perjantai 4. heinäkuuta 2025

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarjan osa 5.

Mikko Kamulan ällistyttävä Metsän kansa -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Ollaan 1400-luvulla Suomena tuntemamme maan alkujuurilla. Tiettömille rannoille Leppävirralle asettuneen Juko Rautaparran lapset ovat jo aikuisia, Tenhokin jo nuori mies. Ja tietäjä, Yörnin äijän opastamana. 

Tenholla ja äijällä onkin paljon tekemistä, sillä he lähtevät pelottavaan Pohjolaan hakemaan sinne siepattua Torho-seppää. Torho takoo sampoa, eikä se saa joutua Pohjolan ilkeän Loviattaren haltuun. Pahojen voimien käytössä se olisi muun maailman tuho! 

Matka on vaarallinen ja hurjia käänteitä täynnä, kuten aiempia osia lukeneet arvaavat. Tenhoa pääsevät tai paremminkin joutuvat auttamaan Hämeen linnassa parantajana toimiva sisko Varpu ja Pyhän Olavin linnan palveluksessa oleva veli Heiska. Tenhon yllättää noita Loviattaren tytär, Ilmatar, kauneudellaan ja taidoillaan. Neito on noita itsekin, vaikkei äitinsä veroinen - tuskin kukaan on, arvelee Ilmatar itse.

"Nainen oli niin kaunis ja kopea, että hän tuntui olevan täysin Tenhon tavoittamattomissa, mutta tänään Pohjolan neito oli paljastanut itsestään toisenlaisen puolen, joka sai Tenhon sydämen sykähtelemään. Tenho ei ollut unohtanut, miksi oli tullut Pohjolaan, mutta hänen oli kuljettava virran mukana. Voisiko tällä mieltä kuohuttavalla seikkailulla olla onnellinen loppu?"

Turussakin käydään ja kaupunkia kuvaillaan elävästi niin lukijalle kuin Varpulle, joka hämmästelee suunnattoman suurta kirkkoa. Kaniikki Arvid Kurki esittelee sitä Varpulle ja tämän ystävälle Gertrudille. Varpu ostaa markkinoilta rohdoskasveja ja muita lääkeaineita. 

Kalevalaista perintöä hyödyntävä tarina on vahva ja vyöryttää väkevästi todellista kansanperinnettä lukijan silmien eteen ja mielikuvitukseen. Kertakaikkiaan upea sarja, tekijänsä Kamulan elämäntehtävä - hän on opiskellut ja työstänyt aihetta pitkään. Ja tarina on pitkä! Vaikka olen suuri sarjan fani, aloin jo hieman tuskastua yksityiskohtaiseen kerrontaan. Ei sillä, luen kyllä jatkossakin kaiken, mitä tulee.

Fantasiaelementtejä enemmän pidän arjen ja todellisen perinteen kuvauksista, ja niitä toivon sarjaan enemmän jatkossa. Millaista oli elää Hämeen tai Olavin linnassa tai niiden liepeillä? Mitä miettivät ja tekivät asukkaat Leppävirran virran varrella? Miten asutus kehittyi? Miten Suomeksi muuttuminen eteni?

Paljon kysyttävää, paljon kiherryttävää kerrontaa. Maltilla mutta innolla odotan jatkoa.  

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja:

Sarjan osa 1: Ikimetsien sydänmailla.

Sarjan osa 2: Tuonela

Sarjan osan 3: Iso härkä

Sarjan osa 4: Kalevan pojat 


Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarja, osa 5. Gummerus 2025. 



perjantai 27. kesäkuuta 2025

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö


Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.


tiistai 24. kesäkuuta 2025

Samantha Harvey: Orbital

Kirjaan sopisi mainoslause tyyliin "tällaista et ole lukenut aiemmin", niin erityinen lukukokemus oli. Katsanto on Maahan avaruudesta, jossa kuusi ihmistä kiitää aluksessa maan kiertorataa ympäri ja ympäri tarkkaillakseen, tutkiakseen, oppiakseen. Neljä astronauttia, kaksi kosmonauttia, kaksi naista, neljä miestä, pienessä hapellisessa peltikotelossa loppumattoman avaruuden eteisessä. Miten hienosti kirjailija tavoittaa ja kuvaa tuon oudon asetelman tuntemuksineen!

