lauantai 14. heinäkuuta 2018

Koirakiven kesäteatteri: Ollaan ihmisiksi - Juice Leskinen

Koirakiven kesäteatteri sijaitsee samassa kylässä kuin mökkini, Mäntyharjun ja Pertunmaan rajalla, joten sinne on helppo piipahtaa, jos loma onnekkaasti osuu näytösaikoihin. Tänä vuonna osui, ja pääsin näkemään musiikkinäytelmän Juicen elämästä.

Jos kesäteatteri sanana tuo mieleen Tukkijoella-näytelmän Tolarit ja keksien heiluttelijat tai Helismaan rillumareit, mielikuva on aivan oikea. Niillä alkaa Juhani Leskisenkin tarina; hänen isänsä Heikki oli innokas harrastajanäyttelijä ja äidin isä tarttuvien musisointien ystävä, kertoo näytelmä. Mutta muilta osin nykykesäteatterin sisältö on hienosti päivittynyt puheenparsiltaan ja teemoiltaan lähemmäs tätä aikaa, ainakin Koirakivessä. Mutta suomalaisia perinteitä kunnioittaen, voi totisesti sanoa.

Sillä sellaisen riemun tekijä- ja esiintyjäkaarti repäisee lavalle katsojan iloksi, että heikompia hirvittää. Juicen sanataiteilu on omaa luokkaansa ja biisit klassikoita, joihin on helppo yhtyä. Saamme kuulla, että iso osa ronskista kielenkäytön opeista on peräisin rivosuiselta mummolta. Tekstiä ja tietoja on napattu Juicen kirjasta Siinäpä tärkeimmät (Tammi 2003), jota lukija välillä lukee yleisölle. (Tässä välissä on hyvä muistuttaa Antti Heikkisen Juice-elämäkerrasta Risainen elämä.)

Äiti on toinen vahva vaikuttajanainen pojan elämässä. Isän kuoltua äiti avioituu uudelleen, ja isäpuoli ja Juhani, Jussiksi kotona kutsuttu, inhoavat toisiaan ensi tapaamisesta alkaen. Jussin haaveita taiteilijuudesta ei isäpuoli voinut ymmärtää eikä hyväksyä.

Muuten lapsuus oli ns. normaali, köyhä tosin, muttei muilla ollut sen kummempaa. Kuolema vieraili perheessä usein, eikä sisaruksia elänyt aikuisuuteen asti. Ylioppilaspapereista oli perhe ylpeä, ja ne veivät Jussin opiskelemaan Tampereelle, jossa hänen suksensa menivät ristiin johtavan opettajan kanssa - papereita ei tullut ulos, mutta musiikki kantoi, kuten tiedämme, ja loppu on historiaa.

Juice alias Panu Konttinen

Juicea lapsesta aikuiseen taiteilijaan esittää kolme näyttelijää, joista kaksi vanhinta nousee keskushenkilöiksi. Myös äidillä, Einillä, on suuri ja hyvin vedetty rooli. Mukana ovat tietysti ystävät Seppo ja Mikko, Jussin naisystävä sekä juankoskelaiset sukulaiset ja kyläläiset. Marilyn-numero on vetävä, pappikin pääsee ääneen - ja moni muu. Poliisit toivat tarinaan riemukasta gay-henkistä sävyä. Mikko nauratti minua erityisesti, kasvonilmeitä myöten esikuvansa kaltainen! Lahjakkaita nuoria miehiä.

Jussi ja Mikko (Veikka Karjalainen ja Olli Marjalaakso)



Elämäntarinaa koostavat biisit, joihin on ilahduttavasti valittu myös suurelle yleisölle tuntemattomampia. Tarkoitus on esitellä J Leskisen taitoa ajattelijana ja kirjoittajana - se "sähkökitaraa soittava Eino Leino", kuten näytelmän käsikirjoittaja Saku Heinonen sanoo. Ja saada ihmiset kuuntelemaan Juicen sanoituksia ajatuksella, löytämään ne (uudelleen). Sanat ovat painavia, mutta aina nokkelia ja oivaltavia. Keveys ja raskaus vaihtelevat näytelmässäkin, pelkkää rillumareita ei esitetä, vaan painotus saattaa olla jopa vakavan puolella. Ei elämä pelkkää juhlaa ole eikä siitä selviä hengissä, sai mies kokea ja olemme kuulleet monesta hänen sanoituksestaan. Hengen ja taiteen palolla eläminen voi polttaa kuoliaaksi.

