HelsinkiLit ja muita lomalukemisia

HelsinkiLit jäi minulta livenä väliin matkan vuoksi, mutta onneksi on Yle Areena! Esiteltyjä kirjoja olen lukenut aika monta, viimeksi Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018, suomennos Heli Naski). 

Dystooppisen synkkä teos kuvaa ruotsalaista yhteiskuntaa, jossa arvot ovat kovat ja rasistiset. Sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltainen tulevaisuudenkuva, jota ei ollut helppo lukea paahtavan auringon alla ja joka jäi siksi arvoaan pienemmälle huomiolle. Kirja on sentään voittanut August-palkinnon Ruotsissa, joten laatu on taattu syvää etsivälle, mutta ei sovi viihteen etsijälle. 

Luin myös Morten Strøksnesin Merikirjan (Gummerus 2018, suomennos Katriina Huttunen), en merikiinnostuksesta, vaan halusin kuulla Hurmeen haastattelevan kirjailijaa sen tiimoilta. Ja siksi, että tiesin kirjan muistuttavan Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia: kaksi miestä merellä, ystävyys, yhteinen tavoite, luonto ja kulttuurinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä (ja yllä ja alla). 

Strøksnes ei luonut samanlaista hurmion, hämmästelyn ja naurunsekaista tilaa kuin Hurme, vaikka on kieltämättä taitava. Hän onnistuu paketoimaan aiheita tarinaansa laaja-alaisesti ja monitasoisesti ja esittää joitakin hienoja, mietityttäviä ajatuskulkuja merestä ja maailmasta.

Mutta pitikö jäähaita yrittää koko ajan tappaa? Sitä ei tarvittu ravinnoksi, ei kannan koon hallintaan, ei ammatin takia tai muusta metsästyssyystä. Huvin vuoksi ja urheilun kannalta, sanottiin joskus turhasta tekemisestä. Järjetön tappamisvietti vaivasi minua koko kirjan mitalta. (Tuli mieleen H niin kuin haukka, jossa jyllää sama ihmisen vimma hallita eläimiä.)

Pakenin perinteisen dekkariviihteen pariin: Marko Kilven Undertaker - Kuoleman enkeli  (CrimeTime 2018) jatkaa Undertaker-sarjaa, jossa hautausurakoitsija Kivi hoitaa bisneksiään omalaatuisella tavallaan. Psykopaattisuutta ja juonittelua ei puutu! Henkilöiden ammatit tuovat kirjaan omanlaistaan terää. Pitkänpuoleinen tarina, yksityiskohtien kuvauksia olisi joutanut karsia jouhevamman etenemisen puolesta. Mutta jännite tehostui loppua kohti ja jätti kiinnostuksen ylle.

Järin hilpeältä ei lomalukemistoni vaikuta. Sitä puolta paikkasi Laura Honkasalon Vie minut jonnekin (Otava 2018). En kuulu kohderyhmään, joita ovat nuoret, lapsen hankkimista tai hankkimattomuutta pohtivat naiset. Ollako vela vai eikö olla? Toivon, että he kirjan löytävät ja saavat siitä rohkaisua tehdä omia valintojaan. Kirja on chick-litmäisen hauska, ajassa ja tarjoilee sulavasti vakavan viestinsä. Kohderyhmälle suositeltava ilman muuta, eikä muiltakaan uteliailta sujuvan kepeän kerronnan ystäviltä kielletty.  

HelsinkiLit, lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä: 

• Kim Leine: Kuilu
• Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
• Ilmar Taska: Pobeda 1946
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
  

Sain muuten kirjastosta viestin, että varaamani Solmut on saapunut. Innosta väpättäen riensin sitä hakemaan. Tosin saamani kirja oli jokin solmujenteko-opas eikä Domenico Starnonen teos, jota olin tarkoittanut. Taisin todella olla loman tarpeessa... 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Eletään 1980-1990-luvuilla Nigeriassa: Yejide on mennyt naimisiin komean Akinin kanssa, mutta lasta ei ala kuulua. Katastrofin ainekset! Anoppi, Akinin äiti, Moomiksi kutsuttu, ei hyväksy tilannetta, ja hän on perheen hallitseva hahmo. Eikä pari itsekään ole eri mieltä. Lapsen saamisesta tulee suorastaan pakkomielle, etenkin Yejidelle. Hän käyttää kaikki keinot raskaaksi tulemisen hyväksi, poppaskonsteja myöten.

