torstai 27. huhtikuuta 2017

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (yhteispostaus)




Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa "kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."


*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.


*
Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin.

Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

"Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”


*
Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?


*
Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.

- - -
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Gummerus 1985.


Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjablogit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti. Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Kristaa ja osoittaa kunnioitustaan hänen hellittämättömälle kirjarakkaudelleen.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat lisäkseni osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset kirjasta löytyvät Taikan ja Ompun blogeista. 


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

Pieni koululainen Inga asuu isovanhempiensa kanssa maalaiskylässä itärajan tuntumassa, sotien jälkeen. Ingalla ei ole helppoa. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja jalassa on vamma, mitkä seikat yhdessä tekevät tytöstä helpon kiusattavan koulussa. Eivätkä kiusaajat ole pelkästään lapsia.

Ingalla on lisäksi vielä yksi kiusaajille herkullinen ominaisuus: hän ei puhu. Lukea ja kirjoittaa hän on osannut "aina", mutta puhuminen loppui vanhempien sotatragediaan. Fyysistä estettä puheelle ei ole, ja sekä suku että Ingaa hoitava lääkäri ymmärtävät, että kyseessä on mielen särö. Nyt 9-vuotiaana tyttö kanniskelee aina mukanaan kynää ja vihkoa, johon hän voi kirjoittaa asiansa, ja muut vastaavat hänelle normaalisti puhumalla.

Utelias ja älykäs mutta surullinen ja yksinäinen lapsi särkee isovanhempien sydäntä. Onko Ingaa mahdollista auttaa? Tarina liikuttaa, kuten lapsen hätä aina. Hirvisaari onnistuu kuvaamaan tytön tuntemuksia aidosti ja helposti samaistuttavalla tavalla.

Vaikken ole nuori, olen aina ajatellut olevani "liian nuori" lukemaan Hirvisaarta, jonka miellän äitini ja anoppini kirjailijaksi, molemmat kun hänen kirjoistaan pitävät - itse en yrityksistäni huolimatta ole niissä montaa sivua eteenpäin päässyt. Sitten eläkkeellä, olen tuuminut.

Mutta pieni kirja rohkaisi yrittämään, ja yllättäen luin sen lähes kertaistumalta. Pidin vahvasta tunteesta ja tunnelmasta, tytön näkökulmasta. Tarina alkaa kankeahkosti - tai ehkä juuri sillä tiukan perinteisellä tyylillä, joka aiemmin on vieraannuttanut minua - mutta sujuvoituu sittemmin. Tunnelma vahvistuu niin, että on saatava tietää, miten Ingan käy. Lopussa taisi roska lentää silmään.

Historiasta myös opin taas kerran uutta (milloin ihminen ehtisi lukea kaikki historiakirjat, joita haluaisi?). En tiedä, perustuuko juuri tämä kertomus tositapahtumaan, mutta tiedän Ingan taustalla vaikuttaneita asioita oikeasti itärajalla sodan jälkeen tapahtuneen. "Voisi olla totta" -aspekti nostaa aina kiinnostusastetta. Sori mystisyys, mutta yritän olla spoilaamatta! Ja erilaisuudesta kiusaaminen, siitä ei todellakaan ole päästy vieläkään eroon, päinvastoin. Pelkäksi vanhan ajan kuvaukseksi Hiljaisuutta ei voi siten luokitella.

Yllätyin myönteisesti. Tiiviyden ja selkeän rajauksen vuoksi kirja on helppo lukea, vaikkei olisikaan Hirvisaaren kirjoitustyylin ihailija. Liikuttavana lapsitarinana se vetoaa muihinkin. Ei, en ryntää anopin Hirvisaari-kokoelman kimppuun vieläkään. Ehkä joskus myöhemmin...

Kenelle: Sota-ajan tarinoiden ystäville, lapsikuvauksista pitäville, kiusaamista pohtiville, perinteistä kerrontaa hakeville.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna yllättyi loppuratkaisusta ja jäi pohtimaan kirjaa kovasti. Myös Kirja ja kynä -bloggaaja Esther poistui alkuun mukavuusalueeltaan, kuten minäkin tein. Kristakin oli ehtinyt kirjan jo lukea ja piti sitä suunnattoman koskettavana. Koskettaa omalla hiljaisella tavallaan, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Taidokas ajankuvaus ja ajankohtainen romaani, toteaa Kirjojen maan Minna.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava 2017. Kansi: Anna Lehtonen.

Helmet-haaste kohta 1: kirjan nimi on mielestäni kaunis. Selkeä ja yksinkertainen, surullinen ja lohdullinen yhtäaikaa, kuten kirja itsekin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Aika harvoin kuulee sikiön mietteitä ennen syntymää. Nyt se on nykytekniikan ansiosta mahdollista, sillä McEwan on tehnyt aiheesta kokonaisen kirjan.

