JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha

Mitä Jare Tiihoselle on jäänyt käteen räppäri Cheekin ällistyttävästä urasta ja sen jälkeisestä vapaaherran elämästä? Ainakin ainutlaatuisia muistoja, kokemuksia niin hyvään kuin huonoon suuntaan ja kosolti itsetuntemusta sekä aineellista vauratta. Mutta helpolla ja itsestään mikään ei ole syntynyt.

"Halusin aina antaa jotain uutta, enemmän kuin edellisellä kerralla. Halusin olla absoluuttisen varma siitä, että lipun ostaja saa jokaiselle eurolleen vastinetta, ja halusin varmistaa sen kaikin mahdollisin keinoin, jokaiseen yksityiskohtaan saakka ulottuvalla, ärsyttävän pedantilla tarkkuudella."

Polku vaikuttaa olleen niin työntäyteinen ja ravisteleva, että hiki kohoaa otsalle pelkästä lukemisesta. Tinkimättömyys ja suoranainen jääräpäisyys ovat ohjanneet tekemistä, paneutuminen uran muotoutumiseen niin ehdotonta, oman tekemisen ja olemisen arviointi niin armotonta. Täydellisyyden tavoittelu johti ennennäkemättömään menestykseen rap-genressä. Tarkempia syitä siihen lukija voi päätellä kuulemastaan, näkemästään ja nyt lukemastaan. 

"...vähempikin olisi riittänyt. Niinhän minulle yritettiin muutamiakin kertoja urani aikana sanoa. Mutta mistä olisin tiennyt, kuinka vähän on tarpeeksi?"

Kirja kertaa sen verran kuin on tarpeen niin Jare Tiihosen elämänkaarta kuin Cheekin uraa, mutta tarkemmin niistä voi lukea aiemmin ilmestyneestä JHT-teoksesta. Nyt keskitytään kokemuksen tuomiin oppeihin perusteluineen. Ja siihen, miltä Jaresta tuntuu nyt ja miten hän suhtautuu asioihin ja ajankäyttöönsä. 

Artistiuran lopettamista hän suunnitteli pitkään, ja kirjan luettuaan lukijakin tajuaa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Missio oli suoritettu, oli aika etsiä mielenrauha. Mutta miten mega-egoisesta Cheekistä tulisi rauhallisen onnellinen mies? Hän sanoo, ettei ole mikään zen-jumala tai super-jeesus, eikä väitä, että hänen keinonsa sopisivat kaikille. Mutta ne toimivat hänelle.

"Muutos on joskus pelottavaa, mutta se on välttämätöntä, jos haluaa kehittyä kasvaa. --- Minulle rohkeus muuttua on elämää ja paikalleen juuttuminen hidasta kuolemaan."

Kirjan luvut ovat napakan lyhyitä ja kieli hyvää suomea luontevan ja värikkään puhelevasti, helppolukuista siis. Molemmat tekijät ovat tehneet hyvää työtä, perfektionisti Tiihoselta ja kokeneelta kirjoittaja Saarelta tuskin muuta odottaisikaan. Eikä pelkkää itsekehua ja hymistelyä, vaikka ylpeys tekemisestä ja itsevarmuus ovat läsnä, kuten tuolla historialla pitää. Mutta samoin ovat itseironia ja mokat, joita Jare kertoo tehneensä raha-asioissa ja ihmissuhteissa. Kirjoittajat tietävät hyvin, ettei tekstiin tule kiinnostavaa draamaa ilman joidenkin asioiden vastakkainasettelua. 

Hän sanoo olleensa pullistelija ja mies pärinöissään, mikä naurattaa lukijaa, mutta toisaalta: ilman tuota piirrettä ja "hyvän ja pahan" kiehtovaa sekoitusta, jota Cheek ilmensi, ura tuskin olisi ollut yhtä menestyksekäs. Mielenterveyden haasteista Jare on kertonut aiemminkin, keinumisesta synkkien kierteiden ja huippuhetkien välillä. Pitkäaikainen terapia ja meditaatio ovat olleet suuri apu mielenrauhan saavuttamisessa. Miksei päätä voisi huoltaa, kuten autoa tai katkennutta jalkaa, hän kysyy. 

Asenne, jossa hän nuorena jämähti kostoon ja vihaan, jos jotain ikävää tapahtui, ei varmasti ollut hyödyllinen, ja on hyvä, että hän sanoo sen nyt. Ehkä sanominen opettaa muitakin? Monen muunkin ohjeen kanssa on kokeneena helppo olla samaa mieltä, kuten kiitollisuuden tärkeyden. Ja näiden:

"Suosittelen lämpimästi etsimään omaa mieltä askarruttavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kirja maksaa muutamasta eurosta muutamaan kymppiin, ja kirjastosta niitä saa lainata ilmaiseksi. Yksi oikeaan aikaan luettu hyvä kirja saattaa avata aivan uusia horisontteja. Parhaimmillaan lukeminen on todella halpaa terapiaa, ja yhdestä kirjasta sitä riittää tuntikausiksi." 

"Jatkuva piikit pystyssä oleminen, muiden syyttely ja egoistinen kostomentaliteetti aiheuttavat väistämättä katkeruutta, ja katkeruus ja viha puolestaan syövät aivan helvetisti energiaa. Päästämällä irti näistä itselleni haitallisista ajatuksista olen löytänyt mieleni sisällä paljon paremman paikan."

Monessa kohtaa mieleeni tulee työ- ja uraelämä myös muualla. Missä kulkee hyvän ja huonon tekemisen terve raja, se on jokaisen itse selvitettävä. Vaikka hurraan laadun tärkeydelle, tässä voi olla jotain vaarallista sille, joka todella haluaa olla hyvä. 

"Olen pakonomaisesti aina halunnut hioa asiat loppuun saakka, koska mielestäni ei ole mitään tärkeämpää kuin toimittaa laatua."

Yhteenvetona: Selkeä, rehellinen ja helppolukuinen muistelma ja opas, josta toivottavasti moni saa vinkkejä etenemiseen ja ylipäänsä asioihin suhtautumiseen. Toivoisin kirjan kuluvan etenkin heidän käsissään, jotka ovat uraansa aloittelemassa, saavat ehkä harmeja oman päänsä vuoksi ja jotka eivät välttämättä muuten lue niin paljon (kuin vaikka minä; oli muuten vaikea kirjoittaa neutraalisti vain kirjasta, kun muistoja uralta ja kommentteja kaikkeen tulvi mieleen). Hieman ärsytti neuvova ote, kuten lukujen nimeäminen tyyliin "älä tee näin" tai tee näin", mutta arvelen sen toimivan juuri oikealle kohderyhmälle - asia jää mieleen mahdollisimman suoraan sanottuna. 34 lukua, paljon perussisältöä. 

Kenelle: Menestyksestä haaveileville, uraa rakentaville, kehityskertomuksista kiinnostuneille, Cheekin ihailijoille ja vihailijoille, mielenterveytensä haasteita miettivälle, kypsymistä ja mielenrauhaa etsiville. 

JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha. WSOY 2025. Kannen kuva Jonas Lundqvist, Saaren kirjailijakuva Veikko Somerpuro. 

