Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Ilahduin, kun luin kirjaa ja vielä enemmän, kun kuuntelin siihen liittyvää levyä. Olen seuraillut kaverin uraa alusta alkaen, mieltänyt hänet musiikintekijäksi enemmän kuin viime vuosien sanavalmiiksi juontajaksi tai milloin missäkin viihdeohjelmassa esiin pomppaavaksi vieteriukoksi. 

Nyt ollaan itse asiassa: musiikissa ja elämässä, jossa tunnen tapaavani pitkästä aikaa oikean Mikko Kuustosen. Kuin tapaisi vanhan ystävän, joita emme ole, siitäkään huolimatta, että kävimme samaa koulua Savossa - hän oli joitakin vuosia edellä. Kiinnostavaa on silti lukea hänen lapsuudestaan tuttujen paikkojen ja nimien valossa. 

Mutta se musiikki: ensikosketus ei ollut lupaava, korkeintaan lupaavahko. Meidät käskettiin koulussa hienhajuiseen jumppasaliin kuuntelemaan hengellistä bändiä, jonka laulaja oli paikallinen ja bändi nimeltä yhtä hämärästi tuttu. Pro Fide oli aikansa huippuja lajissaan ja sen soittajat oikeita muusikoita, mitä kyllä arvostimme. Salin lattialla kyyhöttäessä jalat puutuivat. Laulajaa piti kohteliaasti hehkuttaa, vaikka tämä esiintyi ujosti, itseään korostamatta. Mukana oli myös traagisen nuorena auto-onnettomuudessa kuollut Juha Kela, Anssin isä, joka Mikko Kuustosen bändiin värväämällä sysäsi tämän muusikko-uraa aimo harppauksen eteenpäin. 

Kristilliset piirit näyttivät Mikolle myös nurjat puolensa. Kun hän halusi jatkaa matkaa, hänet hylättiin tylysti, mitä kuulemma on myöhemmin kyllä pyydetty anteeksi. Haavat tulivat ja jäivät silti.

"Tunnen yhä fyysistä kipua palatessani tähän kokemukseen, ja muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että kyse oli ihmisten keskeneräisyydestä ja yhteisön vääristymästä, ei vakaumuksestani. Olen joutunut työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseni armollisen maailmankuvan ja elämäni osana sitä."   

Mikko oli muuttanut pk-seudulle ja elätti kasvavaa perhettään yksin keikkaillen, kunnes seurasivat menestykselliset Q.Stone-bändin vuodet. Café Metropol Helsingissä oli tärkeä paikka - oi, ne hullut nousuvuodet kasarilla! - ja tunnettuus kasvoi. Alkoi myös sooloalbumien aika, ja artistin asema vakiintui Suomen musiikkikartalle. 

Tärkeä henkinen merkkipaalu oli Q.Stonen vierailu Afrikassa. Miehen sosiaalinen omatunto on herkkä, ja matka avasi silmiä. Mikko alkoi sekä opiskella että tehdä toimittajan töitä matkustaakseen ja tukeakseen hankkeita, jotka muuttaisivat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Tästä alkoi yhteistyö kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja lopulta YK:n kanssa, hän kertoo ja sanoo kokemusten kehitysmaista jättäneen syvemmän jäljen kuin musiikki ja menestys. Eli todella syvän, tulkitsen.

"Mitä enemmän näin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka vähän tiesin. Rakenteellinen köyhyys, korruptio, eriarvoisuus, väestökysymykset ja väkivallan historian massiiviset painolastit näyttävät raporteissa tyrmääviltä. Paikan päällä näkymä on usein toinen: toivolla on kasvot ja ihmiset työskentelevät mahdollisuuksiensa mukaan paremman tulevaisuuden eteen."

Arvostan kokemukseen, ajatteluun ja herkkyyteen perustuvaa ajattelutapaa, johon on helppo samastua. Hän viittaa Einhornin kirjaan Aidosti kiltti ja tämän termiin eettinen älykkyysosamäärä. Kyllä, se on Mikko Kuustosella erittäin korkea! Ja uskon samoin kuin hän: 

"Terveellä kiltteydellä, ystävällisyydellä ja rohkaisulla on anarkistinen voima arjen ytimessä. Se rikkoo itsekkyyden spiraalin ja synnyttää hyvää. Ilkeydestä taas ei seuraa mitään arvokasta."

Niin, on ollut hienoja hetkiä, iloa musiikista, vaikuttamistyöstä, rakkaudesta ja elämän valoista, lapsista. Mutta paljon sitä toistakin puolta. Ristiriitoja, vääriä valintoja, vaikeuksia. Raskas avioero. Myös niistä hän kertoo, sopivalla tasolla. Lööppipaljastuksia on turha odottaa - niiden aika lienee jo ohi. Tummuus kuuluu hänen musiikissaan. Riemastun kommentista, jota olen itsekin viljellyt: 

"Päivääkään en vaihtaisi pois. Paskanmarjat, vaihtaisin vuosia."

Kun ensialbumin julkaisusta on kulunut yli 40 vuotta, oli oikea aika kirjoittaa tämä kirja. Kirja on kaunis, samoin uudet biisit. Tätä on hyvä lukea ja hyvä kuunnella. Ei ryvetä omassa hienoudessa muttei itsesäälissäkään, vaan kerrotaan elämä- ja uratarinan lomassa oikeita, matkan varrella kasvaneita ajatuksia, mikä hyvässä lykyssä saa lukijankin ajattelemaan. 

"Katseen oli tarkennuttava myös taaksepäin, jotta voin olla olemassa nyt. Ja lopulta pirstaleisista muistoista koostui palapeli, joka kiinnosti yhä enemmän. Tätä kaiketi kutsutaan ikääntymiseksi." 

Kuustos-retriittini saa koomisfanaattisen piirteen, kun huomaan tätä kirjoitellessani tv:ssä uusinnan parisuhdeohjelmasta, jossa pariskunta Brotherus-Kuustonen esiintyy. Molemmat näkyvät paljon, ja hyvä vain, että töitä riittää myös taiteilijoille, joilla ei ole ollut viime vuosina helppoa. "Hyvinvointimme tarvitsee sekä urheilua että taidetta", toteaa Kuustonen tähän. Ehdottomasti näin, TV:n päivittäistä Kulttuuriruutua odotellessa! 

Ja kuten muistelija itsekin arvelee, on yhteiskunnalle edullisempaa pitää hippi lavalla kuin hoitolaitoksessa, joten toivotan taiteilijalle tuottoisia ja kaikin tavoin antoisia tulevia vuosia. Jäämme kuulolle. 

