Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Olen lukenut kirjaa niin pitkään - paitsi että se on paksu, tuli kaikenlaista muuta väliin - että sen seurasta on hirveän haikea luopua. Olin niin mukana Mevlutin elämässä, lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja tunnen hänet läpikotaisin. En haluaisi kirjoittaa tätä juttua ollenkaan! Sillä se tarkoittaa, että joudun jättämään hyvästit, kun takakansi tylysti katkaisee syvällisen ystävyytemme.

Kirja on herkkua. Ihmiskuvaus, yksityiskohdat, maisemat, kaupunki - Istanbul - kuin yhtenä tarinan henkilönä. Huumori, inhimillisyys, ihmisten hölmöys ja viisaus sekä ajan muutokset ovat kansien välissä juuri sellaisessa kokoonpanossa kuin Pamukilta parhaimmillaan saattoi toivoakin.

Mevlut seurasi maalta auttamaan jo aiemmin kaupunkiin muuttanutta isäänsä elannonhankinnassa, jogurtin ja bozajuoman katukauppiaana ja koululaisena. Äiti ja siskot jäivät maaseudulle. Isä opetti pojan kauppiaan töihin, jotka tulivat pysyväksi osaksi hänen elämäänsä. Boza on jonkinlainen perinnejuoma, kuvittelen sen hieman sahdinkaltaiseksi. Sen verran saamme tietää, että sitä saa makeampana tai happamampana versiona, ja väri on keltainen. Mevlut peri isältään korennon, jonka molemmissa päissä roikkui ämpäri. Niitä hän kanniskeli ympäri tuttuja kaupunginosia, huusi perinteisen myyjähuudon boo - zaa, ja annosteli asiakkaiden haluaman määrän.

Jotenkin tuntuu kuin juoruilisin, jos alan kuvata Mevlutin henkilökohtaista elämää. Kirja on kasvutarina, perhe- ja sukupolvikuvaus sekä rakkaudenosoitus Istanbulille (tai ylipäänsä kaupunkielämälle) ja omalle kansalle. Saamme seurata pojan arkea ja ajatuksia yksityiskohtaisesti, hänen oppimistaan, kasvamistaan, ihastumisiaan ja rakastumisiaan, perheen perustamista ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Näemme maailman muuttuvan, kaupunkien kasvavan, vanhojen tapojen katoavan, mikä on osin hienoa, osin haikeaa. Nopeaan muutokseen on suomalaisen helppo samastua, vaikka Turkissa on moni asia toisin kuin meillä.

Kiinnostavaa on suomalaisena lukea turkkilaisesta elämänmenosta: miten naimakaupat junailtiin, miten bisnestä tehtiin - tosin tässä kirjaimellisesti katutasolla - miten ystäviä ja perheenjäseniä kohdeltiin. Ja miten tonttimaan hankinta tai sähkönjakelu hoidettiin! Ajallisesti liikutaan lähes nykyvuosiin 1960-luvulta. Ei siis mitään kaukaista historiaa.

Pamuk on sanonut halunneensa tehdä kirjan kerrankin kadun ihmisestä: ei varakkaasta ja koulutetusta, kuten hänellä on ollut tapana. Hän on kirjoittanut Mevlutiin paljon itseään - minä olen Mevlut, Pamuk totesi HelsinkiLitissä. Unelmoija ja kuvittelija, mutta aikaansaava, sitkeä, tunnollinen ja kiltti mies, joka pyrkii aina rauhanomaiseen ratkaisuun, periaatteistaan silti tinkimättä. Sellainen on Mevlut.

Komea, monipuolinen ja inhimillinen tarina, joka ruokkii lukijan sielua ja nostattaa monenlaisia tunteita, kuten kirja parhaimmillaan tekee. Kirjan paksuutta, alun sukupuuta tai lopun henkilöluetteloita ei tarvitse säikähtää; lukiessa niitä ei tarvitse, tarina on helppo ja hyvin selkeä seurattava - jopa yllättävän sellainen - mutta lisämateriaaleja on mukava katsella lukemisen loputtua. Ne ovat kuin lisäbonus, vielä hetki Mevlutin seurassa!

Kenelle: Tarinaan uppoutuville, maailmasta kiinnostuneille, laadukkaan luettavan etsijälle.

