Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kuopio-sarjaan hyppäsin mukaan vasta keskivaiheilta, mutta se olikin sitten menoa. Juutuin ja juurruin kuin pahka puuhun. Vaikuttavia tekijöitä on monia: paitsi kerronnan komeus ja tarinan kiinnostavuus myös laaja tutkimustyö, jota kirjailija on uransa mittaan tehnyt ja josta on poikinut myös sarjaan kuulumattomat mutta aihepiiriin liittyvä romaani Graniittimies ja tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. 

Muistoruoho jatkaa Tankkien kesän tarinaa ja kerrontatapaa. Eletään 1970-luvun alussa Kuopiossa. Hilla, Anna ja Lassi Tuomen tyttären lapsi, on jo koululainen. Hillan toinen mummo, Ida, saa asuinkaverikseen Siirin, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon opettajaksi. Annaa ja Hillaa on kohdannut suuri suru, Lassin kuolema, ja Helvi, jolla myös on lapsenlapsi, pieni Sole, tukee Annaa kaikin voimin.

"Anna kääntyy minuun päin ja valo melkein kuultaa hänen lävitseen, kuplaisesta vanhasta ikkunalasista lankeava valo; hän on ohut ja hieno kuin vuosikymmenet sitten kudottu pumpulikangas, kestävä ja paljon käytetty, lipeässä lioteltu, tulisissa vesissä keitelty, kartuin hakattu, moneen kertaan tahraantunut ja aina uudestaan puhdistunut, sadat kerrat tuuleen ripustettu ja mankelin jyrien läpi myös sadoin kerron kiskottu. Ohkainen jo, haileasti laikukas, yhä kestävä. Ja minä ajattelen, että kaikki muut voin rinnaltani kadottaa, mutta en tätä ystävääni."

Ystävättäret keskustelevat, muistelevat ja sopeutuvat maailmaan, jossa ei sodita, ei jouduta vankilaan tai evakkoon, ei eletä jatkuvassa pelossa tai köyhyydessä. On liikuttavaa seurata, miten vapaus menneisyyden ikeistä ja moderni aika alkaa pikku hiljaa näkyä naisten elämässä: voi ostaa jäätelöä, kun huvittaa, ilman sen kummempaa syytä! Voi pukeutua, miten haluaa - mukavasti, ei puristavasti! Voi käyttää kodinkoneita ja asua valmiiksi lämmitetyssä talossa! Tosin Annaa pohdituttaa, mistä nainen sitten saa omaa rauhallista ajatteluaikaa, kun ei tarvitse mennä pyykille tai puita pilkkomaan. Kähkösen henkilöt ovat eläviä ja todellisia niin, ettei lukija lukiessaan muista lukevansa fiktiota, vaan elää mukana.

"Mummot ovat säästäväisiä ja kauniita ja kesäisiä, mutta ihan erilaisia keskenänsä", miettii torikahvilassa pikkuvanha Hilla, joka laitetaan pioneerien kesäleirille, vastentahtoisesti, mutta mummot tiesivät taas parhaiten.

"Aikuisille tulee aina paha mieli, jos niille sanoo miltä itsestä tuntuu. Minä kaiket ajat koetan miettiä, mitä voi puhua, mutta aina tulee suusta joku mikä pilaa kaiken. Minä kärkyn aina, että olisin aikuisten kasvopuolella ja heillä olisi minuun päin iloinen naama. Se on niin kuin auringossa oloa. Koetan olla niin että aina paistaisi."

Lähiöt ovat tulleet Kuopioon. Anna asuu Lohkaremäellä, jossa asui aikoinaan myös tätini, siellä juoksentelin lapsiporukoissa mukana, Hillan kanssa samoilla pihoilla. Anna ei viihdy, hän viettää mieluummin aikaa Rönön saaren keltaisella mökillä, jonka Helvi omistaa.

Saamme tietää muutaman salaisuuden, kuten sen, miten Ida sai poikansa, Hillan isän. Menneet tapahtumat ja haavat eivät katoa, mutta arpeutuvat, tuntuu kirja sanovan. Ja eteenpäin menon henki on vahva, uusien sukupolvien myötä. Lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, kaukaisempia kuin heidän lapsensa, syistä, joihin hennosti viitataan. Lapsenlapsiin kilpistyvät toiveet ja tulevaisuus, josta naiset tietävät, etteivät sitä itse enää ole näkemässä. Mutta niin kauan kuin ovat, tehdään kaikki mahdollinen, jotta pienillä olisi parempi elämä kuin itsellä on ollut.

"Minä tulisi illalla sitten sinun luo", sanoo lapsi ja painaa päänsä minun rintaani vasten. Hän oli minun jo imeväisestä saakka, nyt hänen raajansa ovat pitkät, yhä hän on minulle rakas, minä suojelen häntä niin kauan kuin elämää minussa riittää. - Tule tule, minä sanon. - Tule viieks ranatan niin haen sinut venneellä. Ja kuule, jutellaan sitten myös matkasta. Jos sinä haluaisit lähtee. Minä ja Helvi ja Sole ja sinä. Mustallemerelle."

Yhä vahvemmin - ikääntymisen myötä? - Kuopio-sarjan lukemisessa vaikuttaa alun perusteiden lisäksi oma historiani ja lapsuuteni Kuopion kupeessa. Muistoruohossa eletään aikaa, josta tunnistan mainittuja paikkoja ja tapahtumia. Ja henkistä mielenmaisemaa, joka tulee lähelle ja suorastaan sisään. Itkin, ehkä mummojeni muistoa, ehkä omiani, ehkä lapsenlapsien tuoman koskettavuuden takia. Kirja sohaisee jotain, jota en tiennyt olevan olemassa sohaistavaksi. Kähkönen sanoittaa viisaasti ja sydämeenkäyvästi asioita, joita ei ole ennen sanoitettu. Onko kirja "hyvä"? Lienen jo jäävi sanomaan. Kannattaa lukea ja todeta itse.