Keveyttä ja hurmaavuutta tuovat käsikirjoituksen nokkelat vitsit - peräisin Juicelta tietysti - sekä esiintyjien taito ja innostus. Mukana on niin kesäteatterikonkareita kuin nuoria harrastajia ilahduttavan paljon. Ehkä toiveajattelua, mutta mielestäni myös yleisö on nuorempaa kuin kesäteattereissa ennen. Saimme nähdä myös hyvin pieniä esiintyjiä: puolen tusinan verran alle kymmenvuotiaita tyttöjä esiintyy tanssijoina ja avustajina. Ryhmä sai yleisön huokailemaan ihastuksesta.

Teatterin vakiintunut bändi Kulman kundit vetää rautaisesti ja rokkaa kuten pitää. Näyttelijöiden laulunumerot sujuvat vaikuttavasti, vaikkei ammattilaulajista artistia lukuunottamatta kyse olekaan - harjoiteltu on ja hyvin. Panu Konttinen toki koskettaa eniten, kokeneena laulajana. Hän ei näyttele, vaan on Juice. Ytimiin menee, niin esiintyjillä kun katsojillakin.

Kulman Kundit

Yleisöä oli yli paikkamäärien (kuten minäkin sain porraspaikan ilman lippuvarausta, kiitos eteläsavolaisen joustavuuden). Busseja, jotka toivat katsojia eri puolilta Suomea. Juice-faneja, musiikki- ja teatteri-väkeä ja politiikkoja. Tunnistin muutamia, kylän oma ministeri Jari Leppä piipahti, onhan hän järjestävän seuran eli Koirakiven nuorisoseuran aktiivijäseniä ja myös teatterin näyttämöllä kun muilta velvoitteiltaan ehtii. Hänen pieni tyttärensä avustaa myös. Ohjaaja Auli Eskola on monessa mukana, ohjaajana ja yleisnainen Jantusena. Teatterilla on muuten joka vuosi myös hienot teema-t-paidat, niin nytkin - jokaisella työntekijällä.

Ohjaaja Auli Eskola

Näytelmä naurattaa, liikuttaa ja saa jalan napsuttamaan mukana ja kädet hakkaamaan tahtia - kaikki kesäteatterille tärkeät elementit ovat kohdillaan. Melkein ajoin ojaan kotimatkalla pyöräillessä, niin leveässä virneessä ja hyvillä mielin sen tein. Oli ihana esitys. Suosittelisin kaikille kesäteatterin ystäville, mutta valitettavasti huomenna su 15.7. on jo viimeinen veto ja sekin on loppuunmyyty. Jäämme odottamaan ensi kesän artistivalintaa ja esitystä! Koirakivessä on nähty niin Laila Kinnusta, Kirkaa kuin Leevi & Leavingsiä ynnä muuta musiikin keinoin. Onneksi Suomessa riittää persoonia ja musiikkinäytelmien aineksia.



Koirakiven kesäteatteri: Ollaan ihmisiksi. Käsikirjoitus: Saku Santeri Heinonen. Ohjaus: Auli Eskola.

Juice Leskinen, artisti: Panu Konttinen
Juice nuorena: Veikka Karjalainen
Jussi, Juice lapsena: Miro Konttinen
Eini, Juicen äiti: Niina Konttinen
Heikki, Juicen isä: Jouni Hyle
Matti, Juicen eno sekä pappi: Keijo Komppa
Eeva, Juicen mummo: Mirva Hämäläinen
Seppo, nuoren Juicen kaveri, samoin Mikko Juicen bändikaveri: Olli Marjalaakso
Kuikka, Einin uusi aviomies: Ossi Kettunen
Neiti Kumpunen, kirjastovirkailija: Nina Metsä
Marilyn Monroe: Veera Lyömiä
Juicen naisystävä: Nina Ruutha
Poliisit: Jouni Hyle ja Hannu Venäläinen

Kulman kundit -bändi: Juha Johansson, Riku Heino, Matti Hussi, Kimmo Sappinen, laulu ja äänentoisto: Panu Konttinen

Koreografiat: Sanna Heikkilä ja Saala Lyömiö
Laulujen harjoittaminen Ida Raekorpi
Puvustus: Auli Eskola, Nina Konttinen. Ohjaaja-Auli on myös suunnitellut mainokset ja lavasteet, jotka rakensivat Jukka Konga ja talkoolaiset.