Muualla: Kirjaluotsi sitoi kirjajuttunsa osuvasti lehdistönvapauden päivään: onhan Pamuk saanut taistella sananvapautensa puolesta, ja tälläkin hetkellä yli 150 toimittajaa on Turkissa vangittuna. Pamuk itse totesi HelsinkiLitissä, että eteenpäin on menty: ennen hänellä oli kolme henkivartijaa, tällä hetkellä vain yksi. Lämminhenkinen, ihmisen ja ihmisyyden puolella, toteaa Mummo matkalla.

En ymmärrä, mitä tämä sivu sanoo, paitsi että samasta kirjasta on kyse, olisiko turkkilainen kirjabloggari? Bozamyyjän korento kuvassa. Täällä näyttäisi olevan bozareseptejä. Ja nuoko ovat niitä kahviherneitä, joita juoman kanssa nautitaan?

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi 2017. Suomennos Tuula Kojo.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 26 sukutarina. Tosin voisin sijoittaa sen myös kohtaan 23: käännöskirja, kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin tai kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja. Sopivia olisivat myös kohta 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit tai 49: vuoden 2017 uutuuskirja. Ja etenkin kohta 4: kirja lisää hyvinvointiasi. Ainakin minun hyvinvointiani se lisäsi, pitkän aikaa!

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Melko täydellistä kesäloma-aivolukemista tarjoilee britti Ruth Ware trillerillään. Kertoja, lontoolainen kirjailija Nora joutuu yllättäen tekemisiin opiskeluaikojen ystäviensä kanssa: hän saa kutsun Claren polttareihin, vaikkei ole tavannut tätä kymmeneen vuoteen. Ei tosin paljon muitakaan: Nora on yksinasuja- ja viihtyjä, hän vakuuttaa lukijalle.

Tyttöjen välillä tapahtui jotain, mikä aiheutti välirikon. Nyt Nora ei kuitenkaan saa luistettua tapaamisesta, vaan lähtee syrjäiseen paikkaan polttareita viettämään, toisen vanhan opiskelukaverinsa kanssa. Tunnelma alkaa lipua uhkaavan puolelle, kun he näkevät erikoisen talon metsän keskellä.

Nora toimii ärsyttävän kiltisti, vaikka polttariasetelma osoittautuu paljon rankemmaksi kuin hän odotti. Eikä hän hauskaa odottanutkaan.

Viihdyttävä kokonaisuus tarjoaa niin jännitystä, huumoria kuin ihmissuhteiden ruotimista, kuten viihdekirjan kuuluukin, pikkuisen murhaa sekaan hämmentäen. Lajia on vaikea määritellä. Dekkariksi tämä ei yllä, chick-litiksi sisältää liikaa dramatiikkaa ja trilleriksi kevyt. Olisiko tämä jonkinlainen light-cocktail? Kupliva ja helposti kulautettava kuitenkin.

Kirjan kieli - suomennos - on sutjakan luontevaa puhekieltä, mikä tekee lukemisesta vaivatonta, ja tekstin heitoista voi nautiskella päätä rasittamatta. No, ei teksti ihan täydellistä ole, mutta virkistävän ajantasaista. Kerrankin ollaan tässä päivässä eikä haikailla menneitä, kymmentä vuotta kauemmas ainakaan.

Kenelle: Vaivatonta viihdettä hakevalle, aivot vapaalle -kirjan etsijälle.

Muualla: Tunnelmasta ja imusta kiittää Rakkaudesta kirjoihin -Annika, vaikka mainitsee myös keskinkertaisuuden kehän. Voi sitä viikonloppua hullumminkin viettää, tuumii kirjan kanssa Lumiomena.

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä. Otava 2017. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Alan lämmetä dekkareille! Jos en nyt ihan murhille, niiden selvittämiselle ainakin. Dekkariviikon kunniaksi jo kolmas peräkkäin lukemani dekkari on Myllylahti-kustantamoa miehensä kanssa pyörittävän Niina Within oma teos. Se houkutti asetelmallaan: kustannustoimittamisen ja median maailmassa ollaan. Molemmat kiehtovat kirjahullua ja työkseen viestintää tekevää.