Eveliina Talvitie: Helga

Historiallisten romaanien sankarittaret tuppaavat olemaan täydellisiä: ylivertaisen viisautensa, kauneutensa ja taitojensa ansiosta he suoriutuvat hankalimmistakin tilanteista ja saavuttavat ylenmäärin kunniaa, rakkautta ja aineellista turvaa, kepeästi siinä maailman tautien parantamisen, perheestä huolehtimisen ja aamusarastuksesta iltamyöhään jatkuvan raatamisensa ohessa. 

Helga on virkistävä poikkeus. Hän asuu 1940-luvulla kotikylässään maalaistalossa, jonka työt Helga jättää mieluummin miehelleen, sodasta selvinneelle Fransille, ja emännöinnin tämän sisarelle Suomalle. Lapsista Eemil auttelee jo isäänsä maatöissä, pienempi Matleena pyörii sisällä ja yrittää saada huomiota.

"Välillä Helga oli varma, että se yritti tieten tahtoen ajaa äitinsä hulluksi."

Sillä Helgalla on muuta mielessä. Hänen suuri intohimonsa on ompeleminen, rakkaimpansa uusi Singer, jonka Frans on hänelle hommannut. Erilaiset kankaat kiihdyttävät hänen mielikuvitustaan, vaikka suurin osa työtä onkin arkivaatteiden tekoa ja korjaamista, josta kyläläiset maksavat. Käden taitoa voi aina kuljettaa mukana eikä kukaan voi ottaa sitä sinulta pois, neuvoo Helga tytärtään, jolle jo pienestä annetaan neula käteen tai sauma purettavaksi.

Mutta Helga haaveilee isommasta. Perhe ja välihousujen ompelu saa jäädä, hän lähtee töihin isolle kylälle, pääsee asumaan Fannyn luo. Frans löytää tyhjästä tuvasta selittävän muttei pahoittelevan kirjeen, jossa Helga kertoo haluavansa oppia lisää. "Lasten on parempi täällä maalla, omassa kodissa. Tulen heitä kyllä katsomaan, jos sallit. Ja lähetän rahaa, kunhan onnistun sitä keräämään." Frans toteaa olevansa elävän leski. 

Helga sukeltaa uuteen elämäänsä. Fanny, yliopistoa käynyt itsellinen ja moderni nainen ajan aatteineen, kannustaa ja sivistää suojattiaan. Helga kokoaa uutta Helgaa, sanoo kirja. Huonoa omatuntoa Helga ei ole ikinä osannut tuntea, mistään. En voi välttää ihailua tästä ominaisuudesta - niin paljon naiset häpeävät kaikkea itsessään - enkä määrätietoisesta oman tien ottamisesta. Jos en myöskään pientä paheksuntaa perheen jättämisestä, rehellisesti sanoen. 

"Mistä se alkoi. Uskaliaasta housupuvusta. Raappahousuista. Järvellä viittoilevista puunaisista.
Saatanallisesta vimmasta.
Katumus hipaisi mielen pintaa, mutta Helga pyyhkäisi sen pois.
Lapsilla oli varmasti kaikki hyvin. Huonot uutiset olisivat kantautuneet hänen korviinsa."

Loputtoman kiehtova muodin maailma vie Helgan. Ura etenee, tulee uutta oppia, uusia haaveita. Kun joku kyseenalaistaa vaatteiden merkityksen tärkeiden aiheiden - kuten maan asioiden tai naisasian - rinnalla, Helga toteaa: "Pukeutuminen on tavattoman merkityksellistä. Vaatteet lähettävät viestin ilman että täytyy sanoa mitään." 

Pidän kirjailijan tavasta kertoa paljon selostamatta kaikkea, leikkaukset ajankulussa ovat näppäriä, tarjoavat väläyksiä vuosien varrelta. Arvaan, että moni ei tästä piirteestä kirjassa pidä, kun yksityiskohtia, jopa vuosia, jää kuvittelun varaan, puitteet toki tarjotaan. Ajankuva, erityisesti naisroolit, ovat läsnä muodin lisäksi, ja kirjan lopussa kurkotellaan jo 1960-luvulle. Miten Helgan elämä ja ura etenevät ja miten lapset pärjäävät: niistä saamme tietää Ompelija-trilogian seuraavissa osissa.

Kenelle: Käsityöihmisille, muotia seuraaville, naisten asemaa miettiville, ajankulusta kiinnostuneille. Yksityiskohtaiseen, perhekeskeiseen naistarinaan uppoutumista etsivälle kirja ei sovellu. Arvelen sen kiinnostavan erityisesti niitä käsityön ja muodin ystäviä, joita eivät kiinnosta menneiden sukupolvien lypsy- ja pyykkäyskuvaukset, mutta jotka etsivät naisen ja intohimoksi kasvavan kiinnostuksensa kohteen seuraamisen mallia.

Eveliina Talvitie: Helga. Into 2025. Kansi Timo Numminen.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Maire Lankinen muutti Espoosta Englantiin vuonna 1960. Savolaisesta maalaisperheestä kotoisin oleva Maire teki töitä kampaajana, kun näki lehti-ilmoituksen, jolla haettiin maahan kotiapulaisia. Toimeen tarttuvana hän järjesti itsensä haastatteluun ja tuota pikaa pakkaamaan matkalaukkuaan, määränpäänä Windsorin kaupunki Lontoon lähellä. Työn saanti tuolloin vaikuttaa ällistyttävän helpolta.

"- Sitä minä vain mietin, että tarvitseeko kotiapulaisen työssä osata sitä englantia? Maire kysyi.

 - Olisihan se hyvä, mutta ei mikään pakko." 

Muistelmia kertoessaan Maire korostaa usein tuuria: hän sai heti hyvän työpaikan. Mahtavin tuuri kävi, kun hänelle tarjottiin sisäkön paikkaa Buckinghamin palatsista! Juttu kuulostaa satumaiselta, mutta on totta. Ilmeisesti Maire tuli ihmisten kanssa hienosti toimeen ja hoiti työnsä moitteetta, sillä pelkällä onnella tuskin hän olisi saanut monivuotista pestiä Elizabeth II:n kuninkaallisesta huushollista. 

Hurjan mielenkiintoista lukea hänen arjestaan Lontoossa palatsin työntekijänä. Työmäärä ei näyttäydy raskaana, huvituksiinkin on aikaa, ja kaupunkiin tutustumiseen. Maire saa ystäviä muiden suomalaisten lisäksi paikallisista, joiden kanssa käydään kävelyillä ja tanssimassa (vähemmän kuin Maire olisi toivonut) tai vietetään iltoja palatsin ylellisissä tiloissa. Työyhteisön ilmapiiri on lämmin ja kannustava. Ja miksei olisi, sillä olot ovat anteliaat, ihmiset sivistyneitä, työt jaettu tarkasti ja koneisto toimii tehokkaasti kellon tavoin: varmasti nuori nainen oppi paljon organisoinnista ja hyvän käytöksen voimasta. Työporukasta kirja sanoo: "Maire tunsi itsensä tässä seurassa onnelliseksi ja etuoikeutetuksi." 

