sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Paula Havaste: Laahus

Paula Havaste on taitava luomaan historiallisia naishahmoja, jotka opettavat lukijalle paljon menneestä mutta myös liikuttavat ja vievät vastustamattomasti mukanaan. Järjen ja tunteen yhdistelmä toimii tehokkaasti. Nyt päähenkilö on 1500-luvun lopulla elävä rutiköyhän perheen tytär Reeta. Ruokaa ei riitä kaikille, joten tyttö laitetaan pikkupiiaksi Turkuun, onhan hän jo pitkälle toisella kymmenellä. Reeta riemastuu, vaikka jännittää: saisi nähdä "suuria tupia ja paljon ihmisiä, ja jos mennessä laivalla tähystelisi tarkkaan, ehkä näkisi merenneidon. Tai itsensä Ahdin!"

"Reetan iloinen odotus ei tarttunut äitiin. Tämä huokaili usein sillä aivan erityisellä tavalla, josta Reeta heti tiesi mistä on oli kyse. Hän huokasi kuuliaisesti äidin kaikuna, ja silloin äiti pyyhkäisi Reetan hiuksia ohimennen. Kosketus oli harvinainen ja tuntui hyvältä, ja Reeta yritti olla hymyilemättä, sillä äidin mielessä oli tuolloin murhe."

Eihän siinä hyvin nuorelle tytölle käy, kun joutuu kaupunkiin isäntien armoille. Jotain särkyy Reetan sisältä. Kotiin palattua eno tulee hakemaan häntä avuksi omaan huusholliinsa, mutta enolla on matkalleen toinenkin tarkoitus. Kapinahenkeä lietsotaan. Nuijasodaksi myöhemmin nimetty taistelu tekee tuloaan. Syyn siihen kertoo eno Reetan isälle, joka ei hyväksy moisia kumouksellisia lainkaan. 

"- Aika monessa kylässä on oltu tyytymättömiä linnaveroon, eno tokaisi. - Tästäkin tuvasta on maksettu veroja sellainen määrä, että olisitte niillä rahoilla voineet ostaa vaikka härkäparin. On vääryys, että veroja kannetaan niin ankarasti. Venäjän sota on ohi, mutta yhä vain kerätään samat verot. Isä mulkaisi enoa. - Kuninkaan käsky. - Vaan ei ole kansalle hyväksi sellainen käsky. Linnaleiriä varten verot piti kantaa, sen varalta, että sotajoukot joutuvat puolustamaan meitä idän vihulaista vastaan. Mutta rauha on tehty! Ja tokkopa on kuninkaan tiedossa, kuinka Fleming tahtoo pitää täydet sotajoukot valmiudessa kaiken varalta."

Ja niin käy, että enon matkassa Reeta joutuu tai pääsee näkemään kapinan tapahtumia läheltä, tapaa jopa itsensä Jaakko Ilkkaisen. Ei ole tytön elämä helppoa edelleenkään, jatkuvaa raatamista ilman mukavuuksia. Reeta löytää itsestään kykyjä, joilla hän pärjää ankarassa porukassa: ajatella, että nainen oppii ajamaan härkiä! Varsinainen taistelu hengen edestä käydään, kun kuninkaan huovit hyökkäävät, lyövät ja listivät kapinallisia armotta. Reeta joutuu pakenemaan ystävänsä Hannon kanssa talvipakkaseen ja luonnon armoille. 

Tarina muistuttaa lukijaa paitsi historiasta ja naisen asemasta siinä, myös siitä, miten heikko ja haavoittuvainen ihminen on, jos edes perustarpeet eivät täyty. Täysi vatsa, lämmin nukkumapaikka ja riittävä lepo ja uni ilman väkivallan pelkoa ovat asioita, joita ei osaa arvostaa tarpeeksi, ennen kuin ne menettää. Ymmärrettävästi resonoi nykyajassa moneen, ehkä siksikin kirja kosketti. Se ei kaunistele jos ei mässäilekään, vaikka luonnollisesti lajityypin ehdoilla tarinaa kuljetetaan. Ehtaa historiallista draamaa ammattitekijältä. Luen innolla jatkoa Reetan tarinaan, kun sitä tulevaisuudessa ilmestyy.