Lisätietoja: Koirakivi.net

Muualla: Hienoja kesäteattereita on maa täynnä: tämäkin olisi hauska nähdä. Rauhalahdessa esitetään Spede Pasasen elämää, ja Amma on käynyt katsomassa.





keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Sally Salminen: Katrina

Suomalaisilla oli kansainvälinen bestselleristi jo ennen Mika Waltaria. Ahvenanmaalaisen, sittemmin newyorkilaistuneen Sally Salmisen romaani käännettiin ruotsista ilmestymisvuotensa 1936 jälkeen
20 kielelle, tietysti myös suomeksi.

Noteerasin kirjan olemassaolon Ylen 101 kirjaa -hankkeen myötä, mutta en harmikseni ehtinyt lukea alkuperäistä Aukusti Simojoen suomennosta (jossa nimikin suomennettiin Katriinaksi), ennen kuin kirja poistettiin hankkeen verkkosivulta. Ja nyt kirjaston harvoille kappaleille on jonoa. Olisi hauska verrata sitä uuteen Juha Hurmeen suomennokseen, jonka juuri luin. (Ja vielä sen joku päivä teenkin.)

Tarina on väkevä ja koukuttava: pohjalainen talontytär Katrina rakastuu hyvillä puheenlahjoilla ja viehättävyydellä siunattuun merimieheen Johaniin ja avioituu pää pilvissä. Tyttö kolahtaa kipeästi maan pinnalle nähdessään uuden kotinsa Ahvenanmaalla, jonne tuore aviomies hänet vie, köyhään hökkeliin. Katrinan ylpeys ei anna myöten palata isän kotiin, vaan hän päättää hammasta purren pärjätä.

Katrinaa kannattelevat luja tahto, päättäväisyys ja pian myös jälkikasvu. Aikuisiksi kasvaa kolme poikaa. Seuraamme Katrinan vaiheita hänen elämänsä loppuun saakka, ja suurilla tunteilla kyllästetty kertomus täräyttää: vahva lukukokemus jos mikä!

Mieleen tulevat niin Myrskyluodon Maija (jonka kirjoittaja Anni Blomqvist muuten oli Salmisen pikkuserkku ja ystävä) kuin Ulla-Maija Lundbergin saaristolaisromaanit; Katrinassa on samaa henkeä ja maisemaa, mennyttä aikakautta ja elämäntapaa, jossa meri sanelee säännöt. Henkilöt ovat kokonaisia persoonia, ja heihin on helppo uskoa. Pääparin lisäksi tutustumme hyvin poikiin ja äidin iloihin ja suruihin lastensa kasvattajana. Arkinen aherrus kuvataan konkreettisesti, samoin yhteisö, jossa eletään - rikkaat rikkaina, köyhät köyhinä, kuten Salminen osoittaa. Hän tiesi mistä puhui, syntyjään saaristolaisena.

Yleistunnelma on mollivoittoinen ja haikeanpuoleinen, vaikkei kirja pelkkää kurjuutta ole. Onhan kyseessä myös rakkaustarina, erilainen tosin kuin alussa olisi odottanut. Imuun jouduttuani en enää ihmettele, että kirja sai aikanaan kehuja ja palkintoja, jopa Nobelia harkittiin ja tehtiin leffa Ruotsissa. Kotikonnuilla Ahvenanmaalla kirjasta ei pidetty, juuri sen epätasa-arvoista yhteiskuntaa kritisoivan otteen vuoksi. Salmisen elämänkertaa ei ole vielä olemassa, mutta kuulin jostain, että sellainen olisi  tekeillä Ruotsissa (!). Voisi olla kiinnostavaa luettavaa.

Kenelle: Vahvaa perinteistä tarinankerrontaa hakevalle, realismin lukijoille, saariston ja meren ystäville.

Muualla: Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V toivoo suomalaisten viimein löytävän tämän kirjallisen helmen ja arvelee Juha Hurmeen käännöksen lisäävän teoksen vetovoimaa.

Sally Salminen: Katrina. Teos 2018. Ruotsista suomentanut Juha Hurme. Ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 23: kirjassa on mukana meri. 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Neiti N ja neiti K ovat matkalla. Neiti K repäisisi eväspussin umpisolmun auki siinä missä neiti N säästää pussin ehjänä. Hotellissa neiti K heittäytyy vuoteen varaan nauttijailme kasvoillaan kesken kaiken. Milloinpa ei olisi kesken kaiken? ja jopa antaa jalkansa roikahtaa peiton huomasta. Neiti N tietää: hänen oma jalkansa ei koskaan roikahda.