Työstään tai kuninkaallisista hän ei puhu muuta kuin julkista tietoa, vaikka varmasti herkullista kerrottavaa olisi, mutta tässäkin on tarpeeksi ihmeteltävää meille tasavaltalaisille. Joulujuhlat lahjoineen ja kesäretket, kuninkaallisten perheenjäsenten näkeminen ja vierailut muissa heidän asumuksissaan, etikettisäännöt ja pukeutuminen: kaikki on kuin unta ja valtava vastakohta silloiseen Suomeen. Jossa, kuten kirja kertoo, "vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, 1960-luvulla, puolillakaan suomalaisista ei ollut juoksevaa vettä ja vesivessakin löytyi vain joka kolmannesta kodista." 

Vaikka Maire oli lähtiessään köyhä, vaatteita riitti, sillä hän oli taitava ompelija. Siitä oli huomattavasti hyötyä, kun tarvittiin asu milloin tanssiaisiin, milloin häihin tai työnantajan järjestämiin tapahtumiin. Työvaatteet toki tarjottiin talon puolesta. 

Aviomiestä Maire ei metsästänyt, mutta ihastuksia tietysti ilmaantui. Bobby oli poikaystävä, joka kävi Suomessakin kesälomareissulla Mairen kanssa. Lopullinen muutto ulkomaille ei Mairea houkutellut, sillä sisaruksia oli ikävä, eikä perheenemännyys myöhemminkään: hän ei avioitunut edes poikansa italialaisen mutta Suomessa tapaamansa isän kanssa. Poika, Reno, on muuten kirjan toinen kirjoittaja. Ennen perhettä Maire vietti vielä työjakson Amerikassa, mutta ei viihtynyt, vaan palasi Kauklahden kampaamoon. Kuninkaantielle. (Hauska enne oli myös Englannin ensimmäisen työpaikan osoite, King´s Road.) 

Oli ihastuttavaa lukea näin elämänmyönteinen ja kannustava tarina tosielämästä! Ymmärrän, että osa on suodatettu, mutta optimismi ja elämänilo välittyvät ja ehkä innostavat nuoria tavoittelemaan unelmiensa asioita. Joskus voi käydä tuuri - jos sitä itse osaa auttaa, kuten Maire osasi. Toivottavasti ilo ja myönteisyys jatkuivat hänen elämässään. Kirjan lopussa hän kertoo viimeisimmistä yhteyksistään kuninkaalliseen perheeseen, ja mainitsee myös saaneensa jo kolme lapsenlasta. Kiitos tarinan kertomisesta molemmille kirjoittajille!

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa. Johnny Kniga 2024.

Päällys Ville Laihonen, kannen ja useimmat sisäsivujen kuvat Maire Lankisen kotialbumista.

Maisku Myllymäki: Valvoja

Kirjan nimi viittaa ensi kuulemalta johonkin autoritääriseen, eikä vaikutelma ole täysin väärä. Museovalvoja vahtii taidenäyttelyissä, etteivät vieraat vahingoita taideteoksia tai itseään. Työ kuulostaa puuduttavalta, mutta kertoja, nuori nainen, nauttii siitä, olostaan näkymättömänä taiteen keskellä. 

Tosin nimelle löytyy toinenkin selitys.

"Olen valvonut nyt kahdeksan yötä putkeen. Kun sanon valvoneeni kahdeksan yötä putkeen, tarkoitan sitä todella. En ole nukkunut kahdeksaan vuorokauteen silmäystäkään, en yhden yhtä sekuntia: olen ollut hereillä liki kaksisataa tuntia. --- Sumu, joka nyt täyttää minut, on kauhistuttava."

Jos yksikin uneton yö saa ihmisen sekaisin, miten käy kahdeksan jälkeen? En osaa kuvitella enkä tiedä, onko moinen valvominen edes mahdollista, vaikka kertojamme todistelee sen olevan. Kummasti hän, Maia, silti pystyy hoitamaan työtään, rutiinilla, kokemuksensa voimin. Sirpaleita työn yksityiskohdista ja havaintoja museovieraista on hauska lukea, ne ovat näyttelykävijälle tuttuja: ruuhkat näyttelyn viimeisenä päivänä, jonon hajoaminen tietyssä pisteessä eri näyttelytiloihin, somea varten käyvien nopeat piipahdukset...

"Kukaan ei halua tulla haukkuneeksi työtä, joka on juuri voittanut jonkin hienon palkinnon. Se on hirveän hellyttävää. Ihmiset kuljeskelevat ja ajattelevat: Ahaaa, tällainen on siis upeaa."

"Haluan huomauttaa, että katseeni on hyvin harjaantunut: havaitsen heti, milloin ihminen on oikeasti kiinnostunut näkemästään ja milloin hän vain esittää olevansa kiinnostunut." 

Tietysti Maia itse myös katsoo taidetta, tuntee teokset tarkkaan, ja niittenkin havainnoinnista - sekä Maian omien että vieraiden - on kiinnostavaa lukea: miten monin tavoin taideteoksia voi lähestyä ja ajatella. Vaikkei Maia ole erityisen kiinnostunut sosiaalisuudesta, erään näyttelyvieraan kanssa hän tutustuu suhteeseen asti. Peter saa hänet hullaantumaan.

"Minusta tuntui kuin olisin ollut hieman irti - irti lattiasta, irti kaikesta. Tunsin vatsassani ihanaa pistelyä, olin yhtäkkiä hirveän onnellinen. Onni ei ole pysyvä tila, vaan juuri tuollainen pienissä hetkissä tapahtuvat välähdys, jolloin elämä tuntuu ihmeelliseltä, mahdotonkin mahdolliselta."

Peterin vieressä nainen saa unta. Mutta mies ei viivy aina yötä, joskus jopa unohtaa tapaamisen. Hän ei silti vaikuta ilkeältä, vaan huolettomalta. Naisessa on vielä nuoruuden epävarmuutta, hän mukautuu miehen tahtiin, mieltymyksiin, ei saa sanottua mieltään kalvavia kysymyksiä. Mikä ei ole hyvä merkki suhteen kestävyyden kannalta. Suhde etenee silti, yhdessä käydään jopa Tukholmassa.

Jos ihminen valvoo liikaa, hänestä saattaa tulla hieman hullu. Maia vaikuttaa yllättävän täysijärkiseltä, mutta välähtääkö hänessä silti jotain epäilyttävää? Hienoinen vainoharhaisuus kuuluu kirjaan, tarttuu lukijaankin: mikä tässä on oikeastaan totta ja mikä somen luomaa näköharhaa? Ehkä sen selvittäminen vaatii hieman aikaa, luetun kypsyttelyä.

"Muisti on sellainen: kaikki epämukavakin muuttuu nautinnolliseksi, kun olosuhde, jossa muistelu tapahtuu, on kyllin erilainen, toisella tavalla epämukava."

Havainnot, joita Maia tekee, ovat minulle kirjan parasta antia, rakkaustarina ei niinkään, ehkä siksi, että se tuntuu kuvitellulta, mikä on tietysti tarkoituksellista: se sopii sosiaalisen median aikaan ja tapaan nähdä vain jotain hyvää, oikeasta kulmasta. 

