Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Chileläinen kirjailija Labatut kertoo tieteen tekemisestä 1900-luvulla. Luonnontieteilijöiden neroudesta ja hulluuden rajoista: tutkimuksen vaaroista ja peloista, kun työ yltää niin pitkälle, ettei edes oma mieli pysy perässä. Se vihjaa myös järisyttävään ajatukseen: voiko tutkimus kurottaa jonnekin, jonka olisi parasta pysyä ihmiskunnalta salassa? Haluammeko edes tietää kaiken siitä, mikä on maailmankaikkeuden kantava voima? 

"Hänelle oli nimittäin paljastunut jotain. Jotain mikä pakeni selityksiä. Heisenberg oli havainnut asioiden keskustassa pimeän ytimen. ... Jos laskelmat pitivät paikkansa, tiede pystyisi paitsi ymmärtämään myös muokkaamaan todellisuutta sen perustavalla tasolla." 

Vastakohdat korostuvat. Tieto ja tietämättömyys, terveys ja sairaus, keksintöjen suuret hyödyt ihmisten olemassaololle, samoin kuin niiden valtavat vaarat, ajatellaan vaikka sotimista. Kyllä, mukana ovat atomipommi ja Oppenheimer, ajankohtaista leffamielessä.

Kemiaa, matematiikkaa, kvanttifysiikkaa - jota Einstein inhosi - ja niiden tutkijoiden elämää ja uraa kiinnostavasti ja taidokkaan helpon tuntuisesti, ilman tiedekieltä. Esimerkiksi Louis de Broglie, jolla oli ilmiömäinen muisti ja joka tutki monomaanisesti fysiikkaa, kuvataan hyvin inhimillisenä:

"Hän oli luonnostaan pelkuri ja pasifisti, joten armeijaelämä oli Louis-paralle liikaa - sotaa seuranneina vuosina hänellä oli tapana valittaa katkerasti, miten Eurooppaa kohdannut katastrofi oli vaikuttanut hänen ajatuksenjuoksuunsa, joka ei hänen omasta mielestään enää koskaan palannut entiselleen."

Alkuosa tutkijoineen ja keksintöineen on kiinnostavin ja myös rajuin, hätkähdyttävä. Juonta on kirjasta turha etsiä, vaan se koostuu useammasta osasta, joissa on sekaisin sekä faktaa että fiktiota ja jotka näennäisesti eivät liity toisiinsa. Yhteydet ovat osin minulle hämäriä - jakso eräästä tutkijasta ja neiti Herwigistä on kummallisen perusteellinen - mutta usein toistuva aihe, puu, saattaa olla yksi yhdistävä tekijä ja symboli, kasvun edistäminen tai sen estäminen, elämän puolesta tai vastaan?  

Ehkä se on myös viite kirjan nimeen, jolle tosin löytyy toinenkin, konkreettisempi selitys. Luulin nimen perusteella, että puhe on ekokatastrofista ja luontokadosta, mutta niistä ei puhuta. Ainakaan suoraan, ihmisen toimet kuitenkin niiden aiheuttajina lienevät yksi kirjoittamisen motiivi. 

Omalaatuinen, tieteestä huolimatta helppolukuinen ja vetävä teos; oudon häiritsevä ja ajatteluttava. 

Kenelle: Uteliaille, rohkeille, tieteen ja ihmisen saavutuksista kiinnostuneille, mielen rajoja pohtiville,  ihmiskunnan asemaa ihmetteleville. 

Muualla: Erinomaista proosaa, sanoo Lumiomena. 

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys. Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Antero Tiittula. Päällys Tuomo Parikka.

Hyöky

Piipahdin vaihteeksi Etelä-Amerikassa Daniel Galeran Hyöky-kirjan mukana. Ja olipa virkistävä sukellus, kaiken kotimaisen kirjallisuuden hehkutuksen väliin, tutustua brasialaiseen nykykirjallisuuten, jonka tähdeksi Galeraa on tituleerattu.

