Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Lena Anderssonin kirpeät novellit oikeutensa ja tunteensa tiedostavasta nykyihmisestä osuvat terävinä ja huvittavat lukijaa. Ainakin siihen asti, kun alkaa miettiä omaa suhtautumistaan itseen ja muihin, saattaa nimittäin joutua epämukavuusalueelle. Mutta sellaiset ajatukset kannattaa häivyttää äkkiä ja keskittyä muiden käyttäytymiseen, se on paljon hauskempaa! (Ja "muut" ovat kirjassa vielä ruotsalaisia!)

Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies! 

Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.

Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.

Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä. 

"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."

Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin! 

Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:

"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."

Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville. 
 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. (Studie i mänskligt beteende.) Siltala 2025. Suomennos Sanna Manninen.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Rankasti ravisteleva tositarina Maon ajoista Kiinassa, Villijoutsenet, kertoi kolmen sukupolven kiinattarista, joista kirjailija itse on nuorin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1991, suomeksi 1992, ja sitä saa nykyisin kaupoista pehmeäkantisena versiona. Kannattaa lukea, jos ei vielä ole tuttu! 

Jung Chang on nyt 73-vuotias ja julkaisi menestyskirjalle jatkon. Se kertoo hänen ja edesmenneen äidin elämästä myöhemmin ja kertaa alussa jo ensimmäisessä kerrottua perheen ja maan historiaa. Se on hyvä ratkaisu lukijalle, jos Villijoutsenten lukemisesta on jo aikaa tai se on kokonaan lukematta. 

Lyhyesti: kirjailijalla oli paljon onnea ja mahdollisuuksia, joita useimmilla kiinalaisilla ei ollut. Vuonna 1978 hän pääsi opiskelemaan Englantiin! Matka oli mutkainen ja maa valvoi kansalaisiaan ulkomaillakin, mutta vapaus kasvoi, jopa Kiinassa. Tyttö oppi, että länsimaiset ovat ihmisiä eivätkä avaruusolennon kaltaisia kummajaisia. Hän opiskeli, väitteli tohtoriksi, sai töitä ja meni jopa naimisiin - ei läpihuutojuttu tuossa maailmassa. Hän päätti jäädä Britanniaan. 

Valvonta ja politiikka olivat aina läsnä vähintään taustalla, mutta uuden Kiinan vapaushuumassa vuonna 1983 hän alkoi haaveilla pääsystä vierailemaan maassa katsomassa äitiään ja muita sukulaisia, mikä onnistuikin, monin uhrauksin ja kommervenkein molemmissa päissä. Matka tuotti aineiston Villijoutsenet-kirjaan. Äiti kehotti tekemään kirjasta perheen oman kohtalon muistelun, mahdollisimman pitkälle ilman yleisiä taustatietoja tai tilannekommentteja. Näin se olisi mahdollisimman vähän provosoiva ja politisoitunut, ja ratkaisu oli oikea: "Äidin viisauden ansiosta Villijoutsenet on kestänyt hyvin aikaa." 

Britannian kansalaisuuden saamisen ja kirjan suurmenestyksen ansiosta vierailut Kiinaan onnistuivat myöhemminkin, 1990-luvulla, vaikkeivat vaivatta: viranomaiset yrittivät jopa ovelaa juonta, jolla Jung Chan olisi voitu rikollisena määrätä vankilaan. Ensimmäisen kirjan ollessa vielä kesken ajattelu Kiinassa oli kuitenkin alkanut muuttua: "Maon jumalallista asemaa pidettiin yllä vain koska sen laskelmoitiin olevan poliittisesti kannattavaa, mitään aitoa palvontaa taustalla ei enää ollut. Ehkä juuri siitä syystä kukaan ei myöskäään yrittänyt tosissaan estää minua jatkamasta tutkimuksiani." 

Jung Chang jatkoi tutkimus- ja kirjoitustyötään. Hän kirjoitti elämäkerrat Maosta (ilmestyi 2006) ja Kiinan keisarikauden viimeisestä merkittävästä hallitsijasta, leskikeisarinna Cixistä, joka kirjailijan mukaan "avasi Kiinan oven" aloittamalla maan modernisoinnin jo 1800-luvun luvun lopulla ja muun muassa kielsi naisten jalkojen sitomisen. 

Kunnes kommunismi asetti omat tiukat rajoitteensa ja mielipuolisena näyttäytyvät sääntönsä kansalaisilleen Maon palvontakulttuurin myötä. En mene siihen tarkemmin tässä, mutta sen verran voi sanoa, ettei Mao lainkaan hävinnyt muille kuuluille diktaattoreille, kuten vaikka Hitlerille tai Stalinille, julmuudessaan ja järjettömässä omien kansalaistensa vainoamisessaan. Josta länsimaat vaikuttavat olleen joko tietämättömiä tai tahallisen välinpitämättömiä. Tämän jälkeinen aika oli maassa hitusen vapaampaa, kertoo kirjailija. Kunnes valtaan astui Xi Jingping. Se oli kirjailijalle pelottava uutinen, takapakki Kiinan kehityksessä.

"Maon kauden päättymistä aikaa oli leimannut politiikkka, joka oli tähdännyt ystävällisiin väleihin länsimaiden kanssa, oli sekin radikaalisti muuttunut. Länsi oli nyt vihollinen." 

Vuoden 2018 jälkeen kirjailija ei enää päässyt Kiinaan - tai olisi päässyt, mutta tuskin sieltä pois, eikä hän uskaltanut ottaa riskiä edes äitinsä lähestyvän kuoleman alla. Hän on kirjoittanut muitakin tietokirjoja (joista yllämainitut on suomennettu, muita ei) ja jatkoi elämäänsä Lontoossa. Luonnollisesti hänen kirjansa ovat Kiinassa kiellettyjä, koska ne kertovat todellisuudesta, jota ei julkisesti ole eikä ole ollut olemassa. 

Erikoinen maa, totta tosiaan, keisarillisella historiallaan, sittemmin kommunismi-ikeessä, ja nyt yhdistämällä autoritäärisen valtionjohdon vilkkaaseen taloudelliseen toimintaan, kapitalismiin siis, ja monenlaiseen tutkimukseen ja kehitykseen. Maan vaikutusvalta on valtava ja kasvaa - jo pelkkä mittakaava tekee siitä keskeisen pelaajan maailmanjärjestyksessä. 