Kenelle: Historiallisten romaanien ystäville, sodan kauhuja pohtiville, esiäitien elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Historiasta pitäville todellinen helmi, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Paula Havaste: Laahus. Gummerus 2022. 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Kolme jännitettävää

Kotimaista Leijonaa on minulle suositeltu vahvasti, ja vahva dekkari se onkin. Synkkä ja tiivis tunnelma lävistää jokaisen sivun. Ja tapahtumien vyöry!

Tarina sijoittuu Lissaboniin, jossa selvitellään katoavien lasten arvoitusta. Kuka sieppaa lapsia ja mihin he joutuvat? Jäljet johtavat Leijonaksi kutsutun suurrikollisen ja liigajohtajan kintereille, mutta kukaan ei tunnu tietävän, kuka hän oikeasti on tai mistä häntä voisi etsiä. Mestarillista piiloutumista! Tutkivan poliisin Danielin äiti on kotoisin Suomesta, muuta yhteyttä maahamme ei ole.

Kirjassa on kaikkea mahdollista, rikollista siis. Juuri kun luulit selvittäneesi jonkin osan tapausta, aukeaa uusi, entistä pelottavampi polku. Vyörytys on hengästyttävää ja hieman liikaa lukijaparalle, joka yrittää pysyä pyörteessä mukana. Ehkä tarina pitäisi lukea pienemmissä pätkissä, jotta ehtisi hengitellä välillä?

Kiinnostavia ovat Lissabon ja Portugalin maisemat, vaikka niitä tuntemattomalle kaupunki näyttäytyy karmean synkkänä. Toisaalta tiedämme, että vastaavia rikoksia tapahtuu maailmalla oikeasti, jatkuvasti, ja se tuo lisäpelottavuutta kerrontaan. Tapaamme paljon ihmisiä ja tutustumme heidän ajatuksiinsa niin hyvisten kuin pahisten puolelta - tappajia, pedofiilejä, pappeja, huoria, huumekauppiaita, pikkunilkkejä, silminnäkijöitä, naapureita... - mutta kukaan ei oikein nouse keskiöön: tarinankuljetus on ykkösenä. 

Vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan tarinan ystävien valinta. Nyholm on kirjoittanut romaanien lisäksi tietokirjoja, kuten Samu Haberin elämäkerran

Tuomas Nyholm: Leijona. Otava 2017.


Ruotsalaisen Anna
Janssonin komisario Kristoffer Barkista ja tämän tiimistä kertova sarja puolestaan tuo esiin enemmän ihmisiä ja poliisien henkilökohtaisia ongelmia, joiden kanssa he joutuvat painimaan vaativan työn ohessa. Sara ei jaksanut, hän uupui jo aiemmin, ja on nyt sairauslomalla. Ryhmätyötä inhoava Bark puolestaan yrittää toipua sarjan aloittaneessa, tätä edeltävässä kirjassa kerrotuista tapahtumista ja joutuu käymään johdon käskystä terapiassa. Käsittelemässä tunteita, hänelle sanotaan, eikä se ole miehen mieleen. Ärsytyksestä huolimatta viehättävä terapeutti alkaa kiinnostaa häntä yllättävän paljon, mutta mies pyrkii pitämään suhteen ammatillisena. 

Kun Saran perheessä sattuu kuolemantapaus, on tiimi mukana asian tutkinnassa, vaikka heidät on juuri määrätty tutkimaan vanhaa raakaa murhaa, jonka pelätään nousevan median hampaisiin todisteena poliisin tehottomuudesta. Saran perhe on kokenut outoa kiusaamista, ja kun se huipentuu murhaksi todettuun käänteeseen, alkaa tutkimus edetä vauhdilla taitavien tekijöidensä käsissä. Ja kumma kyllä, löytyy yhtymäkohtia tuohon vanhaan tapaukseen. 