Akin alkaa olla epätoivoinen. Hän ja Yejide puhuvat kirjassa vuorotellen. Roolit ovat tasa-arvomielessä lukijalle kiusalliset: vaimo keskittyy perheeseen ja ihmissuhteisiin, mies katsoo myös yhteiskunnallista tilannetta. Ei Yejidekään ole tyhjäpää, hänen intressinsä vain ovat muualla. Noina vuosina Nigeriassa tapahtui vallankaappauksia, hallinto oli sekava ja kansalaisissa levottomuutta aiheuttava. Epätasapainosta huolimatta parin keskinäistä rakkautta ei ole syytä epäillä. Taloudellinen puolikin on kunnossa, ja pariskunta tulee hyvin toimeen: Akinilla on korkea virka sihteereineen, Yejide on kampaamosalongin omistaja ja työntekijä. "Raha on pikkuasia", sanoo Akinin isä.

Yejide on kateellinen kälyilleen. Hän itse on käytännössä perheetön, koska äidin korvaa lauma ilkeitä äitipuolia. Moniavioisuus on maassa arkipäivää. Välillä lukijan pitää muistutella mieleen, mitä ajankohtaa eletään: melkein nykyaikaa, mutta moni asia on meistä kaukana. Harvoin me suomalaiset naiset olemme joutuneet tilanteeseen, jossa anoppi kokeilee kohtua tarkistaakseen sen sopivuuden raskaaksi tuloon! Moomi kohoaa Yejidelle äidin korvikkeeksi, mutta suhde on ristiriitainen.

"- Kerro minulle, Yejide, oletko koskaan nähnyt Jumalaa synnytysosastolla? Naiset tekevät lapsia, ja jos et pysty siihen, olet pelkkä mies. --- Moomi huokaisi. - Olen ollut hyvä sinulle ja rukoilen sinua Jumalan nimeen. Yejide, armahda minua. Sitten hän halasi minua, veti minut syliinsä ja mumisi lohduttavia sanoa. Hänen syleilyssään ei ollut lämpöä. Hänen sanansa valtasivat kovina ja kylminä vatsani, jossa olisi pitänyt olla vauva." 

Kyllä, Yejide saa lapsen, useampiakin. Hän myös menettää lapsia: Afrikassa yleinen sirppisoluanemia on tappava tauti. Ja perinnöllinen, saa pari havaita. Suvun yhtenäisyys alkaa rakoilla, etenkin Akinin ja hänen veljensä Dotunin välit kariutuvat. Lopulta kariutuu paljon muutakin, toteaa Yejide.

"Hänen sanansa olivat minulle kuin isku päähän - ne saivat minut pyörryksiin ja hämmennyksiin. Mumisin niitä itsekseni yrittäen koota hänen virkkeensä uudestaan. Yritin sovittaa niitä käsitykseeni avioliitosta, suhteestani Akiniin siitä hetkestä alkaen, kun näin hänet ensi kerran. Menneisyys levähti auki kuin aavemainen perhealbumi paljastaen tutun kuvan toisensa jälkeen ja korostaen aivan ilmeisiä asioita, joita en ollut aiemmin nähnyt. Asioita, joita olin kieltäynyt näkemästä."

Tapahtumat johtavat yllättävään loppuratkaisuun. Perinteet ja nykyisyys sekoittuvat kiehtovasti, erilaiset toiveet ja totutut tavat törmäävät. Elämä ei kohtele Yejideä hellästi, ei Akiniakaan, ja on vaikea osoittaa syyllisiä - miksi pitäisikään. Kaikki perustukset, kuten perheen ja suvun merkitys, avioliiton ja rakkauden kannattelevat voimat, joutuvat kyseenalaistetuksi. Pari elää murrosaikaa menneen maailman ja nykyajan välillä, ja saa kärsiä siitä. Mutta tulevaisuus on olemassa. Vahvasti.

Vetävä tarina vie mukaansa. Isoista vakavista aiheista huolimatta tarinassa on myös arkea ja tapahtumia, joita lukee kuin parhainta ihmissuhdehömppää ja rakkausromaania, maustettuna meille eksoottisin elementein. Yejide on inhimillinen sankaritar. Kirja on samalla oiva ajankuva ja sukellus afrikkalaiseen kulttuuriin, toden terävällä sirulla koskettava. Pidin sen sujuvuudesta, avoimuudesta ja uudesta kulmasta, jota se helposti nieltävänä suomalaiselle lukijalle tarjoilee. Olisiko tämä tyyliä Marian Keyes nigerialaisittain?

Kenelle: Nojatuolimatkailijalle, naisen elämästä kiinnostuneille, perinteitä vaalivalle ja niitä vihaaville, perhettä vaalivalle ja sitä vihaavalle.

