Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.

Rakkaat toisilleen

Saksaksi kirjoittava Stefan Moster on noussut Suomen kärkikirjailijoihin, jos minulta kysytään. Hänen tapansa kuvata maailmaa on omaääninen, kirjoittamisensa tahrattoman taitavaa. Analysoiva, viileän älyllinen ote ei hehkuta tunteilla, vaan tarkastelee niitä, kuten tarinansa sisältöä muutenkin, tutkiskellen ja tarkasti havainnoiden.

Ines ja Daniel ovat menestyvä aviopari, joka asuu trendikkäällä alueella Hampurissa. Osoite, näköala ja sisustus ovat kunnossa - mitä he pitävät tärkeänä, omalla menestyksen mittarillaan mitattuna, sillä molemmat ovat ponnistaneet pieneltä paikkakunnalta nykyiseen asemaansa.


He ovat älykkäitä, aikaansaavia, analyyttisiä ihmisiä, jotka saavat asiat sujumaan ja jotka osaavat hakea ratkaisut kaikkiin tilanteisiin, jopa ennakoiden. Paniikki, hössötys tai sotkuisuus ei kuulu tämän pariskunnan maailmaan. Etenkin Daniel on lähes epäinhimillisen täydellinen mies, joka oikeassa elämässä saisi vähemmän järjestelmällisen puolison raivon partaalle, mutta Ines täydentää pariaan hyvin, vaikka vaikuttaa inhimillisemmältä, jopa erehtyvältä. Rouva on kotoisin viininviljelijäperheestä, ja opiskeltuaan alaa itsekin hän pitää viinikauppaa kivijalkamyymälässä. Daniel on kaupunkien liikennearkkitehtuurin suunnittelija, joka tekee uraa yksityisessä toimistossa.

Jonkinasteinen hämmästys ehkä enemmän itse pariskunnalle kuin lukijalle on se, että he huomaavat täydellisyydestään puuttuvan jotain. Heillä ei ole lasta, joten he alkavat ratkaista tilannetta. Mutta se ei käy helposti.

"Kaikki olettavat aina, että kaikki on parhain päin. Daniel ja Ines eivät ole koskaan pohtineet hedelmättömyyden mahdollisuutta, he teettävät testin, koska se on ehdoton edellytys seuraavan askeleen ottamiseen, inseminaatioon, johon he ovat päättäneet ryhtyä tehostaakseen luonnon omaa prosessia."

Lapsettomuusklinikasta tulee heille vakituinen käyntipaikka. Daniel tutustuu spermanluovutuskäynneillään Ricoon, joka vaimonsa Serifan kanssa on samalla asialla klinikalla kuin Daniel ja Ines. Tuttavuus täysin erilaisiin, tunteella reagoiviin henkilöihin johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Moster kertoo tarkasti ja harkituin valinnoin Danielin ja Ineksen vajaan puolen vuoden elämän vuorotellen heidän molempien kautta, kesäkuusta marraskuuhun. Kuukausittain, kuten naisen kierto. Luvut on nimetty täsmällisesti niiden sisällön mukaan - en tiedä, onko tämä tarkoituksellisen ironista vai äärimmäistä säntillisyyttä. Suhde kehittyy hienoin, lähes huomaamattomin askelin, suuntaan, jota eivät edes Daniel ja Ines osaa ennakoida. Jotain Danielista kertoo myös se, että tarinan suurin draama tapahtuu muiden toimesta kuin hänen itsensä.

Lisäksi Moster asettaa väliin minä-muotoisia muiden henkilöiden ajatuksia; Danielin firman toimitusjohtaja, gynekologi, viininviljelijä (Ineksen isä)...  Tämä hieman hämmensi lukijaa, mutta ei huononna kirjaa - tosin en nähnyt sillä suurta merkitystä itse tarinan kannalta. Kuitenkin se keventää muuten tiukasti kahteen henkilöön keskittyvää psykologista draamaa, antaa pieniä hengähdystaukoja pariskunnasta ja tietoja päähenkilöistä muiden kautta.

Kirja on täysi, se kertoo lapsettomuuden ja parisuhteen haasteiden ohella niin arkkitehtuurista kuin viininviljelystä, saksalaisesta luokkayhteiskunnasta ja merinäkymän merkityksestä - ja laivoista, kuten Mosterin edellisessäkin kirjassa Nelikätisen soiton mahdottomuus. Ne ovat selvästi kirjailijalle tärkeitä.

Pidän Mosterin älyllisestä ja julmantarkasta uteliaisuudesta, rauhallisesta ja vakavasta otteesta, jossa pinnan alla väreilee paljon, vaikkei näkyvästi myrskyä. Helen Mosterin yhtä tarkkaa suomennosta on nautinnollista lukea.

Kenelle? Fiksun romaanin ystäville, harkitsevalle lukijalle, saksalaisuudesta kiinnostuneille, parisuhteita pohtiville, perhettä perustavalle, laatutekstiä kunnioittaville - ja niille, jotka eivät kaipaa tarinan tulemista aivan iholle, vaan pitävät mielellään pientä välimatkaa ja pysyvät tarkkailijan asemassa.