Jansson tuo kiinnostavasti esiin ilmiöitä, kuten työuupumuksen ja huippuammattilaisten mielenterveyshaasteet, talous- ja identiteettirikokset, seksuaalisen häirinnän, naapurikyttäyksen ja monia muita. Tarina juoksee jouhevasti ja loogisesti, palat asettuvat paikoilleen, henkilöt tuntuvat inhimillisiltä, ilmeisintä - murhaajaa - lukuunottamatta. Tavan mukaan toki myös hänen motiivejaan valotetaan.

Varmaa dekkariviihdettä lomalukemiseksi. 

Anna Jansson: Varjo kannoillasi (Skuggen bakom dig). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Gummerus 2022. 


Herkullinen asetelma
kenelle vain naiselle: nyt kostetaan sille paskiaismiehelle (kaikilla kai sellaisesta on kokemusta?)! Ellie on tehnyt kostosta suorastaan elämäntehtävän. Pahimmat mielikuvittelut on kirjattu tarinaan, josta tihkuu raakaa näyttämistä ja metoo-liikkeen pahinta seurausta. 

Tekstinä ei ole mielestäni huippu, mutta tunnelma ja tarkoitus ovat vahvoja. Uskon, että kirjalle on tarvetta ja kysyntää. Nostattaa tunteita. Se pyrkii avaamaan niin häirikön kuin häirinnän kohteen tuntemuksia, toki liioiteltuina molempia, mutta on silti ymmärrettävä. Ja edelleen on ihan selvää, että nuorien tyttöjen hyväksikäyttö on väärin. Ei sille ole perusteluja. Lapset ja nuoret ovat aikuisten armoilla. Aikuisten tehtävä on huolehtia siitä, että nuoruus on turvallista ja mukavaa. 

Laure von Rensburg: Ei muita kuin me (Nobody But Us). Suomennos Elina Koskelin. Otava 2022. 



keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

Oli tietysti virhe alkaa lukea kauhutarinaa illalla. Kun kauhu alkoi hiipiä tarinaan, oli pakko vaihtaa kirja leppoisampaan yöunien turvaamiseksi. Päivänvalossa tuntui miellyttävämmältä tutustua Oonaan ja Tuomakseen, jotka joutuvat kotinsa tulipalon takia muuttamaan maalle Oonan vanhaan, asumattomaan sukutaloon Tornion liepeille. Tuomas saa töitä paikallislehdestä, Oona kirjoittaa kirjaa.

Pariskunta ei ole enää nuorisoa, joten Oonan raskaus yllättää. Mutta totta se on, todistavat testit, lääkärit ja ultrakuvat. Miksi Oonasta silti sitkeästi tuntuu, ettei hän ole ole tulossa äidiksi? 

"Kyyneleet kihoavat silmiini. Tämä ei ole hormonimuutoksesta johtuvaa itkua vaan ainoastaan tunneperäistä avuttomuutta."

Tuomas kiinnostuu paikallisista uutisista ja miettii, kehkeytyisikö tästä isompikin jutunaihe lehteen:

"- Olen lukenut vanhoja artikkeleita ja jonkin verran keskustellut työkavereiden kanssa ja laittanut merkille muutaman todella oudon seikan. Täällä on tapahtunut tosi paljon onnettomuuksia, Tuomaksen silmät sädehtivät kuin hän olisi innoissaan asiasta. - Tapaturmia on aivan tolkuttomat määrät. Enkä nyt edes puhu, että tämä kunta olisi tapaturma-altis, vaan juuri tämä kylä, Kiviniemi."

Oonalla on menneisyydessään salaisuus, josta hän ei ole kertonut miehelleen. Itse asiassa uudessa asuinpaikassa salaisuuksia alkaa kertyä useampia. Hän ei esimerkiksi tule maininneeksi tavanneensa Elisabetin, oudon naisen, jolla on kummallisia väitteitä. Eikä kertoneeksi muutamasta muusta vaarallisen oloisesta tilanteesta. Mutta olisiko se estänyt tapahtunutta? 

