Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Kulo Taival on nuoruudessaan tehnyt yhden kuolemattoman mestariteoksen, elokuvan Ihmisen veri, Suomi-filmin ja Risto Orkon aikoina. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt nähdä leffaa, sillä se varastettiin ennen ensi-iltaa.

Vaikka mies itse ei kaipaa menneiden kaivelua enää 83-vuotiaana, kadonneen filmikelan arvoitus kiehtoo Kulon naapuria, jumalatarta, jonka aamujumppaa mies aamuisin kuuntelee alakerran asunnossaan, Helsingin Meilahdessa.

"- Olen Ansa, nainen varoitti."

Ansa on toiminnan nainen ja päättää etsiä elokuvan, mikä hirvittää Kuloa, mutta jumalattarelle ei sanota ei.

"Kulo tomutti seurustelutaitonsa ja yritti saada Ansan nauramaan, sillä tämän nauru kuulosti siltä kuin jäillä ja kermaliköörillä täytettyä lasia olisi ravisteltu auringonpaisteessa. Ääni oli yhtä aikaa
elastinen ja kova, vaimea mutta läpitunkeva, kosteuden kielelle nostattava ja pikkiriikkisen syntinen."

Ensimmäisen kosketuksen elokuva-alaan Kulo sai pikkupoikana, kun hän pääsi Tullinpuomin Siniseen Kuun avajaisiin. Avajaisiin ja elokuvien saloihin häntä opasti Doktor, isänjälkeinen mies.

"- Elokuva on taidemuoto, Doktor opetti Kulolle. - Sen ei pidä olla toisarvoista täytettä, jolla ihminen patoaa ajattelunsa."

Kulo tekee töitä elokuvan parissa jo pienestä. Silti kävi niin, että Kulo myöhemmin lähti lääkikseen ja opiskeli lääkäriksi. Vaikka:

"Katsellessaan opiskelutoveriensa vauvankasvoja Kulo mietti, selviäisikö yksikään heistä päivääkään elokuva-alalla, jossa piti ajatella itse. Pystyisikö kukaan heistä luomaan mitään?"

Pöyliön teksti kulkee riemukkaasti menneen ja nykyhetken väliä, verbaalisina kohtauksina. Juoni on löyhästi jännittävä - löytyykö Ihmisen veri? Kestääkö Kulon kunto?- mutta enemmän hullutteleva. Rennon irrottelevaa, mutta mietittyä tekstiä tukevat henkilöiden nimet: tapaa muun muassa Vieno Laine, Teljo Taka-Matala ja Armo Aarettila. Niin suomifilminimiä!

"Elokuva-alalla tarvitaan ihmisiä, joilla on sanottavaa", jyrähtää Risto Orko kirjassa. Pöyliöllä sitä on. Ainakin sanoja riittää, ja asennetta. Ja niiden yhdistämisen taitoa. Virkistävän höpsönfiksu kirjallinen suoritus elokuvasta ja sen (ytimen) etsimisestä. Ehkä myös ihmisen - tai ainakin Kulon.
Tällaista lisää suomiproosaan!

Kenelle: Humorististen otteen ystäville, elokuvahulluille, synkkiin suomiproosailuihin kyllästyneille.

Muualla: Hilpeän oivaltava, sanoo Annika K. Maukasta kotimaista proosaa, sanoo Suketus. Ilkikurinen teos, sanoo Mai.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri. Atena 2015. Upea kansi (toimii myös erilaisissa valaistusolosuhteissa) Elina Warstan.