Muualla: Kirsin Book Club piti kirjaa hieman melodramaattisena, mutta sanoo imun kestävän loppuun saakka. Virkistävän erilainen kirja nykypäivän Afrikasta, sanoo Suttastiina.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay with me). Atena 2018. Englannista suomentanut Heli Naski.

Kirja ja kirjailija ovat mukana HelsinkiLit-tapahtumassa. 

Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä. 

 - - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

 - - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

Viihteellä viikonloppuun brittiläisittäin: Jojo Moyes, Sadie Jones, Alan Bradley

Jos kaipaat viihdettä viikonloppuun, Jojo Moyes on varma valinta. Suomalaiset ovat tykästyneet häneen niin, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt peräti kaksi kirjailijan kirjaa, tämän lisäksi uudempi Ne jotka ymmärtävät kauneutta.

Moyesin kirjoissa toistuvat arkisissa ongelmissa kamppaileva päähenkilö tai useampi, kinkkisiä perhesuhteita ja yllättäviä käänteitä sekä tietysti romantiikkaa tai ainakin lupausta siitä. Tässä kirjassa päähenkilöitä ovat Jess perheineen sekä Ed, johon Jess tutustuu käydessään siivoamassa tämän taloa.

Jessin arkinen ongelma on yksinhuoltajuuden rankkuus ja raha: monesta työstä huolimatta se ei riitä. Hänen matemattisesti erityislahjakas tyttärensä Tanzia pitäisi saada hyvään kouluun, mutta se maksaa. Myös Edin ongelmat liittyvät avioliittoon ja rahaan, mutta hieman toisin.

Riittääkö Jessin sinnikkyys luotsamaan pientä perhettä eteenpäin ja tarjoamaan lapsille valoisampia näkymiä kuin nyt on tarjolla?

"Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin."

Jessin kotoaan saamat eväät olivat vähäiset: hän "ei muistanut äitinsä koskaan hymyilleen hänelle hellästi, sellaisella hellyydellä, joka yleensä valtaa äidin, kun tämä katsoo omaa lastaan. --- Niin se vain oli, että alituinen vähättely saa ihmisen lopulta sulkemaan korvansa, eikä hän kuuntele enää järkeviäkään neuvoja."

Miten Edin lapsuus vaikuttaa miehen nykyisyyteen niin, että tämä onnistuu puolestaan sotkemaan asiansa hyvistä lähtökohdista huolimatta - ja miten nuo kaksi maailmaa, siivoojaa ja varakkaan talonomistajan, kohtaavat?

"Miehet olivat kuin eläimiä. He kokivat liian suoran katsekontaktin uhkaavaksi. - - - Ja Ed ihmetteli, miksi hän tunsi musertavaa syyllisyyttä, vaikka teki ilmiselvästi oikein. --- Ja hän yritti olla kaipaamatta aikaa, jolloin seksi mukavan naisen kanssa oli ollut vain seksiä mukavan naisen kanssa ilman niin pitkiä ja mutkikkaita yhtälöitä, että luultavasti vain Tanzie olisi voinut lähestulkoonkaan ymmärtää niitä."

Brittielämä tuntuu tutulta mutta riittävän erilaiselta suomalaiseen verrattuna, ja teksti on yhtä vauhdikasta ja vetävää kuin kirjailijalla aina, joten kiinnostus pysyy yllä. Omista kuvioista voi hetkeksi huokaista ja matkata Jessiä tsemppaamaan. Liian imelyyden Moyes on toistaiseksi - tosin välillä hiuksenhienosti - onnistunut välttämään ja tuomaan mukaan myös syvempää sanomaa ilmiöistä, joita ympärillämme näemme, kuten tässä kasvavat tuloerot vaikutuksineen. Helppoa ja kiitollista luettavaa väsyneeseen hetkeen.

Kerro minulle jotain hyvää ja Ole kiltti, älä rakasta häntä olivat mainioita viihdekirjoja, näiden jälkeen ilmestynyt Jos olisit tässä mielestäni miedompi, mutta kelpo hömppää yhtä kaikki. Suomennokset ovat niin hyviä, ettei niitä edes huomaa.

Kenelle: Yksinhuoltajille, aivolomaa hakeville, romantiikan ystäville, raakuuteen kyllästyneille.

Muualla: Amman teki mieli halailla kirjan luettuaan.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (The One plus One). Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

---------

Mukavista tunnelmista päinvastaiseen: Sadie Jonesin tunnemme taitavana viihdyttävien psykologisten romaanin tekijänä, jonka Kotiinpaluu järkytti ja liikutti niin kirjana kuin tv-sarjana ja Ehkä rakkaus oli totta vertautui David Nichollsiin.