Muualla: Sinisen Linnan Maria sanoo kerrontaa viileäksi, sileäksi ja etäiseksi. Savon Sanomissa kirjaa arvioitiin viileän tarkkailevaksi. Tuo sama v-sana esiintyy näköjään meillä kaikilla.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen. Siltala 2013. Suomennos Helen Moster.

Mustat paperit

Pieni, kaunis kirja alkaa, yllättävää kyllä, valkoisista papereista. Ann on ostanut sitä paketillisen; 500 aanelosarkkia hienoa valkoista paperia, jotka Ann aikoo kirjoittaa täyteen.

Sillä Annilla on kiire: hän kuolee pian. Sitä ennen hän haluaa sanoa kaiken. Etenkin pienelle pojalleen Lucille, joka ei osaa vielä edes lukea, ja Rosalle, jolle Luc jää hoidettavaksi. Annille ero pojasta on vaikein paikka, ja hän yrittää kaikkensa tehdäkseen tilanteen tälle mahdollisimman helpoksi. Kirja on kooste kirjeistä, joissa hän kirjoittaa kauniista muistoista, haikeista ajatuksista, Lucin ja Rosan tulevista mukavista päivistä. Suloista, ajattelevaista, todellista äidin rakkautta.

Mutta kun Ann pääsee kirjoittamisessa vauhtiin - ja hän pääsee siihen nopeasti - sävy muuttuu. Hän ei halua jättää poikaansa, hän on kateellinen Rosalle ja katkera siitä, että on pakotettu poistumaan. Toisin kuin kuolevan kuvittelisi tekevän, hän ei kirjaa historiaansa, vaan alkaa kirjoittaa Lucin elämää eteenpäin: miten tämä pärjää koulussa, opinnoissa, kaverien kanssa, tyttöjen kanssa... Hän kuvittelee tilanteita yksityiskohtaisesti ja kiduttaa itseään niitä miettimällä.

Kirjeissä hän, Ann, on aina kaivattu ja usein Lucin ajatuksissa. Hänen kuolemansa kohahduttaa maailmaa; hän on ollut ylivertaisen kaunis ja viisas, saanut miehet hulluiksi ja professorit vaikuttuneiksi. Ja Luc, hänestä tulee miljoonasti kaikkea, tutkija lääkäri arkeologi merimies paperikoneenhoitaja, hän menestyy opinnoissaan ja työssään hämmästyttävästi. Hän on naisten suosiossa ja lopulta löytää täydellisen tytön puolisokseen.

Ann on tytölle raivoisan mustasukkainen - vaikka tyttö on hänen omaa keksintöään. On hyvä, että Luc on onnellinen, mutta äiti on sentään aina hieman parempi, tärkeämpi, vihkisormuskin näytti kauniimmalta hänen kädessään. Lucista tulee isä, ja mummu-Ann nimeää lapset lempinimiä myöten.

Paperit mustuvat musteesta, mutta niistä tulee vielä mustempia kuin alussa kuvittelin: sysimustat myös sisällöltään. Kirja näyttää viattomalta päällepäin - hienon ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari - mutta sisällä on pommi. Se on inhimillisyydessään vaikuttava kuvaus surun, kaipauksen ja varmasti osin sairaudenkin murtamasta mielestä; sekopäisyydestä, jota on yhä vaikeampi hillitä; hulluudesta, jota jokainen meistä salaa pelkää, koska sisimmässään tietää sen olevan mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, kun tilanne on tarpeeksi haastava. Olisiko oman kuoleman tietäminen ja pienen isättömän lapsen jättäminen sellainen?

Ann vaikuttaa yksinäiseltä, mutta emme saa tietää, onko hän ollut sitä aina vai johtuuko se sairaudesta. Hän ei kerro itsestään paljonkaan, vaan paljastaa jotain sopimaksi katsomaansa kirjeissään; emme myöskään voi tietää, mikä siitä on totta ja mikä ei. Voimme vain arvailla.

Huikea psykologinen tutkielma ja upea teksti, joka voisi olla minkämaalainen tahansa. Näin siinä kaikuja ranskalaisuudesta, hollantilaisuudesta, miksei kauempaakin. Yleismaailmallisuudesta. 
Tämä ei ole vahinko, onhan henkilöiden nimetkin valittu taiten. Muinonen on esikoiskirjailija, jota ei sellaiseksi uskoisi, niin taidokas tämä pieni kirja on: tekstin lisäksi kiitän ihokarvoja nostattavaa perusideaa. Yleisvaikutelma: pelottavan hieno.

Kenelle? Psykologisesta jännityksestä pitäville, äidin rakkautta arvostaville, tuoreen kauniin tekstin ystäville, suomalaisrealismia vieroksuville ja niille, jotka voivat vielä huokaista tyytyväisinä: onneksi minä en ole tuossa.

Helmi-Maaria Pisara vaikuttui.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos 2013.

Liitän sarjaan Koen 13 kotimaista numeroksi 16.

Tue lukutaitokampanjaa!

Tästä päivästä viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen, joten nyt on tiedossa kirjatykitystä ja tiuhaa päivitystahtia. Haastan sinut, lukijani, mukaan - yksikin euro on tärkeä!

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.