sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Aarteemme kallis

Linn Ullmann kertoo erään perheen tarinaa: päähenkilöitä ovat aviopari Siri ja Jon, heidän tyttärensä Alma ja pieni Liv, Sirin äiti Jenny ja nuori tyttö Mille, joka tulee kesäksi auttamaan lastenhoidossa. Ravintoloita pyörittävän Sirin ja kirjailija-Jonin avioliitto on jonkinlaisessa käännekohdassa. On paljon toteutumattomia haaveita, kertynyttä katkeruutta, mutta myös yhteisiä kokemuksia ja rakkauttakin - mihin asti se riittää?

Heti alkuun sattuu kauheita. Mille löytyy kuolleena, kylmästi tapettuna. Se järisyttää kaikkia, luo ahdistusta ja nostaa pintaan syyllisyyksiä ja muita tunteita, jotka ehkä muuten jäisivät huomiotta. Tarinaa leimaa kaikkien kohdalla muutos, joka on hidas mutta syvältä vaikuttava. Kaikki muuttuu vääjäämättä - Alma on muuttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi, Jenny aikuisesta vanhukseksi, moni asia joutuu uudelleen arvioinnin alaiseksi.

Ullmann kuvaa upeasti tunnelmia ja hiuksenhienon tarkasti henkilöitään: käytännöllinen puurtaja Siri, haaveileva Jon, nuoruuden kipuja koskettavasti poteva Alma, kylmä Jenny...  Ajassa liikutaan kulloisenkin kertojan mukaan; joku muistelee kauas taakse, joku elää tässä ja nyt tai korkeintaan lähimenneisyydessä. Aikatason tiuha vaihtelu ja henkilöiden taustojen erilaisuus tekevät tarinasta kiehtovan ja kiinnostavan, kuin prisman, joka eri kulmista näyttää aina uudelta. Se saa myös aikaan sen, että lukijan on oltava tarkkaavainen, ettei tipu kärryiltä: kirjailija on ystävällisesti huomioinut tämän, sillä joitakin asioita toistellaan moneen kertaan.

Toistoa tulee siitäkin, että samoja tapahtumia nähdään monen eri henkilön kautta. Päähenkilöiden lisäksi on tietysti mukana muita ihmisiä, kaikki tärkeitä ja todellisia, ehkä pimeässä hohtavaa isoa Irmaa lukuunottamatta, jonka roolia en ihan täysin tajunnut, mutta tehtävänsä hänelläkin on sekä tarinassa että lukijan tunnelmien ohjauksessa. Väliin pilkahtaa koomisiakin (mustanpuhuvia) hetkiä, vaikka lähtökohta on synkkä.

Teksti kulkee kuin ajatus, se etenee ja hyppelee sinne tänne, mutta luontevasti niin, että sitä on loogista seurata ja ennen kaikkea, sitä haluaa seurata, sillä se on kaunista, huolellista ja merkityksellistä. Herkkua.

Itse asiassa koko kirja on kuin söisi gourmet-ateriaa tai nauttisi huippuviiniä. Sitä yrittää nautiskella hitaasti ja pikkuriikkisen kerrallaan, jottei se kuluisi liian nopeasti - koska tietää, ettei vastaavaa ole usein tarjolla.

Sopii järeästä tunnelmankuvauksesta nauttiville, itsestäänselvyyksiä kaihtaville, perhesuhteita ja sukupolvien ketjua pohtiville, mustaa pelkäämättömille.

Muualla: Kirjava kammari, jossa Karoliina toteaa, ettei Jenny ollut koskaan vuoden äiti, ja Järjellä ja tunteella, jossa Susakin näkee kirjassa toivoa, ja Leena Lumi, joka kyynelehti ja muistuttaa tämän olevan mitä suurimmassa määrin avioliittoromaani.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis. WSOY 2012. Suomentanut Tarja Teva.

















6 kommenttia:

  1. Tämä on hieno, mieleenpainuva kirja. Minä haluan ehdottomasti lukea lisää Ullmannia pian. Mukavaa kun pidit :).

    VastaaPoista
  2. Voi miten kirjoitit hienosti tästä. <3 Aarteemme kallis on upea kirja ja Ullmann upea kirjailija!

    VastaaPoista
  3. "...kuin prisman, joka eri kulmista näyttää aina uudelta." Juuri näin minäkin koin. Hieno kirja, jossa kuitenkin jotain surullista, vaikka lopussa näkyikin pieni valon tuikku.

    Kylmä Jenny, mehiläiskuningatar oli minusta kirjan kiehtovin henkilö. Hänestä olisi vain halunnut tietää vieläkin enemmän.

    VastaaPoista
  4. Olen lukenut Ullmanin Armon ja Ennen unta - jossa muuten oli myös konkreettisesti aarre, kuten tässäkin. Muutenkin se oli ikään kuin tämän "esiversio", mutta Aarteemme kallis on kyllä se, jossa kaikki on kohdallaan. Pitää ehdottomasti lukea ne muutkin vielä. Leena, Jenny on tosiaan kiehtova, hänestä voisi tehdä vaikka oman kirjan!

    VastaaPoista
  5. Linn Ullmann ei ole suosikkini. Luin tämän kirjan Annamin haasteeseen. Hassun sattuman kautta luin puolisoiden kirjat liian liki ja mietin oliko kummankin pakko käyttää samaa juttua. Jos valittaisiin vaikka sininen puutarha vaihteeksi.
    Parisuhdedraama ei ole minun lajini, Jon inhotti minua tyhjän paperinsa ja naistensa kanssa. Pidin eniten Siristä ja Leopoldista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukemisessa sattuu usein noita hassuja sattumia, sama aihe tai yksityiskohta tulee yllättäen vastaan tiuhaan eikä sitten taas vuosiin. Jon taisi olla sellainen perinteisesti ajateltu "taiteilijaluonne", joka ei ollut kovin käytännöllinen tai jalat maassa ja kovin itsekeskeinen... jos yhtään enää kirjaa muistan. Sen muistan, että tykkäsin tästä ja parisuhdekuvauksista pidän muutenkin, jos ne eivät ole liian siloisia, eikä tässä ollut sitä vaaraa.

      Poista