Nyt hän sanoo tehneensä uuden aluevaltauksen kirjallaan Kutsumattomat vieraat, ja näin totisesti on. Toivoisin, ettei olisi. Kirja on takakannen mukaan "musta komedia", minusta karmea floppi. Englantilaisella maaseudulla vanhassa rapistuvassa talossa asuvan perheen tarina kutittelee uteliaisuutta, mutta lupaavista lähtökohdista huolimatta tarinasta kehkeytyy kummallinen sekoitus kartanoromaania, paranormaaliutta ja ihmissuhteita, jotka sanoiksi puettuina ovat mitäänsanomattomuudessaan lässähdys ja läpsäys kirjailijan aiempien, vahvojen romaanien ystävän kasvoille.

Teksti on ammattimaisen vaivatonta, samoin käännös, mutta se ei riitä, kun juonivetoisesta romaanista puhutaan. Mystisiä onnettomuuksia? Kartanonrouvan häpeällistä menneisyyttä? Alan Bradleyn romaaneista lainattua viisasta pikkutyttöä? Olin kauhistunut, mutta eri syistä, kuin kirjailija on tarkoittanut.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests) Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2017.

---------

Tähän jatkoksi on otettava jo mainittu Flavia de Luce: hän on jo kohta kaksitoistavuotias, ja lukijoille tuttu monen kirjan verran. Viehättävä ja teräväpäinen lapsi ratkoo rikosmysteereita ja taistelee valtavassa kotikartanossaan elintilasta kahden vanhemman sisarensa kanssa.

Tyttö on reipas, nokkela ja erittäin omatoiminen, hieman Peppi-henkinen siis, vaikka Flavialla on kyllä isä, kaukaisenpuoleinen tosin, kuten tuohon vanhahtavaan elämänmenoon tuntuu kuuluvan. Flavian lähipiirissä tapahtuu aina kummia, ja tytöllä riittää selviteltävää. Aikuisten tekemiset eivät aina käy kemiaa intohimoisesti harrastavan tytön järkeen.

"Tässä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä kuin mennä laboratorioon ja tehdä jotain järkevää stryktiinillä."

Tällä kertaa kirjassa on hyvin henkilökohtainen kierre, Flavialle siis. Hänen kauan sitten kadonnut äitinsä palaa kotiin. Ja tämän osalta selvitettävää vasta riittääkin.

Lukijalle Flavia-kirjat ovat aina hermolepoa ja hyvän mielen luettavaa, murhamysteereistä huolimatta.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. (The Dead in their Volted Arches). Suomennos Maija Heikinheimo. Bazar 2017

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kun Suomessa lapset lähtevät kalaan, ilahdumme ja kiittelemme reippautta. Ja voi sitä riemua, jos saalista sattuu tulemaan! Kun nigerialaiset veljekset Ikenna, Boja, Omembe ja Ben lähtivät kalaan, heidän piti tehdä se salaa, sillä joen rantaan oli ehdottomasti kielletty menemästä. Vettä pidettiin saastaisena, rantoja vaarallisina, joilla saattoi liikkua mitä vain.

Mutta kiinni pojat jäivät, ja vanhemmat pöyristyivät. Pojista pitää kasvaa lakimiehiä, lääkäreitä ja professoreja, ei surkeita kalastajia! Isä pitää juhlallisen puheen siitä, millaisia "kalastajia" hän pojista tahtoo.

"Sellaisia, jotka eivät kalasta Omi-Alan kaltaisella saastaisellä rämeeellä vaan henkisillä vesillä."

Mahdoton tehtävä, hallita kasvavien poikien jokaista hetkeä! Varsinkin, kun äiti jää viikoiksi yksinhuoltajaksi isän lähtiessä kauas töihin ja nuorempiakin sisaruksia on hoidettavana. Pojat touhuavat omiaan ja tutustuvat asioihin, joita vanhemmat eivät varmasti toivoisi. Eräs sellainen on kylähulluna tunnettu Abulu.

"Se on Abulu, se hullu joka näkee näkyjä."

Abulua inhotaan ja pelätään, sillä hänen näkynsä ovat monesti käyneet toteen.