Kenelle: Sukupolvia miettiville, suomalaisuudesta kiinnostuneille, sukusaagan ystäville, naisten tarinoista uteliaille, Kuopion ja muun maaseudun kasvateille.

Muualla: Kähkönen on tunteiden tulkki, sanoo Tuijata.

Lue myös: Tankkien kesä, kirjamessujen 2016 lukupiiri. Helsingin kirjamessuilla 2019 on 7 lukupiiriä, joiden tiedot näet messujen sivuilta.

Sain kirjan lukukappaleen kustantajalta. Tankkien kesä -kirjaa edelsi Hietakehto.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olen käynyt.

Miklu: Paras kirja ikinä

Tubettaja Miklu on kuulemma suosittu. Ainakin Turun kirjamessuilla häntä kuunteli iso joukko ihmisiä, jotka ehkä laillani kuulivat kaksikymppisestä kaverista ensi kertaa. Mutta kun kysyn kummitytöltä, 15 v, hän tunnistaa heti! Tyrkkään kirjan nenän eteen ja tivaan, mitä mieltä kirjasta?

"Kirja on hyvä, mutta siinä ei ole paljon tekstiä. Esimerkiksi 10 sivua on vain yksi sana per sivu. Mutta on siinä ihan tekstiäkin, sivuja on 77. Helppo lukea, mutta olisi saanut olla pitempikin!"

Aha. Nuoriso siis toivoo kirjalta enemmän tekstiä. Toisaalta, nuoriso katsoo mieluummin videoita kuin lukee. Joten suhtaudun hieman epäillen. Mutta hei, on helppoa lukea sana per sivu, ja silti voi sanoa lukeneensa 10 sivua! Ja se on oikeasti hieno juttu niille, jotka eivät paljon lue.

Kirjassa Miklu kertoo elämästään ja veljensä Ronin (tubettaja Roni Bäck) lapsuudesta ja arjesta. Nuori mies höpöttää kaikenlaista, noloista jutuista ja unista ja kättelyistä. Millainen käsitys kirjasta nuorisolle jäi?

"Iloinen ja hauska. Lehmäpiirustus oli hauskin!"

Viittaa kirjan kohtaan: "Oletko koskaan miettinyt, miten ihmeessä jotkut asiat on keksitty. Otetaan esimerkiksi vaikka maito. Niin että keksikö joku vain lehmän ja sen utareet nähdessään, että hei, vedänpä tuosta tommosesta pötkylästä?"

Hyvä kysymys, mutta palataan lukukokemukseen nuorisolaisen silmin.

"Lukemiseen ei mennyt pitkä aika, ehkä 20 minuuttia." 

Niin vähän - ja voit sanoa lukeneesi yhden kirjan! Wow, nuorelle kirjan lukeneelle pisteet. Eikä ole edes vaikeaa: kummitytön mielestä kirja oli mukava lukea ja siitä tuli hyvälle tuulelle. Etenkin piirustukset olivat hänen mielestään hienoja ja hauskoja. Mutta jos en olisi kirjaa eteen tarjoillut, tuskin hän koskaan olisi kirjaa nähnytkään.

Aikuisnäkökulmasta Miklulla on myönteisiä viestejä nuorille. Kaikki unelmasi ovat toteutettavissa. Ole sellainen kuin olet, jokainen on joskus nolo, muttei se haittaa. Miklu antaa myös konkreettisia neuvoja muun muassa hyvän hygienian tärkeydestä tyttö/poikaystävän hankinnassa ja siinä, miten valehtelu ei toimi. Hän paljastaa itsestään asioita, joita YouTubessa ei ole nähty (hän sanoo videoilla näkyvän noin 1 % elämästään). Eikä hän ole kummoinenkaan piirtäjä.

"Olen todella iloinen ja innokas tyyppi, mutta kukaan ei ole aina iloinen, eikä kenenkään pitäisikään olla."

Miklu on koonnut kirjaan elämänohjeita myös kavereiltaan, vanhemmiltaan ja muilta vaikuttajiltaan. Mutta tärkeimpinä ovat hänen omat näkemyksensä. Ja ne ovat sellaisia, joita nuorisolaisten toivoisi lukevan ja noudattavan.

"Pitää vaan muistaa, että kaikella on tapana järjestyä ajan kanssa, ihan sama kuinka mahdottomalta tilanne tuntuu." 

Fraasimaista ehkä, mutta kun sen sanoo idoli ja/tai vertainen nuori, ehkä viesti menee jopa perille. Pidin kirjasta, sen valoisasta mutta realistisesta otteesta, ja voin vilpittömästi suositella esiteineille ja teineille ja heidän vanhemmilleen.

Painavin syy suositteluun on Miklun lukuhistoria: Turun kirjamessuilla hän kertoi katsoneensa kaikki leffat, sarjat ja videot, mitä löytyy, mutta kun tuli käännekohta, jossa tubetukseen ei enää löytynyt ideoita - ei mitään sanottavaa - hän löysi kirjat. Ja jäi välittömästi koukkuun. Mikään muu esitysmuoto ei kuulemma vedä vertoja kirjoille, lähellekään. Eikä sen jälkeen ole ollut ongelmaa löytää kerrottavaa. Lisään tähän vain sen ilmeisen: lukeminen kannattaa aina. Ja aikuisten tehtävä on tuoda se nuoren tietoon ja tyrkätä kirjoja nenän eteen - vaikkei itseä edes lukeminen kiinnostaisi (tiedostan kyllä, että blogia lukevat vain ihmiset, joita kiinnostaa, joten saarna tässä on turhaa.)

