Kirjasomen joulukalenteri 22.12.2024

 

Kirjasomen joulukalenterin luukku 22 kertoilee muutamasta joulukirjasta. Eilen kalenteri avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, kirjailija Anna Pölkin tarjoamana – hän yhdistää omissa kirjoissaan kirjallisuuden ja kakut kauniilla tavalla! Huomisen luukun avaa Yöpöydän kirjat, jonka pitäjän Niina Tolosen työtä jo vuosien perinteen mukaan ovat kalenterimme tunnelmalliset kuvat.

Varasin kirjastosta innoissani uutta Hercule Poirotia! Ei tietenkään Agatha Christien tekemää, vaan englantilaisen Sophie Hannahin, suomennos Terhi Vartian. Hemuli ehti asialle ensin, mutta taisin pitää tästä häntä enemmän. Viihdyin mainiosti tarinassa, jossa Poirot joutuu pikkukylään ja kartanoon selvittelemään murhaepäilyä ystävänsä komisario Catchpoolin äidin painostuksesta. Ja luonnollisesti omasta halustaan, sillä Poirot on utelias, kun erikoisista murhista on kyse. Ja tässä on erikoista ainakin se, että tapauksen aikaan murhatun huoneessa – kylän sairaalassa – ei käynyt ketään. Kunnon vanhan ajan suljetun huoneen mysteeri siis.

Catchpool on tarinan kertoja, välillä välkky ja välillä höpsö, hyvällä tavalla. Hahmo on Hannahin luoma, vastaa alkuperäistä Hastingsia Poirotin apurina ja ystävänä. Hänen tuskansa äidin käytöksen vuoksi on aidonoloista, mikä huvittaa lukijaa. Mutta ei teksti Christieksi yllä: vaikka se viihdyttää, herkullisimmat koukut ja osuvimmat terävyydet jäävät puuttumaan, jos esikuvaan verrataan – ja totta kai verrataan.

Siksi en oikein ymmärrä näitä huippukirjailijoiden tuotannon jatkoja: Helppo raha houkuttaa kustantamoja ja perikuntia, mutta en haluaisi uskoa, että se olisi kirjailijan tärkein motiivi. Parhaimmillaan jatkot ovatkin yhdistelmä vanhaa ja uutta, erityispiirteet säilyttäviä mutta myös jotain persoonallista mukaan tuovaa, kirjailijan ammattitaitoa laajentavaa ja sen esittelyyn mahtavan tilaisuuden antavaa.

”Kuka muu kuin oma perheenjäsen iskisi ihmistä päähän valtavalla maljakolla – vieläpä monta kertaa – ilman mitään järkevää syytä?”

Mutta vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osat kirjailijan kuoleman jälkeen olivat minulle pettymys. David Lagerrantzin kirjoittamista puuttuu oikea henki, vaikka henkilöt ja tapahtumat kuinka istuisivat malliin. Ilman esikuvaansa ne olisivat olleet kelpo rikosteoksia.

Samaa voisi sanoa Hannahin kirjasta, mutta koska alkuperäisen kirjailijan menetyksestä on jo niin kauan, sitä voi tarkastella kauempaa ja siten neutraalimmin. Teksti toimii yllättävän hyvin, vaikka jotkin seikat Poirotissa ja muissa hätkähdyttävät. Miten Poirot on niin säyseä? Miksei hän kukkoile kuten kuuluu? Selitin itselleni nämä miehen ikääntymisen piikkiin. Arvoitusta on kuitenkin mukava ratkoa lukijana, homma ei ole liian monimutkainen, ja ympäristö 1920-luvun Englannissa vaikuttaa uskottavalta. Lontoota ylistetään, mikä sopii kaupungin fanille.

Mutta voisiko joku selittää, miten tällainen kirjoittaminen eroaa fanifiktiosta? Sehän voi myös olla todella antoisaa, lukijallekin, vaikka siinä tekijän, fanin, intohimo ohjaa tekemistä, ei raha. Sekö on olennaisin ero? L. M. Montgomeryn Runotytön tarinaa jatkava Emilia Kent löi ällikällä. Tai siis Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen löivät. Kiitos siitä. 

Toinenkin jouluksi lainaamani kirja on kiistanalainen, tai kirjailija on: Mika Waltari. Joulutarinoita-teos vuodelta 1985 on kokoelma Waltarin lehtiin kirjoittamia jouluisia tarinoita vuosilta 1928–1967. Sitä tunteellisuutta ja paatosta! Niitä kirjoittajilta varmaan toivottiin ja niistä maksettiin. Ajankuvaa, kuten maaseutujuuret ja kaupungistuminen, voi seurata tarinoiden myötä, samoin kirjailijan kehitystä. Mutta lauseet tyyliin ”miten hienopiirteisiksi ja sielukkaiksi kärsimys oli tehnyt hänen kasvonsa” tai”kaunis, kaihomielinen ymmärtämyksen lahja” saavat nykylukijan enemmän pyrskähtelemään kuin liikuttumaan. On mukana kunnon kommentointiakin, kuten kirjailijan elämästä, jota eräässä tarinassa sanotaan kuviteltavan rikkaammaksi ja värikkäämmäksi ”kuin tavallisen porvarillisen ihmisen.” Ehkä nykykirjailijakin voi samastua tähän:

”- Tiedättekö, tuo kuvitelma raivostuttaa minua! Rikkaampaa ja värikkäämpää... Ei koskaan tietoa huomisesta päivästä, ainainen huoli kalvamassa mieltä – leivän huoli ja huomisen huoli. Ja aina pitäisi kirjoittaa jotakin, ja jos kirjoittaa, niin haukutaan, ja jos ei kirjoita, niin haukutaan kuitenkin.”

Pidin myös tarinasta Kapinalliset naiset, ainakin heidän kapinapuheistaan, vaikkeivat ne (tietenkään) johda mihinkään, nolosti loppuu myös Airan hyvä kapinointi:

”Minä olen katkera! Minä en iloitse joulusta! Minä inhoan veljiäni! Olen lopen kyllästynyt työhöni! Olen vanha, katkeroitunut nainen, jolle elämä on kääntänyt selkänsä. Olen uuden ajan harhakuvitelman uhri. Olen niin sanottu vapaa, työtätekevä nainen. Se päämäärä, jonka puolesta esiäitimme taistelivat pää verissä – vähänpä iloa siitä!

---

Me olemme valveutuneita, niin, luemme jonkin huonon romaanin, joku polttaa tupakkaakin ja ylipäänsä säikähdämme jokaista sanaa, joka hieman poikkeaa sovinnaisuudesta, niinkuin sinä äsken. Me olemme vapaita, anna minä nauran. Se on totta, meille on annettu oikeus tehdä työtä, pitkiä työpäiviä huonolla palkalla. Meille on annettu ala-arvoisimmat ja kuolettavimmat työt, puhun nyt suuresta joukosta, en etevistä yksilöistä. Niin, ja itsenäisiä! Meidän on sidottu perheisiimme, meidän on avustettava äitejämme, meidän on kustannettava veljiemme opintoja. Ja tätä kaikkea pidetään niin itsestään selvänä, ettei kukaan pidä sitä edes arvossa...”

Piste Waltarille yrityksestä, vaikka tarina päättyikin perherakkauden vakuutteluun kaikesta huolimatta. Kirjan lopussa on riimikronikka Waltarin ajan joulukirjoista, joista en tunne muita edes nimeltä kuin Saima Harmajan, Knut Hamsunin ja Elisabet Russellin Isä-kirjan, yhtään en ole lukenut. Loppuun on myös liitetty joululahjasäkeitä erilaisten kirjojen mukaan laitettaviksi pakettikorttiin.”Tämän vihkosen avulla runoa kuka hyvänsä osaa punoa!”

Nämä kirjat luin paitsi kiinnostuksesta myös tätä kalenteria varten. Mutta mitä ”oikeasti” luen jouluna?

Kesken on Maggie O’Farrelin The Marriage Portrait. Halusin lukea uutta brittikirjallisuutta, mutta aika ei ihan osunut, sillä se vie 1550-luvun Firenzeen ja kertoo todellisen historian henkilön, Lucrezia di Cosimo de’Medicin, elämäntarinan fiktion muodossa. Tyttö naitettiin lapsena, ja hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Kirjailija esittää kuolemaan erään ratkaisun. Hurmaava, kiehtova ja komeasti kirjoitettu teos! Sopii erinomaisesti Helmet-haasteen 2025 kohtaan 38, elämäkertaromaani.

Seuraavaksi tartun kirjabloggarien klassikkohaastetta varten Georg Eliotin Daniel Derondaan. Pinossa on myös ihailemani Kim Leinen uutuus Henkienmanaajien jälkeen, joka päättää Ikuisuusvuono-trilogian (eka osa, toinen osa). Näiden järeiden tuhatsivuisten ohella lueskelen dekkareita ja viihdettä. Olen niin jäljessä vaikkapa Satu Rämön kirjasarjasta, Fred Vargasia jatkan, ja pinosta löytyy myös Marian Keyesin uutuus My favourite mistake.

Sinulle toivotan ihanaa kirjaisaa joulun aikaa ja levollista mieltä!

Jutussa mainitut teokset:

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö. Suomennos Terhi Vartia. WSOY 2024.

Mika Waltari: Joulutarinoita. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1985.

Maggie O'Farrel: The Marriage Portrait. Tinder Press 2022. Kirja on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. S&S 2023. Suomennos Leena Ojalatva.

Georg Eliot: Daniel Deronda. (Daniel Deronda, 1876.) Suomennos Alice Martin. WSOY 2019

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen. (Efter åndemaneren.) Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2024.