Joulujupinaa

Vuodenvaihde lähestyy, joten netti tulvii pian vuoden parhaat -listoja (ja ainakin Jori ehti jo sellaisen tekemään). Vastaavanlaisen kokoaminen tuntuu minusta hankalalta, koska aloitin blogin vasta loppukesällä. Sitä ennen tuli kirjoitettua kovin vähän kirja-arvioita omaan käyttöön. Helmet-kirjaston varaushistoria kertoo kyllä paljon, mutta ei kaikkea. Mutta ensi vuonna se onnistuu! Luetut kirjat löytyvät blogista, ei tarvitse toimia hataran muistin varassa. Jolloin viimeksi luetut tuntuvat aina vaikuttavimmilta.

Blogista on muutakin hyötyä ja iloa. Tämä on yksi hauskimpia harrastuksia, jonka voin kuvitella ja josta on poikinut valtavasti uutta: niin ajatuksia ja ideoita kuin konkreettista tekemistäkin, tuttavuuksia ja tapahtumia (ja luettavaa). Jos joku miettii blogin aloittamista, suosittelen lämpimästi. Hyviä päätöksiä ei tarvitse katua. Lukemisen into on vain kasvanut, samoin tietämys kirjallisuudesta ja kirja-alasta. Tarkemmin sanottuna tietämys siitä, miten vähän tietää, ja ilo siitä, että paljon on vielä edessä! Ähkyä ei ole vielä ilmennyt, tiedostan kyllä mahdollisuuden – ja on pidettävä huolta, ettei homma ala maistua velvollisuudelta.

Tulevalta vuodelta toivon paljon hyviä kirja- ja blogilöytöjä ja kirjallisia elämyksiä − ja ettei arvonlisävero paperikirjoille nousisi, vaan e-kirjojen verotus laskisi painettujen tasolle. Valitettavasti paine taitaa olla toiseen suuntaan, koko veron osalta. Jos oma kieli, kulttuuri ja sivistys ovat puheiden tasolla tärkeitä, tarvitaan päättäjiltä tekoja myös niitä tukemaan ja vahvistamaan – eikä nakerrella nurkista. Toivottavasti suomalaiset osaavat nauttia ja huvittua tulevaisuudessakin nasevasta sanankäytöstä ja kielensä piirteistä, kuten HS-kolumnistin Virpi Salmen joululakiin kirjatusta kohdasta 8. Jouluruuat:

Kulttuurissa, jossa tunnetaan ruokalaji nimeltä "raastepöytä", on ehkä aivan luontevaa, että juhlaruuan nimi on "laatikko".

Kiitos kirjoista tekijöille, julkituomisesta kustantajille ja kiinnostavista kirjablogeista bloggaajille, lukijoille ja kommentoijille. Listoja odotellessa. Hyvää joulua ja nautinnollisia laatikkoja!

Kulttuurivientiä

Sunrise Avenue on käsittämättömän suosittu Saksassa. Saksan EMI uskoi bändiin alusta alkaen, ja diili on ollut kannattava molemmille osapuolille. ”Fairytale gone bad" on 80-miljoonan asukkaan maassa 2000-luvun toiseksi soitetuin radiohitti, "The whole story" oli hetken soittolistojen ykkösenä, ja levyjä on myyty puolisen miljoonaa. Ensimmäinen levy ylitti Saksan platinarajan, joka on 300 000 kpl. Huimia tuloksia. Taisi olla onneksi, etteivät pojat Suomessa saaneet levytyssopimusta.

Suurelle saksalaiselle kuulijakunnalle Choose to be me tuli tutuksi Big Brotherin tunnusbiisinä, ja poikien musiikkia on soitettu mm. MM-yleisurheilukisojen tunnarina. Muistan Samu Haberin sanoneen jossain haastattelussa vielä muutamia vuosia sitten, että he soittavat kaikkialla paitsi häissä ja euroviisukarsinnoissa. Eipä ole näihin tarvinnutkaan mennä, kun on pukannut enemmänkin Bon Jovin lämppärinä toimimisen kaltaista keikkaa.

Äskettäin järjestettiin kuuntelijakilpailu ja fanitapaaminen saksalaisella radiokanavalla, jota kuuntelee 4 miljoonaa ihmistä. 60 saksalaista Sunrise Avenue -fania pääsi tapaamaan idoleitaan Helsinkiin. Mahtava juttu Helsingin kaupungilta, joka tempauksella markkinoi itseään. Uudenlaista ja varmasti toimivaa kulttuurivientiä ja matkailumarkkinointia samassa paketissa. Kaupunki arvioi saaneensa hommalla noin 7 miljoonan euron edestä näkyvyyttä - panostuksen määrää ei kerrottu, mutta tulos on varmasti monikymmenkertainen.

Pakkomielle taulusta

Minulla on pakkomielle taulusta. Eikä mistä tahansa taulusta, vaan aivan tietystä: Inari Krohnin Koivikko-työstä, jota olen ihaillut jo ainakin kolme vuotta eri paikoissa, näyttelyissä ja gallerioissa. Nimikin kolahti, kun oma mökkitontti on samanniminen − ja kuvan mielenmaisemakin voisi olla eteläsavolainen. Työ on selkeän yksinkertainen, mutta puhutteleva. Siitä on olemassa eri versioita, eri vuodenaikojen värityksin. Kauniita kaikki! Nyt vihdoin päätin, että kuva vaivaa mieltä niin paljon, että hankin sen omaksi. Koivikko kevätvalossa loistaa pian seinällä Kannelmäessä.

Salmelan salaisuus

Salmelassa käynti kuuluu kesään. Vaikkei mitään muuta taidetta koko vuonna näkisi, se tehoaa pahimpaan taiteen nälkään rautaisannoksena ja vitamiinipistoksen tavoin saa aikaan virkistyneen olon... jotenkin vain jalka on kevyempi hetken sen jälkeen.

Suosikki tänä vuonna oli Kristian Krokfors, kaupunkinäkymineen, kattoja, ikkunoita, valoja... En kyllä voinut välttyä kaupalliselta ajatukselta, että tässäpä oivia sponssikohteita jollekin energiayhtiölle. Terhi Kaakisen patsashahmot hykerryttävät, ja Johanna Häiväojan työn jälki on sanalla sanoen kaunista. Ja paljon muutakin hienoa ja ällistyttävää - kömpelöstä kotikutoisuudesta ei ole tietoakaan, ovat niin kansainvälisiä ja koulutettuja nämä nykytaiteilijamme. Suomalaiskansallisuutta on myös turha hakea, mutta se ei nyt tässä ollutkaan ideana. Kyllä se suomalaisuuskin sitten taas tulee esiin kun sitä tarvitaan, uskon.

Tuomas Hoikkala ottaa itse vieraita vastaan ja jutustelee ja saattaa vaikkapa lurauttaa saksofonisoolon, jos joku pyytää, mikä on myös plussaa. Johto on aidosti mukana ja haluaa aistia tunnelmat koko ajan.Varmasti yksi Hoikkalan ja sitä kautta Salmelan menestyksen ja taidevainun salaisuus.