Kirjassa on tehtäväosuus, joka sopii nuorisolaisten ja kaikkien suoritettavaksi, löysin rantein mutta ajatuksella. Kirja on kevytversio aikuisten self-help-kirjoista, mutta ilman ideologisia rasitteita, vain hyvän mielen ja itseluottamuksen kasvattamisen (ja kirjojen lukemisen) puolesta.

Kenelle: Miklun faneille, heille jotka eivät jaksa lukea pitkiä kirjoja, teineille ja heidän vanhemmillleen, lasten lahjaideaa miettiville, ideapulasta kärsiville, rohkaisua ja valoa kaipaaville.

Muualla: Amma kuunteli lastensa kanssa Miklun itsensä lukeman äänikirjan: How sweet success it was! Miklu on Helsingin kirjamessuilla, jossa hänet voi tavata torstaina 24.10. Kallio-lavalla klo 11.30.

Miklu: Paras kirja ikinä. Otava 2019.

Mall of Tripla ja kirjat

Siviilityössäni pääsin näkemään läheltä Pohjoismaiden suurimman kauppakeskuksen (liikkeiden määrällä mitattuna, niitä on noin 250) rakentamista, valmistumista ja avajaisia Helsingin Pasilaan.

Avaustungoksessa en varsinaisesti kauppoja vielä suuremmin kiertänyt, mutta yleisvaikutelma on myönteinen: väljää ja valoisaa, arkkitehtuuri selkeää ja mukavasti yllättävää. Lähijunaa käyttävänä olen erityisen iloinen uudesta tyylikkäästä asemasta ja siitä, että väliaikaisista jyrkistä portaista vihdoin päästään eroon.

Parin bloggarikollegan kanssa tarkistimme välittömästi Triplan kirjatarjonnan. Liikkeitä löytyi kaksi. Suomalainen kirjakauppa on paikalla, totta kai, strategiansa mukaisesti, jonka olen ymmärtänyt painottavan hyvää sijaintia, esimerkiksi juuri asemien yhteydessä. Kauppa ei ole suurensuuri eikä valikoima kattava, vaan juuri tuollainen "assamyymälä"; se tarjoaa pistäytymispaikan, kun reissun päällä haluaa nopeasti napata jotain luettavaa. Viereen avautuu myös hotelli, josta saattaisi junamatkustajien ja kauppakeskuksessa shoppailevien lisäksi piipahtaa lukuhaluisia. Tarjolla on uusimpia kirjoja ja pokkareita, silmämääräisesti arvioituna vain alle puolet kauppatilasta on kirjoja. Mutta ne ovat onneksi heti ovella. Neljäs kerros eli asemakerros.

Toinen liike on uudenlainen kirjamyynnin edustaja, Bookbar. Yrittäjä, kirjailija Leena Mäkijärvi kertoo valitsevansa kirjat siten, että niistä löytyisi luettavaa kaikille, rekkamiehistä rakentajiin - ei siis vain kirjojen suurkuluttajille tai uutuuksien etsijöille. Alkuvalikoima vaikuttikin kovin miehiseltä, riistakeittokirjoista Kansa taisteli -opuksiin. Mutta tarkoitus on laajentaa valikoimaa, etenkin lastenkirjoihin, Mäkijärven itse kirjoittamiin.

Hän aikoo noudattaa luovuutta myös hinnoittelussa. Esimerkkinä hän mainitsi, että kirjan hinta voisi olla sama kuin kirjan ostoaika: jos tulet kauppaan klo 9, kirja saattaa maksaa 9 euroa. Tarkoitus on myös käyttää myynnissä robotiikkaa - paikalla oli myös VTT:n teknologia-asiantuntija - jolloin kauppa olisi mahdollista pitää auki vaikka vuorokauden ympäri. Robotti rahastaisi! Jännittävää nähdä, mitä tästä kehittyy. Boobar löytyy asemakerroksesta (4. kerros) keskipaikkeilta, toisen R-kioskin vierestä.

Tapasin Bookbarissa muuten tutun henkilön mökkipaikkakunnaltani Mäntyharjusta. Salmelan johtajan Tuomas Hoikkalan kanssa piti ottaa ihan yhteiskuva. Ja kuva Riku Niemestä bändeineen sekä muuta avajaishumua. Kuvat osin omiani ja yleiskuvat YIT:n (Akifoto/Aki Rask).

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kirjoittaja sai muistikirjan lahjaksi lapsenlapseltaan Sohvilta ja käytti sitä kehotuksen mukaan kirjaamalla ajatuksiaan ikävän lieventämiseksi.

Aforismimaiset ajatukset pyörivät ikävöinnin lisäksi perheessä, vanhuudessa, kuolemassa. Hän sanoo opettelevansa vanhuutta.

"Miten kovaa onkaan yksin vanhana! Yksinäisyydessä olisi jo tarpeeksi kestämistä. Vanhuudessa niin ikään. Mutta ne tulevat yhdessä, yhtaikaa. Kun ei enää jaksaisi mitään."

Erityisesti vahva yksinäisyyden kokemus särkee sydäntä, samoin sodan haavat, joista ei pääse eroon koskaan - ne ovat jo tehneet tekosensa, hyvässä ja pahassa. Eikä se avohaava, josta hän sanoo kirjoittamisen kumpuavan, vaikuta umpeutuvan, kuten kirjan olemassaolo osoittaa.

Toisaalta, hän keksii jotain hyvääkin vanhenemisesta, vaikka sanoo sitä järkyttäväksi kokemukseksi (ja tiedämme, mikä on vanhemisen vaihtoehto). Mutta on siinä hänen mielestään jotain harrasta. Elämänviisaus kasvaa. Ja: "Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on!"  

Hän puhuu myös onnesta ja rakkaudesta.

"Rakkaussuru on suurimpia suruja mitä on. Mutta se menee ohi, vaikkei siltä tunnu. Jollet ole kokenut hylätyksi tulemisen tuskaa, ei tiedä elämästä juuri mitään, mutta senkin unohtaa, kun aika kasvaa väliin. Jonakin päivänä on siitä vapaa - ja altis uusille suruille."

Ja ihmisluonnosta, yleensä luonnosta, tulevaisuudesta. Elämästä.

"... tämä jatkuva kietoutumisemme pahaan, vaikka olemme tiedostavia ja vastuumme tuntevia olentoja, se on suunnaton arvoitus ja haaste, johon meidän tulisi paneutua kaikin voimin - että jättäisimme jälkeemme paremman maapallon, elämisen arvoisen elämänmahdollisuuden kaikille niille jälkipolville ja lajeille jotka toivon mukaan jatkavat täällä elämää sen jälkeen, kun me olemme poistuneet."

"Jokainen meistä luo elämän kudosta - sen tulisi olla kaunista, ainakin miellyttävää, mieluiten ihmeellistä, mutta aina korkeasti moraalista ja syvästi ja aidosti luontoa kunnioittavaa, suojelevaa ja puolustavaa, jos niin on tarpeen."

Eikä kirja vain valita tai ohjeista, vaan tekee oivaltavia havaintoja huumoria unohtamatta.

"Minä elän muuten normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen."

Elämänviisaita ajatuksia, joissa on enemmän kuin päältä katsoen näyttää, kokonainen elämänkaari.

Kenelle: Vanhenemista pohtiville, viisautta etsiville, vanhoille ja heidän nuorille läheisilleen.

Muualla: Nanna kiinnostui kirjan myötä kirjailijan muustakin tuotannosta. Ja hyvänen aika, on ilmestynyt myös jo Punainen muistikirja! 

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja. WSOY 2019. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Kirsti Ellilä: Lepra

Kirja kosketti minua. Eikä se ole aiheen, oriveteläisen leprasairaalan, ei sairauskuvauksen eikä edes
Suomen historian tai Diakonissalaitoksen toiminnan kiinnostavuuden ansiota. Vaan sen, että Ellilä onnistuu kokoamaan nämä kaikki kiinnostavat asiat houkuttavasti, lukijaystävällisesti ja vaikuttavasti yksiin kansiin lämpimällä, sydämeen käyvällä ja ajankohtaisella tavalla.

Sisar Matilda on diakonissa, kuten myös hänen idolinsa, isosiskonsa Helmi. Helmi johtaa leprasairaalaa, kunnes uupuu, ja Matilda kutsutaan hätiin, sairaalan johtajaksi. Onhan hänellä vankka tausta osaajana, punavankien hoitosairaala viimeisimpänä.

"Valoja kohti taapertaessaan hän pohdiskeli, että kantamuksia oli ihmisellä niin monenlaisia. Matkatavaroiden lisäksi sitä joutui kantamaan ruumiinsa, sielunsa ja henkensä. Kaikki muistonsa ja tulevaisuuden huolet. Usein tuntui, että sielu oli raskain taakka, se säilöi itseensä kaikki elämän kokemukset. Mutta niin oli hänelle aikojen alussa luvattu, että diakonissan ies olisi kevyt."

Matildan valoisuus ja usko ovat hämmästyttäviä. Ne laskevat lukijan puolustuksen alta aikayksikön. Hän ei ole haihattelija, vaan käytännön ihminen, kuten diakonissat ilmeisesti yleensä: he joutuivat hoitamaan vakavimmin sairaita, kohtaamaan yhteiskunnan karmeimpia tilanteita niiden seurausten kautta ja tekemään käytännön hoitotyötä ja taloudenpitoa, mutta ovat myös johtajia ja organisaattoreita, hengen luojia ja suunnannäyttäjiä. Hengellisiä, toki, mutta ei-uskonnollinenkin voi vain ihailla tuota työmäärää, omistautumista ja tavoitteellisuutta. Nykyään työelämässä puhutaan yrittäjyydestä, tiimihengestä, arvoista - diakonissoilla ne vaikuttavat olevan kohdillaan ilman hienoja termejä. Ellilän kuvauksen mukaiset naiset olisivat nyt yritysten johtopaikoilla!

Leprasairaalan elämä on kammottavaa, taudinkuva lohduton. Kirja kertoo ajasta, jolloin tautia ei vielä ole taltutettu, mutta se tapahtui pian näiden tapahtumien jälkeen. Kiitos lääketieteilijät! Matilda ei valita olosuhteita, vaan toimii rajoissa, mitkä on annettu, mistä hänelle suuri kunnioitus. Silti hän ei koskaan jousta pääperiaatteestaan, elämän kunnioituksesta, kurjimpienkaan kohdalla, vaikka houkutuksia on ja työ käy rankaksi.

"Ehkä ihmisen kaipaus loi Jumalan eikä toisin päin, kuten tohtori Alho sanoo. Hoitajatar Siiri on valoisa ja iloinen ilman diakonissavihkimystä. Ehkä minäkin voisin paremmin, jos jättäisin taakseni Diakonissalaitoksen."

Helmin kohtalo on kiinnostava, inhimillinen. Samoin sairaalan vaikean potilaan, Aunen, jonka kanssa Matildalla on suuria haasteita.

"Matilda ei ollut itsekään kuusta kotoisin, hän tiesi, millaista ihmisen elämä on. Sama voima, joka liikuttaa planeettoja ja saa vuorovedet hyökymään rannoille, vaikutti ihmisessä, niin hänessä kuin Aunessakin. Elämä oli huomaamatonta kulkeutumista kosmisten virtojen rytmissä. Mutta ihmisen tehtävä oli uida vastavirtaan, vain kuolleet ajautuivat vastaan hangoittelematta virtausten mukana. - Ymmärrätkös sinä, Aune, miksi se semmoinen asia on täällä sairaalassa kielletty? Matilda kysyi."

Tärkeä rooli kirjassa on myös sairaalan lääkäri Alholla, jolla on omat haasteensa ja selviytymiskeinonsa. Kaiken kaikkiaan sairaalan yhteisö on uskottava, omanlaisensa.

"- Milloin moralisointi on ketään auttanut, tohtori Alho huomautti. Tässä he olivat jyrkästi eri kannalla. Tohtori Alho luotti lääkkeisiin ja rokotteisiin, ja hyviä ne olivat Matildankin mielestä, mutta ihmiskunnan pahimpia vitsauksia piti silti vastustaa ennen kaikkea puhtaudella ja elämän kaikkinaisella järjestyksellä ja ryhdikkyydellä." 

Kirjassa on monia ulottuvuuksia: ihmisen hengellisyys ja oma asenne, sairaus ja lääketiede, sisaruussuhde, josta saamme lukea kirjeinä Helmin ja Matildan välillä. Ajankuva, totta kai, ja ajan käsitykset siitä, kuka on sairas ja miten hoidetaan. Ja ajankohtaisuus: ei voi välttää yhteyskohtaa tähän päivään, kun jätämme vanhuksia ja sairaita puutteelliselle hoidolle. Kuka saa hoitoa ja kuka ei? Oletammeko edelleen terveydenhuoltohenkilöstön olevan Matildan kaltaisia enkelimäisiä hyväntekijöitä, vai pitäisikö myös heidän saada kunnon korvaus työstään? Mitä pidämme tärkeänä?

Hieno, tunnelmallinen ja koskettava tarina, joka tuo esiin paitsi historian draamaa ja suomalaisuuden taustaa, myös yleisinhimillisyyttä ja ihmisyyttä, joita tämä aika kaipaa. Ehkä ne eivät katoa vaikeinakaan aikoina, vaan kirkastuvat, on kirjan viesti, tulkintani ja toiveeni mukaan. Ja vaikeimmatkin ongelmat ovat ratkaistavissa, ajallaan. Mutta se edellyttää sitä, että ihmisiin pitää luottaa, tuntuu kirjailija sanovan. Ja hänen sanomaansa vahvistaa yllättävä henkilö, joka ilmestyy kirjan loppupuolella. Mutta ilman romantisointia - ei kirjakaan imelyyttä tyrkytä, kunhan kertoo tilanteen, jos ihan loppuosaa ei lasketa, missä hienoisesti imellettiin - nykypäivänä hoito ei voi nojata hyväntekeväisyyteen, vaan meillä on oltava muita keinoja heikoista huolehtimiseen. Matildan kaltaisia ihmisiä tarvitaan silti, ihan jokaisen arjessa. Ja arvelen, että sinä tunnet ainakin yhden Matildan, ehkä jopa olet sellainen itse. Kunnioitus matildoille!

Takakannen mukaan kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kertoo muuten kirjasta hyvää, etten edes miettinyt tekstin toimivuutta, sukelsin vain mukaan ja aiheeseen. Toimii siis, kuten ammattikirjoittajalta odottaakin, komeasti.

Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953.

Kenelle: Vakavasti sairaille ja heidän läheisilleen, Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille, liikuttavan mutta käytännönläheisen ystäville, yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiville, terveydenhuoltoalan päättäjille ja tekijöille, hyvään uskoville.

Muualla: Kirsin kirjanurkan Kirsi sanoo kirjan olevan arvoituksellinen ja koskettava ja aihepiiriltään mielenkiintoinen. Tuijata sanoo kerronnan kiehtovuudesta: Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa.

Kirsti Ellilä: Lepra. Arktinen Banaani 2019. Kansi Taivo Org, taitto Kimmo Mustonen.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Kirja vie lukijan kummalliseen, vainoharhaiseen maailmaan, Neuvostoliiton ja koko itäblokin jälkeiseen, jossa pätevät aivan toiset säännöt kuin länsimaissa. Pelottavaksi sen tekee se, että tekstissä on vahva todentuntu; kun yhdistää omat taviksenhatarat, uutisointiin perustuvat tietonsa tarinaan, herää epämiellyttävä ajatus siitä, että totuus voi silti olla tarua ihmeellisempää.

Tallinnassa syntynyt, Ukrainaan vastentahtoisesti perheensä mukana muuttanut Olenka kasvaa tuossa oudossa ympäristössä, jossa pääelinkeinot ovat täältä katsoen pelkkää rikollisuutta. Ei lapsi sitä tajua, kun ei muusta tiedä. Olenkasta kasvaa pyrkyri, keinottelija, pelon ja varmistelun varjossa elävä aikuinen, jonka yritykset länsimaistua - kuten karkaaminen malliksi Pariisiin - kilpistyvät tietämättömyyteen ja silkkaan elossapysymistaisteluun.

"Minä en antaisi isän pilata sitä mitä meillä oli. En suostuisi siihen. Enkä voisi sallia hermojeni pettävän, jos aioin selvittää tämän sotkun."

Tytöllä on lahjoja, ulkonäön lisäksi hän osaa organisoida, suunnitella ja toimia tavoitteellisesti. Siitä häntä voi ihailla, mutta enemmän tunnen sääliä. Mihin hän olisi yltänyt pohjoismaisessa ennalta-arvattavassa, lakeja ja avoimuutta korostavassa yhteiskunnassa tai perheessä, joka olisi elänyt vakaata, meidän katsannossamme normielämää? Emme voi tietää. Olenka menestyy munasolujen myyntibisneksessä. Hänestä tulee kiho alallaan, hän osaa etsiä sopivia tyttöjä, pärjää asiakkaiden kanssa, hallitsee bisneksen lainalaisuudet ja ympäristönsä ääneen lausumattomat säännöt.

Mutta ei tietenkään ilmaiseksi. Olenka ei pääse eroon taustastaan, ei vanhempiensa tekemisistä, ja sotkeutuu hämäriin kuvioihin yhä tiukemmin, kunnes lukijaa alkaa todella pelottaa hänen puolestaan. Vaikkei päähenkilö ole sympaattinen ja samastuttava, kasvava tieto hänestä saa aikaan jonkinlaisen myötäelämisen ja laiskan toivon siitä, että hänelle kävisi hyvin. Empatia, päivän muotitermi ja riesa, nostaa päätään!

Olenka ei ehkä tunne termiä, mutta hän osaa hyödyntää tunnetta taitavasti, eikä välttämättä hyvään. Lasta haluavat varakkaat ovat otollinen kohde, ja liiketoimet luistavat. Munasoluja luovuttavat tytöt saavat rahaa ja ylellisyyksiä, joista he muuten voisivat vain haaveilla. Hyväntekijäksi Olenkaa ei silti voi sanoa. Onnellisesta ihmisestä puhumattakaan.

Jaarittelen Olenkasta, kun pitäisi kertoa juurisyistä. Mikä johti hänet ja hänen perheensä siihen asemaan, jossa he ovat nyt?

"Uuden vallan edustajat olivat ottaneet kopankat haltuunsa ja tekivät niillä rahaa. Äitini kiitteli Pyhää Jumalansynnyttäjää siitä, etteivät isovanhempani enää olleet näkemässä hävitystä, ahneutta ja ryöstelyä. Asia korpesi äitiä, ei minua. ... Seitsemänkymmentäviisi prosenttia Venäjän kansalaisista kannatti sotaa Ukrainaa vastaan. Lukujen suuruus ja sotilassaappaiden määrä iskeytyi tajuntaani voimalla, joka sai korvani soimaan. Sitä ei voinut ohittaa olankohautuksella tai haukkumalla vastapuolta vatnikeiksi, Putinia orjallisesti seuraaviksi typeryksiksi. He ihan oikeasti halusivat tappaa meidät."

Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo välillä Olenkan taustaa Ukrainassa, välillä nykyhetkeä Helsingissä. Miksi hän istuu päivittäin etelähelsinkiläisessä koirapuistossa? Löytääkö hän rauhan, pysyykö edes hengissä? Mikä rooli on Japanilaisella, jolle hän kirjassa puhuu?

"Lähestyin hiipien penkkiä, jolla joku perheestä usein istui. Asettauduin sille varoen kuin sen pienat olisivat lasia, katselin maisemaa, heidän maisemaansa, ja kuvittelin, millaista heidän elämänsä oli maassa, jossa koirille oli omat puistonsa, paremmin hoidetut kuin ihmisille suunnatut virkistysalueet Ukrainassa."

Trillerimäistä tarinaa ei ole helppo lukea sisältönsä puolesta - tekstin taitavuuden takia kyllä, samoin kuin Puhdistus aikanaan. Helppoutta tai lämmintä katsantoa ei Oksaselta odottanutkaan. Ihailen rohkeutta nostaa kipeitä asioita ja valottaa naapuriemme yhteiskuntia, tuoda julki asioita, joista vaietaan, tutustuttaa vieraaseen kulttuuriin. Vaikka kyse on romaanista, en epäile hetkeäkään, etteikö takana olisi tosipohjaa ja tutkittua tietoa. Jännitys nousee hitaasti mutta tehokkaasti, ja sain käskeä itseäni olemaan kurkkimatta viimeisiä sivuja kesken kaiken (en kurkkinut!).

Muuten, ruokaharrastajille on täkyjä, niin paljon tarinassa syödään paikallisruokia: kirjailija on hyvin kiinnostunut ruuanlaitosta. Ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä kiinnostuneille sitäkin enemmän kertomusta sekasortoisesta, rahan ja fyysisen vallan jyräämästä maasta, mutta myös Ukrainan perinteistä. Sekä kiitosta suomalaisesta yhteiskunnasta vertauskohtana Ukrainan nykyisyyteen.

Näen yhtäläisyyksiä Normaan - naisten hyväksikäyttö ja rahan valta - mutta enemmän Puhdistukseen. Oikeastaan Puhdistus ja tämä sekä Kun kyyhkyset katosivat luovat ihan oman genrensä; psykologisen piinaavan jännärin, jossa pääosassa ovat yhteiskunta ja historia. Kylmäävä, jysäyttävä, hiljentävä romaani. Ehdottomasti ei hauska, lämmin, viihdyttävä eikä hyvän mielen kirja.

Kenelle: Ahdistavaa kestäville, silmiä sulkemattomille, tietämystään kasvattaville, yhden menestyneimmän suomalaisen kirjailijan tuotannosta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Kirjasähkökäyrän Maille tuli Puhdistus mieleen. Hän sanoo Oksasen kirjoittaneen hyytävän jännittävän tarinan hedelmöitysbisneksestä ja naisesta, joka yritti pysytellä hengissä.

Muita Sofi Oksasesta blogattuja:
- Kun kyyhkyset katosivat.
- Kuhinaa Frankfurtin kirjamessuilla 2010 ja samassa paikassa 2014
- Yläkerran nainen
- Norma
- 2000-luvun parhaat romaanit


Sofi Oksanen: Koirapuisto. Silberfeldt Oy ja Like 2019. Sain kirjan kustantajalta. 

Turun kirjamessut, päivä 2

Kirkas aurinkoinen päivä Turussa 5.10.2019. Ohjelmassa oli heti aamusta Minna Canth -keskustelu sekä teatteri- ja kulttuuribloggaajien paneeli, joista kumpaankaan en ehtinyt, sillä kirjabloggarit oli kutsuttu tapaamaan messujen ohjelmajohtajaa ja tiedottajaa aamukahvimerkeissä. Hieno ele messuilta ja kiitos bloggarien työn arvostuksesta kirjojen näkyvyyden puolesta, jota meille painotettiin. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä tunnustus todella lämmittää - ehkä ei ole turhaa tämä raapustelu.

Samasta syystä meni ohi Keltaisen kirjaston 75 vuotta -ohjelma, jossa keskusteltiin laadukkaan käännöskirjallisuuden merkityksestä, tärkeä aihe tämäkin. Ja pian on vihdoin Nobel-jaon aika: kun yksi vuosi jäi välistä, tänä vuonna palkinnon saa kaksi kirjailijaa! Jännittävää! Nobel-palkinnoista on tehnyt kirjan Räjähdemiehen perintö Sanna Nyqvist, tähän pitää tutustua.

Mutta ehdin kuulemaan Mikko Rimmisen uutuuskirjan esittelyä. Jos se näyttää siltä kertoo herra Lyystä, joka joutuu kuohuttavien tapahtumien pyörteeseen, jota hän ei pysty hallitsemaan "kykenemättömyyttään naapurustokommunikointiin", kertoi Rimminen. Kommunikoinnin vaikeudesta Rimminen on ennenkin kirjoittanut ansiokkaasti ja asettanut henkilönsä mahdottomiin tilanteisiin. Ajatus jotenkin resonoi someaikaan.

"Pahinta mitä herra Lyylle voi tapahtua on, että naapurit pyytävät häntä boolivastaavaksi talon auringonpimennysjuhliin."

Lastenosastolla pyöri paljon teatteria, ja ohikulkijana näytti hienolta nuorten esiintyjien tekeminen, mutta melkein enemmän viihdytti yleisö: niin täpinöissään ja täysillä mukana! (Tästä tulee kertomaan lisää mm. Ja kaikkea muuta -blogi, jonka pitäjä vietti päivän messuilla poikansa kanssa.)

Messujen teema oli teatteri, maateemoista on luovuttu (ensi vuonna musiikki, sen jälkeen kuvataide). Teatteri on luonteva jatko kirjaan ja tekstiin, ja sama yleisö kuluttaa paljon molempia. Sen kunniaksi kuuntelin konkariteatterinjohtajien keskustelun merkittävimmistä ilmiöistä 50 vuoden aikana. Maarit Pyökäri, Esko Roine ja Asko Sarkola omaavat pitkän katsantokulman alaan, jossa suuri muutos tapahtui heidän mukaansa 1960-70-luvuilla, kun politisoituminen valtasi teatterin. Niin pitkälle, että  työntekijät eivät voineet keskustella keskenään tai edes istua samassa kahvilan pöydässä, jos edustivat eri liikkeitä, joita silloin syntyi. Ja joista monet nykyteatterit, kuten Kom tai Ryhmis, kumpusivat. Setä Roine kertoi muistojaan, jotka kieltämättä vaikuttavat senaikaisilta, Maarit Pyökäri totesi, että puhenäytelmä pitää kutinsa ja että tekstien taso on noussut.

Uusia teatteriammatteja on syntynyt mm. videon ja somen myötä ja monimuotoisuus on kasvanut, kun osaksi ovat tulleet uudet esitystavat, kuten tanssi ja sirkus. Yhteisesti mainittiin se, että teatterin harrastuneisuus on Suomessa hämmästyttävän suurta. Teattereissa käy enemmän väkeä kuin lätkämatseissa! Kesäteatteri, perin suomalainen ilmiö, on voimissaan, sillä me haluamme kesällä olla ulkona (sisänäytökset eivät kesäisin vedä eikä niitä siksi ole). Yksi suosion syy on Pyökärin mukaan se, ettei teatteri ole liian akateemista ja vaikeaa, vaan siihen on helppo mennä. Ja monella on kokemusta näyttelemisestä, harrastusryhmien, tai jos ei itsen niin kaverin tai perheenjäsenen kautta, kuten Pauliina Rauhala totesi toisessa keskustelussa, jossa hän ja Anni Kytömäki kertoivat kirjan muuntumisesta näyttämölle. Kuten olemme kirja- ja lätkäkansaa, olemme myös ehdottomasti teatterikansaa! 