Neiti N on introvertin perikuva, itsensä tarkkailija ja ajattelija, neiti K puolestaan se, joka joutuu taas hankkimaan kahvit ja pystyy rohkeasti niinkin banaaliin tekoon kuin rantahiekkaan kirjoittamiseen. Neiti N ei kahlannut. Molemmat toki tiskaavat hotellissa ahkerasti, ovathan he yhteisellä matkalla. Heillä on monenlaista yhteistä. He yrittävät katsoa lintuja samaan aikaan yksillä kiikareilla. Se saattaa olla mahdollista. 

Kertomuksessa Tekninen isännöitsijä otsikon henkilö saa perusteellisen selvityksen asunnon ja sen haltijan tilasta kirjeen muodossa. Yhdessä kertomuksessa viritellään uutta suhdetta, vai onko se sittenkin entinen. Kokoelman nimitarinassa neiti U listaa tapaamiensa poikien erityisiä ominaisuuksia, yhdessä taas on äänessä mahdikas neitiherra, joka juhlii syntymäpäiviään, ja eräässä katsellaan valokuvia. Sekatekniikalla toteutettu tarina nimeltään Nimetön (napakelkka), 96 x 72 cm, esittää A:n ja B:n suhteen alkupuolta, siinä vaiheessa, kun toisesta ei tiedä kaikkea ja on jännittävää kertoa pieniä paljastuksia itsestään.

Eeva Turusen seitsemän kertomuksen teos on hengeltään humoristinen, tekstiltään persoonallisen psykologinen ja teemoiltaan ihmissuhteinen. Virkistävää on se, että sukupuolet sekoittuvat huoletta, entiset ja nykyiset seurustelukumppanit soljuvat iloisen irrottelevassa tekstivuossa paikkojaan etsimässä. Vähän kerrallaan luettuna tyyli huvittaa, mutta pitkästi tämäntyyppistä huumoria tuskin jaksaisin. Kertomusmuoto on siksi oiva valinta. Hienon linjakkaasti Turunen on kuitenkin sanottavansa sommitellut ja tuo omaäänisyydellään mukavan lisän vuoden esikoisiin.

Kenelle: Perinteisestä poikkeavaa hakevalle, sanahuumorista hurmioituvalle, uuden lyhytproosan ystävälle.

Muualla: Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla, miettii Suketus ja on tyytyväinen, vaikkei kirjan lukemisesta erityisesti pitänyt. Omppu piti paljon ja sanoo Turusen tapaa käyttää kieltä on täysin omaäänineksi ja aivan lumoavaksi.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Siltala 2018.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Huotarinen & Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

Tuskin pariakymmentä sivua olin lukenut, kun olin ällikällä lyöty: mitä ihmettä! Hyppäsinkö aikakoneeseen tai johonkin toiseen todellisuuteen? (Oikeasti mutisin: ...onko tämä... tämähän on... ei voi olla...)

Sillä Emilia Kentin, tuon L.M. Montgomeryn vuosina 1929 - 1949 kirjoittaman legendaarisen Runotyttö-sarjan keskushenkilön elämä toden totta jatkuu prinssi Edwardin saarella yhtä elävänä kuin se olisi suoraan alkuperäisen kirjoittajan kynästä. Tuskin muste on kuivunut!

Nyt Uuden Kuun Emilia on naimisissa Teddynsä kanssa, kuten kirjan nimi paljastaa, mutta kirjoittamisen palo ja sanojen lumo eivät ole sammuneet, vilkkaasta mielikuvituksesta puhumattakaan. Tallella ovat myös sarjan lukeneille tuttu tunteiden vuoristorata, vankka oikeudentunto ja yllättävä kipakkuus, joka Emiliassa välillä pirskahtelee.

"Oli aikoja, jolloin lukeminen oli Emilian suurinta huvia, ja kiitoksen hyvin tehdylle kirjalle hän antoi ilolla, kun sille kiitos kuului. Tällä kertaa Emilia kuitenkin vaipui pieluksillaan epätoivon alhoon. Kirja toisensa jälkeen oli lumoava, jokainen niistä omalla, erityisellä tavallaan, ja Emilia-parka läähätti kateudesta pieluksillaan. Hänestä tuntui ettei mikään, mitä hän milloinkaan kirjoittaisi, tulisi ylittämään hänen lukukokemuksiaan."