"- Älä nyt, en mä rummuttais myöskään jännityskirjojen puolesta. Onhan nyt jo vaikkapa Remesten myyntimäärä tippunut puoleen entisestään eli kyllä sielläkin kato käy, Laura yritti lohduttaa, vakkei ihan seissyt sanojensa takana. Mitä kovemmat ajat, sitä enemmän lukijat halusivat kuulla, että jollakin meni vielä huonommin. Vaikka sitten rikoksen uhrina." 

Laura, kustannustoimittaja Espoosta, saa luettavakseen käsikirjoituksen, joka vaivaa mieltä. Hän huomaa tekstissä omituisia sattumia tosielämään ja alkaa penkoa asiaa. Outoa on etenkin se, ettei hän saa käsikirjoituksen lähettäjään yhteyttä. Ja se, että joku uhkaa häntä, mutta kuka ja miksi?

Tapahtumat vievät hänet Seinäjoelle, jossa saamme tutustua Samiin, paikallislehden toimittajaan, ja hänen haasteisiinsa masentuneen vaimon, kahden lapsen ja epävarman työpaikan kanssa. Myös Sami on saanut outoja viestejä ja törmännyt asioihin, joita normielämään ei pitäisi kuulua.

"Mä tiedän, että tämä kaikki tuntuu kuulostaa varmasti epäuskottavalta ja hölmöltä, mutta mä en pääse mitenkään siitä ajatuksesta, että koko juttu liittyy minuun henkilökohtaisesti. Ja samalla jotenkin näille seuduille."

Voimansa yhdistämällä Laura ja Sami selvittävät mysteerioita, jotka ovat virkistävän arkisia ja vähäverisiä, vaikkei dekkarissa tietenkään väkivallalta vältytä. Se ei kuitenkaan nouse etualalle, vaan elämänmakuisuus, näppärä juonenkuljetus ja helppolukuisuus. Teksti koskettelee kiinnostavia ja tuttuja asioita, median murroksesta ihmisten yksinäisyyteen ja lapsuuden traumoihin sekä niiden hyväksi- tai paremminkin huonoksikäyttäjiin.
Uhka voi tulla yllättäviltä tahoilta. Viihdyin kirjan kanssa mainiosti, se tuntui kaverilliselta, kiitos luontevan kielen.

Kenelle: Kesälukemista kaipaavalle, verta välttäville, arkisuutta arvostaville.

Muualla: Kirsi kiittää kirjaa realismista, tihentyvästä tunnelmasta ja lopun sutjakkuudesta. Taiturimainen juonenkuljetus, mainitsee Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Helppolukuinen ja sutjakka, sanoo Kirja hyllyssä -Kaisa V. Page turner, sanoo Lumiomena. Mari a on lukenut kirjailijan kirjoja enemmänkin. Krista oli kirjan koelukija ja haastatteli kirjailijaa: hänen mainintansa siitä, että dekkareita luetaan kesällä, on yhä enemmän tosi, kuten uutisissa äsken kuultiin. Kirjallisia-blogissa pidettiin yhdistelmästä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon. Myllylahti 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 24: kirjassa selvitetään rikos.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Kirjailijan nimi kalskahtaa niin komeana, että jos hän ei olisi kirjailija, jonkin alan taiteilija hänen olisi oltava. Ruotsissa Persson Giolito voitti parhaan vuoden 2016 dekkarin palkinnon, ja Hesarissa kirja ylsi kesän dekkarilistauksessa ainoana viiteen tähteen (Jukka Petäjän arvio).

Oikeussalidraama kertoo Majasta, rikkaan perheen tyttärestä, joka on syytettynä vankilassa oikeuskäsittelyä odottamassa (tuleeko muillekin mieleen Pettina Gappah?). Lähes vuoden mittaisen odotuksen aikana käydään läpi Majan tuntemuksia, jotka tuossa äärimmäisen poikkeuksellisessa tilanteessa on ymmärrettävä myös poikkeuksellisiksi, koulutytön normielämästä mahdollisimman kaukaisiksi. Voimmeko edes luottaa hänen muistoihinsa?

Emme tiedä, mitä on tapahtunut ja miksi Maja on vankilassa. Koulussa on ammuskeltu. Joku on kuollut? Tapahtumat selviävät hyvin hitaasti. Liian hitaasti kärsimättömälle lukijalle: vasta parinsadan sivun jälkeen alkaa tulla faktaa, johon nojata, pienten vihjeiden ja mien uumoilujen lisäksi.