Kirjassa on lyhyt maan historian tärkeimpien vaiheiden kertaus, kartta ja valokuvaliitteitä, mikä tekee siitä näppärän tietopaketin Kiinan vaiheista ja eräistä ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet. (Fly, Wild Swans; My Mother, Myself and China.) Otava 2025. Suomennos Riina Vuokko. 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä

"Suuruudenhullu esikoisromaani", sanoo lieve. 857 sivua hulluutta: kirjailijuutta, kustannustoimittamista, tulevaisuusvisiota, lukemista sekä (muista) uhkatilanteista selviytymistä satiirisesti, usein yllättävästi, ja tietysti huolella toimitetusti. Onhan kirjailija yksi merkittävistä suomalaisista kustannustoimittajista. Kun miehelle alkoi kertyjä elettyjä ja työvuosia, kehittyi myös haave omasta kirjasta todeksi kansien väliin saakka. Mikäpä siinä, antaa mennä! Uteliaana tirkistelen kustannusmaailmaa tätäkin kautta.

Ja Knuuti antaa mennä. Hänen henkilönsä elävät aikaamme edellä, ei kaukana, yhden tai pari vuosikymmentä. Moni asia on ennallaan, vaikka jotain on muuttunut: Kirjailijat ovat pitäneet vuoden mittaisen julkaisulakon parantaakseen asemaansa. Tom Cruise on tehnyt Mission Impossible 11:n. Don De Lillo on kuollut yli satavuotiaana. Timo Virtanen on Suomen presidentti, Taylor Swift USA:n. Afrikassa asuvat "ökyrikkkaat planeetantuhoajat", ja sitä rataa.

Minäkertoja, kirjailija Klaus Pettymys astuu kustantamon juhliin ja kulkee kuohuviinilaseineen odottelemassa uusimman kirjansa tulevaa ilmestymistä, uusien käännösoikeuksien myyntiä ja entisten teostensa uusintapainosten määriä. Luvut ovat tietysti häikäisevän suuria, ja kustantamon johtaja kaveeraa ilolla Klausin kanssa (ystävyys on molemminpuolinen). Kirjailija tapaa kollegoita, alan väkeä ja tietysti oman kustannustoimittajansa, Niku Nuutin. 

"Niku on se arkkityyppinen kustannustoimittaja, joka on epäonnistunut kirjailija (mihin T.S. Eliot, runoilija mutta myös kustannustoimittaja, aikanaan lisäsi, että niin ovat myös useimmat kirjailijat)."

Henkilöistä tulee kirjan mittaan tuttuja lukijalle. Alku on tätä tavallista. Klaus ja Paula odottavat vauvaa, tai ainakin Paula odottaa. Oodi järjestää kirjallisuustilaisuuksia, Amos Rex näyttelyitä. HS:n kriitikko moittii Klausin kirjaa. Uusi supervaarallinen huume leviää. Mutta oudot asiantilat alkavat vallata tarinaa. En kerro syytä, mutta Klausin on pakko lähteä Afrikkaan. Niku sanoo:

"Minusta Klaus oli eksyksissä, oli aina ollut. Kaikki kaunokirjailijat ovat, ainakin hyvät sellaiset. Jos tietää minne on matkalla, silloin todennäköisesti tajuaa myös, ettei määränpää ole sen arvoinen." 

Minäkertojat lisääntyvät (eivät keskenään). Kirjailija Sirita, Timo-presidentti ja muutama muu. Sitten ovat mukana tietysti "he". Ja Sanoinkuvaamaton, mekanismi, joka maailman on pidettävä käynnissä välttääkseen totaalisen luhistumisensa. Polttoaineena ovat tarinat.

"Näin rappeutuminen aina alkaa: pienistä asioista. Tartunnasta, jota ei kukaan huomaa, aivan samaan tapaan kuin flunssaviruksen levitessä."

Kirjan nykyhetkessä kirjat koostuvat yhä enemmän emojeista. "Emojit "ovat hieman samanlaisia kuin heroiini: niiden käytön aloittaminen on paljon helpompaa kuin lopettaminen." Muitakin uudistettuja kirjan ja niiden levityksen tekotapoja fantasioidaan. 

Samuli Knuuti oli Miki Liukkosen kustannustoimittaja ja ystävä, ja Mikin henki leijailee kirjassa. Oletan osan Klausin ja Nuutin keskusteluista ja ajatuksista olevan peräisin todellisuudesta, ehkä mausteisena ja hyvin sekoitettuna. Tiedän Mikin olleen normiarjesta ja käytännön asioista yhtä kiinnostunut kuin Klaus, eli ei lainkaan. Myös kirjailijuuden idea ja kunnianhimo, joka ei täysin saavuttanut huippuaan, vaikuttavat tutuilta, sekä hurjat ideat, kuten Klausin: "Kirjoitan siis postuumin kirjani silloin, kun tunnen olevani kaikista korskeimmin elossa, koska se sitten onkaan." Kirja käsittelisi sitä, millaista on olla elossa. Sillä Klausin mielestä "kuolema on aivan hirvittävän yliarvostettua". Myös alkoholismi kulkee kirjassa, ja mielenterveyden haaste - siitähän koko kirja oikeastaan kertoo. Vai sittenkin kirjallisuudesta ja taiteesta?

"Me emme koskaan tiedä, mitkä asiat päätyvät määrittämään meitä."

Kirjaviitteiden (ja leffa-, peli- jne. viitteiden) määrä on iso ja palkitseva niitä tuntevalle ja tunnistavalle lukijalle. Rakkaus kirjallisuuteen on teoksen hieno kantava voima. Sen mukana sietää myös kokeilevaa, poikamaisen pikkunokkelaa, mutta monesti hymyilyttävääkin tekstinjuoksutusta. (Vaikka kun ninjat mainittiin, aloin pelätä.) Tekstiä erityisen kirjalliselta henkilöltä, joka tuntee vähintään lievää ikääntymispaniikkia. Pitänee mainita myös espoolaisuuden tuulahdus.

 Estävätkö tarinat maailmanlopun? Pitävät rattaat pyörimässä?

"- Maailma on jo loppunut. Me olemme vain eksyneet epilogiin...

 ---

- Tuota... Eikö kukaan aio syödä noita croissantteja? Voisinko minä ottaa...?" 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Sami Saramäki.

P.S. Aloin miettiä, onko kustannustoimittajista tehty aiemmin romaaneja. Monessa viihdekirjassa esiintyy ammatin edustaja, mutta työ on vain taustakulissia pääjuonelle. Tuttuja ovat Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire, Anne Tylerin Jää hyvästi, Marian Keyesin Tarinan toinen puoli ja Nina Within Lähettäjä tuntematon. Blogistani löysin myös Jose Saramagon Lissabonin piirityksen kirjurin, joka on ihan pakko mainita tässä kohtaa! Vaikkei kustannustoimittajaa terminä kirjan tapahtuma-aikana tunnettu, päähenkilön työ oli samantapaista.

Hakukone ehdotti John Boynen Kuudes mies -teosta, jota en muista lukeneeni, ja ruotsalaista Johanna Schreiberia, jolta olen lukenut yhden viihdekirjan. Eli en löytänyt romaanipuolelta vastaavaa kustannustoimittajana elämistä kuin Knuutilla. Ainutlaatuista siis! Vai onko, tuleeko sinulle mieleen?