Benin, neljästä mainitusta veljeksestä nuorimman, minä-muodossa kertoma tarina kuvaa perhettä ja veljesten välistä kiinteää suhdetta. Se kuvaa myös eri heimojen ja kielien - joruba, igbo, englanti - yhteistä arkea, paikallisia tapoja ja uskomuksia ja niiden näkymistä tässä päivässä Nigeriassa, todentuntuisesti. Taikausko kohtaa kirkon, aikuisilla on vankka usko siihen, että rankasti työtä tekemällä he saavat nostettua perheen elintasoa ja pojilleen hyvät olot koulutuksen avulla. Sota ja levottomuudet maassa ovat edelleen arkea aikuisille, lapsilla ne jäävät taustalle. Vertauskuvat todellisuuteen kirjailija kertoo lopussa. Brittivalta on arvaamaton ja pelottava.

Vanhin veljeksistä, Ikenna, saa Abululta ilkeän ennustuksen kiusattuaan tätä. Poika ei saa sitä mielestään, vaan se kasvaa hänen mielessään sekä tulevaisuudenpeloksi että vihaksi Abulua kohtaan.

"Viha on iilimato: Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten."

Ikennan rauha on mennyttä: osansa siitä varmasti on murrosiällä ja mellakoilla uhkaavan ympäristön läheisyydellä. Isän poissaoloa korostetaan paljon - oliko se syy poikien ajautumiseen uhkaaville teille? Nuorimpien veljesten luottamus vanhempiin on liikuttavaa, samoin solidaarisuus. Ikenna oli veljilleen jopa isän sijainen, ja kun nämä lapsen vaistollaan aavistivat, ettei nyt mene kuten pitäisi, tilanne on moninkertaisesti pelottava.

"Lopuksi Omembe kysyi: - Miten Benille ja minulle käy, kun Ikenna ja Boja tulevat vanhoiksi ja kuolevat?"

Isä on kaukana, vanhin veli lipuu pois kaikesta opetetusta. Enää ei ole kyse vain lasten kolttosista, vaan perustavamman laatuisesta muutoksesta. Vanhemmat haluavat lähettää pojat turvaan, Kanadaan, joka siintää heidän mielessään onnenmaana. Mutta ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta. Sama vihan ja surun iilimato tarttuu Omembeen ja jopa Beniin, jota raastaa veljeys mutta joka on silti nuorimpana lähinnä äitiä, vähiten aikaa levottomuudessa viettänyt.

Surullinen, koruttoman kauniisti ja länsimaiselle lukijalle helposti luettavaksi ja ymmärrettäväksi tehty tarina, joka ei julista vaan näyttää, ei kaunistele vaan uskaltaa. Vanhempien tunnot voi lukija itse kuvitella, niitä pieni Ben ei osaa eritellä. Erityistä valoa ainakin minulle toivat nuoremmat sisarukset, joilla on omat taistelunsa vielä edessä. Taas aivan toisenlaisessa maailmassa.

Sitä jäin miettimään, miten nopeasti sukupolvien muutokset tapahtuvat ja sukupolvet vanhenevat, etenkin sotia ja levottomuuksia kokeneissa maissa. Ja sitä, miten vähän tunnen maailman arkea Suomen tai Euroopan ulkopuolelta. Siksi on hyvä lukea tämänkaltaisia kirjoja. Tarinaa totta kai, mutta joitakin asioita avautuu väistämättä.

Kenelle: Sukupolvi- ja perhetarinoiden ystäville, sisaruussuhteista kiinnostuneille, itsestäänselvyyksiä karttaville, Euroopan ulkopuolelle kurkistaville.

Muualla: Obioman kieli on kaunista, selkeää ja ajoittain tyylikkään vertauskuvallista, sanoo Kartanon kruunaamaton lukija. Mari A sanoo kirjaa armottomaksi; se ei yritä olla kenenkään mieleen. Rehellisen romaanikerronnan juhlanäytös, sanoo Omppu. Piristävä ja juureva poikkeus bulkista, sanoo Mummo matkalla.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Suomennos Heli Naski. Atena 2016.

Helmet-haaste 2016: afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jos nessuja tarvittiin Jojo Moyesin edellistä kirjaa lukiessa, nyt ne voi vaivihkaa siirtää sivuun (ehkä pitää ihan varuiksi jossain lähistöllä): ihan yhtä rankasti lukijaa ei tällä kertaa kohdella. Lou jatkaa uraansa kummallisissa työsuhteissa, tällä kertaa lentoaseman baarissa tarjoilijana.

Edellisen kirjan lukeneet tietävät, mistä on kyse. Willin jälkeisestä elämästä. Mutta käy ilmi, että Will ei olekaan täysin poistunut kuvioista. Tavallaan. Tai siis tietysti on, mutta oikeastaan ei...