Ehkä kirjaa on kiitetty siksi, että se on väkivallan maltillisessa kuvauksessaan myönteinen poikkeus jatkuvasti raaistuneista ruotsalaisista murhatarinoista. Ehkä siksi, että se kertoo nimenomaan nuorten hyvin- tai pahoinvoinnista. Tai ehkä siksi, että se on ammattimaisesti rakennettu, kirjoitettu ja ajateltu siten, että koukutus ja jännitys kasvaa lukemisen myötä. Lukijan omalle mielikuvitukselle on jätetty tilaa.

Pohjoismaista dekkarissa raju genre on vetänyt lujaa; nyt on oltu jo vaiheessa, jossa mikään paha ei ole riittävän pahaa eikä pyhää eikä tekemiselle edes yritetä keksiä järjellisiä syitä. Olisiko Persson Gioliton suosio siinä, että nämä tapahtumat eivät ole niin mielikuvituksellisia tai äärimmäisyyttä hakevia, vaan voisivat periaatteessa tapahtua kenelle vain; sinun lapsellesi tai lapsenlapsellesi. Kun sukupolvet eivät ymmärrä toisiaan, kun nuoret eivät ymmärrä toisiaan eivätkä itseään. Kun kaikki hapuilemme oudoksi käyneessä, pelottavan arvaamattomassa maailmassa.

Tästä ajatuksesta on helppo saada kiinni ja sen myötä kirjasta, vaikka tuskastuin rakenteeseen, Majan pitkän odotuksen kuvaukseen ja tuntemusten toisteluun. Uskottavuus on koetuksella, ja on muistuteltava mieleen, että kyseessä on lähes lapsi, koululainen. Varsinainen "action" vyöryy päälle vasta aivan lopussa. Jäi vähän hölmö olo kaiken sen petaamisen jäljiltä, mutta viimeisimmästä kohtauksesta pidin. Se solmi yhteen jotain matkalla vilahdellutta mutta ajattelematta ohitettua.

Kenelle: Perusdekkareihin kyllästyneille, raakuuksien välttelijälle, väkivallan syitä miettiville.

Muualla: Kirjaa ei voi laskea käsistä, tuumii Mai. Siinä on vahva yhteiskunnallinen sanoma, huomauttaa Amma.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista. Johnny Kniga 2017. Suomennos Tarja Lipponen.

Dekkarihaaste ja viikon logo: Yöpöydän kirjat.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio

Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen hanke 12. - 18.6.2017, johon myös moni kirjabloggari osallistuu Yöpöydän kirjojen Niinan haasteella, minäkin muutamalla postauksella.

Sillä ovathan suomalaiset dekkarikansaa, ja kesä on dekkareiden aikaa. Kuopiolainen Marko Kilpi on oikea "dekkari": ammatiltaan poliisi (vaikka ihan jalkatyötä tekevä) sekä pitkän linjan dekkaristi ja dokumenttiohjaaja.

Undertaker - kuolemantuomio aloittaa sarjan, enkä nyt usko tekeväni suurta juonipaljastusta, jos rikollinen paljastuu jo alussa. Kuka on taho, joka on kuolintapauksissa kaikkein huomaamattomin? Se, jota kukaan ei edes halua noteerata, mutta joka hoitaa tilanteen niin, että poliisit voivat hoitaa oman työnsä ja omaiset muistamisensa miettimättä liikaa käytännön seikkoja? Ja ennen kaikkea: kuka pääsee mihin vain ja voi tehdä mitä vain, kenenkään huomaamatta?

Nerokkaan yksinkertainen idea, joka toimii. Kilven ammatti tuo tuntuvan lisäedun tekstintekoon: tapasin hänet Kuopiossa juuri, ja kertomukset tositilanteista ovat, no, kylmääviä. Kirjailija on paljon tekemisissä kyseisen nimikkoammatinharjoittajan kanssa, joten hänellä on autenttista tietoa. Enkä nyt tarkoita vain rikoksia, vaan vainajien käsittelyä ja muuta kuolemasta seuraavaa toimintaa.

