keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Pöyristyminen somessa on muotia, joten ajan hengessä pysyäksemme ilmiö on tuotava kirjablogiinkin. Per Pettersonista on hyvä aloittaa. Kirja kertoo kivuliasta eroa potevasta miehestä, jonka on vaikea päästä tilanteesta yli ja eteenpäin. Kirjailija Arvid Jansen on täysin hukassa.

Pöyristelen alkuun sitä, että Miehet minun tilanteessani vaikuttaa suoranaiselta Knausgård-pastissilta. Jos väittäisin seuraavan olevan Taisteluni-sarjan osan 2 sivun 176 puolivälistä, melko varmasti uskoisit, vai mitä?

"Hei Randi, sanoin. Oletko yksin, hän sanoi. Katsoin häntä. Joo, sanoin, olenpa hyvinkin. Et kai ole eronnut, hän sanoi nauraen, hänestä se oli kai hauska ajatus, siis lasken vain leikkiä, hän sanoi ja nauroi uudestaan, mutta minua ei naurattanut, ja silloin hänkin vakavoitui. Oletko, hän sanoi, onko se totta, voi anteeksi, pelleilin vain. Saat pelleillä kustannuksellani, sanoin, ei se ole sinun syytäsi, olisin yhtä eronnut, vaikka et olisikaan pelleillyt. Tehän olitte aina yhdessä, hän sanoi, teitte kaiken yhdessä. Teimmekö, sanoin. Kyllä, hän sanoi, ettekö tehneetkin. Ei, sanoin, en muista."

Petterson on vahva kirjoittaja; siksi ihmettelen samankaltaisuutta, vai onko se vain omassa päässäni? Itse asiassa Pettersonin suurmenestys Hevosvarkaat ilmestyi Norjassa jo 2003, Knausgårdin Taisteluni osa 1 vuonna 2009. Ja Petterson on julkaissut jo vuodesta 1987, Knasu vuodesta 1998. Petterson myös sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2009, kirjastaan Kirottu ajan katoava virta (alkuperäinen julkaisu 2008, suomeksi 2011), mitä Knausgård ei saanut Taisteluni ykkösellään, jolla oli ehdolla vuonna 2010. Joten kumpi tässä peesaa ja ketä - mielenkiintoista kyllä on paitsi ajoituksen tarkastelu myös tietty samankaltaisuus, jota norjalaisissa (suomennetuissa) kirjoissa muutenkin olen ollut huomaavinani. Kiinnostava, omanlaisensa genre!

Se siitä pöyristelystä, mutta uutta kehkeytyy, kun tutustumme Arvid Janseniin tarkemmin.

"Nyt kun Turid oli lähtenyt, ei ollut kovin todennäköistä, että tytötkään olisivat enää lähistöllä, eivät Bjølsenissa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana he tulivat luokseni joka toinen viikonloppu ja joskus keskiviikkoisin, ja jos nousin ylös ja menin olohuoneen sohvalle tupakalle tai kävelin keittiöön eteisen viidentoista watin himmeän kattolampun valossa, en törmännyt todennäköisesti yhteenkään heistä, en Vigdisiin, en Tineen, en Toneen, ja kaikki tämä tyhjyys liimautui tietoisuuteni ja teki minusta säikyn."

Kas! Mies muisti lapsensa ja mainitsi heidät nimeltä, jo sivulla 82! Tarkoitan tietysti vasta silloin. Millainen isä Jansen oikein on - hän jaarittelee pitkät pätkät biletyksistään, pussailuistaan, unistaan, harrastuksistaan (kirjat ja levyt) ynnä muusta, ennen kuin jälkikasvu tulee kuvaan mukaan.  Pöyristyttävää!

Pikku hiljaa paljastuu syitä eroon. Miehellä ei kerta kaikkiaan ole mitään annettavaa kenellekään. Hän unohtaa jopa parhaan ystävänsä useiksi kuukausiksi. Unohtaa! (Pöyristyn!) Jotkut naiset valittavat, etteivät tiedä, mitä heidän vaitonaisten miestensä päässä liikkuu. Kannattaa lukea tämä kirja, niin se saattaa selvitä (olen pahoillani!).

Pöyristyin vielä muutamasta asiasta, etenkin loppupuolella eräästä isosta erittäin, no, pöyristyttävästä, jonka jätän lukijoiden löydettäväksi. Kaikesta huolimatta jään edelleen ihailemaan Pettersonia teräväkatseisena ja rehellisyyteen pyrkivänä miehen elämän kuvaajana, jonka teksti soljuu nautittavana, tarkkana ja tehokkaana. Hän osaa painottaa sopivasti yksityiskohtia mutta kytkeä ne yleiseen, lopputuloksena uskottava ihmiskuva kaikkine heikkouksineen ja mahdollisine vahvuuksineen.

