perjantai 13. syyskuuta 2019

Englantilaisittain

Downton Abbey -fanina hieman jäi kaivelemaan, etten kesäisellä Lontoon-reissulla ehtinyt edes miettiä vierailua kyseiseen paikkaan. Katsoin kyllä turistikierrosohjelmaa, mutta lippujono oli toivottoman pitkä! Ja kummityttöni, matkakaverini, vieraili Lontoossa ensimmäistä kertaa ja tarvitsi nähdä perusnähtävyydet ja ytimen ensin. Ehkä ensi kerralla!

Matkalukeminen kuitenkin oli asiaa (lue: fiktiota ja hömppää) ja sijoittuu suurelta osin Lontooseen. Vaikka tuoreemmissa tunnelmissa, sillä lähtö on vuonna 1961 (kauemmaksikin mennään muisteluissa). Kate Mortonin Salaisuuksien kantajan nimihenkilö, Laurel, oli silloin 16-vuotias, ja joutui näkemään tapahtuman, joka vaikutti häneen koko loppuiän. Perhesalaisuuksia! Vaikenemista ja selittämätöntä tragediaa! Tyttären ja äidin - eli Laurelin ja Dorothyn - välejä. Ja romantiikkaa, tosin kiitettävän maltisessa määrin. Viihdettä englantilaisittain, vaikka kirjailija on nykyisin australialainen.

Kyllä, kliseistä kuvausta ja arvattavia juonenkäänteitä. Paljon selitystä, liikaa sanoja, etenkin adverbejä (hän sanoo leikkisästi). Mutta rättiväsyneenä jalat päivän kävelystä särkien toimi juuri siten, kuten pitikin. Rentoutti. Vaikka eihän tämä mikään Sarah Waters ole (ks. Lumiomenan blogin keskustelu, linkki alla).

Palkitsevaa höttöviihteen ystävälle - ja kirjojen ja muiden kulttuuri-ilmiöiden, sillä niihin viittaillaan ahkerasti, John Steinbeckistä Monty Pythoniin, Brylcreemistä Peter Paniin. Tiesittekö muuten, että kun Big Ben lyö 13 kertaa, heräävät Trafalgar Squaren leijonapatsaat henkiin? Kuulin tämän minulle uuden tiedon kesän reissulla.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta ei ole tiiliskivien ystävä. Minä olen. Lumiomena ei viihtynyt, minä viihdyin. Osansa saattoi olla lukuympäristöllä ja matkahumulla, jossa ei niin kriittinen jaksa olla.

Kate Morton: Salaisuuksien kantaja (The Secret Keeper). Suomennos Hilkka Pekkanen. Bazar 2016. Taitto Jukka Iivarinen.


Luin muuten 2. pokkaripainoksen, joten menekkiä on ilmeisesti ollut hyvin. Versiossani on eri sitaatti kannessa kuin tämän jutun kuvassa. Pehmeäkantisena mutta paksuna kirja toimii hyvin matkalukemisena. 

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt. 




Enkä malta olla upottamatta kynääni (näppäimistöäni) Downton Abbey -leffan arviointitulvaan, kun nyt englantilaisuudesta tuli puhe. Ei, en kerro juonenkäänteitä, vaan yleisvaikutelmia. Sarjan faneille elokuva ei ole pettymys; tunnelma on täyteläinen, kylmiä väreitä nousee juuri niissä kohdissa kun elokuvan tekijät sitä haluavat, ja liikutusta linssiin. Ja me nöyrästi noudatamme, taivumme ja kiitämme.

Näyttelijät ovat edelleen huippuja, kuten Hugh Bonneville ja hänen elokuvaäitinsä Maggie Smith. Penelope Wilson eli Isobel Crawley, Matthew'n äiti, saa myös hyvän roolin ja sen suorituksen. Hahmot ovat hieman muuttuneet, kuten tietysti kuuluu, kun fiktiivistä aikaa on jo hetken tv-sarjasta kulunut - ja todellista aikaa, sillä monet näyttelijät näyttävät selkeästi sarjaa vanhemmilta, kuten luonnollista on. Perusluonteet kuitenkin pysyvät ja näyttäytyvät jopa selkeämpinä kuin koskaan. Ajankuva on tutun huolellisesti rakennettu pienintä yksityiskohtaa myöten. (En edelleenkään viittaa tapahtumiin, vaan koko asetelmaan.)

Leffaviihteelle on tehty myönnytyksiä: joitain asioita alleviivataan sarjaan verrattuna silmiinpistävästi, joskus vähän nolosti. Sarjan älyllisyydestä nauttineet ovat hetkittäin epämukavuusalueella. Esimerkkinä: vaikka kauniita naisia on mukava katsella, vähäpukeisuus ei ole ollut tv:ssä koskaan esillä - nyt vilahtaa muutaman kerran hieman enemmän. Urotekoja tehdään ohimennen ja nimettömänä, ja sellaista.

Isänmaallisuutta ja englantilaisuutta ylistetään, totta kai. Mikä osuu silmään erityisesti, kun olen juuri katsonut Yuval Noel Hararin Homo Sapiens -kirjaan perustuvan Sapiens-näytelmän Kansallisteatterissa. Imperiumit, nuo ihmismaailman onnettomuuksien lähteet! (Lisää näytelmästä myöhemmin. Pidin.)

Politiikka ja muut nillitykset sikseen, sillä tästä elokuvasta pitää vain nauttia. Ja siihen siinä kyllä riittää eväitä. Huumoria, lämpöä, upeaa näyttelijäntyötä, maisemia, asuja, juhlapöytiä, hovin loistoa ja kaikkea tuota mennyttä maailmaa, jonka kruunaa itse komea kartano vihreine nurmikkoineen. Ja se tunnusmusiikki! Eikö alakin soida mielessäsi...?

Jos olet brittihullu ja viihteen ystävä, lue myös Jessica Fellowsin dekkari Mitfordin murhat. Tai Nina Meron Englantilainen romanssi. Tai Ruth Waren jännäreitä. Tai Clare Mackntoshia. Noin alkuunsa.

Muualla: Elokuvan taikaa -Joonatan on kaltaiseni DA-fani ja kirjoittaa perusteellisen arvion, juonta kuitenkaan spoilaamatta. Tuijan jutussa saattaa olla "hienoisia juonipaljastuksia", kuten hän itse sanoo.




sunnuntai 8. syyskuuta 2019

JP Koskinen: Tulisiipi

Liikutuin lukiessani Tulisiipeä. Paitsi sen koskettavan sisällön vuoksi, mutta ensin yleisvaikutelmana siitä, että saan lukea tarinaa, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun. Ilman auki revittyjä näkökulmia tai aikatasoja, puhtaana tarinankerronnan herkkuna. Nautinnollista.

Amerikan Suolasaarella asuva perhe sinnittelee. He ovat Suomesta maahanmuuttaneiden jälkeläisiä, tuttuja arvoja noudattavia: töitä pitää tehdä, jotta pärjää. Ammattitaitoa kunnioitetaan, ahkeruuden lisäksi. Kun Neuvosto-Karjalan viekoitteleva viesti työläisten yhteisestä ihmemaasta alkaa levitä amerikansuomalaisten yhteisöön 1920-luvulla, alkaa pohdinta: olisiko parempi alkaa alusta? Ehkä uudessa maassa voisi tehdä yhteisölle hyvää ja perheelle runsaampaa hyvinvointia kuin talousvoimien tiukassa ankaruudessa, laman ja työttömyyden pelossa? Moni päättää muuttaa, myös perhe, jota seuraamme.

Päähenkilö on poika, Venäjällä Gena, Amerikassa Charles, suomalaisittain Kaarle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Lindan nimi hänelle on kreisi boi. Kun poika on jo pienenä osoittanut intohimoaan lentämiseen ja päässyt isoisän ja setänsä Jannen kanssa jopa tapaamaan Charles Lindberghiä, on luonteva jatko pyrkiä lentokouluun. Vaikka sitten "ryssän riveissä". Politiikka ei Kaarle-Genaa kiinnosta, ainoastaan lentäminen.

"Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

Linda, tuo selväjärkinen suunnannäyttäjä ja lapsuuden leikkitoveri, opastaa poikaa:

"Sinua ei taistelut kiinnosta, mutta jos tahdot lentää, sinun pitää osata valehdella. Mitä sillä on väliä, mitä muut ajattelevat tai mitä sanot? Muisteletko mitään, kun olet lentokoneen ohjaimissa? Sinun pääsi tyhjenee, kun pääset lentämään, onhan se nähty."

Uusi maa ei lunasta lupauksiaan toiveikkaille muuttajille. Nopeasti unelma muuttuu karuksi todellisuudeksi. Oli "valmiina vain länd, wonde piti tehdä ihan itse." Alkaa tapahtua outoja, ihmisiä katoaa, luottohenkilöihin ei voi luottaa, pelko ja kyräily valtaavat alaa. Kun Genan setä, lehtimies Janne, saapuu perheen perässä Amerikasta, hän toteaa: "Karelian fever on over. Kun nousin laivaan New Yorkissa, ei ollut soittokuntaa eikä juhlia. Meitä lähti matkaan kolme, yksi jäi Lontooseen. Jack hävisi Leningradissa, en tiedä minne. Vain minä tulin tänne. Mutta sinä olet päässyt lentämään, kuulin sen isältäsi. Se on oosom!"

Janne on Genalle tärkeä rohkaisija, aina pystyssä olevine peukkuineen. Venäläiset järjestävät kaksikolle heidän elämänsä järisyttävimmän kokemuksen, jos Genan lentämisiä ei lasketa. Hänen uransa kehkeytyykin yllättäviin suuntiin. Siis todella yllättäviin! Tarinaan kiertyvät paitsi Stalinin vainot myös kylmän sodan kylmäävät kuviot ja teknologian kehittyminen. Ja vahva symboliikka lentämisestä ja ihmisen vapaudesta, joka tuo mukaan ikiaikaisen pohdinnan elämän peruskysymyksistä.

Koskisen kirja on huimaavaa mielikuvituksen lentoa, todentuntuisesti: nämä asiathan tapahtuivat, tai olisivat voineet tapahtua. Hän onnistuu punomaan pojan kasvutarinaan suuren historiamäärän lisäksi vahvasti yhteisöjen kulloisetkin tunnelmat, niin amerikansuomalaisten toiveikkuuden kuin pettymyksenkin, hädän ja pelon mutta myös ihmisten onnistumisen ja saavutuksien riemun, mahdottomasta mahdollisen teon päättäväisyyden ja maailmanvaltijuuden pökerryttävän tunteen. Pienemmistä, henkilökohtaisemmista tunteista puhumattakaan. Ja henkilöhahmoista, jotka ovat niin kiinnostavia, että sivuhenkilöistä saisi omat kirjansa. Kuten Kolme Arpea -apassista, agitaattori Matista tai vaikka jo mainitusta Lindasta, jolla on selkeät tavoitteet ja taktiikat niiden saavuttamiseen.

Mitään ei selitetä puhki, ei ihmisiä eikä tapahtumia. Lukija saa itse tehdä löytöjä, ja niitä riittää. Yksi kirjan parhaita puolia on se, ettei se jämähdä mihinkään muottiin, ei sotaromaaniksi, ei siirtolaistarinaksi, ei historiapläjäykseksi, ei jännäriksi, ei ihmissuhdepohdinnaksi tai psykologiseksi romaaniksi, ei yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi. Vaan se on näitä kaikkia, ja jotenkin oudosti (ja vähän pelottavasti) monin tavoin myös tiukasti tässä ajassa. Hermolla, kuten sanotaan.

Koskisen tuotannossa kirja on kirkasta kärkeä, löydän paljon samoja elementtejä kuin Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Ja mietteeni ovat paljolti samat tästäkin kirjasta.

Vaikuttava, runsas ja antoisa teos, jonka lukemisen jälkeen jää tunne, etten ehtinyt saada kaikkea irti, vaan kirja pitäisi lukea heti uudestaan. Ja tiedättekö mitä - niin minä tein. Eikä taida anti olla vieläkään loppuun ammennettu. Tulisiipi ei suostu vieläkään laskeutumaan! 

Kenelle: Kotimaisen romaanin faneille, tarinankerrontaa kunnioittaville, historiaa ahmiville, yllätyksiä janoaville, lentämisen ystäville.

Muualla: Savannilla-blogi analysoi kirjaa viisaasti ja toteaa saman kuin minäkin, juonesta ei voi paljon kertoa.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 14: kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin lukijan. 

torstai 5. syyskuuta 2019

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille

Nyt ei kelpaa syyksi lukemattomuudelle ajan puute. Nimittäin arkisadun lukee kahdessa minuutissa! Sen verran voi nipistää lähes kuka vain ja missä vain.

Tämän palvelun, kahden minuutin arkisadun, tarjoavat meille Katja Lahti ja Ina Westman, joiden Pieni Novelliblogi on pyörinyt pari vuotta satuillen. Kirja on koottu osin jo julkaistuista jutuista, osin kirjaan tehdyistä uusista.

Arkisadut kertovat naisarjesta oivaltavasti ja huumorilla. Teemat ovat jokaiselle tuttuja: parinetsintä, perhe ja suku, ikääntyminen. Pohditaan syviä kysymyksiä: voiko luontohenkisten sinkkujen metsätreffeiltä löytää sen oikean? Viihtyykö kerrossiivooja itse hotellilomalla? Auttaako parisuhdeterapia? (Annaa ja Ottoa auttoi.) Ja ei ihme, että Lumilla on välillä raskasta, sentään kuusi rakastajaa...

Ironinen ilmehtiminen arjen haasteista keventää itse kunkin kuormaa, kun asioihin saa humoristista ja vertaistuellista, joskus liikuttavaa näkökulmaa.

"Tässä on nyt kaksi ohjetta, jotka olisin halunnut kuulla äidiltäni ja jaan teille. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat..."

Hermoromahdus-novellissa tunnistan tilanteita. (En kerro, olinko minä se, joka huusi vai se, joka osasi käyttää tilanteessa huutavan kanssa "tarinallista vuorovaikutustekniikkaa".)  Tellu, blogin lukijoille jo tuttu, käy kirjastopäivillä, kiinnostavaa! Tulevaisuuteenkin kurkistetaan.

"Karoliina oli kaunis ja tyttö. Tiesin, ettei sille hyvin miesmarkkinoilla käy. Äiti tietää tällaiset asiat aina, lapsuudesta saakka."

Kahden minuutin arkisatu - ota käyttöön, samaistu, viihdy. Jos jokin jutuista ei nappaa, on nopsa siirtyä seuraavaan, ilman harmitusta kesken jättämisestä, sillä todennäköisesti olit joka tapauksessa ehtinyt lukea jo suurimman osan. Malliksi voit lukaista jotain blogista, vaikka minua naurattaneen jutun Täti kertoo normaaliudesta tai toimistotyöläisäidin kiiretilanteen todentuntuisen kuvauksen Ei yhteyttä.

Äänikirjaversiossa on painetun kirjan sisällön lisäksi bonusraitoja, muun muassa Tellun elämästä.

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille. S&S 2019. 


Kansi: Satu Kontinen.

Kenelle: Naisille ja naisia ymmärtämään pyrkiville, kiireisille, huonoa omatuntoa lukemattomuudesta (ja kaikesta muusta) poteville.

Muualla: Iltalehti listasi nokkelasti kirjan moderneihin self help -teoksiin.





sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.


Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)


Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.

torstai 29. elokuuta 2019

Korhonen, Partti, Saarinen, Takala: Tiedenaisia. Suomalaisia tutkimuksen ytimessä

Elämäkertoja naisista julkaistaan vähemmän kuin miesten, tiedämme. Viime aikoina olemme onneksemme saaneet elämäkertoja ja autofiktioita naistaiteilijoista, mutta entä muut suomalaiset naiset, alojensa huippuosaajina?

Puutetta paikkaa nyt lukemani kirja. Ja napakasti. Tiedenaisia on kooste 15 suomalaisen tutkijanaisen työstä ja urasta, ja se lyö ällikällä. En tiennyt, millaista maailmanluokan osaamista suomalaisilla naisilla on uuden energian tuotannossa, terrorismin tutkimuksessa, syöpähoidoissa ja monella muulla ns. kovalla alalla, kulttuurintutkimusta unohtamatta.

Naiset kertovat työstään hehkuttelematta. Tutkimus on heille arkea, meille muille muuta; ehkä jopa jotain, jolla ihmiskunta pystyy jatkamaan elämää, tällä pallolla tai muualla. Silti he ovat tavallisia naisia, joilla on perhe, harrastuksia ja muuta työn lisäksi. Ehkä juuri se on heidän salaisuutensa? Ei tässä mitään erikoisia olla, vaikka maailmaa muutetaankin. Tulee Nopolan Sinikka mieleen. Ei tehrä tästä ny numeroo. (emme edelleenkään ole huvittuneita visiosta, jossa Tampere on Suomen pääkaupunki sadan vuoden kuluttua). Mutta vakavaan asiaan palataksemme:

"- Tutkimustyössä saa tottua siihen, että 90 prosenttia kaikesta menee pieleen: kokeet epäonnistuvat tai niiden toistaminen ei onnistu. Eikä kaikelle löydy aina selitystä. Silloin tarvitaan suomalaista sisua. On oltava lujana eikä saa luovuttaa."

Näin sanoo Joy Wolfram, joka tutkii syövän parantamista nanolääketieteen keinoin. Kuten muidenkin haastateltujen, huippu-ura on tehty pääosin Suomen ulkopuolella, Yhdysvalloissa tai vaikka Kiinassa. Läpimurto on odotettavissa, tai sitten ei - kokeet ja tutkimus auttavat silti eteenpäin, kuka mahdollisen lopputuloksen tekeekään. On myös siedettävä odotusta, ja sitä, ettei oma nimi välttämättä väiky otsikoissa, kun läpimurto tapahtuu.

Leena Malkki tutkii terrorismia.

"Tutkijan näkökulmasta terrorismi ei ole koskaan väkivaltaa väkivallan vuoksi vaan viestintää väkivallan avulla."

WTC:n iskujen aikaan vuonna 2001 Malkki työskenteli New Yorkissa ja oli tyytyväinen, ettei kukaan Suomessa vielä tiennyt hänestä mitään, niin ei tarvinnut kommentoida tapahtumaa. Hänen kommenttinsa myös kirjassa ovat hyvin maltilliset. Jotenkin tajuan tämän: kaikki työn ulkopuolinen häly veisi voimia ja aikaa itse asialta. Somenäkyvyys ei ole arvo tämänkaltaisista töistä puhuttaessa. Leena Malkki välttää adjektiiveja.

Päivi Onkamo, geenitutkija Helsingin yliopistolta, tuntee suomalaiset paremmin kuin me itse. Kovan faktan ja tutkimuksen valossa nykymuotiset rasistiset menkää kotiinne -kommentit ovat vitsi.

"Mutta voiko olla edes olla olemassa sellaista käsitettä kuin 'puhdas suomalainen'? - Kaikki ihmiset ovat sekoituksia, myös suomalaiset. Meistä kaikista löytyy jotain sellaista, mitä me emme olisi osanneet odottaa, kun mennään vaikka viisi sukupolvea taaksepäin. Puhumattakaan puolesta vuosituhannesta. 'Puhdasta suomalaista' - sellaista ei ole olemassakaan."

Kirjan tekstit kohteistaan ovat asiallisia, ilman krumeluureja ja kaunon kiehtovia keinoja: ne on tehty formaatilla, joka toistuu. Muoto ei ole tärkein, vaan sisältö, toisin kuin kaunokirjallisesti kunnianhimoisissa teoksissa. Jutut ovat tiiviitä ja keskittyvät olennaiseen: työhön, jota nainen tekee. Uraan, ja siihen, mitkä asiat sen kehkeytymiseen ovat vaikuttaneet, kuten lapsuus. Miten elämä vaikuttaa työhön, ja mitkä ovat ratkaisut. Kaikkea ei tietysti sanota, mutta rivien välejä voi lukea. Ainakaan perhe ei näytä haittaavan urantekoa, jos nyt jotain yleisvaikutelmaa haetaan. Eikä mukavakaan tarvitse olla, jos on jokin kirkkaampi päämäärä.

Mutta töitä pitää tehdä, ja paneutua, intohimolla. Lopulta menestyksessä on kyse omista ratkaisuista, mikä on voimaannuttava ajatus: saat sen minkä haluat. Ja kun rohkeasti käytät lahjojasi, voit saavuttaa paljon. Tarinat ovat vakuuttavia ja vaikuttavia asiassaan, jonka kärki on selkeä: meillä Suomessa on maailmanluokan huippuosaamista. Monella alalla, monen naisen voimin. Vierastan sukupuolittamista, mutta olkoon, koska aihe ja kohteet ovat niin huippuja. Miesten tarinoita löytynee muualta. Suuri ihailuni ja kiitos kirjan naisille, ja muille, joita ei edes mainita. Ja kiitos kirjan koonneille, tutkimustyötä näkyväksi tehneille toimittajille.

Kenelle: Menestystarinoita etsivälle, naisesimerkkiä kaipaavalle, suomalaisesta osaamisesta ylpeille, feministeille (tämän kovempaa faktaa naisoikeuksien asiasta ei löydy!).

Vietämme parhaillaan kansallista tietokirjaviikkoa tapahtumineen. Tänään Yle Aamussa tietokirjoista keskustelivat Karo Hämäläinen, erinomaisen Paavo Nurmi -autofiktioelämäkerran kirjoittaja (ks. myös hänen muut kirjansa) sekä kirjabloggari Esko Juhola. Esko mainitsi muun muassa Katarina Baerin (lausutaan Beer, opin) He olivat natseja, mistä iloitsin - loistava tietokirja, joka lisää faktaan kirjoittajan henkilökohtaisen näkökulman. Tämän keskustelijat totesivat olevan yksi tietokirjojen nykypiirteitä, perusfaktan kertomista väheksymättä, mutta tietokirjan käsite laajenee. Myös Risto Isomäen Kuinka Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen mainittiin. Olen lukenut, lue sinäkin: kovaa faktaa ja asiantuntijanäkemystä. Aiempi Viiden meren kansa jättää enemmän tilaa tulkinnoille, mutta hurjan kiehtova sekin, kun tietää, kuka puhuu ja millä tietämyksellä. Näin voisi olla ja ehkä onkin, vaikka osa on fiktiota.

Tietokirjojen lukeminen on työläämpää kuin romaanien. Pitää ajatella enemmän, pitää käyttää enemmän aikaa. Kumpaankaan ei kiireiselle ole paljon mahdollisuuksia, mutta aina kun on, se palkitsee monin verroin, kuten Tiedenaisia. Olen nyt paljon sivistyneempi ja tietoisempi siitä, mitä suomalaiset naiset ovat saaneet aikaan. Ja ylpeämpi. Tämä kirja on tarpeellinen, jos ei jopa välttämätön.

Toimittajat Riitta Korhonen, Helen Partti, Riitta Saarinen, valokuvaaja Liisa Takala: Tiedenaisia. Suomalaisia tutkimuksen ytimessä. Docendo 2019.


Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia, ja se on julkaistu tänä vuonna (49). En ole lukenut muiden kirjoittajien kirjoja aiemmin (25) kuin Helen Partin, ennen Moster, ja se ehdottomasti käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa (11). 

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Salmenniemen novellit hykerryttävät; olen niiden äärellä valmis hidastamaan lukutahtia, pysähtelemään ja toistelemaan. Myönnyn. Kun kertoja tarkkailee itseään ja lähiympäristöään, tarkkailen mukana. Kuten novellissa Yöllä taivas:

Lapset: "...ne olivat niin rauhallisia ja luottavaisia, että saivat aikuisen suunniltaan. Itse: Ihminen ajattelee itseään eri tavalla kuin muita, armottomammin mutta myös välittävämmin, jos hänellä on onnea. Vaimo, staattinen ja kaunis, hengittävä. Salainen kultavaranto, ääretön."  

"Ministeristä näkee heti, että hän ei tiedä mitä puhuu, sanoo vain jotakin." Toisaalta novellissa Päätöksiä ministeri voi pahoin leikkauksista alustaessaan ja valottaa sitä, miten hallinnossa raportteja käytetään, miten asiantuntijoihin suhtaudutaan ja millaista oma työ on: "...ehdin lähes ajatella jotain, mutta sitten siirryimme jo toiseen asiaan." Ei ihme, jos merkitys on hukassa.

"Jos saisin päättää, hän ajatteli, mutta ei saanut päätettyä, mitä tahtoisi päättää. Ehkä sähkön hinta, hän ajatteli."

Galleria-novelleissa saamme tutustua psykologin potilaisiin. Niistä löytyy niin monta tuttua hahmoa, että naurattaa. Osumatarkkuus on huippua. Ja psykologi itse, mikä on hänen ongelmansa?

Novellissa Harhoja on täti hoitokodissa, hoitajan hoivattavana, ja lääkäri Hokkasen. Täti on tärkeä. Lääkäriä kiinnostavat harhat, "...etenkin jos näette ympärillänne kapinallisia, kertokaa minulle."

Unen kutsu on surrealistinen, no, uni. "Koska ihmiset ovat toisilleen pohjattoman vieraita, en ole koskaan tahtonut sanoa lukijalleni mitään muuta kuin ole hyvä enkä ole rukoillut lukijoiltani muuta vastausta kuin pienen ja lämpimän kiitoksen", sanoo novellin Ihminen on onnellinen eläin kirjoittaja, jota ei kiinnosta oma tekstinsä, ei ihmisten kipupisteiden kuvailu eivätkä rakkaustarinat. Hän miettii, ettei ihmisen pidä missään nimessä paljastaa todellisia tunteitaan, sillä siitä ei hänen kokemuksensa mukaan hyvää seuraa. Eikä muutenkaan kannata vouhkata, mistään. "Ne, jotka kysyvät itseltään suurimpia kysymyksiä, ovat jatkuvasti onnettomia. Heidän on kysyttävä elämän merkitystä, koska he eivät osaa tyytyä katselemaan elämää sameasti ja etäältä." 

Arkialakulo ja masennus, suuret intohimot - kaikki päivät päättyvät kuitenkin hampaidenpesuun, "joten on samantekevää, mitä ajattelen tai ketä rakastan." Ei novelleissa aina olla kuitenkaan toivottomia. Ei oikeastaan useinkaan, vaikka epäkohtia ja perusteita epätoivolle riittää.

Presidenttejä-novellissa keikautellaan käsityksiä maamme johtohahmoista. Teemana on eräs kakkaan liittyvä alatyylinen nimittelytermi. Vaikeus kieltäytyä croissantista on kertomus, jota epäilen tosipohjaiseksi. Asiaan liittyy lentokoneruoka ja kas, taas kakka. Mies ei vastaa -novellin loppu on jo tyypillisenä pitämääni tapaan epämyönteinen elämälle, mutten osaa päättää, onko juttu kunnianosoitus Hymyilevä mies -elokuvalle vai pyristelyä sen maailmankuvaa vastaan.

Haastattelu: eräkirjailija kertoo urastaan, Cheek-tyyliin, kysymys-vastaustekniikalla. "Miltä susta nyt tuntuu, elämä ja kaikki? Mä katson, että kuka tollanen jätkä niinku on. Joku tollanen kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara. Onks se niinku oksymoron? Onko sellaista olemassakaan? Miten se edes vois olla? Usein ennen kuin mä lähden ulos mä kattelen peiliin, kattelen ja kattelen... Enkä siks, että mä ihailisin itteeni vaan siks, etten tunnista kaveria. --- Mut anyway, aina kun mulle on tullu tilaisuus olla jossain hyvä, mä olen aina halunnut olla siinä paras. Tää on ajautunu aika pitkälle." Hulvaton kaikkine viittauksineen.

Novelleja on 16, tunnelmaltaan erilaisia - päättömiä ja hulvattomia, haikeita ja ajattelevia. Salmenniemen teksti on sulavan kirkasta, jos kohta perimmäinen kannanotto saattaa ajoittain jäädä lukijalle arvoitukseksi.

"Kaikki yritykset, väsymys, ja pirteät hetket. Eivät ne olleet turhia."

Sain yllättävän ekstraelämyksen Salmenniemestä: Runokuu 2019 -päätapahtumassa Helsingin Suvilahdessa harvoin esiintyvä proosabändi Ihmissyöjien ystävät esitti Salmenniemen novellin Mies ei vastaa musiikkina! Itse biisinsä tekevän bändin jäsenet ovat solisti ja kirjailija Marjo Niemi (Kaikkien menetysten äiti, Miten niin valo, Ihmissyöjän ystävyys), rumpali ja kirjailija Eeva Turunen (Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa), saksofonissa Pirita Tiusanen ja kitaran varressa Jarkko Tiusanen. Bloggari pääsi fanikuvaan bändin kanssa. Kiitos siitä ja elämyksestä bändille ja kirjailijalle!





Kenelle: Uuden novellin lukijoille, viihtymään ja ajattelemaan pyrkiville.

Muualla: Hehkutusripuli iski Omppuun.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. 


Siltala 2019. Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä.

torstai 22. elokuuta 2019

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun

Ville on pokeriammattilainen, jonka päiväjärjestys eroaa ns. normaalista aika lailla. Hän pelaa illat ja yöt, nukkuu aamuyöstä - jos nukkuu - ja käy välillä salilla. Tai oikeastaan hän pelaa koko ajan, kun läppäri on käden ulottuvilla. Jopa treffeillä, joita hän ahkerasti järjestää netin kautta, lähes yhtä addiktoituneena naisen hakuun kuin pelaamiseen. Addiktikin kaipaa inhimillistä lämpöä, tai ainakin seksiä, eikä sen saaminen ole nykyisin Villelle hankalaa.

"Naiset nukahtavat kainaloon aina samanlaisina pieninä apinoina. En ole havainnut merkittävää varianssia, vaikka otokseni on viiden viime vuoden aikana multiploitunut."

Matematiikkanerona Ville laskee todennäköisyyksiä, tekee mallinnuksia ja laatii listoja niin kuntoilusta, deittiehdokkaista kuin pelien kulusta. Viimeksimainitusta en ymmärrä mitään, mutta se ei estä kirjan lukemista, pointti tulee selväksi: millaista on kontrollifriikin ja peliaddiktin elämä?

"Viihdytän itseäni estimoimalla illan kimuranttien pelitilanteiden odotusarvoja. Jäin puoli kiloa tappiolle, mutta en harmittele ohivetoja; vanhat professoni olisivat ylpeitä vakaumuksellisesta uskostani tilastotieteeseen. Vielä ylpeämpiä he olisivat, jos olisin laajentanut epäsymmetristä informaatiota markkinoilla - peliteoreettisesti, ylipäätään varsin teoreettisesti - tutkailevan graduni väitöskirjaksi, mutta kaikkia ei voi miellyttää."

Elämä vaikuttaa kovin ahtaalta, mutta kaveri itse tyytyväiseltä. Rahat riittävät mukavasti (Ville luonnollisesti laskee tarkoin niin vuosi- kuin tuntiansionsa ja tarkkailee niiden vaihtelua), kaikki on tiukasti hallinnassa ja suunniteltua. Pelikaverit ovat tuttuja, jotkut jopa ystävänkaltaisia; läheisistä puheen ollen, lapsuudenperhe on olemassa, äiti sekä veli perheineen muistuttavat Villeä tavallisesta elämästä. "Naisotoksen multiploituminen" johtuu avoerosta; juristi Jutta ei luottanut pokeriammattilaiseen tulevana perheenisänä ja SWOT-analyysin tuloksena etsi uuden miehen.

Kumppanin puute alkaa hiertää Villeä. Hänestä kehittyy nopea deitti-ilmoitusten analysoija, jossa hän käyttää hyväkseen kokemuksensa perusteella laatimiaan luokitteluja naisista: Uranaiset, Hippi-/hörhönaiset, Miehessä pitää olla haastetta -naiset, Hauskat naiset, Kolmannessa persoonassa itsestään kertovat naiset jne. joista joka ryhmästä hän "tietää "ilmoituksen taustalla olevan totuuden (nämäkin saamme lukea).

Sosiaalipsykologi Pilvi - 30/166/63, itäsuomalaista geeniperimää edustava hobittiprinsessa - kiinnittää hänen huomionsa. Mutta kuviot ovat yllättävät: millaista suhdetta tässä ollaan muodostamassa?

"Ennen kuin aloittaa keskustelun suhteen luonteesta, pitää hoitaa rakastelu pois alta.
a) Keskustelun jälkeen ei välttämättä ole enää seksiä kyseisen kumppanin kanssa
b) Seksi rentouttaa. Rentona on helppo käsitellä vaikeitakin asioita.
c) Seksiin johtavan prosessin keskeytys loukkaa toisen tunteita, mikä heikentää neuvottelupositiota.
d) Ennen seksiä aloitettu keskustelu voidaan tulkita kiristykseksi.
e) Ennen seksiä saavutetut neuvottelutulokset ovat epäluotettavia. 

Kuten näkyy, kirja on kirjoitettu peli- ja taloustermein; mukana on jopa mallinnuksia ja analyyseja pokerikäsistä, sekä oikeista että tilanteista naisten kanssa, jotka Ville rinnastaa pelitilanteisiin Situation - Question - Answer - Action -mallilla. Tämä tuo erikoisen ja osin humoristisen aspektin tarinaan. Tai surullisen, miten sen ottaa. Voisiko Ville vain hellittää hetkeksi ja ottaa ihmiset ihmisinä? Mitä tapahtuu, kun selviää, että Pilvi on addiktiotutkija?

Kirjoittaja selkeästi tuntee asiat, joista puhuu. Sen voi siis lukea niin asiantuntijatekstinä kuin (fiktiivisenä?) miehen kehityskertomuksena, ja ristiriitaisesti sekä peliammattilaisuuden puolustuksena että addiktiopelotteena; molempiin löytyy argumentteja. Lukijan päätettäväksi jää, miten hän suhtautuu. Minä arvostan ammattimaisuutta asiassa kuin asiassa, samoin erikoista aihetta ja siihen paneutumista, mutta tunsin oloni melko epämukavaksi tuossa ahtaaksi mieltämässäni maailmassa, vaikka kirja sinänsä on fiksusti rakennettu ja sutjakkalukuinen.

Ville ei vaikuta "hyvältä tyypiltä", vaan lähinnä sovinistilta ja itseään täynnä olevalta kukonpojalta, jossa on kyllä potentiaalia, jos hän käyttää älyään oikein eikä aseta sitä kaiken edelle. Jonkinlaista kypsymistä on kyllä mukaan ujutettu: jossain vaiheessa lienee jokaisen aika siirtyä "nextille levelille". Luin kirjan erään blogilukijani ehdotuksesta, sitä ennen en edes tiennyt sen olemassaolosta. Pokerista kiinnostuneille mukana on myös pelisanasto ja muuta tietoutta.

Kenelle: Pelaamisesta kiinnostuneille, pokerin pelaajille, addiktioista kiinnostuneille, vieraaseen arkielämään tutustuville.

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun. Atena 2018. Kansi Jussi Karjalainen.