Kieli on tarkkaan mietittyä ja huoliteltua, kuten Myllymäeltä voi odottaa, jopa sliipatuksi saakka, mutta tarina yllättää. Miten pitkälle valvominen - sen eri merkityksissä - voi mennä?

Kenelle: Museoissa ja taidenäyttelyissä käyville, unettomille, parisuhteesta haaveileville, suomen kielen ystäville. 

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. Kansi Anna Makkonen.

Maisku Myllymäen esikoinen Holly esittelyssä aiemmin. 

Marja Toivio: Agnes - ensimmäinen naisjuristi. Naistenviikko 2024

Kun Agnes Lundell haki yliopistoon lukemaan lakia, hän joutui samalla hakemaan vapautusta sukupuolestaan. Naisten ei oletettu opiskelevan 1800-luvulla, oikeus siihen tuli voimaan 1901.

Agnes kuitenkin eteni määrätietoisesti, valmistui ja sai jopa viran, tosin vaatimattoman. Tuomarina nainen ei tietenkään saanut toimia (KHO:n lausunnosta: ...naisen luonteenlaatu ei tee häntä sopivaksi tuomarintehtäviä hoitamaan... on tosin olemassa naisia, joiden tyyni, harkitseva ja vähemmän tunteellinen luonne tekisi heidät sopiviksi tuomarintoimeen...) eikä edes asianajajana ilman Senaatin lupaa. Senkin hän hommasi ja perusti oman asianajotoimiston, johon veli häntä kannusti.

"Jos hän ryhtyisi asianajajaksi, hän haluaisi omat asiakkaansa ja omat oikeusjuttunsa. Olisiko hän silloin vihdoin tyytyväinen ja loppuisi ainainen pyrintö? Agneksen pää on niin täynnä suunnitelmia, ettei hän saa unta ennen aamuyötä." 

Hän oli businessnainen, hämmästyttävän moderni monin tavoin. Sukupuolten tasa-arvo oli itsestäänselvä päämäärä, jota hän edisti Naisasialiitto Unionin ja Svenska Kvinnoförbundetin jäsenenä sekä kirjoituksillaan ja luennoillaan. Avioliittolakia hän halusi muuttaa muun muassa siten, että nainen saisi oikeuden palkkatyöhön ilman aviomiehen suostumusta.  

Agnes sai usein ajaakseen juttuja, joissa naista oli kohdeltu väärin. Kuuluisaksi hän tuli Thyra Strömbergin jutulla, jossa varakas nainen oli suljettu mielisairaalaan ilman lääkärintutkimuksia. 

"Veli kysyy: - Kuinka voit avustaa hullua, Agnes? Oletko varma, ettei se pilaa mainettasi? - Hyvänen aika kuinka outo kysymys. Ensinnäkin asiakkaani ei ole hullu tai mielisairas. Ja vaikka olisikin, hän ansaitsisi itselleen avustajan. Vaatimaan, että hänelle tehty vääryys hyvitetään ja korvataan."

Uskomaton ura mahdollisimman vastustavassa ilmapiirissä! Paras ystävätär Emmy kannusti häntä veljen lisäksi, oikeastaan ainoana. Agnesia ei huolittu alan miehisiin seurakuvioihin, eikä hän saanut kollegoilta tukea, vähättelyä senkin edestä. Oli vain yksi, josta hän piti: Johan. Mutta ongelma oli se, että Johan oli vaasalainen ja Agnesin toimisto Helsingissä. Voisiko toimisto ja hänelle tärkeäksi tullut "perhe", henkilökunta, ehkä siirtyä Vaasaan? 

Agnes eli vuodet 1878 - 1938. Hänen elämänsä ja uransa kietoutui ajan suuriin tapahtumiin Suomessa, suurlakosta sotiin ja asenteiden muutoksiin: lopulta hän sai jopa vannoa tuomarinvalan. Kiinnostava biofiktion muotoon kirjoitettu todellinen elämäntarina niin tasa-arvosta kuin historiasta kiinnostuneille.

Marja Toivio: Agnes. Atrain & Nord 2024. Kansi Jutta Luukkonen, valokuva on aito (Finna.)

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Pirkko Soininen: Signe

Signe Brander oli yksi maamme merkittävimpiä valokuvaajia. Hänen kuviinsa ei helsinkiläinen voi olla törmäämättä, vaikkei niitä erikseen hakisikaan, kuten minä olen tehnyt: olen katsellut hänen kuviaan kirjoissa, lehdissä, näyttelyissä, kaupunginmuseon verkkosivuilla ja museon arkistossa. Ne lumoavat aina - ja ällistyttävät hienoudellaan, kun muistaa niiden ottoajankohdan teknologioineen. 

1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla sähkö oli upouutta, autoja alkoi juuri tulla, elävistä kuvista nähtiin vasta näytteitä. Neiti Brander, lapsena Parkanossa ja Kokkolassa asunut, oli muuttanut leskiäitinsä kanssa Helsinkiin, joka kasvoi ennen- ja jälkeennäkemätöntä vauhtia. Signen silmä ja käsi olivat tarkkoja jo pienestä: taitavana piirtäjänä hän kouluttautui piirustuksenopettajaksi. Opetustyö ei kuitenkaan kutsunut, sillä valokuvaus vei sydämen. Ja loppu on historiaa. 

"Ei todellakaan ollut niin, että vain piirtämällä voisi ajatella ja että vain piirtämällä voisi tehdä näkyväksi kätkettyä - kameralla saattoi tehdä saman."

Pirkko Soininen kuvaa Signen elämää sen loppumisen perspektiivistä. Valokuvaajan elämä päättyi  vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne helsinkiläisiä sairaalapotilaita vietiin turvaan pommituksilta. Hän ei siis ollut mielisairas, vain iäkäs, joka epäonnekseen oli sairaalassa pommikoneiden tullessa. Yksinäiseen kotiin oli tarkoitus palata pian, mutta toisin kävi. Sodan kaaoksessa potilaat jäivät käytännössä oman onnensa nojaan ja kuolivat nälkään, ehkä kylmyyteenkin, myös Signe. Karmea, surullinen loppu. 

Biofiktioksi kirjoitettua kirjaa leimaa myös surullisen usvainen ja haikea tunnelma. Signe muistelee sairaalassa vaiheitaan. Kohokohtia, rakastamaansa työtä, tärkeimpiä kuviaan. Tietenkään emme tiedä, mitä hän todella ajatteli, mutta työ oli hänen tunnettua elämäänsä leimaavin piirre. Ja intohimoinen eteneminen ja oppiminen siinä, alkuun valokuvaaja Daniel Nyblinin assistenttina, sitten oman atelieerin pitäjänä, myöhemmin kaupungin tilausvalokuvaajana. Sinä aikana syntyneet ja talletetut 907 kuvaa Helsingin kaduista, taloista ja ihmisistä tekivät hänestä ainutlaatuisen, tunnustetun ja muistetun. Myöhemmin hän kuvasi suomalaisia kartanoita ja teki muita tilaustöitä.

"Ylihuomenna nousisin taas kärryjen kyytiin ja matkaisin kuin taivaan lintu toiseen paikkaan. Eikä kukaan pakottaisi minua tekemään niin, paitsi - ja sitten hymyilin itselleni - raha. Hengen pitimiksi minun piti töitä tekemän, mutta voi miten siitä nautinkaan."