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kustannustoimittajan nimi mainittaisiin romaaneissa yhtenä tekijänä. Tosin siitä seuraa monenlaista, mitä Kirjamies pohti Journalisti-lehdessä. Ehkä vaikeinta olisi rajanveto, milloin kustannustoimittajan panos on ollut kirjan lopulliselle muodolle olennainen; jotkut tekevät työtä satoja tunteja, mutta olen kuullut kirjailijatutulta kustantamosta, jossa kirjaa ei edes oikolueta ennen painoon saattamista. (Vaikka oikolukijan mielestäni pitäisi olla eri henkilö kuin kusti, joka voi olla liian "inessä" kirjassa vahtiakseen kirjoitussääntöjä, ja hänen osaamistaan pitäisikin käyttää muuhun kuin tekniseen tarkistukseen.) Käytäntö pysynee entisenlaisena, kusti mainitaan kiitoksissa, jos hän antaa luvan ja kirjailija haluaa.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

Katoamismysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina, kertoo kirjan lieve. Ja paljon muuta, lisäisin. Lapsuuden traumat ja aikuiseksi kasvaminen, ystävyys ja sitoutuminen tai niiden vastakohdat, elämän ja kuoleman rajojen kolkuttelu, vapaan tahdon ja pakkomielteen suunnat, ainakin näitä runsas kirja sisältää. 

Teksti hengästyttää alusta saakka. Se vie lukijan pimeään, josta on vaikea pyristellä ulos. Kun 13-vuotias yksisilmäinen, merirosvoa leikkinyt Patch siepataan pikkukaupungissa Missourissa, muuttuu monien ihmisten elämä pysyvästi. Patch tarkoitti hyvää, pelasti sekaantumisellaan väkivaltatilanteeseen tytön, Mistyn, jota iso mies ahdisteli. Seuraus: poikaa pidetään kirjaimellisesti pimeässä kuukausia.  

Saint ei suostu menettämään ystäväänsä. Mutta hänkin on vasta lapsi, mitä hän muka voi tehdä? He ovat köyhää väkeä, tottuneet pärjäämään omin voimin, niillä vähillä eväillä, jotka onnistuvat elämältä tiristämään. Mietin, ylittikö Patch jonkin kielletyn rajan ja joutui sen vuoksi karmeaan tilanteeseensa? Esimerkit hyvistä aikuisista ovat nuorilla vähissä. Saintilla on sentään isoäitinsä, Norma.

"Saint ei ollut kokenut mitään sen ensimmäisen illan kaltaista.
Hän istui etukuistilla jalat ristissä, jalkapohjat likaisiksi tummuneina. Isoäiti nousi seisomaan, kun poliisiauto ajoi ohi lyhyet valot päällä. Norma ei tarjonnut lohtua eikä latteuksia. Saint ei tiennyt kovempaa naista pelättäväksi tai ihailtavaksi." 

Entä Patch, mustassa vankilassaan? Juonipaljastus ei ole pojan selviäminen ulos hengissä, siitä tarina vasta alkaa. Sillä hän on aistinut lähellään auttajan, tytön, joka pitää hänet elossa tarinoillaan, rohkaisullaan, satunnaisilla kosketuksillaan. Oliko tyttö oikea vai hallusinaatio?

"Se oli ensimmäinen päivä.
Patch hytisi ja itki ja haparoi silmäänsä, joka oli kyllä auki, mutta mitään nähtävää ei ollut, sillä hän oli löytänyt maailmansa äären ja tuijotti sen loppua."

Patch haluaa löytää tytön: siitä tulee hänen ainoa tehtävänsä.

"Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa." 

Moni ei usko tytön olemassaoloon, mutta sana leviää ja käy ilmi, että tyttöjä on seuduilla kadonnut useita. Paljon. "Eksyneet elämästään", sanotaan. Patch tapaa epätoivoisia vanhempia. Poliisit tekevät työtään. Mutta vinkit ovat liian hataria, elämä jatkuu nilkuttaen niillä joilla jatkuu. Patch ja Saint kasvavat aikuisiksi. Pimeys Patchissa pysyy, mutta hänen maalauksissaan loistavat värit, joita tyttö vankeudessa hänen mieleensä sanoin väritti, epätoivoinen toivo pysyy yllä. Vihjeitä löytyy lisää, kun tarina vie paikasta toiseen, kaupunkeihin, vankiloihin, taidenäyttelyihin, pankkeihin. Kuluu 30 vuotta.

Teksti on upean painavaa ja vaikuttavaa, sujuvasti luettavaa silti, vaikka sitä on paljon ja monia pieniä viittauksia palasin välillä takaisinpäin tarkistamaan. Älykkäästi laadittu teos pitää tunnelman yllä tehokkaasti. Sain samanlaisia tuntemuksia lukiessani Hanya Yanagiharan kirjaa Pieni elämä, osa teemoistakin on samoja. 

Mutta Whitaker ei ole lukenut sitä: kysyin tästä kirjailijan vieraillessa Helsingissä (pääsin samaan kuvaan onnistuneessa uudessa HelsinkiNoir-tapahtumassa). Hän kertoi yleisölle kokemuksistaan, joista tarina kumpusi. Pahoinpitelyistä ja tappeluista, huonouden tunteesta, järjettömistä ja epäonnistuneista keinoista sen selättämiseen. Ensimmäinen menestynyt kirja muutti hänen elämänsä täysin. Voisi siis siteerata häntä itseään kirjan sanoin, jotka joku sanoo Patchille:

"Olet siis valossa nyt, mutta olet pimeästä tullut."

Kirja on englantilaisen Whitakerin viides romaani ja ensimmäinen suomennettu, lisää on tulossa. Tarinasta on tulossa myös tv-sarja.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. (All the Colours of the Dark.) WSOY 2026. Suomennos Arto Schroderus. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.

Helena Immonen: Horros

Helena Immosen pelottavan todentuntuisen maanpuolustuksellisen Kettu-sarjan päättyessä jätimme jäähyväiset suomalaiselle pariskunnalle, puolustusvoimien tiedustelulaitoksen Mikael Koivulle ja hänen vaimolleen, Supon Riina Koivulle, tehtävissään geopolitiikan keskiössä räjähdysaltteilla alueilla.

Horros aloittaa uuden Havu-trillerisarjan, joka on vielä ajankohtaisempi jos mahdollista: kun Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat maailman herruudesta, Antto Havu sotkeutuu kuvioon työssään turvallisuusalan yrityksessä. Hän alkaa epäillä työnantajansa toimia, kun kiinalaisia tutkijoita kuolee epämääräisissä olosuhteissa, ja ottaa yhteyttä entiseen kollegaansa, M16:ssa palvelleeseen Sandraan, jonka kontaktien avulla he alkavat tutkia outoja sattumuksia.