Hän pyrkii edistämään kirjoitustöitään, huolehtimaan miehestään ja vanhenevista tädeistään kodissaan, Autiossa Talossa. Tekemistä riittää, eikä arkitöiden ja luovan työ yhdistäminen ole helppoa hänellekään! Arkea halkovat runot ja romantiikka, luonnon kauneudesta nauttiminen ja ystävien tapaaminen, kuten ennenkin.

"- Sinun Laura-tätisi on iätön, Ilse sanoi. - Hän on toisesta todellisuudesta. Niin kuin sinäkin, Emilia. Vaikka oletkin alkanut maallistua naimisiin mentyäsi. Älä näytä niin itsetyytyväiseltä, ei tämä ollut välttämättä kohteliaisuus. Avioliittoa moni toivoo, toisinaan häät järjestetään jopa hätäillen, mutta annas kuin kaikki on ohi ja sitä on ryhtynyt vaimoksi. Mitä ihminen sitten tavoittelee? Minä puhun  nyt rakkauden arjesta." 

Ja tietenkin unelmointi - vaikka moni unelma on jo käynyt tai käymässä toteen. Oma koti, rakas aviopuoliso, kirjallinen menestys... Emilia on kaiken kynnyksellä, tai astunut jo hieman kynnyksen yli. Silti tulevaisuudessa siintää monenlaista odotettavaa ja haaveiltavaa.

"Sanat kuiskailivat keskenään, niillä oli salaisia viestejä, reittejä, joita pitkin ne lähestyivät toisiaan, rytmi, jolla ne liikkuivat yhdessä."

Huotarinen ja Koskimies ovat tehneet upean työn jatkamalla sarjaa alkuperäistä kunnioittaen. Heidän kielensä on jopa tarkempaa ja huolitellumpaa kuin Montgomeryn, vaikka vanha on tunnistettavissa ja noudattelee niin rytmiltään kuin sanastoltaan malliaan. Maisema saattaa olla "suloinen" ja nojatuolit "hauskoja". Erityinen tarkkuus fanifiktiossa onkin tarpeen, sillä se joutuu lajina nimensä mukaisesti alkuperäisten fanien ankaran tarkastelun alaiseksi. Kömmähdykset varmasti huomataan!

Minä en sellaisia huomannut. Tosin juoni ei ole järin jännittävä, mutta jännäristä ei koskaan ole ollutkaan kyse, ja ehkä yhden vanhan ystävän vierailun olisin muotoillut hieman toisin, mutta paljastusten pelossa en kerro tapahtumista enempää. Nautin tekstistä isosti, jopa niin paljon, että tulin lukeneeksi samaa kyytiä Runotyttö-kirjat vuosikymmenien jälkeen uudestaan virkistääkseni muistiani ja tarkistaakseni, onko uusi kirja tosiaan niin alkuperäisten oloinen kuin kuvittelin. On se.

"- Muisti. Sen kirous ja aarteet. Olemmeko me pelkkiä hengen lapsia, kun kuvittelemme, että elämää on edessä ikuisesti? Muistele minun kanssani hieman, vanha kunnon Emilia!"

Olipa herkkua saada jatkoa vanhaan tarinaan ja fiilistellä klassikon nostalgiassa. Toivottavasti kirja käännetään englanniksi; uskon, että se olisi herkkupala Montgomeryn ihailijoille myös muualla. Fanifiktio noin yleisesti herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Onko kirjojen, leffojen, sarjojen jatkaminen tai siirtäminen eri ympäristöön tarpeellista ja edes laillista? Jälkimmäisen ratkaisee se, miten tekijänoikeuksista on huolehdittu, edelliseen vastaus näyttäisi lajin suosion perusteella olevan myönteinen.

Ammattitaidolla ja kunnioituksella tehtynä pidän fanifiktiota suurena kunnianosoituksena alkuperäiselle, äärimmäisenä ihailun osoituksena. Vaikken ole järin paljon lajia lukenutkaan; syy siihen on lähinnä se, että alkuperäinen, kuten vaikka Tuntematon, on jättänyt niin ison jäljen, ettei sitä halua "sotkea". Vaikka muun muassa Toinen Tuntematon on loistoidea tuomalla tarinaan siihen kipeästi kaivattua naisten näkökulmaa (ihan kokonaan en kirjaa ole lukenut, vielä). Matti Röngän Yyteet on mainion viihdyttävä, sama alkuperäisteos taustanaan.