Kirjan päähenkilö Kivi tekee työtään ammattimaisesti: mahdollisimman hienotunteisesti ja näkymättömästi. Tutustuin muuten ensi kertaa termiin "arkuttaminen". Kiven elämä on kaksijakoista. Hän hoitaa hämärähommiaan visusti hautausurakoitsijan naamionsa takana. Leena-vaimo on pappi, joka huolehtii vainajien siunauksesta ja rakastaa miestään, jonka salaisuuksista ei ole päässyt perille. Hän tietää, että Kivellä on synkkä puolensa, vaikka ei tunne sitä tarkemmin. Silti perhe-elämä toimii, työkeikoilla törmätessä nyökätään hätäisesti, ja kotona odottavat muut asiat. Kuten Noora-tytär.

Poliiseina esittäytyvät Tiina - "synnynnäinen johtohahmo, jota kaikki kuuntelevat", Nurminen "erinomainen soluttautuja ja valeostojen tekijä" sekä Saari joka "on nopealiikkeinen ja huokuu räjähtelevää energiaa." Nurmila, Jutinen ja Laakso täydentävät tiimin, joka on pääsemässä ison huumeketjun jäljille, mutta ei aivan mutkitta, kuten arvata saattaa. Diilereitä on helppo napata, pääjehuihin on vaikeampaa päästä käsiksi. Väijytys Ruotsin-laivalla käy poliiseille kalliiksi.

Tarina esittelee meille lisäksi varattoman yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, hänen Markus-veljensä ja tyttöystävänsä Marian, jonka puolesta Tuomas on valmis tekemään paljon. Ensimmäisessä osassa emme vielä saa tietää, miten paljon. Eniten minua kosketti Tuomaksen työnhakukohtaus, joka karusti ja uskottavasti kertoo, mistä syrjäytymisessä on kysymys. Tässä ajassa ollaan vahvasti, ja sen ilmiöt Kilpi työnsä kautta tuntee.

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka houkuttavat seuraamaan jatkoa. Ensimmäinen osa on esittelyjakso, johon on mahdutettu paljon, mikä näkyy välillä töksähtävänä luettelomaisuutena, aivan kuin jotain olisi suorastaan tungettu mukaan. Toisaalta, lyhyitä lauseita on helppo lukea vaikka laiturinnokassa. Näytösmäinen tyyli saattaa johtua myös siitä, että tarinan piti alunperin olla tv-sarjan käsikirjoitus. Valitettavasti suunnitelmat eivät toteutuneet. Juoni ja idea ovat kiintoisat, teksti ja ilmaisu pääosin vakuuttavaa - tästä voi kehittyä vielä vaikka mitä. Jäämme odottelemaan.

Kenelle: Poliisityöstä kiinnostuneille, arvoituksia mielessään ratkoville, pahuudesta viehättyville, jännitystä kaipaavalle.

Muualla: Kilven vähäeleinen ja jäntevä tyyli puree, toteaa Mummo matkalla. Kilpi osoittaa ammattimaisuuteensa, sanoo Kirjanvuoksi. Habanera ei pitänyt "nakuttavista" lauseista, mutta aikoo lukea sarjan jatkonkin.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio. Crime Time 2017. Kansi: Marko Kilpi (kyllä, kirjailija itse)

Lisää dekkarijuttuja löytyy ainakin blogeista, jotka Niina on listannut. Hänen käsialaansa on myös jutun aloittava blogien teemaviikkologo.

Kuulumisia Kuopiosta

Kirjabloggarien perinteinen miitti Kuopiossa sujui aurinkoisen lupsakasti. Tapasimme isolla hautausmaalla, jossa kävimme
- myös perinteen mukaan - jättämässä kukkatervehdyksen Minna Canthille.

Minnan kanssa samassa hautakummussa lepää hänen tyttärensä Elli, joka äitinsä kuoltua hoiti kauppaliikettä ja huolehti sisaruksistaan, kertoo Wiki. Minnan lapsista myös Maiju, Hanna, Jussi ja Lyyli (eli kaikki muut paitsi Pekka) on haudattu samalle hautausmaalle, samoin Minnan vanhemmat.



Jatkoimme teemaa piknillä Minnan silmien alla hänen nimikkopuistossaan. Patsaan on veistänyt Eemil Halonen. Sää suosi retkeläisiä!