Kirjailija pitää jännitystä hienosti yllä, kasvattaa sitä pikku hiljaa. Löytyykö kaikelle rationaalinen selitys vai onko kyseessä jotain todella outoa, ehkä pahaa, jota aistimme eivät pysty tunnistamaan? Henkilöt eivät ole miellyttäviä. Jopa Oonaa on vaikea sympata, vaikka hänen perhetoiveeseensa on helppo yhtyä ja hänen tekemisensä ja reaktionsa ovat varsin loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta kuten hänen äitinsä sanoo, Oona on ollut omanlaisensa jo vauvasta alkaen. Tuomas tuntuu tavallisemmalta kuin Oona perheineen, jonka ajattelua ehkä on muokannut menneisyyden tragedia? Vai mistä outous oikein kumpuaa? 

Hienosti sommiteltu ja kuljetettu tarina jännityksineen ja kauniine kielineen. Kirjailijalla on tyylin ja tekstin tajua niin, että lukija voi heittäytyä huoletta mukaan. Ei sorruta ylilyönteihin tai muihin hölmöyksiin, vaan edetään omaa tietä. Pidin paljon - jos nyt kauhutarinasta voi pitää. Dekkarinetissä  tämä listataan dekkariksi, mutta en silti sijoittaisi kirjaa sinne, vaan psykologisten trillereiden joukkoon sekä ryhmään: nautinnollista suomen kieltä. Jälleen saa olla ylpeä sekä kielestä että taitavista tekijöistä! Pidin myös kirjan nimestä, jo se herättää paljon kiinnostavia mielikuvia.

Kenelle: Arkisen kauhun ystäville, normiperhetarinoita välttävälle, mystistä miettiville. 

Muualla: Kaikessa karmeudessaan huikean hyvä, sanoo Mannilainen.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras. WSOY 2022. Kansi Jussi Karjalainen.






maanantai 6. kesäkuuta 2022

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Dekkariviikko 2022.




Liina on
toimittaja, joka lähetetty tutkimaan juttua, "joka ei kiinnosta ketään." Miksi Yassin, hänen pomonsa uutistoimistossa, käski tutkia jonkun villieläimen puremiin kuolleen naisen tapausta Saksan maaseudulla? Näitähän tapahtuu, ja suuri osa aiheen uutisoinnista on politiikkaa kulloisenkin median intressien mukaan, kun joko ympäristötoimia reuna-alueilla halutaan kustannussyistä supistaa tai edistää toista suuntaa, antaa väestölle lupa kantaa asetta ja metsästää, kuten ennen. 

Liinan ajassa, meidän tulevassamme, kuljetaan e-mobiileilla, kaupungit ovat suuria ja maaseutu tyhjää hylättyä maata, jossa villieläimet liikkuvat. Silmälasikameralla on näppärä kuvata asioita ja ihmisiä kenenkään huomaamatta. 

Vastahakoisuudestaan huolimatta Liina ryhtyy hommiin ja tapaa lääkärin, joka vastasi puremakuolematapauksesta, mutta tulos oli täysin muuta kuin nainen odotti. Turhaa, vai onko?

"Liina hyvästelee, kiittää vielä siitä, että sai tulla käymään. Hän yrittää olla hymyilemättä maanisesti, kuten hän usein tekee turhautuessaan ja joutuessaan peittämään mielentilansa. Tohtori Ortlepp saattaa hänet ovelle, taluttaa lähes kädestä pitäen aivan kuin ei malttaisi odottaa, että pääsee viimeinkin eroon Liinasta. Sitten hän asettaa toisen kätensä ovenkahvalle ja toisen Liinan selälle, kumartuu tämän olan yli ja kuiskaa: - Sitä naista ei ole olemassa."

Liina on syntynyt ja kasvanut Frankfurtissa, mutta muuttanut sittemmin äitinsä kotimaahan Suomeen lähinnä terveyssyistä ja muutenkin:

"Suomessa maa kohosi nopeammin kuin merenpinta, siellä oli turvallista olla myös vesistöjen lähellä." 