Toimeentulo oli niukkaa, mutta riitti sen ajan, jolloin hän "hankki särvintä äidille ja itselleen", äidin kuoltua vain itselleen. Kuin julmana kohtalon ivana mestarillisen näkijän silmät heikkenivät iän myötä niin, että hän joutui myymään kameransa - viherkaihi, sanoo netti. 

"- Onko teillä kipuja? Siksikö itkette? Tuon jotain lääkettä. - Ei. - Ette halua lääkettä? 

- Ei ole kipuja. - Mutta... 

Hän on sen verran viisas, ettei sano muuta. Tietää kysymättäkin miksi itken. Vaikka minussa on enää niin vähän elämään, jäljellä oleva on edelleen niin suurenmoista, enkä halua luopua siitä."

Kirja piirtää kuvan käytännöllisestä, hieman yksitotisesta ja ihmissuhteissa varovaisesta naisesta, jonka sisäinen näkemys valokuvaukseen oli rikas. Rohkea hän oli uransa suhteen, ja onneksi kaupungin viskaalit myös palkatessaan naisen tallentamaan muuttuvaa Helsinkiä. Esimerkki tallennustarpeeseen lie napattu Pariisista, jossa oli tehty samaa. Viisasta ja kaukonäköistä! 

Timo Mäkelä julkaisi sarjakuvakirjan Neiti Brander vuonna 2005 (Arktinen Banaani), ja valokuvakirjoja löytyy useita kaupunginmuseon, Jan Alancon ja Riitta Pakarisen tekemänä. Mutta hämmästyttävää kyllä, Signe Branderista (1869–1942) ei ole tehty koskaan varsinaista elämäkertaa. Ehkä hänestä tiedetään liian vähän, hänet mainitaan muualla yksityiseksi henkilöksi, joka ei halunnut olla esillä, kuvissa tai muutenkaan. Soinisen Signe on sikäli mainio ratkaisu biofiktiona ja elämäkertaa lähinnä, mikä tekee kirjasta ihailijan must-luettavan. Sen unenomainen ote viittaa elämän hiipumiseen, joskus jopa alleviivatusti.  Mutta mistäpä lukija tietäisi, millaista on odottaa kuolemaa, ehkä juuri tuollaista.

"Aika kiertyy ympärilleni. Olen simpukan sisällä, auringonkukan mykerössä, spiraalin keskellä. Kuljen ajan kehillä kuin aave etsien jotain mitä ei ole kenties olemassakaan. Olen yksin ja eksyksissä. Spiraalin pyörryttävä voima imee minua sisuksiinsa ja pelkään, että menetän otteeni ja syöksyn ajattomuuteen."

Mutta Soininen on saanut mukaan myös faktaa - sen, mitä on saatavissa, arvelen. Perheen ja uran vaiheet, ystäviäkin, joitakin merkkihenkilöitä, kuten I.K. Inha ja Juho Lallukka. Valokuvauksen tekniikkaan on pitänyt kirjailijankin perehtyä. Ajankuvaa, elämän eri puolia, joita kamera ikuisti.   

 "Meille on annettu silmät nähdä, mutta usein näemme vain sen mitä haluamme. Emme katso ympärillemme, olemme kuin kilpahevoset radalla, juoksemme kohti kuolemaa vilkaisemattakaan sivuillemme. Katsomme omiamme, tuttua ja turvallista. Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa."

Kerrontakulma tuo mieleen Arne Nevanlinnan hienon Marien. Pidin Signe-kirjassa siitä, että se loi kokonaisen näkymän päähenkilönsä ajan- ja elämänpiiriin, kertoi ne asiat, joita voimme tietää ja lavensi kuvaa ajan henkilöillä, fiktiivisillä ajatuksilla, tunteilla ja herkullisilla sattumuksilla, kuten hoitaja-Veran tapaamisella sairaalassa.

"- Onko kaikki hyvin? Ei, kaikki ei ole hyvin. Olen kuolemaisillani."

Hienoisesta sentimentaalisuusvaarasta huolimatta kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jäin pohtimaan sitä, miksei (muita) kuvataiteilijoita mainita: voisin kuvitella, että Signe olisi tuntenut hyvin aikansa mestareiden työt, kuten Helene Schjerfbeckin, jonka veli Magnus muuten oli valitsemassa Signeä kaupungin valokuvaajaksi. Mitä Signe olisi maalareiden töistä tuuminut? 

Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024. Kannen suunnittelu Mika Tuominen. 

Tartuin tämän jälkeen heti valokuvakirjaan, jossa on monta Soinisen kirjassa mainittua, ikonista kuvaa. Kunnon kokoisina ja tarkkoina mustavalkoisuudessaan. Loputtomasti yksityiskohtia ja kulmia katseltavaksi! 

Jan Alanco, Riitta Pakarinen: Signe Brander 1869-1942 Helsingin valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo 2005.  

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa

Suomalaisen maastohiihdon romahdus doping-skandaaliin vuonna 2001 vaikuttanee tänäänkin, ainakin päätellen Hiihtoliiton kehnosta taloustilanteesta. Sponsoreita lie ollut vaikea saada tuon surkean tapahtuman jälkeen. Surkuhupaista on mielestäni se, että eräs doping-vyyhtiin sotkeutuneista haki aivan äskettäin liiton toimitusjohtajuutta. (Ei sentään tullut valituksi. Toisaalta voisi sanoa, että hän ainakin tietää nyt, mitä pitäisi työssä varoa.)  

Johanna Aatsalo teki jo vuonna 1998 STT:n julkaiseman uutisen hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonihankinnoista. 

"- Johanna, tämä on raju juttu! - Huh, Johanna, kova uutinen. Toimituksen käytäviltä kuului hyväksyviä kommentteja. Se tuntui tietysti mukavalta, koska takana oli pitkä urakka. Asioiden selvittelyyn oli kulunut kuukausia, ja olin tehnyt työtä aina, kun minulla oli ollut aikaa ja lisäksi suuren osan vapaa-ajallani."

Aatsalo oli tiennyt, että asia nousee ykkösuutiseksi. Mutta sitä ei arvannut kukaan, millainen rähäkkä siitä nousee! Uutinen sai absurdit mitat, kun Hiihtoliitto ja hiihtäjät aloittivat oikeustoimet. Toimitus vastaanotti pommi- ja tappouhkauksia. Uhkaavista soitoista, tekstareista ja kirjeistä puhumattakaan. 

"Tajusin, että olimme tökänneet kansallisesti erittäin arkaan paikkaan. --- Muualla ymmärrettiin, että huippu-urheilu on oikeasti varsin likaista, dopingin käyttö on paljon yleisempää kuin haluttiin tunnustaa, mutta Suomessa ja Hiihtoliitossa elettiin kuplassa. Aivan kuin kielletyt aineet eivät koskisi suomalaisia urheilijoita mitenkään."

Urheilutoimittajat - jotka olivat tottuneet hyvä veli -meininkiin urheilijoiden ja lajiliittojen kanssa - olivat raivoissaan. Absurdi piirre jutussa sekin, kollega hylättiin omien etujen vuoksi. STT:n hallituksessa ja medioiden johdossa, joissa tapaa olla paikallisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä, raivottiin. 