Piknik-viltille itsemme ja eväämme leviteltyämme soitimme videopuhelun nilsiäläiselle kirjailijalle Antti Heikkiselle, joka ei fyysisesti päässyt irtautumaan Tuntemattoman harjoituksista. Siitä on tulossa kunnianhimoinen ja näyttävä Suomi 100 -kesän esitys Iisalmeen, Nightwish-Holopaisen musiikkeineen, pyrotekniikoineen ja aitoine tankkeineen. Dramatisoinnista vastaa Antti (joka myös näyttelee), ohjauksesta Ismo Apell. Jos asuisin lähempänä, olisin viivana paikalla, mutta menkää ihmeessä te, jotka pääsette!



Kirjat ja teatteri ovat vähintään avopari, jos eivät jopa virallisesti vihittyjä, jos minulta kysytään. Antti sanoi olevansa yhä vakuuttuneempi siitä, että teatterin ja kirjoittamisen yhdistäminen on hänen juttunsa. Määrätietoisesti uraansa ja elämäänsä rakentava mies nousi lukevan yleisön tietoisuuteen mainiolla Pihkatapillaan 2013, ja on sittemmin kirjoittanut Matkamies maan -romaanin, Juice-elämäkerran Risainen elämä, Heikki Turusen elämäkerran Turjailija ja Jaakko Tepon Suuren elämäkerran. Siinä sivussa on tullut mm. perustettua perhe.

Hengästyttävä tahti ei ole sattumaa; arvostan paitsi lahjakkuutta myös hänen tapaansa tarttua rivakasti tilaisuuksiin ja hyödyntää lahjojaan. Moniosaava mies osaa myös laulaa, minkä saimme lähes-livenä puhelimessa todistaa. Kiitos! Uteliaana odotan Antin lokakuussa ilmestyvää kirjaa Mummo, joka on "kunnianosoitus suomalaiselle maalaisnaiselle" ja perustuu hänen oman, maamme historian isot käänteet arjessa kokeneen mummonsa kokemuksiin. Muista tulevista töistä mainittakoon Einari Widgrenin, Ponssen perustajan, elämäkerta, jonka on tarkoitus valmistua viimeistään vuonna 2020.

Antti jatkoi jytistelyineen Koljonvirralla, me rentouduimme piknik-viltillä seurassamme Marja-Sisko Aalto (piknik-kuvan ponnaripää). Muistamme hänet tapauksesta, jossa Imatran seurakunta antoi kirkkoherransa lähteä lähes kolmikymmenvuotisen palveluksen jälkeen sukupuolenvaihdoksen vuoksi. Tapaus ei varsinaisesti kasvattanut luottamusta kirkon lähimmäisenrakkauteen ja ihmisarvon tasapuoliseen kunnioitukseen! Kristillisestä katsannosta puhumattakaan, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Kokemastaan Marja-Sisko kirjoitti kirjan Kirkkoherran tilinpäätös (2010), mutta ryhtyi uudessa asuin- ja työkaupungissaan Kuopiossa kirjoittamaan dekkareita.

Ystävien kanssa kuulemma oli pohdittu, mikä olisi mahdollimman epätodennäköinen murhan tapahtumapaikka, ja se löytyi yllättävän läheltä eli omalta työpaikalta: Murha tuomiokapitulissa ilmestyi 2013. Kuopiolaiset poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen jatkavat tutkimuksiaan kirjassa Tappavaa lunta (2015), ja lisää on lupailtu. Tyylilaji on kirjailijan mukaan "pehmodekkari"; raakuuksilla ei mällätä, vaan keskitytään tapahtumien syihin ja taustoihin, jotka saattavat johtaa murhatyyppisiin synkkiin seurauksiin. Myös historia inspiroi Marja-Siskoa; tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita dramaattisesti. Lukijana hän sanoo olevansa kaikkiruokainen. Isä kasvatti koko suuren sisaruskatraan kirjojen suurkuluttajiksi, toi jopa kuorma-autokaupalla luettavaa hyvän diilin tehtyään! Marja-Siskon löytää hänen omasta blogistaan.