Per Petterson blogissani: 
Kirottu ajan katoava virta (jossa muuten päähenkilö oli myös Arvid - ei sama)
Hevosvarkaat
En suostu

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon). Otava 2019. Suomennos Katriina Huttunen. 


Kenelle: Laatuproosan ystäville, käsittämättömän miehen mieleen pyrkiville, norjalaista pelkäämättömille.

Muualla: Ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta, miettii Leena Lumi, joka uskoo Arvidista vielä tulevan mies, jota tulevaisuus syleilee. Hm, epäilen...

Per Pettersson: Miehet minun tilanteessani. Otava 2019. Suomennos Katriina Huttunen.

Kannen kuva Jorma Jämsen, Vastavalo.



maanantai 2. joulukuuta 2019

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

Maarit Verrosen olen tuntenut pitkään alkuhämyisten myyttisten tarinoiden ja terävänäkemyksellisten dystopioiden kirjoittajana, mutta hän on paljon monipuolisempi: tuotantoon kuuluu niin kuunnelmia kuin tietokirjojakin, ja jälleen hän osoittaa uuden puolen kirjailijuudestaan.

Muutama lämmin päivä on novellikokoelma, jonka jokainen tarina takuulla yllättää. Ne vievät hurjiin käänteisiin, tai sitten eivät. Lopussa lukija joka tapauksessa jää äimistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui.

Kerrassaan hienoa ja herkullista luettavaa. Siinä missä novelli Luovuttaja hiipii karmeuden puolelle, Vierailevat tutkijat kuvaa pieneltä vaikuttavaa mutta vaikutuksiltaan dramaattista arkista tapahtumaa. En olisi uskonut sanovani Verrosta koskaan humoristiksi, mutta novelli Tytär iski niin likelle omaa lähipiiriäni, että en voinut kuin nauraa hervottomana. Eivätkä Kapteeni- tai Asiantuntija-tarinatkaan ole vakavia, vaikka Verrosen tapaan niissäkin on taustalla tervejärkinen ja tarkasti dokumentoiva katse meihin ihmisiin ja toimintaamme vaikka somessa tai maailmassa ylipäänsä.

"Toki jokainen asioihin perehtyvä aina varsin pian huomasi, että useimmiten Arton esittämät ratkaisut olivat melko epäkäytännöllisiä, usein kalliita ja toisinaan sivuvaikutuksiltaan niin hurjia, että lopputuloksena olisi ollut yhden pahan ongelman ratkeaminen ja viiden uuden syntyminen. Mutta monista hänen ehdotuksistaan ei nykytiedoilla voinut sanoa, miten ne tulisivat toimimaan. Niihin saattoi sisältyä ratkaisun avaimet - puhuttiin sitten ilmastosta, terveydestä tai mistä hyvänsä."

Asennuksessa on jotain hyvin lohdullista, Pelastaja ja Hoitaja ovat elämänmakuisia kuvauksia yllättävistä kohtaamisista. Novelli Arkkitehti taas vie outoihin paikkoihin ja mielikuvitukseen, jonka tulos on pelottava. Asiakas kertoo työnhakijasta, jolla on erityinen työhistoria.

"- Mitäpä jos me nyt kuitenkin ensimmäiseksi täyttäisimme nämä lomakkeet ja panisimme sinulle vetämään hakemuksen kiinteistönhoitajakurssille. Voihan olla, ettei polisiia edes kiinnosta ne asiat. Kun kaikki on tapahtunut kauan sitten kaukana, eikä ole muuta kuin yhden henkilön epätäydellisiä muistikuvia, eikö niin?"

Verrosen varma teksti vie lukijaa turvallisesti niin tuttuihin kuin outoihinkin paikkoihin 23 novellin verran. Tarinat ovat lyhyitä ja nopeita lukea, mutta eivät huolimattomasti ohitettavia. Teksteinä ne ovat keskenään siten erilaisia, että mietin, mahtavatko ne olla peräisin pöytälaatikkomuistiinpanoista pidemmältä ajalta. Kirjailijan ihmisanalyysi on välillä karmiva, mutta katse aina ymmärtävä ja lempeä; me nyt vain olemme sellaisia kuin olemme. On silti hyvä katsoa suoraan ja kiertelemättä, hän tuntuu sanovan, ja siinä viisas kirjailija voi olla avuksi.

Kenelle: Ennalta-arvattavuuksiin kyllästyneille, ihmisistä kiinnostuneille, hömppää välttäville.

Muualla: Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan, sanoo Kirjakissa.