Ihmiset toimivat tässä maailmassa eri tavoin kuin me nyt. Matkustaminen ei kiinnosta juuri ketään, sillä simulaatioilla näkee mitä tahansa paikkoja kotoa käsin. Sairaita tai vammaisia ei oikeastaan ole, mikä hieman ihmetyttää joitakuita, vaikka tiedetään, että terveydenhuolto on edistynyt monin tavoin, vaivat ja sairaudet pystytään hillitsemään jo alkuunsa, kiitos sirun. 2030-luvun tuhkarokkoepidemia tappoi paljon ihmisiä, mutta eri viruksille on kertomishetkellä jo löydetty toimivia parannuskeinoja. Silti on epäilijöitä.

"- Özlem, tiedän toki sen, mutta nämä luvut ovat liian kauniita. - Ne ovat kauniita. Ja kaikki ovat niistä hyvillään. Mikä tässä on ongelma? Özlem jatkaa provosoimista. - Tämä nyt vain on mitä suurimmassa määrin epätodennäköistä, Ethan inttää. - Ehkä luvut on yksinkertaisesti väärennetty. - Ethan pyörittelee ärsyyntyneenä silmiään. - Näemmehän me kaikki omin silmin, miten terveitä ja hyväkuntoisia ihmiset ovat."

Sananvapaus ei vaikuta kehittyneen parempaan suuntaan. Someen on turruttu.

"Mediakenttää hallitsevat valtion uutistoimistot, viranomaiset pyrkivät mustamaalaamaan riippumatonta journalismia väittämällä sen olevan kaikkea muuta kuin riippumatonta, ja rahoitus onnistuu enää osin ulkomailta saatavien yksityisten lahjoitusten avulla. Kukaan ei tietenkään enää maksa uutisista. Useimpia ei vaikuta kiinnostavan, onko se, mikä kerrotaan, totta. Kaikkihan valehtelevat muutenkin."

Kiinnostava asetelma ja uskottava ajankuva, jossa tämän ajan ilmiöitä on viety eteenpäin, suuntiin, joita voi vain arvailla. Terveydenhuolto, ihmisten tarkkailu, uutisointi, kaupungistuminen... Millaisia ne ovat muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Uskon, että ihmiset saavat yllättyä edelleen, kuten viime vuosina olemme saaneet. Puitteet ovat vaikuttavat ja teksti luistaa koukuttavasti. Ja kyllä, silmät liittyvät tarinaan. Kirja valittiin vuoden 2020 jännitysromaaniksi Saksassa.

Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoon osallistuvat kirjabloggarit omilla postauksillaan, joita kokoaa ja haastetta hallinnoi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat. 

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Kustantamo Huippu 2022. Suomennos Anne Kilpi, kannet Taina Värri. 








keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei osunut minuun, minkä
ymmärrän johtuvan täysin siitä, että olen väärää kohderyhmää, eikä itse kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen ongelmia (nimeltä elämä). Kirja oli HS:n esikoispalkintoehdokas ja sai kelpo arvioita muutenkin, mutta niputin sen mielessäni genreen, jota lukevat minua puolta nuoremmat, yleensä naiset, enkä löydä samastumispintaa riittävästi. Seurustellako vai ei, ollako luova ihminen vai ei, tehdäkö lapsi vai ei, onko takapuoleni liian iso -tyyppisiin kysymyksiin olen jo elänyt liian kauan.

Mutta tämän vuoden HelsinkiLitissä kirjailija haastatteli ulkomaista vierasta, Marie Aubertia, niin kiinnostavasti, että päätin lukea toisenkin Savonlahden. Ja pidin tästä paljon - nauroin usein, mutta myös tunnistin tilanteita ja asetelman yleisestä elämäntuskasta. Olenko elänyt oikein, tehnyt oikeita valintoja, onko minussa mitään hyviä puolia, pärjäänkö? Itse en kyllä pidä asioiden vatvomisesta, toisin kuin päähenkilö:

"- Mutta mitä turhaa on asioiden vatvomisessa? huudahdin. - Se on lempipuuhaani!"