"- Tarpeeksi hyviä tutkijoita ja osaajia Kiinassa kyllä riittää jonoksi asti, Lin hymähti katkerasti. - Ei muutamasta eroon hankkiutuminen vaikuta mihinkään. Ihmisten korvaamisen kommunistinen järjestelmä kyllä osaa."

Nopeasti Antto ja Sandra huomaavat olevansa suurvaltapolitiikan pahimpien salaisuuksien jäljillä, joissa hyvisten ja pahisten erottelu on vaikeaa - sama teema kuin Immosen aiemmassa sarjassa. Kiina kehittää sotateknologiaa: mitä se aikoo Taiwanin suhteen? Mitä tekee Amerikan presidentti? Entä Stubb ja Suomi? Miten britit tai korealaiset liittyvät asiaan? Miten käy Grönlannin? Ja ennen kaikkea, miten Antto ja Sandra selviävät armeijoiden, ulkomaantiedustelujen, tutkijoiden, poliitikkojen ja kaupallisten toimijoiden hähmäisessä, arvaamattomassa ja julmassa verkostossa? 

Vauhdikkaiden tapahtumien ohella Immonen piirtää henkilökuvat Antosta ja Sandrasta lähipiireineen. Molemmilla on taitoja, joita harvalta löytyy, ja taustalla mutkikkaita ihmissuhteita.

"- Mitä hittoa oikein ajattelit? Hän on naimisissa!
Antto pudisti päätään.
- Siitä on jo aikaa. Meillä oli lyhyt suhde ennen kuin... No, ennen kuin asiat menivät päin helvettiä.
- Ja nyt olette ystäviä?
- Jotakuinkin niin. 
Aleksi huokaisi.
- En halua sinun sotkevan elämääsi.
- Liian myöhäistä."

Maanpuolustuksen osaajana ja muilta alan asiantuntijoilta tietoja keränneenä Immonen osaa ladata tekstiin vaikuttavuutta ja faktaa, vaikka pääjuoni on fiktiota. Jälkisanat kertovat kirjan kuvaavan "sotilaallisia suorituskykyjä, jotka eivät vielä ole todellisia, mutta hyvinkin pian voivat olla." Droonien nopea kehitys on todellista, eivätkä muutkaan kirjan esittelemät kehitysaskeleet ole mahdottomia. Antton ja Sandran kaltaisia toimijoita tarvittaisiin kipeästi uuden maailmanjärjestyksen rakentamisen melskeissä - sillä melskettä se on ja tulee olemaan. 

Hurja seikkailullinen teos, jonka lukee henkeä pidätellen. Immosen teksti on entistä sutjakampaa, kasvanut kokemus kirjoittajana näkyy lukijaystävällisenä etenemisenä, jännityskärki edellä.

Helena Immonen esiintyy Helsinki Noir -tapahtumassa helmikuun 2026 viimeisenä viikonloppuna Aleksanterin teatterissa. Saattaa olla, että piipahdan näkemässä ja kuulemassa huippudekkaristeja. 

Helena Immonen: Horros. Docendo 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Laura Porola: Yövilkka

Luin hyvän kirjan. (Yllätys?) Yövilkka on esikoisromaani, hämmästyttävän valmis ja vaikuttava kertomus Sonjasta, jolle on tapahtunut lapsena kauheita. Nyt hän on aikuinen, biologi ja tutkijatohtori, joka asuu Joonaksen kanssa ja tekee mielellään paljon töitä; toteuttaa jäkälien tutkimushankkeita näytekeräysreissuineen, kirjaa tuloksia, kirjoittaa artikkeleita. 

"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."

Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta,  epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.  

Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."

Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta." 

Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?

Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."

Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta? 

Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.

Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."

Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.

"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta." 

Laura Porola: Yövilkka. Otava 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Terhi Heinon teoksesta Häkki.

Risto Isomäki: Krakenin saari

Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo ennen nuoruuden Teneriffan-matkaa. Nyt tiedän, miten merkittävä paikka saaren rannikko on maailman ekologialle. Siellä on tavattu erittäin harvinaisia meren eläviä, ja Isomäki tuttuun tapaansa kertoo asioista niin uskottavasti ja tieteeseen pohjautuen, mielikuvituksellaan ja kannanotoillaan tarinaa maustaen, että jälleen kerran lukija on ällikällä lyöty.

Meribiologi Martti Ritola työskentelee Azorin saarilla ja iloitsee ammatinvalintaansa.

"Häntä olivat aina kiehtoneet kaikki ne muut elävät, tuntevat ja ajattelevat olennot, jotka jakoivat planeetan ihmisten kanssa. Jotka kaikki aistivat ja hahmottivat saman tilan aivan eri tavalla kuin ihminen."

Seitivalasta Martti pitää hetulavalaiden kuningatterena. 

"Seiti- ja sillivalas olivat joka tapauksessa varmaankin kaikkein hirvittävimmät ja tehokkaimmat maapallon biosfäärin koskaan tuottamat tappokoneet. Ne olivat musertavan nopeita ja ylivoimaisia suhteessa saaliseläimiinsä..."

Rausku on yksi lajeista, joilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa. Se voisi yhtä hyvin olla kotoisin vaikka toisesta galaksista, miettii Martti.

"Oudosta ulkönäöstään huolimatta rausku vaikutti uteliaalta, älykkäältä ja ystävälliseltä. Sitä oli hyvin vaikea ajatella kalana. Rauskut olivat ennemminkin kuin suunnattomia, monen sadan kilon painoisia lintuja, ja oli jonkin verran todistusaineistoa siitä, että ne saattaisivat olla lähes yhtä älykkäitä kuin linnut. Vaikka kaloja ne tietysti silti olivat. Se oli hyvä muistutus siitä, miten vaarallista eläinten yksiviivainen luokitteleminen tiukkiin kategorioihin oli."

Mutta Martin miellyttävä mietiskely katkeaa äkisti, kun hän saa naisystävältään, merivoimalaitoksia kehittävältä Camillalta kutsun saapua heti Portugaliin. Sillä Teneriffan rannikolla on tehty merkillisiä havaintoja. Ja tästä alkaa seikkailu! Siihen liittyy sukellusveneitä ja kilometrien syvyisiä sukelluksia, kansainvälisiä tutkijoita - kuten meksikolainen Isabella, Martin ex-tyttöystävä, joka saa Camillan kihisemään mustasukkaisuudesta - huipputekniikkaa, uudenlaisia energiantuotantomuotoja, mafiaa ja kyllä, tuntemattomia lajeja. 

Jos olet lukenut Isomäen Con ritin, tiedät jo jotain siitä, millaiset oliot ovat kirjailijaa viimeksi tarinoihin innostaneet. Myyttiset tai ehkä sittenkin todelliset merihirviöt, joista kirjan esittely sanoo:

"Jättiläiskalmari eli viikinkien Kraken on ensimmäisen kerran kuvattu lajina juuri siellä, ja suurin osa kaikista maailman jättiläiskalmareita koskevista havainnoista tehdään edelleen joka vuosi juuri Teneriffalla."