Kirjan lopussa on tekijän musiikin ja tv-tuotantojen listaus ynnä henkilöhakemisto. Luin paperikirjan, jonka kolmoskanteen on liitetty kymmenen uuden biisin levy nimeltään Omaelämäkerta. 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, tarkoitusta etsiville, ajatteleville, musanystäville. 

Muualla: Blogissa Miehen sanoin syntyi odottava olo Mikko Kuustosen tulevaa tuotantoa kohtaan, on se sitten musiikkia tai jotain muuta. 

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022. 

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia!

Vihdoinkin suomeksi - yli 20-vuotias musikaali on ollut hitti, jonka on nähnyt jo yli 60 miljoonaa katsojaa. Suomi on 17. kieli, jolle se on käännetty. Eikä häpeä lainkaan, sen enempää kielen kuin esityksensäkään puolesta: molemmat toimivat upeasti suomalaisessa tuotannossa, jonka ensi-ilta oli Messukeskuksessa eilen 4.5.2018.

Juoni on kaikille tuttu, musiikeista puhumattakaan: parikymppinen Sofia on menossa naimisiin, mutta haluaa ennen avioon astelua saada selville, kuka hänen isänsä on. Tyttö kutsuu häihinsä kolme isäehdokasta, joista jokainen on seurustellut äidin, Donnan, kanssa 21 vuotta sitten. Tarina on vain kehys Abban biiseille: niitä kuullaan esityksessä peräti 25, jos oikein laskin.

Esityksen ehdoton stara ja Queen on Laura Voutilainen, joka Donnana tekee elämänsä roolin. Voutilainen on loistava lavaesiintyjä ja show-nainen; luonteva, tilanteisiin taipuva, tunteet hienosti välittävä - ja tietysti laulu- ja liikkumistaitoinen. Hän on Donna, ei vain näyttele: illuusio pitää, samoin kuin toisen pääosan esittäjän kohdalla. Sofiaa esittää Petra Pääkkönen (kuvassa alla), jonka kuulaankaunis laulu ja eläytyminen ovat erinomaisia. Hauskana detaljina se, että hän jopa muistuttaa ulkoisesti Merryl Streepiä, joka Mamma Mia! -elokuvassa näytteli tytön äitiä Donnaa.

Naisten juhlaa! Voutilaisen ja Pääkkösen lisäksi nautimme Nina Tapion ja Johanna Kokon hienoista suorituksista Donnan ystävättärinä Roosana ja Tanjana. He tuovat esitykseen myös huumoria; Tapion komediennekyvyt pääsevät oikeuksiinsa, samoin Kokon viileä rooli miljardöörimiehiä jahtaavana hienohelmana. Huimia suorituksia molemmat.

Paula Vesalan suomennoksia kulttibiiseistä odotimme kaikki jännityksellä, ja hän lunasti lupaukset. Suomen kieli toimii ja taipuu, on ajassa, ei löpertele eikä läpise, vaan välittää laulun sanoman tunteineen niin aidosti, että biisit ovat suomalaiselle vielä koskettavampia kuin ennen, jos mahdollista. Nyt äidin rakkaus tyttäreen, tytön tuska isättömyydestä, nuoruuden pulppuava ilo ja elämännälkä tuntuvat tulevan iholle, luonnollisesti taitavien tulkitsijoiden kautta. Ikivanhoista biiseistä voi siis saada vielä uutta! Näin laulujen alkuperäiset kirjoittajat ovat sen tarkoittaneet, uskon.

Miehet jäävät auttamatta varjoon. Vaikka isäehdokkaat ovat charmikkaita ja hoitavat hommansa, Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Lukka (kuvassa yllä) lähinnä tukevat naisten suorituksia. Nuorempi miespolvi ihastuttaa etenkin tanssitaidoillaan. Lasse Lipponen sulhasen Kain ystävänä nousee vahvaan hyväntuuliseen rooliin veikeällä hymyllään; Kaita esittävä Jukka Nylund on aidompi nuori sulhanen kuin elokuvan vastaava.

Tanssit ja liike: nappisuorituksia katsojan silmiin. Ajoitusten täsmällisyys, ryhmän energia ja ilo tekevät katselusta silmäkarkkia. Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen, haikeudesta nauruun, surusta iloon sellaista vauhtia, että penkillä on vaikea pysyä. Eikä pysyttykään: jopa jähmeä suomalaisyleisö lopulta seisoi ja hakkasi tahtia lavaa kunnioittaen.

Ymmärtääkseni musikaalin sisältö ja koreografia on valaistusta, äänitekniikkaa, puvustusta ja kampauksia myöten konseptoitu tarkasti, joten mitään suomalaiskansallisia sovelluksia ei ole sallittu, paitsi sanoituksissa. Muunmaalaisia esityksiä nähneet katsojat kertoivat, että ulkoisesti kotimainen versio näyttää samalta kuin muualla, mikä takaa tason, jota alkuperäistekijät edellyttävät. Mikäpä on katsoa kansainväliset mitat täyttävää esitystä Helsingissä, omalla kielellä.

Loistava, hyväntuulinen, energinen ja nautittava esitys, josta jää ilmaan ja mieleen kuplivaa iloa. Vahva suositus, jos Abban musiikki yhtään kolahtaa. Itse aion mennä katsomaan tämän uudestaan. Asianmukaisessa asussa.

Benny Andersson & Björn Ulvaeus: Mamma Mia! -musikaali, Helsinki.
Helsingin Messukeskus.

Lisätiedot musikaalin sivuilta. Kuvat: Brinkhoff/Mögenburg (asustekuva on omani).

Marco Kosonen: Muurikaupunki

Marco Kosonen kirjoittaa romaaninsa persoonallisella ja tunnistettavalla otteella, vaikka kaikki kolme ilmestynyttä kirjaa ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Rock'n Roll Suicide Bar on matkakirja ja reppureissuseikkailu Madventuresia edeltävältä ajalta, Ravintola Loppu on kaurismäkeläinen, haikean surumielinen, unenomainen ja tyylikkään pelkistetty mutta silti raa'an rehellinen kuvaus eräästä elämäntavasta.

Muurikaupunki on sekoitus kahta edellistä. Se on sekä matkakirja että elämäntapakirja, kuvaus nuoruudesta, jossa soi rock, jossa porvarillisia arvoja koetellaan, jossa eletään oman mielihyvän ja oman moraalin ehdoilla ja jossa ei mietitä tulevaisuutta.

Marc on kirjan alussa 18-vuotias miehenalku, joka elää musiikille ja haaveilee matkasta Muurikaupunkiin. Työ postitusfirman duunarina ja turvallinen koti vanhempien luona saa jäädä, kun matka vihdoin mahdollistuu hyvien kavereiden kanssa.