"The earth is the face of an exulted lover; they watch it sleep and wake and become lost in its habits. The earth is a mother waiting for her children to return, full of stories and rapture and longing. Their bones a little less dense, their limbs a little thinner. Eyes filled with sights that are difficult to tell."

Yksi kierros Maan ympäri kestää 90 minuuttia. Vuorokaudessa he näkevät 16 auringonlaskua ja 16 auringonnousua. Jatkuva pyörimisen tuntu alkaa huimata lukijan päätä. Taas maapallo pyörähtää, taas näkyy Afrikka, autiomaa, meri, seuraava manner... Ihmisistä näkyy merkkejä lähinnä öisin: valot! Ja edelleen pyöritään, kunnes taas tulee yö... 

"There´s the south-west toe of England kicking limply at the North Atlantic, there´s the English Channel, blink and you have missed it, there´s Brussels and Amsterdam and Hamburg and Berlin, though they are drawn in invisible ink on grey-green felt, there´s Denmark in its dolphin-leap towards Norway and Sweden, there´s the Baltic Sea and the Baltic States and suddenly Russia. Here come Europe, here went Europe. --- more is asked of your brain than it knows how to do."

Matkustajien kehojen ja aluksen toimintoja tarkkaillaan jatkuvasti, joka sekunti. Se tuo turvaa, ja vaarat on eliminoitu huolellisesti, niin pitkälle kuin se on mahdollista. 

"They thought they´d find it precarious, this fact of living in a complex life-support machine and the prospect that it could, instantaneously, all end - a failure in any part of the machine. A fire, an ammonia leak, radiation, a meteor strike. And in moments they do - but generally not so, and anyway, all beings are living in life-support machines commonly called bodies and all of these will fail eventually."

Näky lumoaa niin matkustajat kuin lukijan ja saa ajattelemaan suuria. Ihmiskunnan mitättömyyttä ja ainutlaatuisuutta, planeettamme haurautta. Sillä se on kaikki, mitä meillä on. Maiden rajoilla ei ole väliä, niitä ei näy. Näkyy sinisyys, vihreys, autiomaiden tyhjyys. Tuo yksinäinen ja erikoinen sininen planeetta on pienenpieni piste, ehkä ainoa ihmiselle elinkelpoinen avaruuden mittakaavassa, ja me tuhoamme sitä surutta? Pitäisikö maiden johtajat ja tärkeimmät päättäjät viedä avaruuteen, jotta perusasiat kävisivät selviksi, näkökulma laajenisi? Ehkä hanke viedä miljardöörejä avaruuteen ei sittenkään ole niin hullu...

"Our lives here are inexpressibly trivial and momentous at once, it seems he´s about to wake and say. Both repetitive and unprecedented. We matter greatly and not at all. To reach some pinnacle of human achievement only to discover that your achievements are next to nothing and to understand this is the greatest achievement of any life, which itself is nothing, and also much more than everything."

Hurmaava teksti ja näkökulma. En lainkaan ihmettele, että se herätti ihastusta Booker-voittajan valitsijoissa viime vuonna (2024), kun Harvey nappasi palkintonsa. Omintakeinen, kaunis ja syvä niin tekstiltään kuin sisällöltään, vaikka sivumäärältään pieni teos. Toivottavasti saamme tästä suomennoksen, eikä kääntäjän työtä käy kateeksi: huimaavan tunnelman siirtäminen on haaste sinänsä.

Kenelle: Upean, tunnelmallisen tekstin ihailijoille, uutta näkökulmaa hakeville, maapallon kohtaloa pohtiville, avaruudesta kiinnostuneille, ajatteleville.


Samantha Harvey: Orbital. Vintage 2024. 


lauantai 21. kesäkuuta 2025

Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.


tiistai 17. kesäkuuta 2025

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Koskiluhdan talossa Pohjanmaalla eletään tavallista maalaiselämää. Johannes ei puhu sotakokemuksistaan, ja heillä menee hyvin Kertun kanssa, joka kertoo:

"Se katsoo silmiin ja hymyilee. Ajatus susta auttoo jaksamahan sen ryssänhelvetin. Niin se silloin sanoi, kun tuli takaisin kuolemasta tai sieltä jostakin ja silloin minä tiesin, että rakkaus kestäisi kaiken. 
- Otatko lisää kaffia? minä kysyn."

Kunnes arki navettatöineen ja kolmen lapsen hoitamisineen muuttuu karmealla tavalla. Yksi lapsista kuolee. Kerttu suistuu syvään suruun. Ja masennukseen, sanottaisiin nykyisin. Hänkin haluaa kadota. Pelkään Kertun puolesta. Kertun ja Johanneksen avioliiton ja heidän lastensa puolesta. Kertun on vaikea iloita sisarensa Ailin avioliitosta, kun kaikki tuntuu murenevan.

"Ilta pehmenee, sävelet käyvät haikeammiksi. Senni-täti hyppyyttää Sakaria polvellaan, äitee kerää astioita pöydästä. Alakoski soittaa vielä, viimeiset vieraat viipyilevät pihassa. Anni juoksee ympäri puutarhaa, keinuttelee helmoja ja nauraa.
Kuva on niin hauras, että se saattaaa milloin tahansa repeytyä. En uskalla hievahtaakaan, etten rikkoisi mitään. Minä istun tässä, vähän sivussa elämästä, eikä kukaan huomaa, vaikka hetken itkisin.
Mumma ottaa tukea pöydästä ja nousee ylös. Sen askel on ihmeen kevyt, aivan kuin kesäillan lempeys olisi lievittänyt lonkan kolotusta. Pyyhin kyyneleen poskeltani. Mumma laskee kätensä käteni päälle ja huokaa hiljaa.
- Ailin elämä on vasta aluus. Ilootahan silloon ku ilo tuloo kotia, ei se niin usein käy.
Katson mummaa enkä uskalla kysyä, että miksei se onni koskaan jää asumaan."

Kerttu lähtee Sennin luo Vaasaan. "Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle." Kaupunkiin oppii pian, muutama päivä jatkuu ja jatkuu. Kahvilaan tarvitaan apua, Kerttu ottaa itselleenkin yllätykseksi pestin, oppii asiakaspalvelua ja ruotsin kieltäkin.

"Kahvihuoneen kello naksahtaa tasaan, näytelmä käynnistyy. Vanhat rouvat käyvät kahvihuoneessa mihin tahansa aikaan päivästä, mutta mieluiten aamuisin, jolloin heidän levollinen ulkomuotonsa, kiireettömyytensä, ehtymätön lompakkonsa hymyilee lempeää hymyä työväen ylle. Aika ja rahat eivät koskaan jakaannu tasan."

Lapsen kuolema on maailman surullisin aihe, ja Nivukoski kuvaa surua niin pakahduttavasti, että kirjaa ei voinut lukea kuin pätkä kerrallaan. Suru velloo, hellittää hetkeksi ja yllättää jälleen voimallaan. Selviääkö Kerttu siitä koskaan? Tuskin, mutta suru muuttuu ajan myötä, asettuu osaksi ihmistä ja olemista, tulkitsen. Mutta aikaa se vie. Tunnelmanluojana kirjailija on vaikuttava.

Hienosti taitava sanankäyttäjä kuvaa myös yhteisön voimaa, kannattelua ja tukea, jonka pelkään meidän päivinämme hiipuneen kuvatusta, tai sitä ei kaikkialla ole ollutkaan, kuten pohjalaisessa perheessä ja kylässä kirjassa on. Pelottava, surullinen kirja - joku voisi sanoa jopa surussa vellomiseksi - mutta tarjoaa se pilkahduksen toivoakin. Ja paljon rakkautta. Olisinko ottanut lukuun, jos olisin tiennyt aiheen ennalta, mietin. Olisin, kirjailijan taitojen vuoksi. Mutta en kiellä helpotusta päästyäni kirjan loppuun.

Kenelle: Surukuvausta etsivälle, pohjalaisuudesta kiinnostuneille, lähihistoriaa lukeville, komean kielen ystäville, raskaita tunteita sietäville.

Kirja on kolmas Koskiluhdan perheestä kertovaa sarjaa. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä tämän kirjan lukemiseen, mutta niistä saa taustaa Kertun ajalle.

Ensimmäinen osa kertoo Kertun vanhempien, etenkin äidin, tarinaa: Nopeasti piirretyt pilvet
Toisessa osassa kertoja on nuori Kerttu: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Otava 2025. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Kuva peltolakeudesta Matti Puotvaara, Museovirasto.



keskiviikko 11. kesäkuuta 2025

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 







maanantai 9. kesäkuuta 2025

Dekkariviikko 2025: Donna Leon, Keigo Higashino






Komisario Guido Brunetti ratkoo kinkkisiä rikostapauksia kotikaupungissaan Venetsiassa. Luin sarjaa alkuvuosina, sitten kiinnostus suuntautui muualle. Guido tuntuu kuitenkin hyvin tutulta edelleen, kun nyt pitkästä aikaa hänen luokseen palasin. Vanhoja tuttuja ollaan!

Toinen vanha tuttu vierailee Brunettin luona tämän työpaikalla. Elisabettan äiti oli ollut ystävällinen köyhälle Brunettin perheelle miehen lapsuusvuosina, tuonut ruokaakin. Siksi Guido tuntee olevansa palveluksen velkaa Elisabettalle, joka tulee kysymään neuvoa askarruttavassa asiassa. Tytär Flora on naimisissa miehen kanssa, jonka suhteen anoppi on huolissaan. Mies, Enrico Fenzo, oli säikäyttänyt Floran kummallisilla puheillaan. Ehkä jopa tehnyt jotain pahaa? Voisiko Guido hieman selvitellä tämän asioita? Ei poliisina, vaan ystävänä?

Hämmästyttävää kyllä, Guido suostuu. Pidin alkuasetelmaa teennäisenä: ei rikosta eikä edes kunnon epäilyä, ja silti komisarion arvovallalla hän muutaman kollegansa kanssa - mainittakoon erityisesti velhotaitomainen signorina Elettra - tarttuu toimeen. Eikö heillä ole oikeita tapauksia tutkittavana? Ilmeisesti ei, sillä näennäisesti viattomasta keskustelusta lähtee vyörymään tapahtumasarja, jossa vihdoin päästään kuin päästäänkin rikoksiin saakka.

"Brunetti oli törmännyt urallaan monet kerrat samanlaiseen rakkauden ja tuhon repivään ristiriitaan, ja tapausten järjettömyys ja niiden paljastama parantumaton itsekkyys oli aina yhtä pelottavaa." 

Alku oli siis hidas, ja ehdin ajatella, että ehkä kustantajan ja kirjailijan olisi aika antaa sarjalle lopullinen armonisku, onhan Donna Leon kirjoittanut sitä jo lähemmäs 30 vuotta, ja ikääkin kirjoittajalla alkaa jo olla. Mutta tarina piristyy myöhemmin. Näin jopa väläyksiä Donna Leonin kuulusta älystä ja tarkoista havainnoista, Brunettin ajatuksin:

"Hän kääntyi Calle Del Traghettolle, jatkoi ripeästi imbaracaderolle ja ehti ykkösen vaporettoon juuri, kun laivamies veti porttia kiinni. Kun vaporetto lähti kohti San Marco et Bacinoa, Brunetti leikki, että rakennukset liikkuivat, rullasivat ohitse tutussa kronologisessa sekasorrossaan: gotiikkaa ja myöhäisrenesanssia vieri vieressä nojaten rennosti bysanttin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jonka lukemattomat ruusut kiipesivät huonosti restauroidulle barokkiseinälle. Minkä selväjärkisen säännön perusteella tällainen olisi voinut olla normaalia, hän tuumi." 

Kuten sarjaan kuuluu, Venetsialla on tärkeä rooli. Kuvaukset kaduista, aukioista ja väylistä nimiltä mainiten on perusteellista, mutta varmasti antoisaa Venetsia-faneille (joihin en kuulu, pidin kaupunkia siellä käydessäni sekavana, rappeutumisessaan surullisena, haisevana ja hullun kalliina). Mutta kiva oli bongata joitakin tuttuja paikkoja tekstistä. 

Kiinnostava hahmo sarjassa on Guidon vaimo Paola. Hän työskentelee yliopiston opettajana, kirjallisuuden, totta kai. Kotiolot ovat ennallaan Paolan perintö-palazzossa, mutta lapset ovat jo isoja. Tytär Chiara asuu vielä kotona. Italialaiseen tapaan, ymmärtääkseni, Paola valmistaa ruokaa useita kertoja päivässä, varsinaisen työnsä ohella. Miehen ei tarvitse osallistua kotitöihin, mikä ihmetytti ja ärsytti lukijaa. Guidon vaimohan on, kuten moni tietää, rikkaan ja ylhäisen perheen tytär - päinvastaisista oloista kuin mies itse. 

Yhdistäviä tekijöitä toki on, kuten kiinnostus kulttuuriin ja vanhaan kirjallisuuteen. Harvassa kodissa puhutaan perheen kesken vaikkapa antiikin näytelmistä, kuten tässä. Opin muun muassa kiinnostavan kirjallisuustermin: hopeahaarukkaromaanit. Tiedätkö, mitä ne ovat? Paola kertoo miehelleen niiden olevan "englantilaisia 1800-luvun romaaneja, joissa on loputtomasti kuvauksia sekä oikeasta että väärästä käytöksestä sosiaalisissa tilanteissa." Tämä selvä! 

Kaikkien käytös on moitteetonta, keskustelu sivistynyttä, vastapainoksi rikoskomisarion työlle. Jossa pitää selvitellä myös se rikoustapaus.

Donna Leon: Hyvän nimissä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. (Give Unto Others). Suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2024.

Ja pari sanaa japanilaisesta Keigo Higashinosta: hän kirjoittaa mainioita, länsimaisesta rutiinista poikkeavia dekkareita, joissa pääpaino on hoksaamisella ja yllätyksillä, ei mäiskimisellä ja voimankäytöllä. Vaikka luonnollisesti dekkarissa aina joku joutuu kuolemaan. Tunnustuskin saadaan:

"Kenties se tuntuu teistä omituiselta, mutta minkäpä sille mahtaa, että asiat todella menivät niin. Jos kysytte, miksi tein silloin niin tai tuolloin en tehnyt noin, niin en osaa itsekään sanoa muuta kuin etten tiedä. Henkinen tilani ei ollut normaali."

Pahan asialla kieputtaa lukijaa kirjailijan kuoleman tutkintaan niin syvälle, että pää on pyörällä: siis kuka oikeastaan on pahis ja kuka ei? Etsivä Kaga tutkii asiaa, muttei ole vakuuttunut itsekään lopputuloksesta, vaikka kaikki on selvää.

"Ehkä olin vain harhaluuloinen, kypsymätön sekä poliisina että ihmisenä. Sekin oli täysin mahdollista. En kuitenkaan halunnut päättää tutkintaa epätyydyttävässä mielentilassa."

Ehkä lukija jo hieman väsyi päättymättömän tuntuiseen kieputukseen aivan loppupuolella, mutta kaikkiaan lukeminen oli viihdyttävää, suorastaan riemukasta. Mainio löytö kustantamolle, tämä kirjailija. Ja suomennos on hienoa suomen kieltä lakoniseen, japanilaiseksi mieltämääni tapaan.

Keigo Higashino: Pahan asialla. Punainen silakka 2024. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Dekkariviikkoa kirjablogeissa vetää Kirsin kirjanurkka.