Kertoja havannoi ja oppii itsestään paljon kertomuksensa aikana (eri asia on se, ovatko hänen havaintonsa kaiken vatvomisenkaan jälkeen faktaa). Ura ja parisuhde pitäisi ainakin olla, ehkä lapsikin. Käy niin, että avoliitto pääsee alkamaan ikään kuin varkain. 

"Jokin päätös minun oli kuitenkin tehtävä. En halunnut löytää itseäni tulevaisuudessa tilanteesta jossa olisin lapseton siksi, etten ollut päättänyt mitään. Mistä voisin tietää, oliko päätökseni hyvä vai ei? Kaikki aiemmatkin päätökseni elämässäni olivat olleet huonoja."

Ulkonäkö on ainoa asia, joka hänellä on, tuumii nainen nöyrästi ja itseään vähätellen, kuten tyyliin kuuluu. Mutta koska vuosia on jo keski-ikää lähentelevästi, ei pinta ole enää ihan yhtä tärkeä. Vaikka: 

"Kaukana olivat ajat, jolloin halusin laihtua ja olin aina nälkäinen. Nykyään ajattelen, ettei muutama lisäkilo olisi pahinta, mitä minulle voisi tapahtua. Joku olisi jopa voinut luulla, että olin viisastunut iän myötä, mutta se ei pitänyt paikkaansa - en kai muuten olisi surrut nyt sitä, että takamukseni on littana."

Miksi kaikki aikuiset ihmiset eivät vihaa itseään, kun ajatellaan maailman tilaa? Se on hyvä kysymys. Nainen pohtii asiaa:

"Minä ihmettelin, mikä muita vaivasi. Mikseivät myös he vihanneet itseään? Ostimme tavaroita joita emme tarvinneet. Tilasimme tilpehööriä maailman laidalta toivoen, että jokin rojuista lieventäisi ahdistustamme. Istuimme lentokoneissa ja sanoimme itsellemme, että nuoret ovat nykyään niin älykkäitä ja innovatiivisia, ettei meidän tarvitse muuttaa toimintaamme. Nuoret selättäisivät ilmastonmuutoksen, kun olisi sen aika. En olisi laskenut sen varaan - ja ihan jo periaatteenkin takia olin sitä mieltä, että nuorten piti saada ottaa rennosti ja tehdä omat virheensä (paitsi jos niihin liittyi Danny)."

Iso-D on epäilyttävän paljon esillä, mutta sille on perusteensa. Nainen on masentunut, se on selvää. Hän käy terapiassa ja käyttää lääkkeitä. Iloa ja myönteisiä puolia mistään, etenkään itsestä, on vaikea nähdä. Itseironiaa riittää, vaarallisen paljon. Jotenkin ymmärrän hyvin tätä naista ja symppaan häntä täysin. Inhimillistä! 

"...minulla oli paljonkin suunnitelmia, joiden toteuttamiseen minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa."

Sympaattinen, oivaltava ja hauskanterävä kirja ihmisen etsinnästä peilikuvan alta: perusasioita, joita nainen joutuu läpikäymään. Nuorten naisten stressistä, paineista ja uupumuksesta on puhuttu paljon, ja syystä: uusimman tutkimuksen mukaan kolmasosa nuorista aikuisista ei koe itseään merkitykselliseksi. Siis mitä helvettiä? Mikä olisi tärkeämpää kuin nuoren hyvinvointi? Ja tuleeko masentuneista nuorista masentuneita keski-ikäisiä, kuten kirja vihjaa? Jos he eivät koe olevansa tärkeitä, löydä hyviä puoliaan, joita aivan varmasti on, vaikkei itsestä siltä tunnu. Masentavaa, miten musertavaksi olemme maailman onnistuneet tekemään. (Tunnen itseinhoa. Muuten, jossain vaiheessa aloin laskea itse-sanan esiintymistä kirjassa. Sitä on todella paljon! Mitä tämä kertoo?)  