Onko tosiaan niin, että maapallon biosfäärissä on eniten elämää valtamerissä? Ainakin se on totta, ettemme tunne kaikkia eläinlajeja tai valtamerien ekosysteemejä vimmaisesta teknologisesta kehityksestämme huolimatta, joten syvyyksissä voi elää mitä vain. Martti sanoo siellä olevan toisen todellisuuden,

"...jota emme koskaan kohtaa. Mutta joka voi olla, monella eri tavalla mitattuna, vielä kovin paljon suurempi ja merkittävämpi kuin oma maailmamme. Ikään kuin maapallon hallitseva todellisuus.
Camilla katseli rannan valomerta. Valot tuikkivat ja elivät, ilma väreili lämpöä ja kosteutta, vaikka aurinko oli laskenut kauan sitten.
- Maapallon...hallitseva todellisuus? hän kysyi.
Martti nyökkäsi.
- Mitä sinä tuolla tarkoitit?
Martti ei vastannut suoraan vaan heitti Camillalle oman kysymyksensä.
- Jos joku kertoisi sinulle, että hei, me olemme erehtyneet, ihminen ei taida ollakaan maapallon runsaslukuisin suurikokoinen eläinlaji, vaikka me olemme aina luulleet niin... mitä sanoisit?
- Sanoisin että ihminen, joka väittää jotakin sellaista, on päästään vialla.
- Niin minäkin olisin vielä jokin aika sitten ajatellut, myönsi Martti. - Mutta, niin epäuskottavalta kuin se ehkä kuulostaakin, ihminen joka sanoisi niin... olisi todennäköisesti oikeassa."

Ehkä sittenkin hyvä, ettei kirjaa ollut matkani aikaan tehty. Uiminen olisi saattanut olla liian jännittävää! Loppusanoissa Isomäki kertoo tarkemmin tietolähteistään ja siitä, mikä kirjassa perustuu todelliseen tietoon ja miten meriä maailmalla suojellaan tai pitäisi suojella: Azoreilla tämä on hoidettu hyvin. Ekoturismistakin puhutaan. 

Kenelle: Luonnon ystäville, merta rakastaville, matkustaville, seikkailusta nauttiville, faktan ja fiktion sekoitusta sietäville, jännitystä etsiville, tieteen saavutuksia ja sen ideoita ihaileville.

Kirja on yksi vuoden 2025 Johtolanka -palkinnon ehdokkaista. Voittaja julkistetaan 3.2.2026.

Risto Isomäki: Krakenin saari. Into 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Ristiriitaisia tuntemuksia herätti tämä teos, nimestä alkaen: luulin sitä jonkinlaiseksi ekoromaaniksi. Mutta ehtaa historiallista romaania kirja edustaa ja antaa tietoa menneestä Suomesta, kuten kirjailijan hieno esikoinenkin, Tuhkaan piirretty maa. Myös sitä seurannut Meren muisti on erinomainen, ajankohtaisemmalla aiheellaan.

Puuntappajissa on kaksi kertojaa ja kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa ollaan sisällissodan ajassa Saimaan sairaalasaarella. Lääkäri Ulpulla on vankka kokemus hoitotyöstä haastavissa olosuhteissa, kuten Venäjän Punaisella ristillä, jossa hän oli tavannut muun muuassa tsaarin tyttäret Tatjanan ja Olgan ja suhteidensa kautta kenraalimajurin. Mies omistaa nyt saaren sairaaloineen, jossa Ulpu haluaa tarjota sairaanhoitoa naisille ja lapsille, puoluekannasta riippumatta. Hänellä on tiukat kriteerit henkilöstölleen, vaikka pätevistä on pulaa. Kun kenraalimajurin lähettämä uusi kätilö, Agda, saapuu, Ulpu ei ilahdu.

"- Minä en hyväksy punikkeja, sosialisteja tai alinta kastia ylimalkaan työntekijöikseni, sanoin jäätävästi, kun hän astui ovensuuhun. - Mutta minä annan sinun auttaa tämän kerran. Minä määrään, mitä saat tehdä ja mitä et. Ja sinä tottelet minua, ymmärrätkö? Tämä ei ole leikin asia, sanoin.
- Ei olekaan, hän vastasi."

Myöhempi aikataso on 1930-luvun alkupuoli. Tarinaa kertoo pääkaupungissa Etsivälle keskuspoliisille, Valpon ja Supon edeltäjälle, työskentelevä etsivä. Tuona vainoharhaisena aikana kaikkia epäiltiin jostain, vähintään bolševismista ja valtiolle vaarallisesta toiminnasta. 

"Jotteivat nyt mene jyvät ja akanat sekaisin, haluan tarkentaa, että etsivän työ on pääasiassa tiedon ja todistusaineiston keräämistä. Etsivänä haen todisteita, onko jotain tapahtunut vai ei. Voidaan sanoa, että minä etsin silloin totuutta. Se mitä totuus on, on sitten täysin toinen asia."

Etsivän poliittiset näkemykset ovat erikoiset, eivät suinkaan niin suoraviivaiset kuin luulisi. Virallinen tehtävä on kuitenkin "etsiä ja havainnoida vihaan kasvaneita naisia ja lapsia", kuten punaorpoja. Havannointi kohdistuu myös Ulpun sairaalaan. Mutta etsivällä on muitakin motiiveja olla siitä kiinnostunut.

Paljon kiinnostavaa asiaa, juonenpätkiä ja yksityiskohtia, joiden kaikkien mukanaolon syytä en hahmottanut, ja pidin kahden kertojan rakennetta epätasapainoisena: Ulpua liian vähän, etsivää paljon. Monenlaisia vihjeitä viljellään, eikä kaikkien arvoitusten ratkaisuja avata. Ärsyttävää lukijalle, joka tuntee jäävänsä ilman täydellistä palkkiota, vaikka keskeisten hahmojen suhteet ja päätapahtumat avautuvat. Ehkä. Kaverini sanoi arvanneensa erään olennaisen seikan etsivästä jo pian; itse en tehnyt niin, joten en ehkä vain tajunnut kaikkia hienovaraisia vihjeitä. Etenkin eräs sivuhenkilö jäi vaivaamaan kovasti, niin minua kuin etsivää. Asiaan liittyy myös ortodoksipappi ja pieni, hylätty kirkko sairaalasaarella.

Tunnelmat ovat raskaita, jopa trillerimäisiä, ajankohtien mukaisesti. Sairaalatyöstä ja synnytyksistä saamme yksityiskohtaista kuvausta: verta voi roiskua muissakin kuin sotakirjoissa, jollainen tämä ei ole, vaikka liepeillä. Etsivän pohdinnat maailmantilasta kertovat ajastaan, ehkä varoitukseksi meille:

"Koko Eurooppa on ollut tulessa jo monta vuosikymmentä. Kommunistit ja äärifasistit käyttävät hyväkseen kansalaisten tunteita. He lupaavat kuun taivaalta. He luovat uhkia, joita ei ole, ja tarjoavat aatteellaan pelastusta. Pääsanoma on, että juuri sinä olet paras kaikista ihmisistä ja kaikki paha tässä maailmassa on muiden syytä. Kuten Hitler on kirjoittanut: Jos haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, ei kannata vedota faktuaalisiin seikkoihin, vaan tunteisiin. Totuudella ei ole mitään väliä kun haluaa hallita tulevaisuutta."

Myös etsivä on mielestään paras ja korvaamaton, ilman häntä ja hänenlaisiaan maa, etenkin naiset ja lapset, olisivat "kahta kauheammassa tilanteessa." Kuinka korvaamaton on samaa ryhmää auttamaan pyrkivä lääkäri ja miksi hän tekee sitä, mitä tekee? 

Rautiainen on taitava yhdistämään vahvaa tunnelmaa, mielikuvittelua ja faktoja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, kolmen lukemani kirjan perusteella. Silti Puuntappajat jäi makuuni turhan viitteelliseksi monine vihjauksineen. Ja painetussa kirjassa oli melko lailla kirjoitusvirheitä. Mutta ehkä lukijan uteliaisuuden kutkuttelu ja ajatteluttaminen oli tavoite, ja siinä se onnistuu. Aiempia Petra Rautiaiselta:

Tuhkaan piirretty maa
Meren muisti

Petra Rautiainen: Puuntappajat. Otava 2025. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. Marlen Haushofer: Seinä.

Kaksi romaania, joissa on sama asetelma: nainen lukitussa tilassa. Nähkää vain vapaasti laillani 
vertauskuvallisena, vaikken ole varma, onko kirjailijoilla ollut alunperin tasa-arvo mielessä (oletan, että on). Jännitteisiä, jopa pelottavia, hienosti mukaansa vetäviä kertomuksia molemmat. 

Harpmanin minäkertoja muistelee:

"Niin pitkälle kuin pystyn mielessäni palaamaan, olen bunkkerissa. Sitäkö kutsutaan muistoksi?... Muistini alkaa suuttumuksesta. ... Olin jatkuvasti huonolla tuulella mutten tiennyt sitä, koska en tuntenut mielialoja kuvaavia ilmauksia."

Kertojanainen oli lapsi, kun hänet suljettiin häkkiin 39 aikuisen naisen kanssa. Heidän vartiointinsa on tarkkaa ja herpaantumatonta: toisten koskettaminen oli kielletty. Yksityisyys oli kielletty. Ulkoisia ärsykkeitä ei ollut. Vankilatila oli ikkunaton ja keinovaloin valaistu, ehkä maan alla. Tyttö kasvaa aikuiseksi omituisessa maailmassa, ainoana, jolla ei ollut muistoja muunlaisesta elämästä. Mutta hän on utelias ja noukkii tiedonmurusia naisilta, jotka eivät ole halukkaita kertomaan mitään, sillä miksi opettaa mitään sellaista, mitä tyttö ei tule ikinä kokemaan. Mitä ovat kirjaimet, mitä tarkoittaa mennä tansseihin, millaisia ovat miehet ja miksi heitä pitää varoa?

Vartijat kiertävät säännöllistä reittiään häkin ympärillä ja pitävät kuria ruoskan pelotteella. He ovat mykkiä miehiä eivätkä katso ketään suoraan. Kauhuleffan aineksia. Miksi naiset ovat siellä? Onko ulkona tapahtunut jokin katastrofi? Ovatko he edes maapallolla enää?

Kunnes tapahtuu käänne. Sireeni alkaa ulvoa, vartijat säntäävät pois. Tyttö, nyt nuori nainen, nappaa häkin avaimet, sillä onnekkaasti hälytys tapahtuu kesken ruoanjakelun, kun häkin ovi on auki. Naiset pääsevät ulos vankilastaan. Mitä he tekevät äkkiä saavuttamallaan vapaudella, vuosikymmenien vankeuden jälkeen? He alkavat tutustua ympäristöön, joka on karua tasankoerämaata. Tarjoaako se heille enemmän mahdollisuuksia kuin häkissä eläminen? 

Kylmäävä kertomus, joka pitää jännitteensä hienosti ja herättää lukijassa monenlaisia ajatuksia. Eikö se ole yksi kirjallisuuden perustarkoituksista? Kaunistelematon, rönsyämätön kerronnan tapa on vaikuttava tunnelman luoja. 

Belgialainen Harpman (1929–2012) oli kirjailija ja psykoanalyytikko, koulutus tuo uskottavuutta naisten käyttäytymisen kuvaukseen. Googlasin hänen juutalaisine perheineen paenneen natseja sodan aikana, mikä selittää teoksen aihetta ja mielessäni laajentaa sitä koskemaan koko ihmisyyttä eikä pelkästään naisten asemaa. 

Kirja ilmestyi alunperin ranskaksi vuonna 1995 ja on Harpmanilta ensimmäinen englanniksi käännetty, nimellä I who have never known men, vaikka alkuun kaavailtu nimi, The Mistress of Silence, olisi ollut minusta komeampi. Some toi kirjan äskettäin pinnalle, mikä kertonee maailmantilanteesta ja peloistamme. Mutta hienoa, että teos on saatu myös suomeksi, taitavasti tehtynä.
  

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. (Moi qui n'ai pas connu les hommes, 1995.) Hertta 2025. Suomennos Nana Sironen. Kansi Satu Enstedt.

Marlen Haushoferin vuonna 1963 saksaksi ilmestynyt ja seuraavana vuonna suomeksi julkaistu kirja Seinä nousi uussuosioon sekin yllättäen. Sitä kuvataan feministiseksi klassikoksi; nainen on jälleen kiipelissä. Ystäviensä lomahuvilalla Alpeilla vieraileva nainen sattuu oleilemaan paikalla yksin, kun ympäristöön ilmestyy läpinäkyvä seinä. Seinässä ei ole aukkoja, portteja tai muitakaan rakentamiseen tai läpipääsyyn viittaavia merkkejä. Se vain on. Ja se juuri on pelottavaa.

Huvilan luo ei pääse kukaan, eikä nainen pääse pois. Seinän läpi hän näkee palasia ulkomaailmasta, jossa kaikki elävä vaikuttaa pysähtyneen kesken liikkeen. Kuin yhtäkkinen joukkokuolema. Ympäristökatastrofi? Vihollishyökkäys? Arvoitus ei ratkea naisen sitä pohtiessa, joten hänen on järjestettävänsä olonsa miten parhaiten taitaa siihen saakka, kun apua olisi tulossa.