Blogissa Verrosen kirjoista mm. nämä:
Hiljaiset joet
Vanhat kuviot
Karsintavaiheesta ei ole postausta, mutta olen äänestänyt sen yhdeksi 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi vuonna 2013
Varjonainen

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. Aviador 2019. Kansi Satu Ketola.



perjantai 29. marraskuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Kirjasta on kerrottu niin paljon, että ajattelin jättää postaamatta: kuitenkin sen viesti on niin tärkeä ja niin hyvin tehty, etten malta. Ei vähiten siksi, että sitä on mainostettu kohulla Ranskassa, jossa eräs kustantaja oli todennut tarinan liian mielikuvitukselliseksi - ettei kirjan kuvaamaa köyhyttä ole ollut maassa sataan vuoteen. Tiedän Suomesta perheitä tänäänkin, jossa on yhtä köyhää tai vielä pahempaa. Ja Suomi on BKT:ssa ja suurinpiirtein kaikilla mittareilla Ranskaa edellä, joten perussisältöä ei ole vaikea uskoa, on se kaunokirjallisesti väritettyä tai ei. Ehkä sen lukemalla joku herää kuplastaan.

Tarina kertoo Eddystä, joka syntyi vaatimattomiin oloihin ranskalaisessa kylässä, jossa miehet työskentelevät tehtaassa, naiset hoivaajina tai kaupan kassana. Kaikki juovat ja katsovat televisiota suurimman osan vapaa-ajasta, lapset lorvivat iltaisin ja öisin kaduilla, miehet ovat väkivaltaisia ja naiset valittelevat. Selkeät tehtävänjaot, vaikka eivät aina helpot noudattaa.

"Asia tuntuu menevän niin, että meillä päin naiset tekevät lapsia tullakseen naisiksi, ikään kuin he eivät sitä muuten olisi. Muuten heitä pidetään lesboina, frigideinä. Koulun portilla naiset ihmettelevät 'Se yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on varmaan lepakko. Tai frigidi, tiukkapillu.' Myöhemmin ymmärsin, että menestyvällä naisella tarkoitetaan muualla naista, joka huolehtii itsestään ja urastaan eikä tee lapsia liian varhain, liian nuorena."

Eddy ei sopeutunut rooliin. Hän käveli oudosti, juoksi hassusti, puhui kimeällä äänellä, itki helposti ja pelkäsi kaikkea. Kuin tytöt, kuului yhteisön tuomio. Arvio ei aina ollut pelkästään pahantahtoinen, vaan ihmettelevä, mutta pienen pojan maailman se mursi. Kuka lapsi haluaisi olla erilainen?

"Sanat hienosteleva, tyttömäinen kaikuivat jatkuvasti aikuisten puheissa; eivät pelkästään koulussa, eivät ainoastaan kiusaajien suussa. Nuo sanat olivat kuin partakoneen teriä, jotka viilsivät korviani ja raastoivat minua tuntikausia, päiväkausia, vatvoin ja hoin niitä mielessäni. Hoin mielessäni, että ne olivat oikeassa. Halusin muuttua. Mutta ruumiini ei totellut minua ja irvailu jatkui."

Koulussa tilanne muuttui pahaksi. Eddy yritti kovasti. Hän etsi koulun tietokoneelta nettikursseja, jossa opetettaisiin kävelemään ja puhumaan "oikein". Hän valehteli nälvivälle isälle menevänsä poikien kanssa pelaamaan, vaikka meni tytön kanssa leikkimään. Hän pidätti itkua, teki kolttosia ja alkoi käydä 12-vuotiaana baareissa ja hankki tyttöystäviä, vaikka häntä kiinnostivat seksuaalisesti pojat, kuten hän jossain vaiheessa (häpeäkseen) huomasi. Kaikesta yrittämisestä huolimatta häntä hakattiin, laitettiin nuolemaan räkää; ei ihme, että äiti soitti lääkärille, kun poika oli aina kipeä ja hermostunut kouluun lähtiessään.

Hyvin varhain Eddy tajuaa (sillä hän on fiksu, kuten vanhemmatkin selän takana arvelevat), että ainoa keino pelastua on paeta, päästä pois tuosta ympäristöstä, jossa vanhempien häpeä ja oma häpeä eivät pääty ikinä. Kirjoittaessaan tarinaansa myöhemmin hän osaa analysoida hyvin erityisesti äitiään, joka häpesi kouluttamattomuuttaan, kehnoa kotitaloa, Eddyn siskon ammatinvalintaa, velaksi ostamista - tämän elämä tuntuu olevan täynnä häpeää. Silti hän oli

"...nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmönen yksinkertainen. Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä, valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmönen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä oikeastaan ensi sijassa ylpeytenä?"

Ei ollut helppoa naisillakaan! Mutta aina löytyy niitä, joiden asiat ovat vielä huonommin, algerialaisia ja muita rutiköyhiä naapureita, joihin voi verrata ja tuntea itsensä paremmaksi. "Äiti oli siitä ylpeä, mun lapset on hyvin kasvatettuja, ei niin kuin ne lähiöitten arabit ja muut huligaanit." Köyhimmiltä puuttuneet puhdas koti ja työpaikka olivat ylpeyden aiheita. Eddy sanoo kuulleensa tuota jo pienestä kuvitellen olevansa etuoikeutettu. Hän tutustui parempiosaisten maailmaan vasta myöhemmin, muun muassa keskusteltuaan entisten opettajiensa kanssa:

  "- yläkoulun opettajien, jotka surivat sikäläisten vanhempien kasvatusmenetelmiä ja päivittelivät niitä opettajanhuoneessa 'Ja se Bellegueulen poika, se on fiksu mutta jos se jatkaa tuolla lailla, jättää läksyt tekemättä ja niin usein poissa, se ei tule pärjäämään'."