On hienoa, että naistarinoita on monenlaisia, ja tämä on aidoimmasta päästä. Nyt kun googlaan tätä Muualla-kohtaan, huomaan puhuttavan autofiktiosta. Se ei tee kirjaa tai naisen kokemusta yhtään pienemmäksi. Kai minä sitten halusin tätä, tällaista kirjaa siis. 

Kenelle: Naisille joka iässä; suuntaa hakeville, taviksille ja kokeneille, fiksua viihdettä etsivälle, masennusta poteville ja epävarmoille, itseään vähätteleville ja moittiville. 

Muualla: Leena Lumi piti kirjailijan esikoisesta enemmän. Tuulen havinaa -blogi suhtautui myötätuntoisesti ja armollisesti kirjan päähenkilöön. 

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä. Gummerus 2021.


sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Kirjailija Heikkilä on uutistoimittaja, joka on julkaissut aiemmin tietokirjoja. Pitkää Ranska-kokemustaan hän hyödyntää nyt esikoisromaanissaan, joka kertoo siirtomaavalta-aikojen edelleen näkyvistä arvista, vähemmistöjen kohtelusta, jämähtäneistä hallintorakenteista, yhteiskuntaluokista ja siitä, millainen ajatusmaailma näiden vastapainoksi voi nuorissa elää ja vaikuttaa tänään. 

Henkilötasolla kirja kuvaa ulkopuolisuutta ja ystävyyttä, juuria tai niiden puutetta ja omien valintojen merkitystä. Muun muassa. Kuulostaako paljolta? Sitä se on, mutta hienosti tarina ranskalais-suomalaisesta Leasta ja hänen sydänystävästään Anissasta pysyy kasassa ja tekee itsensä ymmärrettäväksi lukijalle. 

Lea aloittaa yliopisto-opiskelut Pariisissa maineikkaassa Sciences Possa: "Äiti ei ollut itse käynyt yliopistoa ja olisi toivonut Lean kouluttautuvan johonkin varmaan ja konkreettiseen ammattiin, kuten opettajaksi tai sairaanhoitajaksi tai insinööriksi, eikä höpisevän politiikan tutkimuksesta." Anissa jää tyttöjen kotikaupunkiin Nantesiin muun muassa siksi, että hänen algerialaistaustaisella perheellään on siellä ravintola. 

Yhdessä vietetään viikonloppuja ja biletetään. "Leasta tuntui usein kuin jokin tietty pysyvyyteen, paikkoihin ja painovoimaan liittyvä laki ei olisi lainkaan koskettanut häntä ja Anissaa. Yhdessä he olivat horjumattomia ja kaikkivoipia."

Kun reiveissä sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Anissan ihastus Dario menehtyy, alkavat tapahtumat vyöryä ikävään suuntaan. Miksei poliisi tutki kuolemantapausta? 

Taustoja avaa Anissan isoäidin Rahman kertomus, joka löytyy vanhoista muistikirjoista. Perhe joutuu pakenemaan sotaa Algeriasta, mutta Ranskassa ei koita vapaus, veljeys jne. vaan jotain muuta. Onko nykytilanne parempi? Kun Anissa alkaa miettiä tapoja tuoda vääryyksiä ilmi, hänen veljensä suuttuu. 

"- Älä ole hölmö! Rahma ei olisi todellakaan halunnut sinun tekevän mitään noin typerää. Hän kääntyisi haudassaan jos tietäisi, Amir sanoi ja nyökkäsi kohti Anissan vasenta kättä, jota rannerenkaat koristivat. - Kaikilla on niin valtavasti vaatimuksia, kuolleillakin, Anissa vastasi."

Kirja kokoaa yhteen runsaasti teemoja feminismistä pakolaisuuteen, Voltairesta Macroniin ja ydinperheestä uusperheeseen. Lisäksi Ranskaa tuntevat saavat fiilistellä paikkakuvauksia ja kulttuuria. Yllättävän täysi ja kiinnostava romaani, joka antaa tietoa ja ajateltavaa. Sanoja on liikaakin, toistoa ilmenee jonkin verran, suorastaan ylenmääräistä selittämistä - tietokirjailijuuden perua? - mutta ainakaan mitään ei jää epäselväksi. Kiinnostava näkökulma ja avartava tarina auttaa ymmärtämään konflikteja ja etenkin nuorten maailmaa.