Kalevalasta mukailuja on monia; esimerkiksi Johanna Sinisalo julkaisi Sankarit jo 2003 tuomalla Kalevalan hahmot nykypäivään, J.P. Koskinen sijoitti heidät äskettäin 1100-luvulle. Kotimaisessa Jatkuu-teoksessa jatkuu peräti kymmenen suomalaista kirjaa, hulppein toteutuksin! Uusiksi on kirjoitettu klassikoita Jane Austinista Sherlock Holmesiin, ja asialla ovat olleet maailman huippukirjailijat, joten vieroksumiseen ei ole mitään järjellistä syytä (en nyt puhu niistä versioista, jotka on tehty vain rahan vuoksi ja/tai alatyyliin vitsinä). Hyvistä fanifiktiokirjoista otan mielellään suosituksia vastaan!

Kenelle: L.M. Montgomeryn ystäville totta kai - pettymystä ei tarvitse pelätä, fanifiktioon tutustuvalle, tyttökirjafaneille.

Muualla: Runollisuus tihkuu hallitusti, sanoo Tuijata. Hänen sivultaan löytyy myös Klassikkotuunaus-haaste (mukana!) sekä listausta tuunatuista.

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu. WSOY 2018. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2018 kohta 36: runo on kirjassa tärkeässä roolissa. 

torstai 5. heinäkuuta 2018

Domenico Starnone: Solmut

Vihdoinkin sain käsiini oikean kirjan, solmuoppaan sijaan! Starnonen romaanituotannossa Solmut on kolmastoista, mutta ensimmäinen suomennettu. Kiinnostuksen tehdä se nyt lienee herättänyt Elena Ferranten suursuosio; onhan Starnonen vaimoa Anita Rajaa arveltu Ferrante-salanimen taakse kätkeytyväksi kirjailijaksi.

Kyllä, luin kirjan samasta uteliaisuussyystä. Kuvaako kirja samaa avioliittoa kuin Ferranten vaikuttava Hylkäämisen päivät?

Voisi hyvinkin kuvata. Molemmissa mies jättää perheensä nuoremman naisen vuoksi, vaimon yllätykseksi ja järkytykseksi. Starnone lisää kertojien kuoroon vaimon lisäksi miehen itsensä sekä perheen lapset. Vaimo toteaa:

"Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa. Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan."

Mies ei niele syytöstä pettämisestä.

"Samana iltana, harkiten tarkkaan sanani, koetin selittää hänelle, ettei kyse ollut itse asiassa pettämisestä, että minä arvostin ja kunnioitin häntä valtavasti. Ihminen on oikeasti uskoton silloin, kun hän kieltää omat vaistonsa, omat tarpeensa, oman ruumiinsa, oman itsensä."

Kuulostaa sikamaiselta tyypiltä. Ja pahemmaksi menee: vaimo vaikuttaa olevan oikeassa alun analyysissään, eikö?

"En liioin halunnut Lidian näkevät minua isän roolissa. - - - En halunnut näyttää Lidialle kaikessa konkreettisuudessaan, kuka olin: ahtaisiin raameihin pakotettu kolmekymmentäkuusivuotias mies, naimisissa ja kahden lapsen - yksitoista- ja seitsemäntoistavuotiaiden - isä. En halunnut näyttäytyä sellaisena edes itselleni, en meidän lumotussa maailmassamme. Sen sisällä tunsin itseni estottomaksi ja ennakkoluulottomaksi rakastajaksi, joka ei ollut katkonut kahleita vain joutuakseen kahlituksi uudestaan. Olin luomassa uudenlaista rakkauden muotoa enkä halunnut raahata mukanani ankean menneisyyteni painolastia nuoren naisen luo, jolla oli koko tulevaisuus edessään."

Miksi mies kokee olleensa raameihin pakotettu ja menneisyytensä ankeaksi, kun vaimon mielestä he olivat onnellisia? Hylkäämisen kokemus on yksi pahimpia, minkä ihminen voi kokea, jos terveyteen liittyvät seikat jätetään pois laskuista. Mutta se kotipsykologiasta, jätän pohtimisen terapeuteille, jotka siitä ympäri läntisen maailman saavat hyvät tulot. Pysyn kirjallisissa ominaisuuksissa: Starnonen kirja luo moniäänisyydellään Ferrantea isomman kuvan ja laajemman kaaren aina pariskunnan vanhuuteen saakka; siihen asti, kun heidän lapsensa ovat keski-ikäisiä. Tragedia - sillä sitä tarina on - kasvaa suorastaan toisiin mittasuhteisiin.

Toisaalta, Solmujen jännite ja tunnelma ei ole yhtä tiivis, vahva ja käsinkosketeltava kuin Hylkäämisen päivien, joka keskittyy ainoastaan vaimoon. Kumpi on parempi? Äärettömän vaikea kysymys: Starnone vetoaa älyllä ja hienostuneella niukkuudella, Ferrante tunteen palolla. Molemmat ovat erinomaisia teoksia. Olisiko niin, että Ferrante tekee suuremman välittömän vaikutuksen ja on siksi niukassa johdossa, mutta Starnonen tiivistämisen taito ja läpinäkymätön ironia sittenkin vievät voiton? Kuten tämä lause, joka pysäytti - niin totta, kun kahden ihmisen suhteesta on kyse:

"On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa; se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys."

Kenelle: Ferrante-fanien lisäksi miesnäkökulmaa kaipaavalle, ihmissuhteista uteliaalle, tiivistystä ihailevalle, sanojen taakse katsoville.

Muualla: MarikaOksan tekisi mieli kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta. Omppu vertaa Ferranten ja Starnonen kirjoja perusteellisemmin.

Domenico Starnone: Solmut. WSOY 2018.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy on kotoisin syvältä maaseudulta, Amerikan Keskilännen köyhältä tilalta, jossa ei harrastettu tv:tä tai päivälehtiä, kirjoista puhumattakaan. Eristyksissä asunut tyttö opettelee kouluun päästyään maailmaa muita tarkkailemalla. Ehkä siksi hänestä kasvaa kirjailija.

Opiskellessaan hän on tavannut Williamin, jonka kanssa perustaa perheen New Yorkiin ja menestyy mukavasti, elää lapsineen "yltäkylläisyydessä", kuten hän sanoo: tosin hänen yltäkylläisyytensä on vaatimattomaan tottuneen. Lapsuudenkotiaan hän ei kaipaa, mutta ei pääse juuristaan henkisesti irti.

Hän jää ikään kuin kahden maailman väliin. Kummassakaan hän ei ole täysin sisällä, mikä saa hänet toisaalta epävarmaksi ja tietämättömäksi, toisaalta sen ansiosta hän tietää luonnostaan enemmän kuin joku muuttumattomassa ympäristössä kasvanut. Hän on oppinut varovaiseksi ja tunnistaa sen, ettei koskaan voi tietää toisen ajatuksia täysin. Edes omiin muistoihin ei voi luottaa.

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Vanhemmat eivät hyväksy miesvalintaa, ja yhteys katkeaa vuosiksi. Kunnes Lucy joutuu sairaalaan ja herää siihen, että hänen äitinsä istuu sängyn vierellä. Outoa - mutta Lucy ilahtuu. Ainoan kerran hänellä on mahdollisuus keskustella äitinsä kanssa aikuisena, sairaalahuoneessa, jonka "ikkunasta säihkyi Chrysler Building."

Tuo näky ja ensimmäistä kertaa elämässään matkustanut maalaisnainen, ikkunan kupeessa istuva äiti, kuvaavat Lucyn tarinan vastakohtaisuutta konkreettisesti. Keskustelu on varovaista, tunnustelevaa; yhteyden luomiseen on enemmän halua kuin kykyä. Se on kuitenkin iso askel äidin ja tyttären suhteessa. 

Tarina - ja teksti - krumeluureista ja osoitteluista riisuttu, suorastaan karu. Mutta sen vaatimattoman pinnan alla väreilee paljon, mikä liikuttaa. Sanoja ja tunteita, joita ei osata muotoilla. Asioita, joista on vaiettu: ovatko ne niin isoja, että se on sulkenut suut, vai onko puhumattomuus perinne? Mitä perheessä oikein tapahtui ja miten muut perheenjäsenet voivat nyt? Onhan Lucylla myös isä, veli ja sisar. Miten maailma muuttui Lucyn aikuistuessa, mitä ratkaisuja hän on tehnyt ja millä perusteilla?  Yksityinen on jälleen yhteistä, jotain, johon on voi samastua. Samalla saamme välähdyksinä Amerikasta ajankuvaa.

Tiivistettynä: tarina on kuin Lucy itse. Kuten hän sanoo: "Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä."

Kenelle:
Perhesuhteita pohtivalle, sanattomuutta ymmärtäville, herkän ystävälle.

Muualla: Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen, sanoo kirjasta Lumiomena. Tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta, toteaa Leena Lumi.

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018. Suomennos Kristiina Rikman. 

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Pride-viikon kunniaksi




Pride-viikon kunniaksi halusin lukea aiheeseen sopivaa. Nappasin kirjastosta Michael Cunninghamin Jääkuningattaren, jota siellä suositeltiin. Arvelin kuulun kirjailijan olevan "varma nakki", vaikken kirjasta mitään tiennytkään.