Puhuttiin "sekoilusta", poliittisista salaliitoista, olympiajoukkueen valmistautumisen häirinnästä, salasuhteista - ja tietysti nuoren naistoimittajan "osaamattomuudesta". Johon muun muassa liiton asianajajat vetosivat jutun mennessä oikeuteen (noloa jutun nostajille jo sekin). Mutta mikä hulluinta ja kafkamaisinta: oikeus tuomitsi Aatsalon ja STT:n maksamaan korvauksia "julkisesta herjauksesta"! 

Tosiasiassa Aatsalo oli ja on sekä ammattimainen toimittaja että liikuntafysiologiaa opiskellut, tiiviisti urheilussa elänyt ja sitä seurannut henkilö, jota pätevämpää tuskin löytyy tutkimaan ja kertomaan juuri tästä aiheesta. Kaikki saimme tietää viimeistään vuonna 2001 kipeästi, miten asiat hiihdon parissa oikeasti olivat, mutta harva lokaa syyttä heittänyt on pyytänyt anteeksi vieläkään. Vastuuhenkilöt selittelivät, luikkivat karkuun tai vaikenivat. Yksi taisi pahoitella mutkan kautta.  

Kun jo kolmas oikeudenkäynti mahdollisesta hiihtäjien dopingin käytöstä pidettiin, jokunen tuomittiin, suurin osa pääsi pälkähästä, vaikka asema ja tietämys olisivat kansanomaisen oikeustajun mukaan olleet selkeästi tuomittavat. Nimiä ja oikeusjuttujen käänteitä en tässä käy luettelemaan, mutta kirjassa kaikki on kirjattu tarkasti. 

Miten Aatsalo kesti koko karmean pyörityksen, haukkumiset ja oikeustoimet? Sen, että hänestä tuli media-alalla persona non grata? Henkilökohtaisessa elämässään hän sai lapsia, erosi miehestään ja löysi uuden suhteen. Hän vaihtoi työpaikkaa ja sittemmin haki töihin mm. Yleen. Yle ei voinut palkata häntä, koska suhteet Suomen Liikuntaan ja Urheiluun olisivat kärsineet! Vielä vuonna 2010 loanheitto jatkui ja juttu avattiin oikeudessa jälleen. Syytetyt valitsivat edelleen taktiikaksi kieltämisen. Vei aikaa, ennen kuin saatiin todellisten syyllisten tuomioita aikaan, mutta osa syytteistä oli jo ehtinyt vanhentua. Aatsalo menetti avioliittonsa ja urheilutoimittajan asemansa jupakan vuoksi. Henkisesti hän kirjan perusteella kesti silti yllättävän hyvin, vaikka tilanne oli äärimmäisen vaikea. Myös STT:n silloinen päätoimittaja, Aatsaloa tukenut Kari Väisänen, menetti työpaikkansa. 

Jotenkin ymmärtää sen, että todellisuudentaju hämärtyy, kun muistaa sen, miten itsekkyys nousee pintaan kovaan tavoitteeseen pyrkiessä ja miten helppo omaan kuplaan on upota - pätee niin urheilussa kuin muillakin aloilla. Ja meihin kaikkiin, kun tilanne on otollinen, uskon. 

"Jotta voittaminen oli ylipäätään mahdollista, oli urheilijoiden ja valmentajien uskottava kaikkeen siihen, mitä he tekivät. Uskossa oli tietysti aina myös riskinsä. Se voi sokeuttaa ja hämärtää omat rajat. Voi syntyä käsitys, että pystyy mihin vain ja tuntuma tai yhteys maahan katoaa jalkojen alta." 

Siksi on todella hyvä saada herätys asiaan myös tämän kirjan avulla: se on tarpeellinen, monelle ja monin tavoin. Hyvä veli -verkostot arveluttavat minua edelleen. Kukaan työelämässä pitkään ollut tuskin on välttynyt niihin törmäämiseltä. Oikeustajua, moraalia ja jopa lakeja väistävät keinot hankkia etuja suhteilla tai rahalla eivät ole kadonneet mihinkään. Päästäänkö niistä eroon vasta vanhimman sukupolven siirtyessä eläkkeelle vai jatkuvatko käytännöt heidän perillisissään? 

Arvostan Aatsaloa paitsi sinnikkäästä, ammattimaisesta ja perusteellisesta työstä sekä rohkeudesta, myös siitä, että hän vielä jaksoi kirjata asiat kansien väliin. Tapaus ja siihen suhtautuminen on silti käsittämätön fiasko, jossa sananvapaus ja oikeus ottivat iskuja. Ja toimittaja Aatsalo tietysti eniten. Hänet tuomittiin alkuun, älytöntä kyllä, maksamaan korvauksia STT:n aikaisen esimiehensä Kari Väisäsen kanssa tietyille henkilöille. Tuomiota ei ole koskaan kumottu tai rahoja perätty takaisin, eikä Aatsalo halunnut enää jatkaa puimista (ymmärrettävästi), vaikka nyt tiedämme hänen olleeen alusta saakka oikeassa. Hän osui jäävuoren huippuun. Alkuperäisiä lähteitään hän ei ole koskaan paljastanut. 

Tänään on kansainvälinen sananvapauden päivä: International Press Institute (IPI), joka edistää lehdistön ja sananvapauden toimintaa, on myöntänyt Suomen ryhmän sananvapauspalkinnon Johanna Aatsalolle ja Kari Väisäselle. Paljon onnea! 

Kenelle: Toimittajille, kirjoittaville, mediasta kiinnostuneille, urheilijoille ja urheilun ystäville, uutisia lukeville, valeuutisia kauhisteleville, kuplassa eläville tai sieltä ylös pyrkiville. 

Johanna Aatsalo: Paljastus. Tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. WSOY 2024. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni.

Pikalainahyllyltä nappasin dekkarin, jolla on monia kiehtova nimi, uskon. McMasters-akatemia on "opinahjo kiinnijäämistä kaihtaville murhaajille". Murhaopas ei kehota surmaamaan ketään, edes pomoa, kevein perustein, vaan jo perehdytyksessä käydään läpi kysymykset, jotka tulee harkita ennen toteutusta. 

Kaikkitietävä kertoja on entinen akatemian ohjaaja, joka tuntee laitoksen toiminnan hyvin ja on kerännyt tietoa opiskelijoilta, värvääjiltä ja agenteilta. Kirja kuvaa opetustapoja ja niitä lukuisia aloja, joita akatemiassa opitaan, myrkyistä kiristykseen ja valeasuista väärentämiseen. Opiskelijoiden edistymistä valvotaan ja raportoidaan tarkasti:

"Hän on omaksunut McMastersin metodiikan, muovannut sen persoonaansa ja tavoitteisiinsa sopivaksi ja keskittynyt ihailtavalla tarmolla päämääränsä saavuttamiseen."