Onneksi hänellä riittää ravintoa, hengissäpitävästi. Kasveja voi kasvattaa, ja lähistöltä löytyy elävä, hyvinvoiva lehmä. Seuralaisina ovat myös koira Luchs ja kissoja, joista muodostuu ajan myötä naisen perhe. Sillä apua ei näytä olevan luvassa. Vuodenajat ja vuodet vaihtuvat. Säätilan ja maiseman tarkkailu ovat yhä olennaisempia osia valveillaoloa, joka muuten koostuu fyysisestä työstä.

Nainen on viettänyt lapsuutensa maaseudulla, joten hänellä on perusselviytymisen taitoja. Pysäyttävää meille, jotka saamme lämpömme ja ravintomme valmiina, rahalla. Kädentaidot ovat myös tarpeen. Ja terveys, hyvät voimat. Mutta riittääkö perustarpeiden tyydyttäminen hyvään elämään?

Luonnon armoilla eläminen opettaa, on tavallaan antoisaakin. Perhettään hän ei juuri muistele, ei ehkä uskalla liian tuskallisena, sillä pian hän on varma, että kaikki seinän ulkopuoliset ovat kuolleet. "Silmillä on aikaa katsella" ja päällä ajatella.

"...ajattelin aikaisempaa elämääni ja huomasin, että se oli ollut joka suhteessa epätyydyttävä. Olin saanut hyvin vähän kaikkea sitä mitä olin halunnut, ja kaikkea sitä minkä olin saanut, enää ollut halunnut."

Pään kasassa pysyminen saattaa olla vaikeinta yksinäisyydessä. Kun elinehdot ovat niukat ja resurssit kilpaillut, olisi toinen ihminen uhka, huomaamme. Äärioloissa ihmisen petous ja muitakin eläimellisiä puolia nousee esiin. Ja jos kukaan ei näe, onko millään mitään väliä. Seinää nainen ei ajattele usein, minkäpä sille taitaisi. Ajankulu alkaa hämärtyä. 

Luemme tarinan naisen muistiinpanoista - niin kauan kun paperia riittää ja hän pystyy niitä tekemään. Hän kirjoittaa...

"...koska se estää minua tuijottamasta pimeään ja pelkäämästä. Sillä minä pelkään. Joka puolelta hiipii ahdistus minua kohti, enkä minä aio odottaa, kunnes se saavuttaa ja voittaa minut."

Vaikuttava, scifimäisyydestään huolimatta hämmästyttävän uskottava romaani yksinolosta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ehkä myös lasiseinän tai -katon, kuten naisten urakehitystä kuvataan, rikkomisen vaikeudesta. Itse tulkitsin tilanteen alkuun niin, että nainen on oikeasti kuollut tajuamatta sitä itse, muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Tällaistako se voisi olla? Tai miten sinä tulkitsisit kirjaa? Kirjastojonojen räjähtäessä - ilmeisesti ainakin osaksi sen tultua mainituksi Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia-sarjassa vuonna 2021 - kustantaja otti kirjasta uusintapainoksen, hyvä niin!

Marie Haushofer: Seinä. (Die Wand, 1963). WSOY 1964, uusintapainos 2025. Suomennos Eila Pennanen. 

Kirjavuoteni 2025

Kirjavuosi 2025 oli monin tavoin edellisten kaltainen: kirjoitin blogiin 101 postausta, näyttökertoja oli noin 185 000, suuri kiitos katselijoille ja lukijoille! Lukemieni kirjojen määrää en laskenut, sillä se on ollut vuosia sama, noin 170. Ehkä nyt muutamia kymmeniä enemmän, sillä vapaa-aikaa oli enemmän.

Suosituimmat blogin katselupäivät olivat to 20.2. ja su 14.9. (noin 4 000 käyntiä per päivä), en tiedä miksi, jokin hyvä linkki jossain? Vuoden luetuimmat tekstit olivat historialliset romaanit Ulla Raskilta ja Virpi Hämeen-Anttilalta sekä Annastiina Heikkilältä. Moa Hegrenin ja Sanna Vainion moderneista avioerokirjoista kertova postaus oli kolmanneksi luetuin. Kärkisijoilla olivat myös Jare Tiihosen, Emmi Itärannan ja Liz Mooren kirjat. 

Enimmäkseen luin kotimaista uutta kaunoa, kuten aina. Jonkin verran sekaan mahtui vanhempia ja myös englanninkielisiä, kielitaidon kehittämiseksi ja uteliaisuudesta, sillä vanhat brittikirjat kiinnostavat, eikä niitä ole aina suomennettu. Kotimaisia uusia tietokirjoja myös luin aika lailla, ja sopivissa väleissä dekkareita ja ulkomaisia uutuuksia. 

Kirjatarjonta oli laaja ja laadukas, tosin kotimaisen proosan kasvanut kirjoitusvirheiden määrä harmitti. Ilmiö koskee muutakin mediaa, kuten Helsingin Sanomia, joten se huolettaa. Kieli elää, mutta perussääntöjen osaamista tekijöiltä on voitava edellyttää, ihan jo esimerkin vuoksi. Luku- ja kirjoitustaidon rapautuessa menetämme osaamispääomaa ja pärjäämistaitoa, eikä se ole pikku juttu pienelle kansalle. Kielestä huolehtiminen näyttää, että lukijoita ja lukemista kunnioitetaan. Että kielellä ja suomalaisuudella on väliä. Että ei ole sama, mitä ja miten kieltä käytämme. Kieliä katoaa, kuten kansojakin, kuten Topias Haikalan hieno kooste suomen kielen kehittymisestä kertoo. 

Upeita kielellisiä lukukokemuksia saimme silti. Finlandia-ehdokaslistaan olisin lisännyt Juha Itkosen ja Marisha Rasi-Koskisen teokset sekä pari muuta, mutta niistä lisää Blogistanian äänestyksessä. 

Vuoden 2024 Blogistanian Finlandian, kuten sen oikeankin Finlandia-palkinnon, voitti Pajtim Statovci, ja palkinnot julkistettiin helmikuussa 2025 Helsingissä Richardinkadun kirjastossa. Paikalla oli myös Minna Rytisalo, jonka kirjaan perustuvan näytelmän Jenny Hill näin. Hänen ja Pajtimin kaikista kirjoista tuohonastisista kirjoista oli tehty näytelmä, ainutlaatuista! Myös yöllä synnyttävästä lehmästä on tekeillä näytelmä (esitetään vuonna 2027), sen jälkeen vuonna 2025 ilmestyneestä Sylviasta ei vielä ole teatteriuutisia - mutta hienosti ovat aiemmatkin lavalla toimineet. (Pahoittelen Pajtimin ja Minnan kuvan laatua erityisesti, kuten muidenkin kuvieni.) Pajtimia haastatteli bloggari, selkokirjailija Tuija Takala. 