Poika päätyy haaveilemaansa paikkaan ja kotiutuu. Hän tutustuu uusiin ystäviin ja pääsee piireihin, joihin halusikin - jopa tekemään musiikkia lupaavan bändin jäsenenä. Hänelle musiikin lisäksi tärkeää on ilmapiiri, ulkoasu ja uskottavuus (ainakin tyttöjen silmisssä), koko elämäntapa ja asenne. On kuulemma moukkamaista udella kirjailijalta kirjan yhteydestä kirjailijan omaan elämään, joten jätän sen tässä tekstissä tekemättä (melkein). Sanon vain, että Marco Kosonen oli muutama vuosikymmen sitten trumpetisti Shadowplay-nimisessä kokoonpanossa, joka keikkaili muun muuassa Berliinissä, Pariisissa, Berliinissä ja Budapestissa.

Kososen kirjoissa on musiikilla iso rooli. Muurikaupungissa ei mainita lainkaan paikannimiä, vaikka matkustetaan paljon. Paikat ovat ilmeisiä - ja tuttuja sellaisia, osin jo menetettyjä, joita on hauska bongailla - mutta musiikin tekijät ja esittäjät kerrotaan sitäkin tarkemmin. Ehkä juuri siksi, että ne korostuisivat kaikesta muusta. Yhden tason tarinaan tuo aikakausi, joka avautuu lukijalle yksityiskohtien kautta. Kivipestyt farkut, vinyylit ja c-kasetit, matkapuhelinten puuttuminen. Punkkarit, The Cure, David Bowie, nouseva bändi Hanoi Rocks... Tiedät, mitä aikaa eletään, jos olet noin 35+ tai vanhempi. Nuoremmille tarina on herkullinen tietopaketti 80-luvun musiikkielämästä ja ajatuksista tuona aikana. Mikä on muuttunut?

Muusikonalku kuvaa tunnelmiaan ja tekemisiään päivä kerrallaan -elämästään. Etenkin musiikin teosta Marc kertoo tarkasti, samoin siitä, miltä tuntuu olla pikku hiljaa suosiota saavuttavan bändin jäsen. On paskoja keikkoja, on hienoja keikkoja, on riitoja ja kännisekoiluja, naisia ja seksiä, hiuslakkaa ja kajalia, on vapaus ja hieno tunne siitä, että on löytänyt juuri sen, mitä haki. Kiertue-elämä ja levynteko tulevat lukijalle tutuksi Marcin silmien kautta. Marc soittaa trumpettia rock-bändissä eikä ole virtuoosi, mutta keikat ja tunnelmat on kuvattu todenmakuisesti. (Kirjahan on siis ihan keksitty juttu, vai mitä?) Tarina ei ole maailmankirjallisuuden klassikko - siihen se on liian kulmikas ja yksiulotteinen, mutta siinä on outoa kiehtovuutta (kuten Shadowplayn musiikki), ja aikakauden kokeneille ja muusikon uraa haikaileville se tarjoaa uskottavan sukelluksen erääseen elämänvaiheeseen.

Kirjassa on hyvää haikeutta ja punnittuja mietteitä, joista voi aavistella noista ajoista ikääntyneen kirjoittajan jo ottavan etäisyyttä kirjan Marcin maailmaan. Nuoruuden tunnot Kosonen tavoittaa hienostuneen uskottavasti. Hänen vahvuutensa on sama kuin aiemmissa kirjoissa: kaurismäkeläisen vanhahtava ja tiukan omaperäinen, tyylikäs tapa kertoa elämästä, joka on meille vakitöissä puurtaville ja asuntolainaa lyhentäville kaukainen mutta jollain tapaa kiinnostava. Kosonen on taitava ja rehellisenoloinen kuvailija etenkin tunnelmien vangitsemisessa, eikä hänen kykyään tuottaa niitä tekstiksi voi moittia. Elin mukana.

Lisämausteena kirjan lopussa on soundtrack, jonka myötä viimeistään lukija tavoittaa kirjan maailman tai voi tutustua siihen syvemmin.

Muualla: Krista suosittelee lukijoille, joita kiehtoo hämyisyys ja rock-meininki. Shadowplay Facebookissa ja esiintymässä joskus vuosia sitten.

Kenelle: Rock-henkisille nostalgikoille, nuorille muusikkoelämästä tietoa janoaville, 80-lukua kaihoaville, persoonallista kotimaista musaromaania arvostaville.

Marco Kosonen: Muurikaupunki. Like 2015.
Kustantajan lukukappale.

Mick Jagger

Rolling Stones on ainutlaatuinen ilmiö, jonkakaltaista ei ole eikä tule, ja Mick Jagger sen henkilöitymä. Bändi soittaa ja villitsee faneja jo - uskomatonta kyllä - kuudetta vuosikymmentä. Lähtölaukaus oli 1962 eikä loppua näy, tosin konserttitahti on harventunut ja viime levystäkin on aikaa.

Oikeastaan outoa, ettei Jaggerista ole aiemmin ilmestynyt elämäkertaa. Viime vuonna niitä tuli kaksikin, bändin 50-vuotispäivien kunniaksi. Kumpikaan ei kuitenkaan ole herran itsensä siunaama, vaan tiedot on koottu muista lähteistä. Marc Spitzin versiota sanotaan fanimaisemmaksi, Norman pyrkii olemaan neutraalimpi - en ole lukenut ensin mainittua, joten en osaa verrata. Ainakin Norman on tehnyt kunnioitettavan työn kerätessään kasaan valtavan tietomäärän, mutta koska lähes kaikki on jo jossain kerrottua, ei kirjakaan juuri uutta tuo. Lähinnä se on puuduttava, yli 700-sivuinen listaus tapahtumia Mick Jaggerin lapsuudesta alkaen.