Ensimmäisenä lukijalle herää kysymys, miten syntymätön lapsi muka voi kyetä noin syvällisiin pohdintoihin? Tämä on yksi kaunokirjallisuuden ihmeitä ja seikka, johon ei kannata liikaa jumittua nauttiakseen tarinasta.

Kyllä, melkein rationaalinen selitys myös annetaan. Kohdussa olo on valpas, ja sinne kuuluvat niin äidin kuin tätä lähellä olevien äänet, kuten radion. Jos Trudy-äiti kuuntelee jatkuvasti viisaita puheohjelmia, podcasteja ja klassista musiikkia, ei kai lapsi voi olla omaksumatta niiden sisältöä? Mutta vihdoin itse asiaan. Mitä hän miettii - mitä hän kuulee?

Nimitän tulevaa poikavauvaa sikiön sijasta lapseksi, koska sana tuntuu inhimillisemmältä ja persoonallisemmalta, ja näitä piirteitä henkilömme ehdottomasti on täynnä. Lapsi tuntee taiteita ja tieteitä monipuolisesti, on syvällisesti perillä niin viineistä kuin yhteiskunnan ilmiöistä, mutta hämmästyttävintä on hänen psykologian tajunsa. Kun otetaan huomioon, ettei hän itse edes ole vielä virallisesti ihminen eikä ole tavannut yhtään lajin edustajaa henkilökohtaisesti - paitsi äitinsä, joka mitä henkilökohtaisimmin kantaa häntä kohdussaan.

"Hänen verensä takoo lävitseni jysäyksinä kuin kaukainen tykistötuli, ja kuulen kuinka hän arpoo valintaansa. Olen elin hänen ruumiissaan enkä kaukana hänen ajatuksistaankaan." 

Lapsi on tarpeeksi terävä havaitakseen, että äidillä on meneillään jotain outoa miesystävänsä Clauden kanssa. Eikä tämä mies ole lapsen biologinen isä, joten genetiikka huutaa hyvitystä. Mutta mitä voit tehdä, jos olet kohdun vanki? Kätesi eivät ole vain sidotut, vaan ne eivät ehkä vielä ole täysin valmiit. Mutta se ei estä havannointia.

"Miten tyhmä Claude oikeasti voi olla?"

McEwanin tapaan kirja ei ole kepeää hyvän mielen luettavaa, sillä hätkähdyttävää riittää, loppua kohti yhä enemmän. Mutta aiemmista kirjailijan kirjoista poiketen tässä on rutkemmin mustaa huumoria, kuten jo alkuasetelma antaa osviittaa. Sivumäärä on silti helppo taltutettava kenelle tahansa hyvän lukemisen ystävälle.

"Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani, hönkimässä epäterveellisesti kasvoilleni ja aivoihini kuin läähättävät koirat."

Riemastuin ja nautin täysillä metkasta näkökulmasta ja älykkäästä tekstistä sekä erinomaisesta suomennoksesta. Kirjassa yhdistyvät niin ajankohtainen yleistieto ja havainnot maailmasta kuin lapsen ikiaikainen rakkaus äitiinsä sekä trillerimäinen jännittävyys ja musta huumori.

"Elämän totuuksista rajoittavin on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu aina tässä ja nyt, ei koskaan siellä ja silloin."

Hulvaton tarina on toisinnos Hamletin teemasta, jossa isä tapetaan, äiti menee naimisiin tappajan kanssa ja poika pyrkii hyvitykseen. Tämän luin kustantajan sivulta, itse en olisi tajunnut yhdistää, vaikka Hamletin olen joskus näyttämöllä nähnyt.

Kenelle: Taitavan tekstin ystäville, mielikuvituksen ja toden yhdistämistä ystäville, arkirealismista irtautumista etsiville, Shakespearen muokkauksesta loukkaantumattomille, pikimustan huumorin ystäville, terävien havaintojen arvostajille. Ei raskaana oleville.

Muualla: Kerronta on irtonaista, ironista - ja nautittavaa, sanoo Tuijata. McEwan vie Leena Lumia, joka vaatii miehelle Nobelia, eikä ihan perusteetta. Kerrontaratkaisu on niin omintakeinen ja nautittava, että Nannan kirjakimarassa luettiin kirjaa lumoutuneena. Kirjaluotsi yhdistää näppärästi Kansallisteatterin ja McEwanin, joka räjäyttää pankin Mummo matkalla -blogin mukaan. Huimaa kerrontaa, toteaa Kirjavinkit.  Huima kerronta sai Lukutuulian hämmennyksiin. Kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, sanoo Tekstiluola. 