Fiksuutensa ja taitojensa ansiosta Eddy toteutti suurimman toiveensa, pakenemisen. Hän haki lukioon ja kirjoitti tämän kirjan 21-vuotiaana. Teksti on vimmaista, silti hämmästyttävän analyyttistä ja tarkkaa. Minuun tehoaa raportoiva tyyli tunnemyrskykuvauksia enemmän: tunteet ja henkilöt tulevat silti tosiksi erinomaisesti, pieni toisto korostaa henkistä junnausta ja eteenpäin pääsyn vaikeutta, ehkä myös aiheen vaikeutta kirjoittajalle.

Eräänlainen sankaritarina, mutta sankareita voisivat olla myös muut perheenjäsenet omine kertomuksineen, jos he olisivat kirjallisesti taitavia, jos olisi ns. lukupäätä. Eddy sattui olemaan, ja sai tarinansa esille. Millaista onnenkauppaa elämä on!

Yhteiskunnallisesti puheenvuoro on myös tärkeä. Jos sinä et tunne huono-osaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi. Ja rajaviiva ääripäiden välillä tuntuu vain vahvistuvan. Mieleeni tuli Amerikassa käytetty ylimielinen termi "white trash", jolla viitataan kouluttamattomiin, köyhiin ja roskaruokaa syöviin kansanluokkiin. Eddyn perhe ja suku olisivat varmaan määritelmän mukaisia, mutta kuten alussa sanottu, meilläkin on jo raja olemassa: onneksi Suomessa ei ole menty näin tarkalle tasolle jaotteluissa, ainakaan julkisesti. Meillä elää vielä usko siihen, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet koulutukseen, terveydenhoitoon, omana itsenään olemiseen ja vapaaseen mutta vastuulliseen mielipiteeseen. Mutta onko oikeasti niin? Ja onko huono asia, jos yrittää pärjätä vähemmälläkin henkisellä ja taloudellisella pääomalla, vaikka sitten tv:tä katsomalla?

Kenelle: Hyväosaisille, huono-osaisille, päättäjille, koulukiusatuille, erilaiseksi itsensä tunteville, kupliin kyllästyneille, todellista hakeville.

Muualla: Loistavaa, vähäeleistä tekstiä, sanoo Kirja vieköön.

Édouard Louis: Ei enää Eddy. Tammen Keltainen Kirjasto 2019. Suomennos Lotta Toivanen.


Kustantajan lukukappale.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Petri Tamminen: Musta vyö

Isä ja poika, ikuiset kilpailijat? Poika koettaa miellyttää, muttei koskaan tunnu onnistuvan; isä ei saa ilmaistuksi pojan tärkeyttä ja tunteitaan tätä kohtaan. Seuraavan sukupolven on aina oikeutettava olemassaolonsa ja erillisyytensä edelliselle ja itselleen, usein toimimalla juuri päinvastoin kuin vanhemmat. Näin se usein menee, kuten Tamminen kuvaa.

Romaani vaikuttaa autofiktiolta, mutten tiedä tosipohjasta. Kirjassa on kuitenkin Petri-niminen keski-ikäinen mies, joka seuraa vanhempiensa haurastumista, isänsä kuolemaa. Kun mies tajuaa kuolevaisuuden konkreettisesti, hän säikähtää pahasti, hyytyy täysin. Mitä mies oikeastaan kohtaa? Oman kuolemanpelkonsa lisäksi syyllisyyden kaikesta, jonka mies ajattelee menneen pieleen isäsuhteessaan, omasta syystään. Pienen pojan kyltymättömän hyväksynnän haun. Olinko hyvä poika, rakastiko isä minua? Onnistuinko?

"Isä ottaa olkapäästäni tukea. Minun isäni ottaa minusta tukea. Ja sanoo sitten, yhtä aikaa vakavasti ja kepeästi: - Sinä olet Petri hieno mies. Minun isäni sanoo minulle, että minä olen hieno mies."

Tamminen rajaa taitavasti kirjan sisällön, zoomaa keskiöön, Petrin ajatuksiin ja tuntemuksiin. Perhe on tiiviisti mukana, etenkin vaimo Liisa, joka ymmärtävällä asenteellaan usein saa miehen liikahtamaan eteenpäin pahimmista kuopista ja vellomisesta.