Tänään ajattelin panostaa kansainvälisyyteen, sillä ulkomaisten kirjailijoiden tapaaminen on vielä harvinaisempaa herkkua kuin kotimaisten. Jonas Hassen Khemirin uutuus, Isän säännöt, kertoo nuoresta isästä ruotsalaisessa lähiössä. Kuulimme näytteitä kirjailijan lukemana (ruotsiksi), ja niiden perusteella peukutan jo nyt. Pidin paljon hänen edellisestä kirjastaan Kaikki se mitä en muista.

Ruth Ware on kotoisin Brightonista, ja hänen keskusteluaan Antti Kasperin kanssa oli anglofiliaan taipuvaisen ilo kuunnella; niin kaunista englannin kieltä! Ware kirjoittaa psykologisia rikostrillereitä, ei dekkareita, kuten moni luulee. Tarinassa ei roisku veri, vaikka rikos tapahtuu: kirjailija keskittyy tavallisen naisen elämään, jossa tapahtuu jotain odottamatonta, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Waren välitön esiintyminen vaikutti. Kuvittelin lavalle nousevan kopean viimeisen päälle laitetun ylhäisen tähden (ruotsalaisten dekkaristien vaikutusta?), mutta paikalla oli lämmin perheenäitimäinen, terävä, jalat maassa oleva nainen. Jonka kirjoja on myyty nelisen miljoonaa kappaletta, mutta kuulemma hän ei elä staran elämää, vaan tekee kotitöitä ja epäonnistuu lastensa käskyttämisessä, kuten kuka tahansa.

Uransa huippuhetkeksi hän kertoi kustantajansa puhelinsoiton, jossa ensin pyydettiin istumaan alas. Ja sitten: kirjasi on noussut NY Timesin best sellers -listalle (linkki tämänhetkiseen). Silloin Warea huippasi ja piti hengitellä huolella. Nyt ei tarvitsisi enää yrittää löytää kirjoitusaikaa päivätyön ja perheen lisäksi! Kirja oli Synkän metsän siimeksessä, ja täytyy muuten todeta, että olen tainnut lukea kaikki sen jälkeenkin ilmestyneet, vaikken ole blogannut. Ne ovat niin mainiota aivolepoa, jotka lukee sutjakasti mutta unohtaa saman tien - siinä hänen suosionsa salaisuus?

Tapasin venezuelalaisen Karina Sainz Borgon, jonka kirjaa Caracasissa on vielä yö olen jo hypistellyt, lukematta vielä. Se kertoo maasta "kaaoksen partaalla" (lainaus takakannesta) ja naisesta, joka pakenee. Myös tämä kirjailija oli välitön ja puhelias tavattava, ikään kuin olisi aidosti kiinnostunut blogistani (heh.) Ei voi kuin ihailla, miten ammattilaiset hommansa hoitavat!

Bloggarit olivat hyvin edustettuina paitsi osallistujina myös ohjelmassa. Kia Raevaara ja hänen lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevä bloginsa Luetaanko tämä osallistui paneelin, jossa keskusteltiin lastenkirjojen (arvioiden) näkyvyydestä. Liian vähän tai ei lainkaan! Eli sama kuin aikuistenkin kirjoilla, suurimmalla osalla. Kia on saanut paljon palautetta ja kiitosta muun muassa opettajilta ja muilta kasvatusalan ammattilaisia. Ja ansiosta. Tärkeää työtä lukemisen näkyvyyden ja tietoisuuden eteen. 

Kohutun Tervo-Loiri-kaksikon jätin suosiolla väliin valtaisan ruuhkan vuoksi, alkoi ahdistaa. Mutta jos pitäisi sanoa, kuka veti kaikista eniten messuväkeä, se on Heli Laaksonen, jonka jokaisessa esiintymisessä oli hurja tungos. Eikä syyttä, niin valovoimainen ja hieno esiintyjä hän on, tuotannostaan nyt puhumattakaan. Ja on vähän kotikenttäetuakin tietysti. Hän on näitä taiteilijoita, joiden lumo ja lahjakkuus säteilevät moneen suuntaan. Tältä se näytti:

Heli on myös ollut mukana Lauri Tähkän Äärillä-kirjan teossa "olkapään takana", ja heidän keskustelunsa vaikutti välittömältä eikä ohjelmalliselta, onnistuin kuulemaan osan. Mutta sitten onnistuin nappiin:

Kadehdi vapaasti! Ja tule itse kirjamessuille, siellä tapaa ketä vain! Kaksi päivää elämyksiä tankattuani hyppäsin junaan ja kotiin, kirjakasojeni keskelle. Ja valmistautumaan Helsingin kirjamessuille, jotka alkavat 24.10. 

Sain messulipun bloggaajana Turun kirjamessuilta, kiitos! Ja juuri tätä kirjoittaessani tuli tiedote, jonka mukaan messut ovat olleet sisällöllinen ja myynnillinen menestys. Kävijöitä oli 23 559, liki tuhat esiintyjää, lähes 100 teatterialan vaikuttajaa ja liki 300 näytteilleasettajaa. "Jenni Haukio on erittäin tyytyväinen siihen, miten tapahtuman sisältöuudistus poikkitaiteellisiin teemoihin on otettu vastaan." Myyntiä on ollut mukavasti, mikä on tietysti tärkeää jatkuvuuden kannalta.

Katso Turun kirjamessujen 2019 päivä 1.

Vuoden 2018 Turun kirjamessut.

Vuoden 2017 Turun kirjamessut, osa 1 ja osa 2.