Aivan viime vuosien kuvaus tuntui kiinnostavimmalta, koska asiat ovat uusia; olisi mukava tietää, missä tällä hetkellä mennään ja millaisia mietteitä tai suunnitelmia Jaggerilla on. Perhe- ja bändisuhteet ovat myös muuttuneet viime vuosina; pitkäaikaisen suhteen päättyminen, lasten aikuistuminen ja vanheneminen - Jaggerilla on 7 lasta ja monta lapsenlasta - ja välit muihin Stoneseihin. Keith Richardsin kanssa he ovat tunteneet lapsesta asti ja tuskin pääsevät toisistaan koskaan. He vaikuttavat vanhalta avioparilta jatkuvine riitoineen ja valta- ja ideologiataisteluineen, joten pientä näykkimistä, jota Richards omassa elämäkerrassaankin harrasti, ei osaa ottaa todesta - pari on kuitenkin niin tiivis, että suhde säilynee loppuun asti ja saattaa olla, että herrat varovat itsekin lopullisen pesäeron tekemistä, vaikka mykkäkouluja on pidettykin. Richards ei esimerkiksi voi hyväksyä Jaggerin aatelointia, sitä, että tämä otti arvonimen vastaan joltain niin kammottavalta taholta kuin kuningashuone, tuolta porvarillisuuden ja taantumuksen esikuvalta; Jagger taas itse on aina pyrkinyt sosiaaliseen nousuun ja aineelliseen hyvään. Mutta erot eivät ole estäneet heitä vuosien varrella tekemään musiikkia yhdessä, siihen he löysivät toisistaan täydellisen puoliskon.

Kirja keskittyy bändin tuotannon alkuaikoihin. Oma musiikki kehittyi jo varhain, ja kestosuosion on taannut se, että bändi on osannut aina ottaa aikansa vaikutteet osaksi omaa tyyliään.1960-luvulla ollaan vielä noin sivun 500 paikkeilla, ja 1970-luvusta päästään vasta satakunta sivua myöhemmin. Bändin historiaa on kyllä kirjattu muuallakin, kirjoiksikin asti, joten dramaattisia paljastuksia ei löydy; kotiolot, koulunkäynnit, tyttöystävät ja seksin ja huumeiden sävyttämä kiihkeä rockin nousun aikakausi muuttuvat maailmantähteydeksi. Vaikuttaa siltä, että kaikki, aivan kaikki Jaggerin elämässä, on ollut alisteista musiikille, kuten taiteilijalle sopiikin, mutta myös rocktähteydelle, "Mickinä olemiselle". Eikä näitä kahta enää voi erottaa toisistaan.

Norman vyöryttää kirjaan kaiken; mukaan on ympätty isoja ja pieniä tapahtumia, myös lööppimäisesti revitellen yksityiskohtia, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä aiheeseen tai se on keinotekoinen, tyyliin entinen rakastettu kulki pitkin katua, jolla on sama nimi kuin kirkolla, jossa Jagger meni vaimonsa kanssa naimisiin...

Ihmisenä Jaggeria kirja ei pysty paljon valottamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Mick ei puhu itse. Hän ei ole koskaan ollut lörpöttelijä tässä mielessä, vaan on jättänyt kommentoinnit kuninkaalliseen tapaan muiden huoleksi. Saa nähdä, tekeekö hän vielä joskus itse muistelmansa - tai teettää ne, mutta omalla äänellään. Raha voisi olla vahva houkutin, mutta vielä enemmän halu jättää vahva muisto jälkipolviin, haluttomuus poistua stagelta. Itse asiassa hän palkkasi haamukirjoittajan jo kerran, 80-luvulla: hän halusi jonkun Granta-kirjallisuuslehden kokoamalta Britannian parhaat kirjailijat -listalla. Tämä mainitaan varmaan siksi, että Norman oli itsekin listalla, jossa olivat myös Salman Rushdie, Julian Barnes, Ian McEwan, Kashuo Ishiguro... Jagger valitsi Adam Mars-Jonesin. Harmi vain, ettei tähdellä ollut antaa kirjoittajalle mitään eväitä; hänellä ei ole arkistoja eikä hänellä riittänyt kiinnostusta käyttää muisteluun aikaa, joten lopputulos jäi köykäisenä julkaisematta.

Hauska yksityiskohta: 1970-luvun alussa media kiusoitteli Jaggeria siitä, voisiko hän enää yli 30-vuotiaana kuvitella esittävänsä Satisfactionin tapaista biisiä - ja kaveri vastaa: "Siinä iässä miehen täytyy tehdä jo muutakin. En vain osaa sanoa, mitä se tule olemaan... mutta ei showbisnestä. En halua olla rock´n roll -laulaja koko ikääni. En kestäisi, jos minusta tulisi Elvis Presley, ja laulaisin Las Vegasissa samalla kun kaikki nuo kotirouvat ja vanhat naiset rynnisivät saliin käsilaukkuineen."

Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos se olisi käsitellyt menneisyyttä tiiviimmin ja jäntevämmin; olisin jättänyt pois yksityiskohtia ja pieniä yhdentekeviltä tuntuvia sattumuksia, korostanut musiikillisia saavutuksia, ehkä jopa muuttanut kronologista rakennetta. Siksikin, että Jagger itse ei halua elää menneessä, mistä kertoo paitsi muistelmien puuttuminen, myös se, ettei hänen tapansa muutenkaan ole kertoilla juttuja menneistä tai viittailla vanhoihin aikoihin. Ehkä hän elää ikuista nuoruusharhaa, mikä tekee hänestä surkean aviomiehen, kuten ex-vaimo kirjassa toteaa, mutta musiikki on pysynyt tuoreena vuosikymmeniä. Ei aina upeana, mutta yksi mestarin merkki on se, että on varaa kokeilla ja tehdä floppejakin.

Tänä vuonna Glimmer Twins, Jagger ja Richards, täyttävät molemmat 70 vuotta. Faneille ja rock-musiikin kiihkeimmille rakastajille kirja on raskas ja vaikeasti ohitettava tietopaketti.

Philip Norman: Mick Jagger. Gummerus 2012.

Kirjasta kertoo Aamulehti. 

Get on ja paljon muuta

Hurriganesin tahdissa teini-ikäistyneelle Albert Järvisen elämänkerta on must. Järkäle on kunnioitusta herättävän jos ei suorastaan lannistavan laaja ja yksityiskohtainen kertomus yhdestä huippumuusikosta ja samalla koko Suomi-rockista.

Tarina etenee kronologisesti, kuten loogista on. Pekka Järvinen syntyi 1950. Heti alkuun hämmästytti suomalaisen rockin toimeliaisuus jo ammoisina aikoina, joilla tarkoitan vuosia ennen ensimmäisiä ”suuria” nimiä, Tasavallan Presidenttiä tai Wigwamia. Suomi-rockin esiaikana Pekka harjoitteli kitaransoiton alkeita ja tupakanpolttoa ja kasvatteli tukkaa. Koulu ei järin kiinnostanut, kun musiikki vei ajan ja ajatukset jo ipanaiässä.

Voisi kuvitella Hurriganesit huipuksi Albertin uralla, mutta itse asiassa sitä kautta kesti vain muutamia vuosia, parissa eri jaksossa. Kokoonpanoja ja bändejä oli uran aikana todella monia, alan tavan mukaan väki liikkui ja muodosti taas uusia nopeaan tahtiin. Itse hän piti tärkeimpänä bändinään Royalsia, jossa hän soitti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa. Alppu teki myös erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten yhteistyö M.A. Nummisen kanssa, ja soitti kitaraa lukemattomien artistien levyillä.