Galera kertoo nuoresta miehestä, joka haluaa selvittää isoisänsä arvoituksen. Tämä oli tapettu hämärissä olosuhteissa, tai ehkä sittenkään ei. Pojan isä kertoi tapahtumista juuri ennen omaa kuolemaansa, ja poika lähtee pieneen kalastajakylään valtameren rantaan vaarin jalanjäljille, sillä hän kaipaa elämäänsä muutosta muutenkin ja rakastaa uimista. Garopaban kylään hän kotiutuu pian, hankkii kuntovalmentajan töitä ja uusia tuttavuuksia, mutta muistuttaa isoisäänsä ulkoisesti niin paljon, että jotkut luulevat näkevänsä aaveen. Taikauskoon ja outoon vihaan nuori mies törmää reissullaan vielä monta kertaa.

"Mitä sä itse tiedät sun vaarista?
Vähänlaisesti. Sen mitä isä kertoi ja mitä sä kerroit nyt. Mä en koskaan nähnyt sitä. Se katosi ennen mun syntymään. Ilmeisesti se tapettiin täällä.
Jopas jotain. Sä näytät ihan samalta. Se taisi olla vähän pidempi. Mutta se onneton ja sä olette kuin kaksi marjaa."

Galera maalaa hienosti laajan kuvan niin nuoren miehen persoonasta kuin pienen brasialaisen paikkakunnan elämänmenosta. Rytmi on aivan toinen kuin meillä, samoin ajattelutavat ja uskomukset, maisemista puhumattakaan. Karnevaalihumua ja upeaa idylliä vuoristoineen ja surffareita vetävine huikeine rantoineen, mutta myös toista puolta: verkkokalastus hiipuu elinkeinona teollisen tehokalastuksen alla, huumeet ovat monelle arkea, väkivalta ei ole vierasta.

Mielenkiintoinen piirre miehessä on - erakkomaisuuden ja äijämäisen itsepintaisen oman tien kulkemisen lisäksi - puuttuva kasvomuisti. Hän tunnistaa ihmiset käsistä, hiuksista, kävely- tai uintityylistä, mutta kasvoja hän ei muista viittätoista minuuttia kauempaa. Hänestä on kehittynyt terävänäköinen tarkkailija, joka katsoo kaikkea hieman kaukaa, eri tavoin kuin muut. Kuten ystävä kuvaa:

"Sä oot vain tykästynyt siihen etäisyyteen. Sussa on aika tavalla itseriittoisuutta ja ylemmyyttä. Sellaista valtaistuimella istuvaa leijonaa. Ja samalla sä oot niin lempeä. Siinä ei ole järkeä."

Galera kuvaa niin paikkoja, tapahtumia kuin ihmisiäkin monisanaisen laveasti jutustellen. Tekstiä on paljon tiukkaan ekonomisuuteen ja pieneen, mutta vahvaan ilmaisuun tottuneelle skandilukijalle. Mutta jos sanamäärää ei säikähdä (tai kun tyyliin tottuu), teksti on helppolukuista ja tunnelma on lämmin, jopa hyväntuulinen, vaikka aiheet ja miehen mieli eivät ole aina iloisia. Vakavaa, mutta ei tosikkomaista. Paljon viljelty puhekielisyys auttaa jutustelun tunteen ylläpitämisessä. Draaman kaari kantaa, ja loppuhuipennuksia on jopa useita.

Osa kirjasta on Otavan mukaan julkaistu Outo-teemaisessa Grantassa 2-2014, ilmeisesti juuri tuon kylässä vallitsevan taikauskon sävyttämän maailmankatsomuksen vuoksi. Se on kuitenkin vain yksi osa tarinaa, eikä teksti ole leimallisesti "outoa" tai maagista - tai ainakaan minä en kokenut sitä sellaisena. Ainakaan nuori mies ei ole mitenkään henkinen hahmo, vaan päinvastoin, erittäin fyysinen ja toimiva.

Kirja on sekä road movie ja jännitystäkin tarjoava identiteetinetsinnän seikkailu että osin myös yhteiskunnallinen romaani ja ajankuva, persoonallisella tvistillä, joka syntyy nuoren miehen omasta vahvasta persoonasta - ja tietysti kirjailijan uskottavasti tavasta kuvata kokonaisuus tuon linssin kautta.

Daniel Galera: Hyöky. Suomennos Antero Tiittula. Otava 2014.