Kenelle: Ranskan ystäville, monikulttuurisuutta miettiville, ystävyyskuvauksia kaipaaville, aikalaisromaaneja ahmiville.

Muualla: Kiehtova, elämänmakuinen romaani, joka paitsi viihdyttää myös sivistää lukijaansa, sanoo Kirjakaapin kummitus. 


Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen.


tiistai 24. toukokuuta 2022

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Josiella ei ole kaikki hyvin. Hänen äitinsä päättää hankkia tytölle keinoystävän tämän oloa helpottaakseen ja kasvatusmielessä. Myymälässä Josie valitsi Klaran, jonka oli nähnyt näyteikkunassa. Klara on keinotekoinen mutta ystävyydessä aito: onhan hänet tehty nimenomaan sitä varten. Hänen elämäntehtävänsä on olla ystävä. 

Klara saa energiaa auringolta, häneltä, joka iltaisin laskee tiettyyn paikkaan ja joka pystyy elvyttämään, antamaan energiaa, sitä hyvyyttään, josta Klarakin elää. Voisiko hän auttaa myös Josieta, miettii Klara, jonka ominaisuudet ovat inhimillisen kaltaisia, mutta täysin vailla pahuutta. Myös hänen aisteissaan on eroja ihmiseen, ja hänellä on avuja, joita ihmisellä ei ole. Laaja kyky oppia, muistaa ja yhdistellä asioita on sellainen. Saamme tutustua Klaraan hyvin, sillä hän itse kertoo tarinaa minä-muodossa. Harvoin saa tutustua robotin ajatuksiin!  

"- Tiedän, että te, lääkäri ja Taloudenhoitaja Melania olette pohtineet Josien tilaa hyvin perusteellisesti. Se on erittäin huolestuttava. Toivon kuitenkin, että hänen vointinsa paranee pian. 

- Sinäkö siis vain toivot? Vai odotatko jotain konkreettisempaa? Jotain mitä me muut emme ole huomanneet? - Luulen... että se on vain toive. Mutta todellinen toive. Uskon, että Josien vointi kohenee pian. 

Sen jälkeen Äiti oli pitkään vaiti, katsoi vain ulos tuulilasista kasvoillaan niin etäinen ilme, että mietin, näkikö hän tien edessämme. Sitten hän sanoi hiljaa: - Olet älykäs KY. Näet ehkä asioita, joita me muut emme voi nähdä. Ehkä toiveikkuudessasi on perää. Ehkä olet oikeassa."

Tarina vaikuttaa mukavalta ja vaarattomalta, kunnes tunnelma yllättäen tihenee. Kirjailija johdattaa lukijan huimiin ajatuskuvioihin ihmisen ja robotin suhteesta ja eroista - tai oikeastaan Josien äiti tekee sen omalla suunnitelmallaan. Liikutaan karmivuuden rajoilla: voisiko robotti jopa korvata ihmisen?

Kaikkiaan kirja on kiehtova, hieman pelottava, tekstiltään kaunis ja älykkään pohdiskeleva, kuten mestari Ishigurolta on totuttu lukemaan. Klaraan on mukava tutustua, alusta loppuun. Niin, mitä tapahtuu robotille, kun hänen ihmisensä ei enää tarvitse ystävää tai "laitteen" elinkaari alkaa olla lopussa? Myös sen Ishiguro kuvaa koskettavasti, Klaran näkökulmasta. Mikä on ihmisen vastuu luomistaan olennoista? 

Kenelle: Tyylikkään tarinan ystäville, tekniikasta innostuville, tulevaisuutta kuvitteleville, scifiä sietäville.

Muualla: Ishiguro on mielikuvitusrikas ja ilmava kirjailija, älykästä ja eleganttia tuottava taituri, sanoo Mummo matkalla. 


Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko. Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Helene Bützow. Päällys Laura Lyytinen.