Kirjassa seurataan erään kurssin etenemistä aina osallistujien lopputyöhön saakka. Arvaatte varmasti, mikä on lopputyönä. Erityisesti tarkkaillaan Cliff Iversonia, jonka päiväkirjaa pääsemme myös lukemaan, ja hänen pomonsa, inhan Fiedlerin, murhan suunnittelua aina toteutusvaiheeseen asti. Kieltämättä Iversonilla vaikuttaa olevan hankkeelleen vankat perusteet, mutta asia tietysti mutkistuu. Onnistuuko Cliff kurssikavereineen suorittamaan lopputyönsä suunnitellusti? 

Herkullinen tietokirjamainen ote pysyy tiukasti kirjan alusta loppuun. Raportteineen, päiväkirjaosuuksineen ja lyhyine lukuineen se on helppo ja vaihteleva luettava. Nokkelat murhajuonet yllättävät, vaikka hieman kikkailun makuisesti. Ja loppupuolella, ennen suurta finaalia, aloin väsyä - opas on turhankin pitkä, 480-sivuinen. Viihdyttävä idea ja kelpo toteutus silti komeine kansineen ja sujuvine suomennoksineen. Sopii mainiosti pomoharmitustilanteeseen. 

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. McMastersin murhaopas osa 1. (Murder Your Employer. The McMasters Guide to Homicide.) Bazar 2023. Suomennos Elina Salonen. Kansi Nic Oxby. 

Edellinen kirja toi mieleeni oikean tietokirjan ja Thomas Eriksonin, joka singahti kuuluisuuteen Idiootit ympärillämme -kirjallaan vuonna 2014. Hän esitteli värimallin, jonka mukaan ihmiset voi luokitella neljään ryhmään persoonallisuuden mukaan ja siten oppia ymmärtämään paremmin erilaisia käyttäytymisen eli viestinnän tapoja. Sietämään jopa työkavereita ja pomoja, vaikka he vaikuttaisivat vain raivostuttavilta. 

Tuskin oli toimistotyöpaikkaa, jossa ei olisi värejä mietitty sen jälkeen, ainakin omaa väriä (olen sininen), kenties siitä on ollut hyötyäkin. Vähintään se toi oivalluksen siitä, ettei hankala ihminen ehkä tahallaan ärsytä, vaan toimii vain parhaalla omalla tavallaan. 

Kehnot pomot ympärillämme - Miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa? oli sarjaksi kasvaneen kirjaidean kolmas teos, joka johdattaa ymmärtämään erilaisia persoonia johtajina. Tai ainakin sietämään, jotta ei tarvitse turvautua McMastersiin. Pomoille siinä on osio nimeltä Laiskat alaiset - Miksi jotkut työntekijät eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi.

"Koska johtaminen on viestintää, on helppo ymmärtää miten asiat voivat mennä pieleen, jos esimies ei ymmärrä näistä asioista mitään. Ja johtajilta, jotka kulkevat vain omia polkujaan miettimättä, millaisia nuo polut ovat, menee jotain olennaista ohi. Esimieheltä on sinisilmäistä ja joskus suorastaan tyhmää olla käsittelemättä työntekijöidensä eroavaisuuksia. Se kuuluu keskeisesti johtamiseen, ja jos esimies ei siihen ryhdy, hän ei välttämättä ole oikealla paikalla."

Aika on ajanut esimies-termin ohi, nykyisin käytettäisiin sanaa esihenkilö. Ehkä se päivitetään tuleviin painoksiin, jos niitä tehdään. Muuten sisältö on ajankestävää peruskäsitteineen ekstro- ja introverteistä ja työelämän haasteista.

Onneksi olen saanut koko työurani saanut nauttia erinomaisista pomoista, koska olen itse heidät (työpaikan) valinnut - tosin joskus organisaatio on muuttunut äkkiä niin, että esihenkilöksi on tullut joku yllätys, mutta niistä tilanteista onneksi on päässyt nopeasti, jos se on tuntunut tarpeelliselta.

Viihdyttävää ja vetäväksi muotoiltua luettavaa tämäkin, eikä tee pahaa miettiä perustavanlaatuisia eroja ihmisten välillä. Tai kerrata, jos asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Tietenkin kirja yksinkertaistaa rankasti monimutkaisia psykologisia kuvioita, mutta perusidea on selvä. Kaikki, mikä edistää kanssakäymistä, on mielestäni hyvästä, niin hyvinvoinnille kuin työn sujumiselle.

Muualla: Samaa mieltä oli Lily-blogisti Out of office. 

Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni. Atena 2019. Suomennos Tiina Ohinmaa. Graafinen suunnittelu Anders Timrén.

Mönkkönen, Tapani, Kokkonen: Arvoa ja arvottomuutta

"Yhteiskuntatieteilijät ovat jo pidempään kantaneet huolta sosiaalisen elämän pirstoutumisesta ja muuttumisesta jokaisen henkilökohtaiseksi minäprojektiksi, jossa kukin joutuu niin sanotusti luomaan itse itsensä ja hyvän elämänsä ilman, että oma elämä kytkeytyisi johonkin suureen yhteiseen tarinaan, jonka kautta voisi ymmärtää sekä itseään että maailmaa. 

Kirjan laatineet tutkijat sanovat kantavansa huolta siitä, että suoritteiden mittaaminen ja tehokkuuden arviointi ovat syrjäyttämässä ihmisen arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksen. Heidän mukaansa yhteisöllisyys on ihmisyyden perusta, ja tutkimuksessa avataan näkökulmaa, että ihmiset eivät kuitenkaan ole niin irrallaan toisistaan kuin usein annetaan ymmärtää. 

Järkeenkäypää ja tärkeä, ajankohtainen aihe monin tavoin. Perustelen: mielenterveysongelmien määrä on räjähtänyt etenkin nuorilla - ehkä myös havainnointi on tarkempaa ja haasteista puhutaan entistä enemmän, mutta ilmiö on todellinen ja näkyy yhteiskunnassa. Niin kouluissa kuin työelämässä koetaan osattomuutta, näkymättömäksi jäämistä, mikä aiheuttaa ongelmia ja negatiivista käyttäytymistä. Niin sanottujen pehmeiden arvojen unohtaminen näyttää siis vahvasti aiheuttavan ongelmia myös "kovalle" eli taloudelliselle, aikaansaavalle ja menestyvälle, bisneksessä sanottaisiin kilpailukykyiselle, puolelle.  

Hienoa siis, että asiaa tutkitaan usealta kantilta. Kirja perustuu haastatteluaineistoon, joka kerättiin juuri ennen pandemiaa. Mikä on minusta onnenpotku tutkimuksen kannalta, näin poikkeusolot eivät vääristä kokemusta. Haastatelluilta kysyttiin, missä tilanteissa he ovat kokeneet arvokkuutta ja merkityksellisyyttä, ja päinvastoin: missä tilanteissa niitä on loukattu. Tutkijat ovat tulkinneet vastauksia kuvaamallaan metodilla ja esittävät johtopäätökset ja suosituksensa siitä, miten yhteiskunta ja ihmiset itse voivat edistää toistensa arvon tunnetta, mikä luo hyvää ja merkityksellistä elämää. 