"Se viisas neuvo Liisalla kuitenkin oli, että minun pitäisi ottaa vaikutteita isäni elämästä eikä hänen kuolemastaan. Se oli hyvin sanottu. Minun olisi pitänyt ottaa vaikutteita isäni elämästä jo silloin, kun isä eli. Mutta minä olin ajatellut, että isä on väärässä. Siis lähtökohtaisesti väärässä. Sillä tavalla lähtökohtaisesti kuin isät ovat."

Petri pyrkii kiivasti etsimään "huojentavia ajatuksia". Omilta lapsilta niitä on turha odottaa, mikä on riemastuttavan tutunkuuloista tosielämästä, ja oikein. Sukupolvet etenevät eri tahtiin, erilaisine huolenaiheineen.

"- Silloin puhelimessa kun mä kuulin että mun isä on kuollut se oli teknisesti ottaen mun isän kuolinviesti. Mutta käytännössä se oli mun oma kuolinviesti. Tajuatteko te? Ja sitä tietoa mä olen nyt puoli vuotta käsitellyt. Mutta pitääkö mun käsitellä sitä siihen asti että mä tosiaan kuolen? 

Poika ja tyttö eivät yrittäneetkään vastata. He eivät vaivautuneet ottamaan edes pohdiskelevaa ilmettä. Aihe pelkästään pitkästytti heitä. Se oli kiehtovaa. Voittoisaa välinpitämättömyyttä."

Vaikka kirja luonnollisesti tuo asiansa esiin Petrin piirteiden ja olemassaolon tapojen kautta, siinä on paljon monelle tuttua ja siten lohdullista. Tässä elämäksi nimetyssä ajanjaksossa kun nyt vain on asioita, joita jokainen joudumme kohtaamaan, halusimme tai emme. Tamminen tekee niitä näkyviksi ammattikirjailijan nautittavalla otteella ja huumorin maustamalla nokkelalla tavallaan. Tiiviisti: Kirja on kiihkeä, ammattimaisesti toteutettu päiväkirja taiteilijan isän kuolemasta.

Raivaako Tamminen isäkäsittelyllään tilaa omalle pojalleen? Tai tekee elävän testamenttia, jonka haluaa jälkipolville jättää joskus kaukana tulevaisuudessa pohdittavaksi? Hänen poikansa Antti Rönkä on vuoden 2019 esikoiskirjailija. Kiinnostava asetelma, isä-poika-suhteen ohella, eikä lukijalla ole mitään sitä tai siitä kertomisesta vastaan, päinvastoin. Voivatko he olla kollegoita vai voittaako kilpailuvietti? Tai hoivavietti? Näkevätkö he toisensa myös ihmisinä ja aikuisina? Ainakaan he eivät ole samanlaisia, käy ilmi sekä molempien omista kirjoista (joita pojalla on toistaiseksi yksi, Jalat ilmassa, bloggaus tulossa) että esittelyn mukaan keväällä 2020 ilmestyvästä yhteisestä kirjeenvaihtokirjasta Silloin tällöin onnellinen. 

Kenelle: Keski-ikäisille, sukupolvien vaihtumista ihmetteleville, vanhemmuutta pohtiville.

Muualla: Kirja ei oikeastaan ole ollenkaan mukava, sanoo Kirjan pauloissa, vaikka nauraa ääneen lukiessaan.

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava 2019. Kansi Piia Aho.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg on lukijalle haastava kirjailija; hänen kirjoistaan kun ei koskaan tiedä, mitä ne sisältävät ja millainen sävy niissä on. Kielenkäyttö on aina taitavaa, mielikuvitus niin avaraa, ettei edes taivas ole rajana. Usein mukana on teknologia jollain tavalla, usein lapsuuden vaikutus ja kaipuu yrittää ymmärtää itseä ja ihmisiä yleensä jollain meille vielä toistaiseksi tuntemattomalla tavalla, syvemmin, jopa fysiikan lait ja muut tieteen asettamat rajat ylittäen.

Juuri tähän keskitytään nyt. Mies nimeltä Peter Høeg (kannanotto autofiktiomuotiin?) tapaa lapsuudenystävänsä Lisan yrittäessään hakea apua toiselle lapsuudenystävälleen Simonille. Simon haluaa kuolla. Lisa johtaa huippusalaista neurotieteiden laitosta, joka on kehittänyt ihmismielen kuvantamismenetelmän. Se mahdollistaisi pääsyn toisen ihmisen tietoisuuteen, mikä saattaisi auttaa selvittämään juurisyitä itsemurha-alttiuteen tai muuhun pinnalta katsoen käsittämättömään toimintaan, vaikka lamauttaviin pelkoihin tai sairauksiin, joihin ei löydy fysiologista syytä. Etsitään malleja, toistuvia motiiveja, jotka johtavat tiettyyn seuraukseen. Tuodaan ne ihmisen itsensä tietoisuuteen, jolloin tilanne saattaa muuttua. Pelottava mutta kiehtova ajatus! Lisa kertoo:

"- Osaamme kuvailla ulkomaailmaa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta omalle sisimmällemme meillä ei ole kieltä. Pääkielissä ei ole sille sanoja. Meillä yksittäisillä ihmisillä ei ole sille sanoja. Sama pätee myös fysiologiaan. Useimmat meidän asiakkaistamme joutuvat todella näkemään vaivaa, jotta tuntisivat sydämensä. Juuri kukaan ei tunne maksan rytmiä. Munuaisten kiertoa. Ruansulatus aistitaan vain pinnallisesti. Me emme osaa puhua mielen ja kehon yhteydestä. Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä."