No, petyin. Vaikka ihailen Cunninghamin tapaa rakentaa hienoja lauseita ja kieli- ja mielikuvia, en päässyt kirjan kanssa sinuiksi. Se kertoo Barrettista, nelikymppisestä monilahjakkaasta kaverista, joka ei ole osannut päättää, mille uralle suuntautuisi, ja haahuilee siellä täällä. Seurustelusuhteet eivät ole työpaikkoja kestävämpiä. Kun viimeisin poikaystävä ilmoittaa erosta tekstarilla, mies masentuu ja huomaa vanhentuneensa. Erot eivät enää ole räiskyvää tavaranheittelyä kuten nuorena, vaan neuvottelutapaan viileä ilmoitusasia.

Barrett asuu veljensä Tylerin - huumeaddiktin ja biisintekijän - ja tämän vaimon Bethin kanssa. Beth on kuolemaisillaan syöpään, mutta kuin ihmeen kautta saa lisäaikaa. Barrett uumoilee, että hänen taivaalla näkemällään oudolla valoilmiöllä on tekemistä asian kanssa.

Veljekset jatkavat elämäänsä, ystävien tapailua ja suhteitaan ja kirjan lukee sujuvasti, mutta pääpointti jää minulta oivaltamatta. Samannimisessä Anderssenin sadussa poika saa peilinpalan silmäänsä ja muuttuu: Tyler saa kirjassa jääkiteen silmäänsä, mutten havaitse muutosta. Entä kuka tai mikä on Jääkuningatar? Viitataanko sillä ja New Yorkissa satavalla lumella huumeisiin, joista puhutaan paljon? Mikä merkitys on valoilmiöllä; erityisyyden oivallus tai jotain sellaista? Tunnen itseni tyhmäksi. Cunninghamin Illan tullen -kirjasta pidin paljon.


Toinen viikkoon aiheeltaan sopiva kirja on amerikkalaisen Meredith Russon Tyttösi sun. Ikävä sanoa, mutta en pitänyt tästäkään. Amanda on tyttö, ollut aina, vaikka syntyi poikana. Kirja kuvaa hänen taisteluaan sukupuolensa puolesta, perheen nihkeyttä, juoruja ja kiusaamista, mutta kääntyy voitoksi. Tärkeä aihe, mutta sukupuolenvaihdos kuvataan kovin kevyesti - fyysisiä asioita ei käsitellä, joten lähinnä käteen jää prinsessasatu.

Takakannessa puhutaan "sukupuolen korjauksesta", onko se edes käypä termi? Kirjoittaja tietää, mistä puhuu, itsekin transnaisena, mutta kirja on kepoinen. Ehkä se silti täyttää paikkansa rohkaistaakseen nuoria sukupuolensa kanssa kamppailevia, toivon. Nuorille se nimittäin on suunnattu, ei kyynisille tädeille. Tosin nimenomaan nuoret haistavat falskin kaukaa, ja hyvän nuortenkirjan tunnistaa aikuinenkin lukija. Tämä ei nouse kirkkaaseen kärkeen. Ehkä toimii häveliäässä Yhdysvaltojen maassa paremmin?

Jotta vaikutelma ei jäisi pelkästään pakkaselle, listaan vielä erinomaisia kirjoja oman sukupuolen etsinnästä. Näiden parissa ei tarvitse pettyä:

Annamari Marttinen: Korsetti
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Garth Greenwell: Kaikki se mikä sinulle kuuluu

Ja homosuhteista ovat ansiokkaasti kirjoittaneet muun muassa Pekka Hiltunen, Tommi Kinnunen, Sami HilvoKatri Lipson ja monet muut, joita en nyt muista - tuntuisi hassulta tägittää kirjat sukupuolisuuntautuneisuuden mukaan. Maailmalta vaikuttavin on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Sarah Waters on kestosuosikkejani. 

Michael Cunningham: Jääkuningatar. (The Snow Queen) Gummerus 2014. Suomennos Raimo Salminen. Upean kannen suunnittelu kuvapankkikuvan pohjalta: Eevaliina Rusanen

Meredith Russo: Tyttösi sun. (If I Was Your Girl) Karisto 2018. Suomennos Leena Ojalatva.

Pride-viikon lukuhaaste ja logo: Yöpöydän kirjat. Niinalta löytyy paljon linkkilistoja aiheen kirjoista.