Kansainväliseen uraankin olisi Albertilla ollut mahdollisuuksia, mutta ei se vain toteutunut. Niin Albertin, Hurriganesin kuin monien muidenkin suomalaisnimien kansainvälinen nousu on tyssännyt nolosti, yleensä johonkin epämusiikilliseen seikkaan. Milloin syynä on ollut viina, milloin kielitaidottomuus. Tai markkinoinnin ammattitaidon puute. Vasta tällä vuosituhannella on päästy oikeasti maailmalle. Hyvin muuten pysyivät aikoinaan salassa oudot tauot Hurriganesin soitannossa, mitkä johtuivat siitä, että Remu törttöili itsensä pariin otteeseen vankilaan. Eipä onnistuisi salassapito näinä online-aikoina!

Kirjasta selviää muun muassa, miten Rauli Badding Somerjoen Paratiisi, Matti ja Teppo ja Albert Järvinen liittyvät toisiinsa. Muitakin hauskoja, yllättäviä yhteyksiä löytyy ja paljon, paljon nimiä. Hienoa, että musiikin ammattilaisia tuodaan runsaalla kädellä esiin, niitäkin, jotka eivät ole julkisuudessa paistatelleet. Esimerkiksi Veikko Hakkarainen, joka teki vakaan musiikkiuran ennen siirtymistään Nokialle IT-hommiin. Silmiinpistävää on alan miehisyys: naisten nimiä ei joukosta löydy.

Pekalla ei ollut koulutustaustaa, mutta häntä pidettiin sivistyneenä, koska intohimona soittamisen lisäksi oli lukeminen. Kirjasto oli ahkerassa käytössä, ja pian hän alkoi lukea myös englanniksi. Täysverisen taiteilijan tapaan hän oli kiinnostunut monista asioista ja myös lahjakas monessa: hän oli taitava käsitöissä ja ompeli mm. esiintymisvaatteita, sen tiikerikuvioisen Cissen takinkin. Kiinnostaviin asioihin, kuten intiaanien kulttuureihin, hän perehtyi kuinkas muuten kuin lukemalla. Hän oli perinpohjainen: kirjoja löytyi eri aiheista, vanhoista gobeliineista erilaisiin saumoihin, mitä muusikkokaverit ällistelivät. Keikoilla kirjat kulkivat mukana, ja kirjakaupat eri paikkakunnilla koluttiin. Tietokirjoista hän luki myös filosofiaa ja teosofiaa. Fiktion lukemisesta ei kerrota, mutta ilmeisesti hän tunsi sitäkin puolta. Arto Melleri oli hyvä ystävä ja omiakin kirjoituksia oli, jokunen runo ja näytelmä, mutta harmi kyllä, vihkot ovat kadonneet.

Kunnianhimoisen mutta palkkapuolella arvaamattoman muusikkouden lisäksi Albert toimi talonmiehenä. Huumeet valitettavasti kuuluivat kuvioihin, katkolla käynneistä ja hoidoista ei ollut pitkään apua. Perhe-elämä ei onnistunut toisessakaan aviossa. Molempien vaimojen kanssa Alppu sai lapsen. Kuluttava elämä päättyi lopullisesti Lontoon-reissulla, uusia antabuksia ihon alle odotellessa, reilun 40 vuoden ikäisenä.

Albert Järvinen -soundi on myyttinen: kollegat kertovat, ettei se ollut kitaran tai vahvistimen merkistä kiinni, Alpun soitto kuulosti aina omaltaan, koska hän osasi säätää halvimmankin vempaimen itselleen sopivaksi. Kirjassa on kuitenkin kerrottu ja listattu pikkutarkasti Albertin käyttämät työkalut. Huolellista työtä on kirjoittaja tehnyt tässäkin, tekniikkaa tunteville varmasti antoisaa.

Kirja on syvä sukellus 60-, 70- ja 80-lukujen (musiikki)maailmaan, toi mieleen paljon muistoja ja jätti lievän haikeuden. Kunpa asiat olisivat menneet toisin. Mutta hieno ja vakavasti otettava dokumentti tästä tuli, mikä ei ole lainkaan itsestään selvää, kun bändi- ja artistikirjoista puhutaan. Niitä kasataan joskus hävettävän heppoiselle pohjalle. Mutta tätä ei: jos haluaa vain pintapuolisen katsauksen Albertin elämään eikä ole kovin kiinnostunut musiikkimaailmasta ylipäänsä, tämä kirja ei ole oikea valinta ja veikkaan, että jo puolessa välissä puuduttaa. Itsellenikin julman suuressa annoksessa oli nielemistä, mutta aihe jaksoi pitää kiinnostuksen vireillä niin että kirjan sai luettua loppuun.

John Fagerholm, Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen. Johnny Kniga 2010.

Suomalaista kansainvälistä

Kuuntelin kolmea kotimaista pop/rock-levyä, iloisena suomalaisen musiikin hyvästä tasosta. Jos ei hilluta hittilistojen kärjessä maailmalla, tehdään kuitenkin paljon kelvollista. Ja ammattilaisia on. Mutta pienet on piirit, näidenkin kolmen ”aikuislevyn” taustalta löytyy samoja nimiä.

Lemonator tuo mieleen Beatlesit, hyvällä tavalla, vaikkei Beatlesia fanittaisikaan. Kaikuja 60-luvusta, mutta omaan tyyliin ja modernilla otteella. Hyväntuulisesti soljuvaa poppia, jota on ilo kuunnella, kun ei raskasta jaksa. Tämä sopisi joululahjaksi 30−55-vuotiaalle perheenisälle tai -äidille autossa kuunneltavaksi.

Vielä ”vaarattomampia” ovat Latebirdsit, jotka nimensä mukaisesti tuovat
vanhahtavan, amerikkalaisen vaikutelman. Bändi soittelee amerikkalaista perinteistä rockia muistuttavia biisejään ja myös klassikoita. Levykin on käyty rapakon takana äänittämässä, tuotettu amerikkalaisin voimin, ja siihen suuntaan näyttää olevan paljon kontakteja. Mikä amerikkalaisuudessa niin mahtaakaan kiehtoa. Huolella tehty levy, joka kestää kuuntelua tai paremminkin paranee kuunteluiden myötä, ja jos musiikinlaji ei töki, ei siitä keksi moittimista muuta kuin sen, että jonkinlaista rosoa ehkä kaipaisi. On kuunneltava useampi kerta, että ominaispiirteitä alkaa erottaa (tai ehkä syy on vain kokemattoman kuuntelijan).