Lou rämpii päivä kerrallaan eteenpäin naurettavassa työasussaan, kunnes tapahtuu jotain, joka pakottaa hänet tekemään valintoja ja noudattamaan Willille antamaansa lupausta. Oletan, että myös tälle kirjalle seuraa jatkoa, sillä tarina jää sopivasti auki, mitä en edellisen jälkeen osannut odottaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa, helposti luettavaa ja viihdyttävää tekstiä, jonka sisällöllä sinänsä ei itse asiassa ole niin väliä, sutjakkuus sekä helposti seurattavat tapahtumat ja tunnelmat riittävät. Taitavaa työtä!

Loistavaa lukemista unettomaan yöhön tai flunssan kourissa kärvistelyyn, jossa itse sen luin. Kun ei halua ajatella liikaa, vain viihtyä ja kuluttaa aikaa. Korea kansi sopii hienosti sisältöön, kuten edellisessäkin: tiedät jo yhdellä vilkaisulla, mitä saat. Ennen tätä kannattaa ehdottomasti kuitenkin lukea Kerro minulle jotakin hyvää.

Kenelle: Unettomille, sairaille tai muista syistä ajantappoviihdettä etsiville. Chick-lit-faneille, romantiikan ystäville. Joku mainitsi osuvasti hömppätaivaaseen kaipaavat.

Muualla: Susa kertoo, että sarjan edellisestä, Kerro minulle jotain hyvää -kirjasta (jolle hän oli myyty) on tulossa leffa, vau! Susan sivulla linkki traileriin. Kirjasähkökäyrän Mai itki kuin vesiputous. Moyes onnistuu välttelemään lajityypilliset namikarikot, sanoo Annika osuvaan tapaansa.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus 2016. Suomennos Heli Naski.

Sopimus

Ollaan Saksassa sodan aikaan ja vietetään rintamahäitä: morsian on paikalla vain valokuvana, kun Peteristä tulee hänen aviomiehensä papin siunauksella. Pariskunta ei ole tavannut toisiaan, mutta natsiarmeija viisaudessaan sallii avioliittojen välitysmenettelyn, jotta arjalainen kansa vahvistuisi ja lisääntyisi. Peter saa vihkilomansa - joka oli hänen motiivinsa naimisiinmenolle - ja lähtee tapaamaan tuoretta vaimoaan Berliiniin.

Katharinalla on omat motiivinsa: hän haluaa päästä pois vanhempiensa luota ja vaikutusvallasta. Ja jos hän suostuu liittoon ja mies kaatuu, luvassa on leskeneläke. Järkiavioliitto siis, mutta motivaatio on todella kova tai sitten heillä on onnea: pariskunta rakastuu toisiinsa ensi tapaamisella.

Katharina ei pääse vielä vanhemmistaan, sillä sota jatkuu, kovenee. Peterin on palattava rintamalle, jossa hän joutuu vaikeimpaan paikkaan, Venäjälle meneviin joukkoihin. Kylmä ja nälkä ovat jatkuvia seuralaisia, vaimosta muistuttavat valokuva ja satunnaiset kirjeet, jotka kertovat ilouutisen: heille on tulossa vauva.

Kirja kuvaa vavahduttavasti sodan julmuutta tavallisen sotilaan kannalta, eritteineen ja hajuineen. Sitä, mitä paraateissa ei juhlita eikä mainita. Samoin sitä, millaista kotirintamalla oli, kun Saksa ei menestynytkään odotetusti, vaan sota pitkittyi ja sotatoimet kovenivat. Katharinalla vanhempineen on suhteita ja hyvät oltavat pitkään, toisin kuin Peterillä, mikä tuo tarinaan  julmaa vastakkkainasettelua. Mutta erityisen julman hienosti tarina kuvaa natsien ajattelua: kukaan ei kertaakaan kyseenalaista juutalaisten katoamista tai sitä, että Katharinan perhe saa ykskaks hienon uuden asunnon, kaikkine tavaroineen, vaatteita myöten. Ollaan sokeita ja kuuroja, ideologian armoilla.

Sota kestää kauan. Kirjeissä rintamalle kulkee kuvia kasvavasta lapsesta ja vaimon haaveilevan rakastavia terveisiä. Lopulta Peter katoaa - hän on antautunut venäläisille, mutta sitä Katharina ei tiedä, voi vain arvailla. Löytävätkö he vielä toisensa? Molemmat joutuvat kokemaan kauhuja, joilta ideologiat eivät pelasta. Silti sympatiaa henkilöille on vaikea osoittaa.