Eväsnapostelun jälkeen siirryimme (luonnollisesti) syömään. Isä Camillo on toinen kirjallinen ravintolanimi Kuopiossa, viime vuonna lounastimme Kummisedässä. Sekä puitteet, ruoka että palvelu olivat erinomaisia. Seuraamme liittyi kirjailija Marko Kilpi, tuttu etenkin paikallisesti mutta myös valtakunnallisesti poliisina ja dekkaristina.

Kirjailijan ura alkoi komeasti kirjalla Jäätyneitä ruusuja (2007), joka voitti Suomen dekkariseuran Vuoden johtolankapalkinnon. Raatiin myöhemmin kuulunut Kirsi on lukenut useampiakin. Sittemmin Markon tuotanto kattaa sekä dekkareita että dokumenttiohjauksia ja muun muassa osuuskuntamuotoisen kustantamo Crime Timen perustajajäsenyyden.

Myös Marko on näitä monitaitoisia ja tekeväisiä ihmisiä, jotka eivät jää lottovoittoja odottelemaan, vaan panevat tuulemaan. Hän hyödyntää luonnollisesti arkeaan dekkareissaan, mutta ei ehkä siten kuin luulisi: rikostapausten sijaan hän sanoo tarkkailevansa ja kirjaavansa ihmisten pieniä maneereita, joista kirjan henkilöt saavat ytyä ja uskottavuutta. Saimme kuulla paljon kiinnostavaa poliisin työstä ja anekdootteja muun muassa siitä, miten "kanta-asiakkaat" suhtautuvat tunnistaessaan heidät putkaan raijanneen miehen kuuluksi kirjailijaksi. Jäätyvät, sanoi Marko. Kunnioittava hiljaisuus vallitsee!

Kun oma arki kiertyy rikollisuuden ympärille, saattaa joskus unohtua, ettei kaikilla niin ole, mitä kirjailija on joutunut muistuttelemaan mieleensä. Meillä kaikilla ei ole eteisen naulakossa luotiliivejä, noin lähtökohtaisesti.

Uusin kirja Undertaker on dekkari ja poliisiromaani, kuten Savon Sanomat kirjoittaa. Se aloittaa sarjan, joka jo nyt kylmää selkää jopa tällaisella ei-kovin-kummoisellakaan dekkarilukijalla. Mieleeni tuli Six feet under, Mullan alla -tv-sarja, mikä on hyvä assosiaatio: sarja on parhaita ikinä, mistä herää kysymys, mikseivät suomalaiset hyödynnä laadukkaita kirjailijoitamme tv-sarjoina? Enkä nyt tarkoita mitään tusina-Silta-kopioita. Sorjonen ei perustunut kirjaan vaikka oli hyvä yritys, mutta sen Silta-plagiointi alkutunnareineen ja -kuvineen nauratti jo niin paljon, ettei katsominen oikein vakavasti onnistunut. Ei näin, ei valmiiseen muottiin, vaan tehdään omannäköistä, oma suomalainen muotti! Mutta jossain vaiheessa mättää; ehkä rahoituksessa ja markkinoinnissa, mahdollisesti nimenomaan uskossa omaan tekemiseen ja osaamiseen.

En epäile yhtään, etteikö osaamista ja ideoita löytyisi. Kun näitäkin kirjailijoita kuuntelin, kunnioitus ja kiitollisuus vain kasvavat: jokainen tekee työtään niin suurella palolla ja intohimolla, että se lämmittää yleisöäkin.

Marko Kilven Undertaker ja muita dekkareita lisää seuraavissa postauksissa, huomenna alkavan Dekkariviikon kunniaksi. Kirjasampo on listannut suosituksia viikon luettaviksi.

Osallistuneiden blogeja alla. Kiitos kuopiolaisille kirjabloggareille järjestelyistä ja kaikille upeasta ja antoisasta kesäpäivästä!

Amman lukuhetki
Tuulevin lukublogi
Lukuhumua
Kirjakko ruispellossa
Kirjanurkkaus
Hyönteisdokumentti

Kuvia napsin itse ja kavereilta Tuulevi ja Hdcnis.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

"Yhä useammat aktivistit ajattelevat, että jos me vain satsaamme tuulivoimaan ja matalaenergialamppuihin ja kierrätämme vähäsen, voimme elää mukavasti tulevaisuudessakin. Mutta kaikki tuo on jo liian myöhäistä."