Johtopäätöksiä en toista tarkemmin, mutta yhteisöllisyys on ydintekijä. Nähdäänkö ihminen, onko hänellä sosiaalista paikkaa ja miten häntä kohdellaan, kokeeko hän olevansa osa jostain? Perustarpeiden tyydyttymisen lisäksi ne ovat seikkoja, jotka kiinnittävät ihmisen elämään, ajattelen tutkijoiden tavoin. He puhuvat elämänhorisontista, näkymästä, joka "antaa elämälle sekä ajallisen että sosiaalisen kehyksen... Ihminen kokee merkityksettömyyttä, jos mitään ei näy edessä eikä itseä voi oikein sijoittaa mihinkään kontekstiin." Näin se varmasti on. Horisontti muuttuu vuosien mittaan, mutta sellainen tarvitaan. "Asioiden kulun ennakointi mielikuvissa kuuluu keskeisenä osana jokaisen ihmisen arkeen." Entä jos horisontti häipyy näkyvistä tai se on itselle tai muille haitallinen? 

Pienessä kirjassa on paljon painavaa asiaa ja tärkeitä näkökulmia, tässä ajassa. Myös toiveikkuutta ja hyviä signaaleja: tekijät kertovat muiden tutkijoiden näkemyksistä, joiden mukaan "tuulen suunta olisi kääntymässä" ja olisimme siirtymässä yksilökeskeisyydestä yhteisyyteen. Ainakin esimerkiksi Helsingin kouluissa tehdään paljon työtä osattomuuden tunteen vähentämiseksi, tiedän. Ehkä tuuli tosiaan on muuttumassa, ehkä ymmärrämme, että yhteisyys on ihmislajin ainoa ja ainutlaatuinen keino pärjätä. Toivoa sopii.  

Kenelle: Päättäjille niin julkisella kuin yksityisellä puolella, kasvatuksen ja koulutuksen suunnittelijoille, kaikille ihmisläheistä työtä tekeville ja heidän esihenkilöilleen. 

Muualla: Helsingin Uutiset kertoi aiheesta ja tutkimuksesta. Heli Antila kertoi tehneensä kirjasta neljän aanelosen verran muistiinpanoja. Kirja on saatavissa myös e-kirjana. 

Kaarina Mönkkönen, Annukka Tapani, Tapani Kokkonen: Arvoa ja arvottomuutta. Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana. Gaudeamus 2023. Kansi Satu Kontinen.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio kertoo uskosta uudistavasti, sanoi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistuksessa esiraadin puheenjohtaja Kirsi Ranin. Totisesti, niin tekee!

Suntio, nimeltään Turtola, on miettinyt uskonasioita paljon ja hartaasti. Hän pyrkii noudattamaan omaa uskonnollisuuttaan myös käytännössä, niin työssään kuin pienen tytön yksinhuoltajaisänä. Pitkä kokemus tekee työstä helppoa ja näkemyksistä koeteltuja. Lapsen kasvatus ei ole aina helppoa, vaikka he ovat tiivis pari. Kaikkensa Turtola silti tekee.  

Turtola käy jatkuvaa keskustelua uskosta, moraalista ja ihmisen kiperimmistä kysymyksistä kirkkoherra Sirénin kanssa. Tällä on omat ongelmansa, suntion mielestä miehen uskokaan ei aina vaikuta puhtaalta. Kiviä ei silti heitellä, tietenkään, vaan sanan säilä heiluu. 

"- Käsi sydämelle, Sirén. Kumpaa pidät parempana työmiehenä: sellaista, joka hoitaa hommansa, vai sellaista, joka hoitaa hommansa rakkaudella?" 

Rakkaus puhuttaa enemmänkin: "Onko parempi rakastaja se, joka rakastaa vaieten, vai se, joka kertoo kaikille miten etevä on rakkaudessaan?"

"- Ylpeillä ei ainoastaan saa vaan täytyy. Selaa päivälehteä, katso laatudraamaa, lue kotimaista kertomakirjallisuutta, osallistu kirkon vapaaehtoistoimintaan, elä yhteiskunnassa tai edes sen liepeillä ja huomaa: hiljainen rakkaus on rikos."

Olemmeko liikaa tunteidemme ohjaamia? "Miksi valuviin nesteisiin tulisi luottaa?" Jos Jeesus on herra, tunteeko kansa häntä kohtaan herravihaa? Ovatko ihmiset viihdyttävimmillään menetettyään malttinsa? Onko toivo uskonnon varavirtalähde? Taiteesta keskustellaan myös, sillä kirkkoherraan viitaten suntio toteaa: "Koemme molemmat vastuuta tutustua työtämme sivuaviin taideteoksiin."

Keskustelujen ohessa Turtola säilyttää roolinsa käytännön miehenä. Siihen liittyy niin rikos kuin rangaistuskin. Kuinka vankka usko kirkkoherralla lopulta on, sitä koetellaan toden teolla, kun tapahtumat kääntyvät lukijan kannalta täysin yllättävään, outoon suuntaan. 

Loppuosa kirjasta on suntion kirjeitä hänen elämässään vaikuttaville henkilöille, vaikka hän väitti:  "En osaa tehdä tehdä lauseita. Käsittelen puisia, kivisiä ja metallisia asioita." Kirjeitä lukee kuitenkin ahmien. Selitä, taustoita!

Antti Hurskaisen tiiviin tarkasti muotoiltu ja osuvasti iskevä teksti yllätyksellisine sisältöineen on nautinnollista luettavaa. Se herättää takuuvarmasti ajatuksia uskonnon ominaisuuksien lisäksi armosta ja pelosta, itsekkyydestä ja rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Isoja asioita käsitellään kunnioittavasti, ihmisyyttä ymmärtävästi. 

Kirja on helppolukuinen, sanastolla ei hienostella. Sisältö on silti painavaa, se paitsi ajatteluttaa myös kammottaa, pilkahduksina jopa huvittaa, nostaa tunteita laidasta laitaan. Vaikea löytää verrokkia, kirja on niin omanlaisensa! Kim Leine tuli mieleen, tiristetyssä muodossa. Yksi asia häiritsi: dialogia on alkupuolella niin paljon ja pitkästi, etten aina pysynyt mukana, kumpi keskustelijoista puhuu, kun nimiä ei toistellen mainita (sinänsä sujuvuutta edistävä ratkaisu, ja sitaatin sisällöstä voi päätellä paljon). Mutta se oli helppo tarkistaa peruuttamalla ja jakamalla puhevuorot mielessään. 

Tyyliin sopiva ulkoasu kruunaa teoksen. Luin sitä lounasravintolassa ja hekottelin itsekseni, että minun ehkä luullaan olevan hyvinkin hengellinen: kirja näyttää vanhan ajan virsikirjalta viininpunaisine kansineen ja kullattuine nimineen (ristikin löytyy, mutta sisäsivulta). Kanteen on kirjoitettu "käsin" "omistajan" nimi (myös kustantajan) mustalla tussilla. Hieno teos, sisältä ja ulkoa. 

Kenelle: Uskoa ja ihmisyyttä ajatteleville, yllättävää ja älyllistä luettavaa hakeville, isoja kysymyksiä pohtiville mutta arjessa eläville.

Muualla: Tuijata sanoo kirjaa tarkan lauseen romaaniksi ja miettii, onko kirjoittajan sukunimi enne. 

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. Muotoilu Aleksi Salokannel.