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Suomennos Juhani Lindholm. Otava 2017.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeldtistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeldtin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeldtin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tiedätte fraasin "pieni suuri kirja", joka usein kuvaa kohdettaan hyvin. Sitä mukaillen nyt on kyseessä "suuri suuri kirja".  Lähes tuhat sivua koukuttavaa, hurjaa, surullista ja vaikuttavaa tarinaa, jota lukiessa sai nautiskella tiedosta, ettei takakansi tule ihan pian vastaan. 

Alku on vetävä kuin paras tv-sarja: neljä nuorta ystävystä New Yorkissa, klassinen asetelma. Frendien tai Sinkkuelämän viihteisyyttä ei kuitenkaan ole luvassa. Kertomus keskittyy pian yhteen nuorukaisista, Judeen, joka on kokenut karmeita ja jonka elämää hallitsevat häpeä ja pelko.

Opiskeluaikojen ja uravalintojen jälkeenkään edes parhaat ystävät Willem, JB ja Malcolm eivät tunne Juden taustaa eivätkä hänen fyysisten ongelmiensa syitä: he kunnioittavat yksityisyyttä, jota mies varjelee sairaalloisen tiukasti. Hän on silti kaikkien rakastama ja löytää oman alansa laista, juristina. Kaikki neljä ystävystä ovat älykkäitä ja lahjakkaita, ja menestyvät. Taloudelliset huolet jäävät kouluaikojen muistoksi. Muita huolia silti kasaantuu.

"...hän tiesi: Malcolm oli huolissaan, koska elossa oleminen on huolissaan olemista."

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten aina, ja etenkin Juden terveys huolettaa. Pikku hiljaa lukijalle avautuvat ongelmien syyt ja taistelu, jota Jude jatkuvasti käy, ja josta tulee myös hänen lähipiirinsä taistelu.

"Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisi vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen."

Kirjaa ei ahmaise kertalukemalta, jo laajuutensakaan takia. Tarina on rankka, ja lukijan on välillä hengiteltävä. Joskus tuntui siltä, että haluaisin lukea silmät kiinni. En halua tietää! Mutta uteliaisuus voitti, joten ei auttanut, pelottavimmatkin kohdat oli käytävä läpi. Tunsin suorastaan fyysistä kipua; etenkin jalkoja pakotti.

Mistä tarinassa oikein on kyse? Lapsuuden traumoista; haavoista jotka eivät parane; ehdottomasti suurelta osin ystävyydestä ja erittäin paljon rakkaudesta. Taitavasti rakennettu teksti pitää lukijan tiukasti kiinni kirjassa, yllättää ja herättää monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun, haikeudesta haaveiluun, toivosta epätoivoon. Henkilöiden havainnot ihmismielestä ja tilanteista eivät ole fraaseja, vaan pistävät terävästi tai vähintään sanoittavat tilanteita, joita on vaikea sanoittaa - tai joita ei ole ollut aiemmin tarve sanoittaa tai ylipäänsä miettiä.

Kuten ajattelumme, jonka mukaan sairas ihminen menee hoitoon ja paranee - tai jos ei parane, ainakin saa apua. Entä jos niin ei olekaan? Tai toinen yleinen ajatusharha, jonka mukaan kypsänä aikuisena voi jättää taakseen nuorena koetut kauheudet. Valitettavasti sekään ei pidä paikkansa. Kiinnostava ja hyvin epäamerikkalaiseksi mieltämäni näkökulma: päättäminen ja luja yrittäminenkään ei aina riitä. Yksilön rinnalla korostuu yhteisö. Kyllä, pientä amerikansiirappia saattaa olla myös, kuten se seikka, että kaikki henkilömme menestyvät niin loistavasti ammateissaan; toisaalta on virkistävä ja tärkeä pointti sekin, että älykkäät ja lahjakkaatkin saattavat voida huonosti, eikä kärsiäkseen tarvitse kärvistellä köyhyydessä.

Olin hyvin vaikuttunut koko kirjan mitalta. Ehkä se osuu omiin traumoihin, jotka ovat tietysti aivan toisenlaisia, mutta jokaisella lie jotain; ehkä jokin havainto nousee pintaan ja nostattaa tunteita. Ehkä sanojen suuri määrä saa aikaan jonkinlaisen hypnoosin. Pituus on perusteltua siksi, että lukijalle selitetään perinpohjin, toistaen toiston jälkeen, mistä on kyse. Tiiviimmällä ilmaisulla ainakin minä olisin todennäköisesti jäänyt skeptiseksi: miksei ongelmiin muka löydy ratkaisuja. Nyt ymmärrän, miksi.