Julman ankara, mutta realismissaan rehellinen tarina, joka ei ole ennalta-arvattava. Arvostan sitä, samoin linjakasta ilmaisua: imelyyttä ei löydy lauseen vertaa, jos tunteikkaita kirjeitä ei lasketa. Peter ja Katharina ovat opportunisteja, jotka ottavat mitä irti saavat, näkemättä oman itsensä ulkopuolelle. Etenkin Peter on vastenmielinen, mutta onko Katharina sen parempi? Olisivatko he toisenlaisia ilman sotaa? Tuskin, luulen, mutta ääriolosuhteissa äärimmäiset luonteenpiirteet myös pahassa korostuvat, kun ne normaalisti jäisivät piiloon.

Irlantilainen Magee on luonut mielenkiintoisen näkökulman natsiaikaan ja kuvaa sen taitavasti yhden pariskunnan ja arkisten yksityiskohtien kautta. Toivon kirjan saavan lukijan miettimään sodan mielettömyyttä myös yleisemmin. Tällaisia(kin) ovat ihmiset sodassa.

Kenelle: Romantiikkaa vieroksuville, Berliiniä tunteville, sotakuvauksia ahmiville, ihmisten raadollisuudesta vakuuttuneille.

Muualla: Vaikuttava esikoinen, sanoo Leena Lumi, jolta löytyy paljon lisää linkkejä.

Audrey Magee: Sopimus. Atena 2015. Suomennos Heli Naski.

Kerro minulle jotain hyvää

Vau, mikä kansi! Loistavat värit ja kimalteleva hopea, kuin karkki koko kirja. Kannen suunnittelijaa ei harmi kyllä ole mainittu tai se jää kirjaston leiman alle. Kirja oli lainattava, kun blogistania sitä kehui. Ja rehellinen viihde kelpaa aina, kiitos.

Englantilainen Louisa kohtaa karun totuuden: työt loppuvat, ja jotain pitää keksiä. Neliraajahalvaantuneen Willin hoitaminen ei kuulosta ihanneduunilta, mutta siitä maksetaan hyvin. Perhe ja poikaystävä kannustavat, joten Louisa ottaa homman haltuun.

Vähän liiankin perusteellisesti, kuten saamme huomata. Louisa tekee työtä järjen lisäksi sydämellä, mikä aiheuttaa monenlaista kohellusta. Vähemmälläkin sankarittaren erinomaisuuden kehumisella olisin pärjännyt, mutta annettakoon anteeksi, lajityyppi muistaen.

Mainio viihdekirja, josta jää hyvä mieli ja hykerryttävä, vähän haikea olo. Voisin toistaa kirjailijan edellisen kirjan kommenttini. Koukuttaa, valvottaa, ei jää mieleen, ei nolostuta (ainakaan paljon). Siis periaatteessa, näinhän VOISI tapahtua, kuten kirja kertoo, eikö vain? Kelpo chick-lit.

Kenelle: Tämän ajan romanttisen viihteen ystäville. Selkeää draaman kaarta arvostaville.

Muualla: Ulla tiivistää nasevasti lukijan mietteet: "...mitä puhtainta ja parhainta chick-lit genren kirjallisuutta, ja joskus on vain pakko lukea kevyttä ja viihdyttävää." Kirjojen keskellä väittää kirjan olevan paljon parempi ja enemmän kuin hän kannen perusteella odotti. Kasoittain kirjoja ei tarvinnut ennakkokappaleen mukana tullutta nenäliinapakettia (en minäkään olisi tarvinnut, mutta miksi muuten mä en saa koskaan noita ennakkokappaleita?), mutta kuvaa kirjaa kiinnostavaksi ja viihdyttäväksi. Susalle, kirja-alan ammattilaiselle, nessut tulivat tarpeeseen.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2014. Suomentanut Heli Naski.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nautinnollista romanttista viihdettä tarjoaa Jojo Moyes. Lajityypin kirjalle on aina eduksi, kun siinä on haikeutta, kadottamista mutta löytämisen mahdollisuus ja monta aikatasoa. Kaikkea löytyy. Aikatasot pysyvät Moyesilla yhden elämän sisällä kuitenkin, mutta vuosia kahden tapahtumaketjun välillä on nelisenkymmentä.

Ellen on 2000-luvun sinkku, mutta vähemmän itsellinen kuin kuvittelee. Suhde varattuun mieheen rassaa, mutta nainen kieltäytyy itsepäisesti näkemästä totuutta - ettei miehellä ole aikeita sen enempään. Sattumalta Ellen alkaa tutkia hänelle joutuneen salaperäisen kirjeen taustoja. Hän saa selville kiinnostavan tarinan vuosikymmenten takaa, 1960-luvulta, jolloin Jennifer herää sairaalasta muistinsa menettäneenä. Naisten tarinat alkavat lähentyä toisiaan. Ja se salaperäinen kirje...