The Mama King on niin kovien nimien kokoonpano, että odotukset olivat korkealla. Nyt saadaan kunnon jytinää! Tai kuten levy-yhtiö sanoo, ”miehekästä mättöä” (yhtä hassuja nämä levyjen mainostekstit kuin kirjojenkin). Machoja ollaan, kyllä, tuntuu, että tässä haetaan soiton riemua enemmän kuin kaupallista menestystä. Vähän kuin kaverukset menisivät soittelemaan autotalliin huvikseen – vaikka tässä se tehdään ammattilaistasolla. Hard rockia, johon pikkuisen haetaan myös progesta. Jos ei tämä jytke sohvalta pudota eikä tajunnantilaa muuta, aika hyvin paketti odotukset lunastaa. Varsinaista hittiä ei nouse.

Se yhteinen nimittäjä: Lemonatorin nokkamies Lasse Kurki on tuottanut levyjä myös Latebirdsille, Von Hertzen Brothersille ja Don Huonoille, jossa on soittanut mm. Mama Kingin Kie von Hertzen. Latebirdsin isän Markus Nordenstrengin levyillä on ollut mukana mm. Kien veli Mikko. Joka soitti Lemonatorissa sen alkuaikoina. Tai jotenkin näin se piiri pyörii, jos en jo mennyt jytinässä sekaisin.

Lemonator: Shake shake shake, 2010
Latebirds: Last Of The Good Ol’ Days, tuplalevy, 2010
The Mama King: Supertender, 2010

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Finlandia-palkinto ja joulusesonki toivottavasti piristävät kituvaa kirja-alaa. Kituvaa siten, että kirjojen ostoon käytetyn rahan määrä on edelleen sama 120 euroa vuodessa kuin jo 10 vuotta sitten. Tästä puhutaan Kirja tienhaarassa -kirjassa, ja ainakin Jenni herätteli aiheesta keskustelua.

Kirjamyynti ei siis ole nousussa, ja kirjastot valittavat, että lainausmäärät ovat pienenemään päin. Jopa presidentti esitti huolestumisensa Helsingin kaupunginkirjaston synttäreillä. Ja kirjahyllyjenkin myynti on kuulemma romahtanut! Tämä järkytti tätiä eniten: millainen on koti ilman kirjahyllyä? Eihän se ole koti! Kirjahylly on ensimmäinen huonekalu, joka kotiin hankitaan, jos minulta kysytään (kukaan ei kyllä kysy).

E-kirjaa pelätään ja kammotaan, vaikka se vauhdittaa sisältöjen myyntiä ja tulee joka tapauksessa, halusi joku sitä tai ei. Kirjamessuilla kustantajien, myyjien ja kirjailijoiden keskustelussa kirjan tulevaisuudesta oltiin kovin varovaisia. Kukaan ei sanonut asiaa suoraan. Kirjamyyjä ei tietenkään voi vapautuneesti liputtaa pelkästään e-kirjan puolesta – hankala rako Akateemisellakin, kun myyvät molempia. Kirjailijat, joita keskustelussa edusti Miina Supinen, tuntuvat suhtautuvan asiaan luontevimmin. Sisältö on heidän työnsä ja tehtävänsä, ei jakelumuoto.

Mutta mitä sitten tarkoittaa se, että kirjamessuilla kävi tänä vuonna enemmän väkeä kuin koskaan?

Ihmiset kuitenkin lukevat, eivätkä vain hengaile netissä ja kauppakeskuksissa? Minusta se tarkoittaa sitä, että lukemista halutaan laajentaa, sen yhteyteen halutaan elämyksiä: myös tai etenkin ne (me) lukufriikit, jotka pitävät osto- ja lainaustilastoja edes jonkinmoisessa kuosissa.

Kokemuksellinen lukeminen on päivän sana. Elämmehän elämystaloudessa (harrastamme elämyslukemista?). Me haluamme tietää taustoja, tuntea kirjailijoita ja kirja-alan muita toimijoita, laajentaa tietämystä kulloinkin tärkeistä aiheista, kirjoittaa ja seurata blogeja, osallistua keskusteluihin verkossa ja livenä, jännätä Finlandia-voittajaa, perustaa lukupiirejä, arvioida, verrata, ennakoida, peilata… Me haluamme elää mukana kirjamaailmassa kaikin tavoin, kaikin aistein. Siinäpä haastetta kustantajille ja kaupoille. Toimintamallia voi peilata vaikka musiikkikbisnekseen, josta puhuttiin eilen Hesarissa. Sähköinen latailu mullisti senkin, mutta nyt näyttää jo paremmalta ja uudet kuviot alkavat löytyä. Levy-yhtiöistä tulee musiikkiyhtiöitä, jotka toimivat myös vaikkapa keikkajärjestäjinä. Miten kirja-alalla: kustantajat ja kaupat rahtaavat kirjailijoita yhä enemmän framille, järjestävät kiertueita, tapahtumia, verkkotempauksia, haalivat mukaan sponsoreita, myyvät oheistuotteita... onko muuta suuntaa?

Kulttuurivientiä

Sunrise Avenue on käsittämättömän suosittu Saksassa. Saksan EMI uskoi bändiin alusta alkaen, ja diili on ollut kannattava molemmille osapuolille. ”Fairytale gone bad" on 80-miljoonan asukkaan maassa 2000-luvun toiseksi soitetuin radiohitti, "The whole story" oli hetken soittolistojen ykkösenä, ja levyjä on myyty puolisen miljoonaa. Ensimmäinen levy ylitti Saksan platinarajan, joka on 300 000 kpl. Huimia tuloksia. Taisi olla onneksi, etteivät pojat Suomessa saaneet levytyssopimusta.

Suurelle saksalaiselle kuulijakunnalle Choose to be me tuli tutuksi Big Brotherin tunnusbiisinä, ja poikien musiikkia on soitettu mm. MM-yleisurheilukisojen tunnarina. Muistan Samu Haberin sanoneen jossain haastattelussa vielä muutamia vuosia sitten, että he soittavat kaikkialla paitsi häissä ja euroviisukarsinnoissa. Eipä ole näihin tarvinnutkaan mennä, kun on pukannut enemmänkin Bon Jovin lämppärinä toimimisen kaltaista keikkaa.