Lisa on tiedenainen, joka todella uskoo voivansa auttaa ihmisiä - ja tekeekin niin hoitaessaan potilaitaan uudella menetelmällä. Mutta miten pitkälle teknologia voi mennä? Voiko menneitä tapahtumia peukaloida ja yrittää siten muuttaa nykyisyyttä? Ja kestäisikö ihmisen, tiukan tieteilijänkään, psyyke sellaista vastuuta? Miten paljon ihmisen oikeastaan kuuluu tietää - ehkä mielemme rajoituksille on syynsä? Kuten hautausurakoitsija sanoo Peterille:

"- Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla?

Ensin hänen julmat sanansa lamaannuttivat minut. Sitten tajusin etteivät sanat olleet julmia. Vaan myötätuntoisia. Hautausurakoitsija ei ollut ammattimaisen myötätuntoinen vaan suorasukaisen rehellinen. Ja hänellä oli sydämen rohkeutta sanoa jotain täysin asiayhteydestä poikkeavaa, hautausurakoitsijan käsikirjasta poikkeavaa. Katsoin häntä. Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti."

Kirja on yhdistelmä scifiä, trilleriä, psykologiaa ja filosofiaakin, siinä mielessä, että teknologian kehittyessä ja esimerkiksi tekoälyn yleistyessä ihmiskunta joutuu pohtimaan rooliaan ja vastuutaan eri tavalla kuin ennen. Tunnelma on unenomainen ja synkkä, vaikka välähdyksiäkin esiintyy, kuten inhimillisiä tunteita nimeltä suru tai rakkaus. Kirjassa puhutaan aidon yhteyden etsinnästä ja tajuan sen aarrearvon - tiedätte nuo nopeat harvinaiset hetket, kun tunnet täysin ymmärtäväsi toista ihmistä - mutta sellaisen etsiminen mittarien ja mallintamisen avulla tuntuu kornilta. Tai ehkä kirjailija haluaa sanoa juuri sen.

En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, asetelma on niin vaikeasti eläydyttävä ja sisältö mielestäni junnaava;  kuin kirjailija ei löytäisi sanoja tavoittamaan tarkoitustaan, joten asioita pitää kuvailla moneen kertaan, mutta tunnustan sen ansiot ajatusten herättäjänä.

Muita Høegin kirjoja: Rajatapaukset, Norsunhoitajien lapset.

Muualla: Monitasoinen, mielikuvituksellinen, ajatuksia herättävä ja koskettava, sanoo Kirjaluotsi. 


Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Sanna Manninen. 


Päällys Emmi Kyytsönen. Lukukappale kustantajalta.



perjantai 15. marraskuuta 2019

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe on näitä vaivihkaa luetuiksi sujahtavia kirjailijoita, joita ei edes tajua seuraavansa, mutta lukee silti kaiken (kuten minulle on vaikka Ruth Ware). Ruotsalainen menestyvä dekkaristi on jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Ja kun tämä punoo tarinan ihmisläheisesti, tyylikkäästi ja jännitystä sopivissa erissä kasvattavasti, on lukija pian koukussa.

Manfred on poliisi, rikostutkija, jolla on taustalla henkilökohtainen tragedia, tyttären onnettomuus. Viiltävä, karmea lukea. Heti heitetään lukija syvään päähän. Manfred ja hänen vaimonsa yrittävät selviytyä. Samuel taas on nuori poika, joka hölmöyttään sotkeutuu rikollisiin huumekuvioihin, ja hänen äitinsä Pernilla tekee kaikkensa pelastaakseen poikansa pahimmalta. Kosketellaan siis aikuisten herkkiä kohtia, lapsia, mikä tuntuu osin huomionkalastelulta, osin tehokkaalta dekkarijuonelta - sillä eihän elämä oikeasti ole turvallista, ja sen kirja kylmästi pakottaa muistamaan. Kolme mainittua kertoo tarinaansa minä-muodossa. Lisäksi mukana ovat vakavasti sairas Jonas ja hänen äitinsä Rakel, joka palkkaa Samuelin auttamaan poikansa hoidossa.