Huhtikuussa vietin aikaa Lontoossa unelmamatkalla. Sain luuhata kirjakauppoja ja herkkupaikkoja pari viikkoa omaan vauhtiini eli yksin. Ja luuhasin perusteellisesti! Kyllä, kävelin myös 84, Charing Cross Roadin ohi (muistaakseni siinä on nyt Mäkkäri), ja näin monien (muidenkin) leffojen kuvauspaikkoja, kirjailijoiden kotitaloja ja tuttuja hahmoja.

Kävin Highcleren kartanossa, Downton Abbeyna tunnetussa. Sisällä ei saanut kuvata, mutta kaikki oli vielä upeampaa kuin ruudulla, kun yksityiskohtia näki läheltä, paljon pienempää vain! Tekniikka saa ihmeitä aikaan. Talokierroksen jälkeen istuskelin Rosen penkillä. Alin kuva on kylästä, jossa asuivat muun muassa Isabel Crowley ja sarjan lääkäri - hänen asuntoaan esittävässä talossa on normaalisti kylän pikkuinen kirjasto. Kaikki kuvauslokaatiot ovat lähekkäin ja oikeita, asuttuja taloja, jotka ihmiset antoivat sarjan käyttöön.

Kesäkuussa vietettiin somessa dekkariviikkoa postailuilla ja Helsingin Kannelmäessä käynnistyivät kesän kirjakävelyt. Saimme jälleen herkullisia vieraita: kirjailijoista olivat mukana Markus Ahonen, Anu Juvonen ja Topias Haikala sekä kaksoisroolissa järkkääjänä ja kirjailijana Tuija Takala. Kantsun lapsuudestaan kertoi Sir Elwoodin hiljaisten värien Sir Elwood itse, Juha Lehti, joka hurmasi läsnäolijat esiintymistaidoillaan. Ensi kesänä kierrosta uudistetaan uusin kirjoin ja rastein. Jos löydät kirjan, joissa Kannelmäki mainitaan, kerro, niin otetaan mukaan! Lisätietoa netistä nimellä Kirjojen Kannelmäki. 

Piipahdin kesän alussa Porvoossa Runebergin kodissa, ennen näkemätön ja kiva kirjallinen kohde sekin!  

Heinäkuussa luettiin naistenviikon haasteeseen (luin neljä) ja puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen (tammikuinen tässä). 

Kesällä etkoiltiin Helsingin kirjamessuja, huippukivoja tapahtumia! Osallistuin muutamaan: Lönnrotin patsaalla kauniissa kesäillassa kuuntelemalla Ville Blåfieldin haastattelevan kirjailijoita Tiina Tuppurainen, Heidi Airaksinen ja monia muita, toisessa tapahtumassa oltiin Rosebudissa, jossa kirjamessujohtajat Turusta, Tampereelta ja Helsingissä kertoivat tulevista messuistaan. 

Helsingin Kumpulan lippakioskilla pidettiin omat pienet mutta vetävät kirjamessut. Kesäinen, tunnelmallinen tapahtuma sekin, eka kertaa osallistuin. Pääsin yhteiskuvaan kirjailijoiden Marjo Niemen ja Eeva Turusen kanssa. 

Lokakuussa kävin Turun kirjamessuilla kolmena päivänä. Logomon toimivuutta messupaikkana oli kiva testailla. Raportit löytyvät erikseen. 

Ja vuoden kirjallinen päätapahtuma, Helsingin kirjamessut, keräsi ennätysyleisön ja onnistui hienosti kaikin puolin. Somettajat saivat käyttöön suuren lavan, jonne järkkäiltiin paljon ohjelmaa, ja yleisöä oli paljon. Itse osallistuin vain ideointivaiheessa ja yleisönä, joten suuri kiitos varsinaisille organisaattoreille! 

Kuvassa bloggariystävän, veli Gregoriuksen kanssa messuilla (Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi). Ja seuraavana viisaiden ja hauskojen Tympeiden tyttöjen kirjoittaja upea Riina Tanskanen. Kirjan olin jo ostanut, nyt hankin vain teematarroja ja postikortteja. En tohkeissani tajunnut pyytää niihin nimmaria, harmittaa.

Vuoden mittaan luuhasin tuttuun tapaan kotimaisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Vihdoin sain vierailtua Pasilan kirjavarastossa, jonne kirjastoista poistetut mutta säilyttämisen arvoiset kirjat ja lehdet kootaan kokoelmiksi. Siellä törmäsi vanhoihin tuttuihin ja sai uppoutua tutkimaan osin jo mennyttä maailmaa, mahtava ja hauska paikka. 

Julkkareita ja kirjailijahaastatteluja oli myös mukavasti, lähikirjastoissa kävivät mm. Kari Hotakainen, Anna-Kaari Hakkarainen ja Mariia Niskavaara, joita haastatteli Tuijata (kuvassa vasemmalla, oikealla Mariia), sekä Satu Rämö, jonka menestys kirjamyynnissä on ilmiö! 

Jani Saxellin kirjoitus- ja lukuopas Aiheiden kirja julkistettiin Rosebudissa, Sinikka Vuolan ja Päivi Koiviston Kirjoita vuosi! samaan opassarjaan kustantajan tiloissa. Molemmat hyvää luettavaa paitsi kirjoittajille myös paljon lukeville. 

Kuopion vuosittainen Kirjakantti kutsui. Amma eli Aino-Maria Savolainen (kuvassa oikealla) ahkeroi haastattelijana, vierainaan paikallisia kirjailijoita, kuten pitkän ja monipuolisen kirjailijauran tehnyt Marja-Leena Tiainen ja Kirsi Pehkonen (nuorten kirjoja, Jylhäsalmi-sarja), ja kaukaa Hämeenlinnasta junalla matkannut Juha Itkonen (kuvassa vasemmalla). Itkosen suvun juuret luikertavat Karjalasta Savoon, Leppävirralle (sama paikka kuin omat juureni) ennen nykyistä Hämettä. Viihtyisä, rento tapahtuma pääkirjastolla, kannattaa käydä jos paikoille osuu tai itsensä osuttaa marraskuussa. Näin muun muassa (ainakin minulle) ensimmäisen tanssitulkatun kirjailijahaastattelun, joka oli upea ja hauska! 

Jane Austenin syntymän 250-vuotisjuhlia juhlittiin postauksin ja tapahtumin. Oodin Kino Reginassa kuuntelin kiintoisan asiantuntijoiden keskustelun, mikä toi lisää tietoa. Oikealla suomentaja Kersti Juva.

Lopetan vuoden sielunmaisemaani järven rannalle mökillä, jossa tapahtuu paljon lukemista. Uutta vuotta, uusia kujeita ja kevättä odotellessa hyvää, onnellista ja kirjaisaa vuotta 2026 sinulle!