Häpeilemättä upposin romantiikkaan ja höpsöyteen; jännitettävää oli sen verran, ettei käynyt äiteläksi. Nappivalinta väsyneeseen hetkeen, kun haluaa uppoutua johonkin vaarattomasti koukuttavaan. Mutta iltalukemiseksi tämä on liian viettelevä, jos ei halua valvoa pitkin yötä malttamatta laskea kirjaa kädestään, kuten minulle kävi.

Erikoisuutena kirjassa ovat todelliset rakkausviestit, joilla niitä lukijoiltaan kerännyt kirjoittaja aloittaa jokaisen luvun. Hieman tämä tuntui jo överiltä enkä oikein jaksanut niitä tavailla, varsinkin, kun monet oli kirjoitettu hankalasti luettavalla script-tyyppisellä kirjasimella.

Mutta kaikkiaan: miellyttävä, ohimenevä, kertaluettava. Kelpo viihdettä. Kirjailijan nimi muistiin.

Muualla: Norkku suosittelee viihdenälkään. Maijalle kirja jätti herttaisen hyrisevän olon. Paula nautti totaalisesta todellisuuspaosta.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Suomennos Heli Naski. Gummerus 2014.

Alex Capus: Léon ja Louise

Ihanan romanttista ja niin ranskalaista, että sorahtavat ärrät suorastaan kuulee, joten sellaista kaipaavalle Léon ja Louise osuu ja uppoaa. Tarina toimii tällaiselle skeptisemmällekin lukijalle, sillä kirjailija sanoo sen perustuvan hänen isoisänsä kokemuksiin ja olevan siis lähes totta.

Totta ovat ainakin sotaolot ja saksalaiset, jotka valloittivat Pariisin 1940 ja erottivat rakastavaiset jo toisen kerran, maantieteellisesti. Ihastunut ensitutustuminen tapahtui jo nuorina, ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin yhteys päättyi julmasti pommiin tiellä ranskalaisen pikkukaupungin liepeillä.

Henkinen yhteys säilyi kuitenkin, vaikka tapaamisten välillä oli vuosia. Molemmista tuntui, että toinen oli se oikea, eikä tästä käsityksestä koskaan lipsuttu, vaikka muu elämä vei toisaalle. Léon oli jopa naimisissa, ja hänen vaimoaan ihailin: vaikka hän tiesi tilanteesta, hän onnistui silti luomaan toimivan suhteen ja hyvän avioliiton, joka tarjosi Léonille paljon, kestävän kumppanuuden ja perheen. Hän ei tosiaan haihatellut eikä elätellyt haavekuvia. Tiedä sitten, mitä vaimo syvällä sisimmässään on miettinyt. Ainakin hän vaikuttaa hyvin päättäväiseltä ja itsenäiseltä naiselta, joka ei takertunut mieheensä liikaa vaan kunnioitti toisen yksityisyyttä ja teki omat ratkaisunsa - tai ainakin näin mies halusi asian ymmärtää. Kirjailija on kuvannut isoisänsä kunnian miehenä, kunnon perheenisänä, joka ei halunnut tuottaa vaimolleen kärsimystä. Ja kun tuotti, selitti sen parhain päin. Annettakoon anteeksi, kauniin tarinan vuoksi.

Louisella oli omat käänteensä. Hänkään ei ollut vaisu tyttölapsi, vaan sitkeästi pärjäsi läpi vaikeiden sotavuosien ja kurjien olosuhteiden, itsellisesti ja ilman rakkaansa apua. Työ vei hänet Afrikkaan, jossa hän kaipasi Léonia jatkuvasti ja päätti ottaa tähän yhteyttä, kun sota loppuisi. Mitä sitten tapahtui, selviää kirjasta. Mahtava tarina, jos osakin siitä on totta, ja hienoa, että se on saatu paperille.

Kirjan kansi on sadunomainen, satukirjamainen, ei iske omaan makuuni mutta sopii kieltämättä erinomaisesti tarinan henkeen.

Kirsi piti kirjasta paljon, viisas ja laaja arvio myös Lumiomenalla. Minustakin kirja on kelpo viihdettä, ja eri aspektit, kuten sukupolvitarina, sota ja Euroopan historia, tuovat siihen sisältöä pelkkien päähenkilöiden tarinaa enemmän.

Alex Capus: Léon ja Louise. Atena 2012. Suomennos Heli Naski.

Ulkoasu: Emmi Kyytsönen, Karppi Design.