Äskettäin järjestettiin kuuntelijakilpailu ja fanitapaaminen saksalaisella radiokanavalla, jota kuuntelee 4 miljoonaa ihmistä. 60 saksalaista Sunrise Avenue -fania pääsi tapaamaan idoleitaan Helsinkiin. Mahtava juttu Helsingin kaupungilta, joka tempauksella markkinoi itseään. Uudenlaista ja varmasti toimivaa kulttuurivientiä ja matkailumarkkinointia samassa paketissa. Kaupunki arvioi saaneensa hommalla noin 7 miljoonan euron edestä näkyvyyttä - panostuksen määrää ei kerrottu, mutta tulos on varmasti monikymmenkertainen.

Yhden miehen orkesteri

Ei huono tilanne: sain seurata noin viiden metrin etäisyydeltä yhtä Suomen parhaita kitaristeja työssään. Ile Kallio ja Kaija Kärkinen vetivät akustisen konsertin, jossa oli harmittavan vähän väkeä, mutta esiintyjissä ei ollut moittimista. Kiva oli kuunnella Kaijan vahvaa ääntä, siitä kitaroinnista puhumattakaan.

Perinteiset 2 x 45 minuuttia täyttyivät pääosin parin omasta tuotannosta, mutta myös covereista ovat nykyisin innostuneet, levyäkin valmistellaan. Kaija tekee oivaltavat tekstit, Ile sovittaa ja soittaa. Saatiin kunnia kuulla Suomen ensiesityskin, Bonnie Raittin I can´t make you love me, omana versiona.

Jokunen yleisöstä oli selvästi tullut paikalle katsomaan entistä Hurriganes-soittajaa, nokkelasti Hurriganes-huppareista päätellen. Itsekin Hurriganes-teini-iän eläneenä se lumo ei haihdu koskaan, mutta on Ile ihan itsenäänkin kuulemisen arvoinen ja aika ihana. (Urani huippu onkin ollut, kun piti työasioissa joskus soittaa hänelle - paskaduuneja, eikö). Kaijan kanssa hän on löytänyt jotain sellaista, jossa tiimityönä 1 + 1 on enemmän kuin kaksi (enkä nyt tarkoita lapsia).

Mukavaa musaa ilman kikkailuja, kotoinen ilmapiiri, keikka kaiken kaikkiaan ammattilaisten työtä. Konsertti pidettiin Kanneltalossa, joka on aiemminkin yllättänyt: kerran tavallisella kirjastoreissulla kahvilassa lauloi Marjo Leinonen. Noin vain, ei edellyttänyt lipunostoa. Ällistyneenä jäin tietysti hetkeksi kuuntelemaan, Marjon ääni on omansa, mutta ohjelmisto oli kyllä eläkeläisorientoitunutta. Ilmeisesti oli ajateltu viihdyttää nimenomaan mummoja. It´s a wonderful world oli minulle liikaa. Kiva että musiikkia kuitenkin on ja tarjotaan nurkilla, niin tätikin jaksaa käydä.

Maailmanlopun meininkiä

On pari kirjailijaa, joiden kirjoja lukiessa noin kolmannen rivin paikkeilla alkaa selkäpiitä kihelmöidä. Ja sitten mennään ja upotaan täysin siihen maailmaan, jonka kirjailija eteen kantaa. Lukemisen jälkeen on epätodellinen olo, ja kestää aikansa päästä takaisin reaalielämään. Tällaisia ovat ainakin Kjell Westö ja Maarit Verronen, joka jatkaa uusimmassa Kirkkaan selkeää -kirjassaan tulevaisuuden kuvausta hiuksia nostattavasti.

Verrosen kirjojen minähenkilö on viisas nainen, ei aina sama, mutta samantyyppinen: pärjää oudoissakin olosuhteissa, järkeilee, havainnoi ja toimii. Juoni ei ole pääasia, vaan kirja kertoo kappaleen naisen elämästä ja esittelee maailman, joka on aina samantyyppinen kuin meillä, mutta ei kuitenkaan ihan. Outous tekee siitä kiehtovan. Toissavuoden loistava kirja Karsintavaihe oli parasta suomalaista scifiä, samaa sarjaa kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake tai Cormac McCarthyn Tie. Dystopiaksi sitä kuulemma sanotaan, tulevaisuuden uhkaavaa kuvaa.

Kirkkaan selkeää ikään kuin jatkaa Karsintavaiheen tarinaa, tosin eri henkilöin. Eletään määrittelemätöntä aikaa, joka voisi olla vaikkapa sata vuotta tästä eteenpäin. Luonto on lähes menetetty, tekniikka on tuonut uusia keksintöjä, kuten aurinkovoiman arkikäytön. Sosiaaliset erot ovat kasvaneet, ihmiset on luokiteltu statuksin, virtuaalisesti voi tehdä mitä vain. Isoveli valvoo – kaikkea, säitä myöten, valvotaan ja pyritään säätelemään. Karmiva on se tosiasia, että kaikki ilmiöt ovat jo tavalla tai toisella olemassa. Maailma ei vaikuta mukavalta paikalta, tähänkö tosiaan olemme menossa? Täysin pelkkää kurjuutta se ei ole; on myös inhimillisyyttä ja tyytyväisiä hetkiä, ja ihmisolennolle ominaisesti niitä löydetään pienistäkin aineksista.

Viimevuotinen Verronen, Normaalia elämää, ei ollut tätä rankinta sarjaa, vaan tavallisempaa taivallusta. Erittäin persoonallinen ja mielikuvituksekas kirjailija Verronen kuitenkin aina on.

Ja koska olen varma, että otsikon luettuaan joku odotti kommenttia Apocalyptican uudesta levystä, mainitaan sekin. Musiikissa toimii sama ilmiö kuin kirjoissa: jotkut ovat harmittomia ja viihdyttäviä, mukavaa ajankulua. Ja sitten on näitä toisia. Jotka eivät suostu taustamusiikiksi, vaan pakottavat keskittymään itseensä. Ja kun tulee taas hiljaista, jää tyhjä, jopa pöllämystynyt olo. 7th Symphony on näitä toisia.

En jaksa pelkkää heviä kuunnella pitkästi, mutta näiden kavereiden soitannossa on paljon muutakin. Ammattitaidon lisäksi tekemisen paloa ja intohimoa. Intro aloitti levyn kuten pitikin, loi ja kasvatti odotuksia, joihin sitten hienosti vastattiin. Hengästyttävän alkupuolen jälkeen kuulija sai lepoa ja rauhaakin. Yksittäisistä kappaleista Not strong enough jäi vahvimpana mieleen soimaan. End of me ja Broken pieces ovat myös hienoja, etenkin kertsit ovat itkettävän melankolisia ja kauniita. Sellot ja soitto itse ovat kuitenkin levyllä laulua vahvemmat elementit, kuten tässä tapauksessa pitääkin.