Rikosvyyhti on moninainen, mutta Grebe pitää tarinan hallinnassa ja tuo siihen kiinnostavuutta henkilöiden persoonien kautta, kuten dekkareissa jopa korostetusti on tapana. Seuraamme sekä poliisin että muiden osapuolien ajatuksenjuoksuja, motiiveja ja kiinnostuksen kohteita, mikä tekee muuten simppelistä perusasetelmasta runsaan. Manfred kertoo:

"Muutaman minuutin kuluttua he kokoontuvat Olle Bergin teltalle. He ottavat tämän kiinni ilman sen suurempia ongelmia, koska heidät on koulutettu siihen. Mutta jokin on pielessä."

Nokkelaa havainnointia ja syy, miksi juuri tämä (tällainen) poliisi on valittu kirjan henkilöksi. Rikoskirjo saa miettimään henkilöiden rooleja, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Silti juoni kantaa komeasti genrelle tyypilliseen, vähitellen asioita paljastavaan tapaan. Somella on myös yllättävä rooli.

Kiinnostava yksityiskohta on kirjapaino, joka painaa kirjoja pelkällä lorem ipsum -tekstillä, esimerkkitekstillä, kun oikeaa tekstiä ei vielä ole. Toistetaan vain samaa fraasia sivulta toiseen. Rahanpesua! Kuulemma tositarinaan pohjautuva juttu, kertoi kirjailija Helsingin kirjamessuilla.

"- Tervetuloa kaksituhattaluvulle. Rahan pesemiseen ei enää käytetä pitserioita tai ravivoittoja, vaan kaikki tapahtuu nykyään digitaalisessa maailmassa. Tämä on siitä varsin luova esimerkki. Netissä myydään kirjoja, joissa ei välttämättä ole mitään sisältöä, mutta hinta hipoo pilviä. Igorin kirja maksoi yhdeksänsataa kruunua. Sitten botit eli tietokoneohjelmat tilaavat kirjoja ja maksavat ne pimeällä rahalla. - Ja niin tehdään runsaasti voittoa, josta maksetaan verot? - Aivan. Raha muuttuu puhtaaksi kuin lumi, ja itseään voi kutsua kirjailijaksi."

Kirjan loppupuolella jännitys kasvaa melkein sietämättömäksi, niin yllätyksellinen juoni on. Tietysti tarvitaan myös huippuprofiloijaa, Hannea.

"- Kaikki haluavat ymmärtää. Niin käy jokaisen järkyttävän rikoksen jälkeen, mutta aina se ei ole mahdollista. Aina ei löydy loogista selitystä hirveille teoille, joita ihmiset toisilleen tekevät. - Yrittäisitkö kuitenkin auttaa? pyydän, koska tiedän, ettei Hanne voi vastustaa suostuttelua."

Hannen lisäksi Manfred ja Malin ovat tuttuja Greben aiempia kirjoja lukeneille. Saamme kuulla ainakin naisista lisää ensi kesänä, kun seuraava, ruotsiksi jo ilmestynyt Skuggjägaren on suomennettu.



Tapasin Camilla Greben kustantajan tilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla, vietimme rennon, mukavan ja kaikin tavoin herkullisen lounashetken. Tunnelmat voin summata erään bloggarikollegan sanoin: Miten voi olla mahdollista, että noin älykäs, hurmaava, mukava ja kaunis (ja erittäin esiintymis- ja markkinointikykyinen, oma lisäykseni) nainen kirjoittaa noin karmeita tarinoita? Karmea viittaa sisältöön, ei suinkaan tekstin laatuun.  Tätä jäämme ikuisesti ihmettelemään.

Aiempi juttuni Greben kirjasta Kun jää pettää alta. Tämän jälkeen ilmestyi Lemmikki, joka valittiin Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi 2018. Täytyy sanoa, että Grebe parantaa kerta kerralta! Pietarin kapellimestarista en oikein vielä innostunut.

Kenelle: Rikosjännityksen ystäville, sutjakkaa suoritusta ihaileville, ruotsalaisen dekkarin ahmijoille.

Muualla: Kirsin Book Club on tehnyt hienon perusteellisen jutun kirjasta ja kirjailijatapaamisesta. Se myös lupaa olla käyttämättä kirjassa esittyjä keinoja somenäkyvyytensä nostamiseen, mistä kiitos.


Camilla Grebe: Horros. Gummerus 2019. Suomennos Sari Kumpulainen.


Kustantajan lukukappale. 

torstai 14. marraskuuta 2019

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leine on armoitettu kertoja, kävi selväksi jo vuonna 2014, kun miehen ensimmäinen suomennettu teos, Ikuisuusvuonon profeetat, ilmestyi. Grönlanti ja papit, kaksi aihetta, jotka eivät  kiinnosta tätä lukijaa varauksettomasti. Mutta kirja jysähti! Kuilu - suomennos vuonna 2018 - toistaa kerronnan magiaa, mutta eri aiheesta, suomalaisia hyvinkin liippaavasta.