Näin puhuu Chris, skotti, joka viettää aikaa suomalaisella maaseudulla vaimonsa Marikan perintömökillä. Päähenkilöperhe, Julia ja Erik lastensa Antonin ja Alicen kanssa, tutustuu heihin kesälomallaan Maitolahdessa, myös heidän kohdallaan perheen vaimon sukumökillä. Itse asiassa, Julia ja Marika ovat olleet kavereita lapsina.

Julia on kirjailija, Erik helsinkiläisen tunnetun tavaratalon johtoporrasta. He elävät tunnollisesti ja kunnollisesti, oppikirjan mukaan, voisi kateellinen sanoa. Tuo kaikki itsensä ja toisten tunteiden tarkkailu, sovinnaisuus ja ennalta-arvaamattomuus on heidän maailmaansa; samoin kuin äärimmäinen hienotunteisuus, negatiivisten tunteiden näyttämisen välttely ja sopivan etäisyyden pitäminen hiemankin "epäilyttäviin" asioihin ja ihmisiin... Kerronta jotenkin lumoaa lukijan, vaikka hienoisesti huvittaa ja ärsyttääkin. Mieleen tulivat Siri Hustvedtin romaanit.

Julia ja Erik viettävät aikaa Chrisin ja Marikan kanssa. Jälkimmäisten luontoaktivismi on äärimmäistä, ja asiasta puhutaan paljon. Ajattelevatko luontoaktivistit oikeasti luontoa vai vain ihmiskunnan säilymistä? Ja tietysti, kovin ajankohtaisesti:

"Maat, ovat joka suurimpia saastuttajia, eivät kanna vastuutaan."

13 täyttävä Alice hapuilee naiseuttaan ja löytää naapurin pojasta Leosta sukulaissielun. Hieman nuorempi Anton on vähän hukassa kaiken keskellä. Hän näkee vanhempansa ja sisarensa uusissa tilanteissa, erilaisina kuin ennen. Itseluottamustaan hän ei kuitenkaan menetä. Hyvin kasvatettu!

Pariskuntien tilanteet kärjistyvät. Kärjistymiset ovat tyyliin sopivia. Säilyykö kupla rikkoutumatta? Voiko kellarin vesiputken korjata vai hylätäänkö talo? Iskeekö salama autoon? Voiko maailman tuholta pelastua fyysisesti tai henkisesti?

Kirjassa on kesäisen raukea ja laiska tunnelma, kiehtova vaikka osin kiehuttava, kuten sanottu. Kaikki on niin siistiä, niin mietittyä... Ja sittenkin koukuttavaa. Parasta kirjassa on helppolukuisuus, selkeät teemat ja asetelmat ja ympäristön tilan pohdinta, vaikka henkilöt suhtautuvat siihen hyvin eri tavoin ja eri motiivein. Kirjailija heittelee täkyjä ja vertauskuvia urakalla. Lopputuleman voi nähdä monin tavoin. Itselläni on siitä selvä käsitys, mutta en kerro: jokainen tulkitkoon itse. Sanon vain sen, että henkilöt eivät ihan taida olla niin sanotusti kehityksen kärjessä. Kukapa meistä olisi. Kupla on kivempi. Enkä kuplalla viittaa nyt autoon.

Kenelle: Perhekuvausten lukijoille, hyvään avioliittoonsa kyllästyneille, luonnonystäville, maailman tuhoa ounasteleville, Hankenin käyneille, opiskeluaikojaan ihannoiville, teini-ikää lähentelevien lasten vanhemmille, kesämökkiluettavaa etsiville.

Muualla: Kepeä muttei heppoinen, sanoo Suketus. Erja pitää Teirin tavata kuvata henkilöitään viileästi mutta ymmärtävästi. Henkilökuvausta kiittää myös Hurja Hassu Lukija. Maisku ei oikein saanut kiinni ideasta eikä tyylilajista. Laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen eri suuntaan, sanoo Lumiomena. Kaisa V. piti mukavana lukea, vaikka kaipasi hahmoille lisää syvyyttä tai särmää. Tuijata kiinnitti huomiota sukupolvien toimintamallien kuvaukseen.

Philp Teir: Tällä tavalla maailma loppuu. Otava 2017. Suomennos Jaana Nikula.