”Hittitehtailua”, tuhahteli joku kriitikko. En näe siinä mitään pahaa, että osaa tehdä mieleen tarttuvaa, jopa kaupallisesti menestyvää musiikkia. Suomalaisena olen ylpeä Apocalyptican menestyksestä.

Liian kiltti paha susi

Lämpimästi kannatan ajatusta siitä, että iskelmämusiikki pitää uudistaa. Iskelmä on suomalaisen perusluonteessa ja sielunmaisemassa – mutta aikaansa senkin pitää seurata, ettei mene nostalgiassa rypemiseksi. Siksi tartuin uteliaana Mariskan levyyn, jossa luvattiin uudenlaista iskelmää.

Mariska muusikkona on minulle vieras, muistelen että mimmi lauloi räppiä joskus ja hänen suloista ääntään on kehuttu. Ja hän on sekä säveltää että sanoittaa itse. Mutta omin genre on vissiin vielä löytymättä, eikä ainakaan tämä levy iskenyt tätihermoon. Ihan kivoja, vaarattomia sävellyksiä ja söpöistä laulua. Näitä pikkutyttömäisiä laulajia tyyliin Anna Puu. Nyt siis Mariska iskelmän asialla sievällä äänellään, joka oli samanlainen joka biisissä, lauloi hän sitten ilosta tai surusta.

Sanoisinko kauniisti niin, että sanoitukset eivät olleet levyn parasta antia. Vai mitä mieltä olette säkeistä ”Pyhäpäivä on, pyhäpäivä o-o-on. Kellokin sen meille kertoo, dingidingdong.” Tai ”Me ekaks Riioon lennetään, jatketaan sieltä Kaukoitään. On komee rakastajani, ei multa puutu yhtään mitään.”(Kiva juttu sinänsä, mutta ketä kiinnostaa?) ”Katto kuuhun lennähtää. Voi luoja, miten hurja sää.”

Hmm… voi olla, että himolukijana ja työksenikin tekstien kanssa puuhaavana olen ylikriittinen suomenkielisten sanoitusten kohdalla. Mutta silti. Alkoi jo naurattaa, vaikkei varmaan se ollut tekijän tarkoitus. Lienen vain reilut kolmekymmentä vuotta liian vanha näihin: teinitytöistä tämä voisi olla mageeta, puhutaan humalasta ja vihjaillaan seksistä. Ehkä myös vanhat sedät pitävät? Vai kenelle tämä on tarkoitettu?

Musiikki sinänsä oli hyvin tehtyä ja toi mieleen 60-luvun iskelmän ripauksella jazzia. Se soljui harmittomasti ja sulautui taustaan niin hyvin, että piti kuunnella pari kertaa, kun ajatus harhaili ihan muualle välillä. Onneksi levy oli lainakamaa, ei mennyt omia rahoja investointiin. Jatkamme eri teitä ja toivotamme hyvää matkaa.

Mariska & Pahat Sudet

Läski kesämies

Tuskin olin toipunut Kesämiehestä, kun käteen osui Läski ja Rillipää. Jouni Hynysen (Läski) mehevää sanailua ei voi ohittaa − olin nauranut ääneen jo kolme kertaa ennen kuin pääsin edes ekan luvun alkuun. Enää pitäisi tietää, kuka on Tommi Liimatta (paitsi Rillipää).

Aina tätiä Jounin jutut naurattaa, kun hän ah niin nasevasti kertoo muusikon elämästään. Kesämiehestä jäi päällimmäisenä mieleen, että tuntuu muusikon elämä olevan rankkaa vielä 2000-luvullakin. Ihan tuli päänsärky osanotosta. Elinikäennuste ei ole kovin korkea, mutta itseilmaisu on kaverilla kohdallaan. Sehän jo tiedetään musiikin puolelta. Viime keväänä Jounilta − äijien äijältä! − ilmestyi jopa runokirja. Hykerryttävää kuunneltavaa taiteilijan itsensä tulkitsemana CD:ltä.

Läski ja Rillipää kertoo Kesämies-keikkapäiväkirjaan verrattuna astetta vakavammalla (jos sanaa voi tässä yhteydessä käyttää) otteella kavereiden tekemisistä ja mietteistä, kirjeenvaihdon muodossa. Kirjeiden kirjoittaminen on aina kannatettavaa toimintaa, ja varmasti homma on ollut antoisaa tekijöille itselleen. Tiedä sitten minkä verran ajatuksia on sensuroitu poistamalla − mutta ne, jotka on jätetty, ovat varmasti tosia, kaunistelun makua ei tunnu. Näin ajattelee, toimii ja rooleissaan natisee mies, ystävä, muusikko, jumalolento, aviomies, perheenisä ja taiteilija.

Muuten tuli mieleen, että jos Radio Rock olisi ihminen, hän olisi Jouni Hynynen. Asiallista musiikkia, muuten hervotonta herjanheittoa, tätimakuun ihan liikaa ruumiintoimintojen kuvailua. Ja helvetisti kiroillaan. Mutta hauskaa on.

Jouni Hynynen ja Tommi Liimatta: Rillipää ja Läski. Johnny Kniga 2010.

Siitä tietää että on

Tunteita ja mielikuvitusta kutittelevat sanoitukset ovat Maija Vilkkumaan vahvuus. Siksi petyin kuunneltuani pari ensimmäistä biisiä Kunnes joet muuttaa suuntaa -albumilta. Ai jaa, että nyt eletään tätä vaihetta, jossa nuorena muistellaan vielä nuorempana oloa, pakataan touhukkaasti laukkuja ja uhkaillaan lähteä, kun asuntolaina ja pakastaminen ovat kauheinta mitä on − kun ollaan ikuisesti nuori ja rock. Nyt tätiä jo haukotuttaa.

Mutta kun nämä oli saatu käsiteltyä, musiikki ottikin vallan: Lottovoittohan on ihan mahtavaa musiikkia - sanoista huolimatta. Tarttuu ja takertuu soimaan päässä. Ja sen jälkeen vasta säihke alkoikin. Heräteltiin, herkisteltiin, rokattiin, annettiin anteeksi, haaveiltiin. Ajelutti tunteesta toiseen ja vei ihan täysin mennessään. Ja musiikki vain kasvaa komeaa loppua kohden. Laulutyyliäkin Maija on muuttanut hieman matalammalle ja rauhallisemmalle asteikolle, mikä toivottavasti tuo lisää niitä kuulijoita, joita laulu on karkottanut itse asian ääreltä. Kiitos Maija, hienosta kokemuksesta! Mihin vielä yltääkään, näillä lahjoilla.