Pieni elämä on sisällöltään koskettava, tekstiltään koukuttava - juuri sellainen, millaiseksi miellän Tammen Keltaisen kirjaston kirjat parhaimmillaan. Laadukas romaani, ei liian helppo muttei liian vaikeakaan, ja vie tehokkaasti toisiin maailmoihin.

"Aivan yhtä vaikeaa oli yrittää, tiedät sen kuten minäkin, saada häntä luopumaan tietyistä ajatuksista, jotka koskivat häntä itseään: siitä miltä hän näytti ja mitä hän ansaitsi ja minkä arvoinen hän oli ja kuka hän oli. En ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi yhtä siististi tai vakavasti jakautunut kuin hän..."

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, rankkaa kestäville, koukuttavaa kaipaaville. 

Muualla: Riittaa kuvotti, ja hänelle heräsi paljon kysymyksiä. Lukuisan Laura suosittelee lukemaan kirjan silloin, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Kirjallisuutta, joka kylmää muttei jätä kylmäksi, sanoo Kirjaluotsi. Jää väreilemään mielessä kuin surun soittona, sanoo Lumiomena. Oikeastaan kertomus kuolemasta, ei elämästä, sanoo Yökyöpeli hapankorppu. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi 2017. Suomennos Arto Schroderus

torstai 13. huhtikuuta 2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Luin kirjan, joka pistää nieleskelemään: Kaarlela kuvaa yläasteikäisen tytön elämää niin rajusti ja todesti, että tämän kirjan soisin jokaisen aikuisen lukevan. Mitä on uhman ja mahdottoman käytöksen takana?

Ainakin tässä perhe, josta ei ole tytölle apua. Isä häipyy vähän väliä ryyppyreissuilleen, äiti lähtee työmatkalle eikä palaa. Tyttö ja hänen kymmenvuotias pikkusiskonsa sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Eivätkä he tietenkään taida - mistä he olisivat oppia saaneet?

Kirjailija ei kaunistele kuvatessaan tytön ja tämän kaveripiirin tekemisiä ja ajatuksenkulkua. Kun tytöllä on yhä huonompi olo, aina väsynyt, aina iloton, jatkuvasti taisteleva mutta toivoton, yksikään aikuinen ei sitä huomaa. Eivät naapurit, opettajat tai terveydenhuolto. Kun tukiverkostoa ei ole, sitä ei vain ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan edustajien kauniit aikomukset ja komeat suunnitelmat eivät riitä; ne eivät ulotu käytännön tasolle saakka, kun tilanne on päällä. Pitää tapahtua jotain todella lopullista, jotta koneisto herää. Jos ei halua elää pinkissä kuplapilvessä, on pakko myöntää, että tällaisia lapsia on, on ollut aina, on nyt ehkä yhä enemmän.

Tärkeä muistutus eriarvoistumisen ehkä kurjimmasta ilmiöstä. Kun eväät ovat kehnot niin henkisesti kuin fyysisesti, ei lapsen langanlaihuus johdu geeneistä eikä ohut elämänhalu hänestä itsestään. Tekstiltään taitava, terävä ja aito kirja, josta ovat fraasit kaukana. Kompakti tarina on vimmainen ja synkkä, mutta alle kahdensadan sivuisena nopea lukea - kirjailija ei piehtaroi eikä pitkitä, mikä korostaa viestin vaikuttavuutta ja tekee kirjasta uskallettavan tartuttavan herkällekin lukijalle.

Kenelle: Aikuisille. Päättäjille, kasvattajille, opettajille, terveydenhuoltohenkilöstölle, virkamiehille ja -naisille.

Muualla: Surullinen, hieno ja uskottava, sanoo Tiia blogista Karvakasan alta löytyi kirja. Todentuntuinen kuva 90-luvun nuorista, sanoo Riitta Kirja vieköön. Erittäin rankka kertomus, sanoo Tuntematon lukija, jonka kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V íhmettelee, miksei ole aiemmin tarttunut Kaarlelan teoksiin. Vahva kirja, joka todella kannattaa lukea, sanoi Lukutoukka Krista, joka näki tekstissä paljon itseään. Menetimme Kristan äkillisesti äskettäin. On äärimmäisen surullista ja haikeaa kohdata hänet jatkuvasti, vaikkei häntä fyysisesti enää ole. Toivon hänen tietävän, että meillä on ikävä ja että me muistamme. Kommentoimme paljon toisiamme, tästäkin kirjasta viestittelimme, myös siitä, että kansi on erityisen kaunis.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö. Reuna 2017. Kansi Kirsi Juvonen.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi





Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi