta mukaan tulee kiemuroita, joita Herttakaan ei tiedä; Köngäs on punonut juonen, joka voisi olla totta tai sitten ei.

Hieno aihe, josta Köngäs kirjoittaa tutun taitavasti, mutta hieman pitkästyin loppupuolella: minusta tekstissä oli liikaa toistoa ja hieman vatvomista, joka ei johtanut mihinkään. Mutta toisaalta, niin on elämässäkin. Myös kieli mietitytti, sen ajoittaisen nykyaikaisuuden vuoksi: silmään sattui ilmauksia, joita olen pitänyt uudempina kuin tuon ajan ihmisten voisi kuvitella käyttävän. Oltiinko silloin jo "liekeissä" tai "otettiinko häppää"?

Kirjan alussa rakastumisen kuvaus on erittäin hieno ja väkevä! Rakkaustarinasta on tulossa myös tv-sarja. Köngäksen kirjoista silti Dora, Dora on ylittämätön.

Kenelle: Poliittisesta historiastamme kiinnostuneille, perushyvien kotimaisten romaanien ahmijoille.

Muualla: Lumiomena ei täysin vakuuttunut, vaikka pitääkin Köngästä taitavana ja kirjaa kelpona. Aihepiiriä hyvin tunteva Jaana piti kirjasta mutta odottaa, että joku tekisi Hertta Kuusisesta todellisen elämäkerran. Ompun kirja sai liekkeihin. Annika K nautti kielestä ja vahvoista henkilöhahmoista.

Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015.

Mistä kevät alkaa

Otsikko on suorastaan tuskastuttavan ajankohtainen kysymys juuri nyt, joten se houkutteli lukemaan. Samoin kuin tieto siitä, että Annamari Marttiselta on ilmestynyt monta lukematonta, tänäkin vuonna uusi kirja, jota en ole vielä saanut käsiini - hyvä aika muistutella mieleen kirjailija, jonka työstä on jäänyt myönteinen mielikuva, vaikkei lähtemätön muisto. Ainakin Kuun huoneessa muistan lukeneeni.

Mistä kevät alkaa on sitä parempi kirja. Päähenkilö on viittäkymppiä lähestyvä Leila, joka elää sitä elämänvaihetta, jossa roolit muuttuvat ja rutiinit järkkyvät: vanhemmat muuttuvat hoidettaviksi, lapsi aikuistuu ja oma ikääntyminen osoittaa ikävät merkkinsä. Leilan äiti Helena sairastuu kammottuun Alzheimeiriin, tytär Kia kirjoittaa ylioppilaaksi, alkaa seurustella ja suunnittelee muuttoa kotoa.

Leila ottaa näistä asioista suuret paineet: minua ärsytti alkuun hänen kitinänsä. Mitä valitat, nainen, normaaliin elämänmenoon kuuluvia vaiheita, kun sinulla on kaikki hyvin: rakastavat aviomies ja tytär, terveyttä, ystäviä, työpaikka ja materiaalisella puolellakin asiat kunnossa, talot ja kesämökit. Mutta pikku hiljaa lämpenin ja aloin tuntea myötätuntoa Leilan suurta tuskaisuutta kohtaan - hän on niin todellinen, vaikka vähän höpsö eikä millään haluaisi päästää irti entisestä. Hän on luonut kodin, perheen ja kuvan itsestään siinä, ja on vaikeaa ja pelottavaa joutua muutosten eteen. Muutosten, joita itse ei saa valita.

Leila on ikäpolvea, joka on tottunut tekemään, suorittamaan, hoitamaan asiat kuten kuuluu. Mutta entä, kun tulee tilanne, jossa oma tekeminen ei riitä tai ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta tekisi "oikein"? Itsensä pitää asettaa uuteen valoon niin vaimona, äitinä kuin tyttärenäkin. Ja olisi hyväksyttävä monenlaista, kuten se, että seuraava sukupolvi toimii eri tavoin. Mietittävää ja sulateltavaa riittää. Äiti viedään hoitokotiiin, tytär saa ylioppilasjuhlat ja poikaystävän, Leila järjestelee ajatuksiaan uuteen uskoon.

Tuntuu hassulta sanoa, että Marttinen kuvaa arkea, kun juuri edellisessä väitin Anne Tylerin tekevän niin: eivät nämä sentään ole ihan verrattavissa - no, Tyler kirjoittaa tietysti amerikanarkea ja Marttinen suomiarkea. Arkiarkea. Tunnemyrskyt Leilan sisällä ovat tarinan suurimmat myrskyt, vaikka joitakin hölmöjä tekoja ja perheriitoja niistä aiheutuukin.

Helenaa Marttinen kuvaa sydämeenkäyvästi: juuri tuolta voi kuvitella muistisairaasta tuntuvan. Hirvittäviä pelkoja, outoja mielleyhtymiä, ohivälähtäviä selkeitä hetkiä. Hoitajat puhuvat lapsikieltä, suuhun tungetaan ruokaa vaikkei ole nälkä, omat tavarat pidetään lukkojen takana. On joko raivottava tai annettava periksi. Lohdullista oli se, että omat verhot hoitokodin huoneessa saivat Helenan nukahtamaan, hän tunsi olevansa kotona.

Tärkeitä aiheita, ja Marttinen kirjoittaa sutjakasti, joskin turhan tarkasti - pitkästi - välillä. Pidin tavasta yhdistää aikatasoja limittäin, muistoja nykyisyyteen, näin juuri ihmisen ajatuskin kulkee. Kun näet tutun nuoren ihmisen, voit nähdä hänessä samalla kaikenikäiset lapset, joita hän on ollut. Tai uuden talon lisäksi myös sen paikalla olleen entisen.

Muualla: Järjellä ja tunteella,  Lumiomena, Leena Lumi.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa. Tammi 2005.

Optimisti

Tämä kirja on odotellut pitkään lukemistaan ja muistui mieleen, kun näin, että Rantalalta on tullut äskettäin uusikin kirja.

Optimisti on miesnäyttelijä, jolla on ikää ja kokemusta ja vakivirka teatterissa. Teatterinjohtajan vaihtuessa olot alkavat kuitenkin nopeasti muuttua; rooleja ei enää tule. Odotellessa näyttelijä yrittelee ulkopuolisia proggiksia, mutta kun sellainen olisi tarjolla, oma talo tarjoaakin töitä. Ja nehän on otettava vastaan, kun on kerran sopimus. Kumma kyllä, oman talon työt peruuntuvat aina viime hetkillä, jolloin näyttelijä on taas ilman töitä. Työpaikkakiusaaminen alkaa olla ilmeistä. Kirjan mukaan tämä ei ole tavatonta teattereissa.

Lopulta näyttelijä joutuu ulos talosta suostumalla tyhmyyttään kassakaappisopimukseen, jonka mukaan häntä ei irtisanota, jos hän irtisanoutuu itse kesken sopimuskauden. Näin teatteri säästyy sopimuskauden lopun palkanmaksulta.

Kun hän yrittää hakea työttömyyskorvauksia, paljastuu karu totuus vähitellen. Sopimuspaperia ei löydy - sehän on kassakaapissa - joten työsuhteen päättymispäivä on viranomaisten näkökulmasta epäselvä. Koska paperit eivät ole kunnossa, ei korvauksiakaan makseta.

Terveys reistaa miehellä yhä enemmän työtilanteen ja mielialan huonontuessa. Mutta sairauspäivärahojakaan hän ei juuri saa, ei edes peruspäivärahaa, koska asiat ja paperit ovat viranomaisten ja entisen työnantajan myllytyksestä sellaisessa sotkussa, ettei niistä selvää tule.

Tietysti hänen olisi itse pitänyt olla skarpimpi ja varovaisempi ja hoitaa asiansa fiksummin. Mutta aika inhimillistä on luottaa auktoriteetteihin ja siihen, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Taiteilijaluonne ei ole välttämättä kovin taitava varautumaan tulevaan, vaan elää hetkessä, tunteella. Näin toimii myös näyttelijä, ja on lapsen tavoin ymmällään ja aseeton byrokratian edessä - byrokratian, joka saa absurdit Kafka-kasvot.

Kaikki menee pieleen. Terveys romahtaa. Kärsivällisesti auttanut ystäväkin - nainen - saa lopulta mittansa täyteen, kun pieninkään arkiasia ei enää hoidu ja viina lohduttaa. En ihmettele naisen ratkaisua; on raskasta, jos ei jopa mahdotonta, olla ykskaks toisen aikuisen huoltajan asemassa. Kuin tämä tosiaan olisi lapsi tai avuton vanhus. Vaikka sääliksi käy kaveria. Hän ei vain pärjää, ei ole eväitä.

Viestiksi tulkitsen sen, että Suomessakin voi käydä niin, että kukaan ei auta. Yhteiskunta ei aina pidä huolta heikoimmista. Ja jos läheisiä ei ole, on tuuliajolla, syrjäytyy. Näyttelijän tilanne on äärimmäinen, mutta ilkeä tunne on siitä, että yhä useampi tippuu pelistä ja jää ilman apua, kun arvot kovenevat ja jaettava niukkenee. Taloustilanne ei lupaa hyvää nytkään, joten kirja on edelleen hyvin ajankohtainen. Elämä ei ole reilua, sen oppivat yhä useammat.

Tekstinä kirja on näppärähkö ja sopivan niukka, raportoiva lähinnä, mikä tekee siitä tehokkaan. Kirja on omistettu kuolleelle näyttelijälle Antti Arolle, joka oli Näyttelijän hahmon esikuva, Rantala itse Ystävä. Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan kirjan perusteella tehdystä näytelmästä.

Raija-Sinikka Rantala: Optimisti. Like 2005.

Kalavale. Kansalliseepos.

Hanski on menestyvä viihteen veteraani, jo vanheneva ja kaljuuntuva, mutta tiukasti ajassa mukana golf-harrastuksineen. Nuori tyttöystävä, lähiöhempukka Oona pitää seuraa ja tarjoaa seksiä tarvittaessa, ja bisnesvaistoiltaan nero Kasperi hoitaa Hanskin kukoistavaa liiketoimintaa.

Tämän kolmikon varaan Arto Salminen rakentaa kuvion, joka kuvaa aikaa ja viihdyttää niin nasevasti, että suosittelen jokaista lukemaan kirjan itse. Salminen kritisoi rahan valtaa, ahneutta ja tavallisen elämän kurjistamista liike-elämän etujen varjolla, samoin katsojien tyhmistämistä viihteen nimissä. Hän oli tarkkanäköinen ja puki havaintonsa sujuvan selkeäksi tekstiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, rankalla huumorilla.

Kasperi haistaa tosi-tv:ssä rahaa, ja kolmikko ideoi uuden formaatin, joka simuloi äärimmäisiä vankilaolosuhteita; osa osallistujia on vankeja, osa vartijoita, ja vuoroja vaihdellaan. Rangaistuksina käytetään sähköiskuja. Mukana olisi vain työttömiä, epätoivoisia osallistujia, jotka suostuvat mihin vain. Hanski epäröi, hän sanoo pitäneensä aina moraalin korkeana, vaikka on tehnyt koko elämänsä viihdettä ja komiikkaa. Hänen ohjelmissaan ei ole koskaan kiroiltu eikä pilkattu uskontoja.

Mutta Kasperi vakuuttaa, että vaikka hän ihaileekin Hanskia suuresti, tämä on vanhan liiton starbu: ”Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.” Kasperin kieli on bisnesslangia pahimmillaan, hän puhuu kokonaisstrategioiden asemoinnista ja taktisesta resursoinnista ja kääntää moraalittomuudetkin näppärästi hyveiksi niin, että Hanskikin vakuuttuu. Ja tietysti, menestyy.

Oona puolestaan on kaunis, kouluttamaton tyttö, joka joutuu mediapyöritykseen ohjelman juontajana ja Hanskin tyttöystävänä. Hänellä on hyvä sydän, mutta raha ohjaa hänenkin tekemisiään, seksin ohella. Oona ei aina tajua isoa kuvaa - ja ärsyyntyy, jos kokee häntä kohdeltavan bimbona - vaan toimii käytännön tasolla ja omaksi edukseen. ”Siinä ei oo mun mielest mitään väärää, et ihminen käyttää hyväks ulkonäköö, jos sitä on sattunu jäämään Luojalta tähteeks. Tää on ihan eri asia ku joku perseen myyminen. Mä oon onneks pärjänny muutenki, noi huoraamisjutut on jääny ihan teoreettiselle pohjalle. Tiedän mä mitä joku Kasperi ajattelee ku mä kuljen Hanskin kaa. Ja kylä mä tiedän mitä puol Suomee ajattelee ku meidän kuvii on jossain lehdissä. Ei ihmiset pysty tajuun mitä meidän välillä on. Ei varsinkaan Kasperi. Se on yks pillupää koko jätkä.”

Show käynnistetään, sponsorit valitaan. Sähkön tuottaa tietysti Fortum - optiokeskustelut taisivat olla vasta tulollaan kirjan kirjoitusaikoina, mutta Salminen osasi tässäkin ennakoida. Ja Kasperin sanoin, nyt tullaan siihen pisteeseen, jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota. Saavuttavatko Kasperi, Hanski ja Oona unelmansa? Kuka huoraa, kuka hyötyy, kuka puhuu totta tai valehtelee parhaiten? Huomaammeko me, miten meitä tyhmistetään tai miksi työpaikkamme siirtyvät toiselle puolelle maailmaa? Salmisen kirjat ovat terveellinen muistutus perusasioista vauhtisokeassa ajassamme.

Arto Salminen kuoli 2005, ja luin verkkojutuista, että häntä aikanaan kunnioittivat kriitikot enemmän kuin lukijat. Hän oli selvästi edellä aikaansa, mutta onneksi monet lukijat ovat myöhemmin nämä helmet löytäneet, Varastosta tehtiin leffakin. Salmisen kirjat ovat teräviä ja niissä on isoja asioita taustalla, mutta ne eivät silti ole vaikeita, vaan tehty tavalliselle ihmiselle, jollaisen puolesta hän puhui.

Salmista ihailee myös Salla. Eikä Booksyn mainioon hersytykseen ole mitään lisättävää.

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos. WSOY 2005.