Nyt Leine palaa Grönlantiin, Ikuisuusvuonon maisemiin. Pappispiireihin ja tanskalaisten perustamaan siirtokuntaan, jota norjalainen (Norjahan oli tuolloin osa Tanskaa) pappi Hans Egede ohjaa jumala-asioissa ja muissakin, suurena missionaan onnellisten kristittyjen yhteisö. Juhlavasti purjealuksella Grönlantiin 1700-luvun alkupuolella saapunut joukko alkaa rakentaa uutta maailmaa. Mutta tietenkään asiat eivät mene Grönlannissa kuin suomenruotsalaisessa saaristomaisemassa.

Fyysisten olosuhteiden haasteiden lisäksi ajankohdan opit ja uskomukset törmäävät vielä vanhempiin ajatuskulkuihin, syrjäisen maan asukkaiden tavat hankkia elantonsa ja olla osa emämaata Tanskaa ovat vaikeasti toteutettavia, eivätkä uuden maan käytännöt välttämättä palvele sen enempää kruunun kuin ristinkään etuja, eivät ehkä siirtokuntalaistenkaan.

"Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 

Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 

Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 

Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?

En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.


Onko kuningas meidän isämme? yksi kysyy. 

Kyllä, niin voidaan hyvin sanoa. Hän on meidän maallinen isämme, ja Jumala on taivaallinen isämme.

Kunpa kuningas ei uhraisi meitä grönlantilaisia, niin kuin Jumala uhrasi poikansa."

Vastavoima: Aappaluttoq. Punainen mies, joka käy "vieraisilla papin ollessa poissa." Hän käy myös muualla maailman paikoissa, henkenä, ja tietää asioita, joita muut eivät tiedä. Hänen ammattinsa on henkien manaaja, mutta silti hän on hyvin fyysinen. Esimerkiksi painautuessaan papin vaimon Gertrudin viereen.

"...hän on oppinut tuntemaan hajuni ja tapani toimia, hitauteni, kärsivällisyyteni ja voimani, ja pidän siitä kovasti, sillä mitä vanhempi nainen on, sitä puhtaampi on hänen nautintonsa, kun hän tietää, että jokainen kerta on ehkä viimeinen, ja kypsällä naisella on enemmän annettavaa kuin tyttölapsella, joka tuskin on aikuinen, sitä paitsi papin makuukamarissa on säkkipimeää, eikä minun tarvitse huolehtia siitä, että saattaisin hänet raskaaksi, tämä on steriiliä parittelua, ja sellaista tanskalaisten ja grönlantilaisten yhteiselämän tulisi ollakin."

Kuinka siirtokunnan käy? Entä punaisen miehen, tai Egeden, jonka punainen näkee mustana? Onnistuuko taistelu paholaista vastaan - ja mikä tarkkaan ottaen on paholainen, josta puhutaan? Vihjaan vain sen verran, että sukupolvet vaihtuvat, kuten kuuluu, ja yllättäviä yhteyksiä ja käänteitä tapahtuu, kuten kuuluu. Kun elämää simuloidaan. Vaikka keskiössä on kaksi hyvin erilaista miestä, myös naisilla on suuri rooli tarinassa, joka Leinen tapaan jälleen kerran vangitsee, kiehtoo, naurattaa ja liikuttaa, saa henkilönsä eläviksi ja lukijan ajattelemaan monenlaista. Ainakin sitä, miten erinomainen ja nautittava kertoja Leine on. Ja miten hieno jälleen on Katriina Huttusen suomennos, joka välittää tunteet ja tunnelmat vahvoina.

Lainaan vielä kirjailijan loppusanoja tarinan todenperäisyydestä:

"Tämä kirja on fiktiota. Se pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin tiiviimmin kuin Ikuisuusvuonon profeetat, mutta sitä ei pidä lukea luotettavana historiankuvauksena. Sitä se ei ole. Useimmat romaanihenkilöni ovat kuitenkin todellisia historiallisia henkilöitä, ja olen käyttänyt heidän elämäkertojaan mutta olen ottanut niistä vapauksia. Monet romaanin tapahtumista ovat todellisia, osan olen sepittänyt itse. Usein sepitteessä on enemmän totuutta kuin tosiasiassa."

Kuulemma Leine kirjoittaa Grönlanti-trilogiaa, eli vielä on ainakin yksi samantyyppinen teos luvassa. Tuskin maltan odottaa - tosin luen ihan mitä vain, mitä kirjailija ikinä päättää tehdä.

Kenelle: Parhaan kertomakirjallisuuden etsijälle, mustan huumorin ystäville, hätkähtämättömille tai hätkähdystä hakeville, globalisaation vastustajille, kolonisaatiosta tai kristinuskon levittämisestä kiinnostuneille.

Muualla: Melkoiset henkiset ja kirjalliset kourat Leinella, sanoo Mummo matkalla, joka avaa myös kirjailija Leinen taustaa.  


Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Katriina Huttunen.


Päällys Jussi Kaakinen. Kustantajan lukukappale.