Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

En aikonut lukea tätä kirjaa. Kyökkipsykologiaa, noloja itsestäänselvyyksiä ja iltapäivälehtihoroskoopin arvoisia totuuksia oletin olevan tarjolla, kun ihmistuntemuksesta puhutaan - kunnes kyllästyin ympäristön pulinaan erivärisistä tyypeistä. Kai on pakko ottaa selvää, mistä on kyse, totesin. Ja luin. Ja aika lailla innostuin.

Kirjailija on ruotsalainen yritysvalmentaja, joka on kehittänyt simppelin mallin ihmisten luokitteluun ja keskinäisen vuorovaikutuksen kohentamiseen. Hän jakaa ihmiset neljään kategoriaan, ja malli on yksinkertaisuudessaan yllättävän toimiva. Miten pärjää viileä pilkunviilaaja sininen innostuvan minäpuheen suoltajan keltaisen kanssa? Tai kilpailuhenkinen päättäjä punainen varovaisenvetäytyvän vihreän kanssa?

Kirja kuvaa käyttäytymistyypit väreiksi nimettyinä eri tilanteissa ja lukuisien esimerkkien avulla. Luonnollisesti ihmiset ovat oikeasti moninaisempia ja koostuvat monista eri "väreistä", mutta perusluonne ja asenne ympäröivään maailmaan ovat nähtävissä jokaisessa, kun niitä Eriksonin mallin mukaan alkaa tarkastella. Mallia voi soveltaa niin kotona kuin työelämässä, jonka sujumiseen kirja erityisesti pyrkii antamaan eväitä.

En ole paljon joutunut tekemisiin idioottien kanssa. Olen aina saanut työskennellä itseäni fiksumpien kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Kirjan nimi on tietysti ironinen, jos se nyt pitää mainita: jos ympärilläsi on aina vain idiootteja, ehkä syy löytyy muualta kuin heistä. Mutta jatkuvasti teen yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, ja siihen Eriksonin malli on nopea apu ja laastari, tai paremminkin teippi, jonka avulla yhteistyö voi sutjakkaasti jatkua, säröilystä huolimatta.

Malli ei lyttää ketään, vaan toteaa erilaisuuden olemassaolon.

"...yksikään käyttäytymismalli ei ole oikea tai väärä; suuri osa käyttäytymismalleista on ihan hyviä. Mikään käyttäytymismalli ei ole korrekti tai epäkorrekti. Sinä olet sellainen kuin olet, eikä sitä kannata miettiä sen kummemmin. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Olet hyvä riippumatta siitä, kuinka päätät käyttäytyä tai kuinka muut tulkitsevat käytöstäsi. Tietyissä rajoissa, tietenkin."

Helppoa tähän asti, mutta seuraava ajatus on tukalampi. Meille on aina opetettu, että toisia tulee kohdella kuin haluaisi itseä kohdeltavan. Väärin! Sillä suurin osa ihmisistä toimii ja ajattelee toisin kuin sinä. Ja haluaa itseään kohdeltavan oman käsityksensä mukaisesti, ei sinun.

Kirjoittaja lisää painetta: voit säädellä oman käyttäytymistyyppisi voimakkuutta, kuin ajaisit autoa eri vaihteilla. Tutustuessa ehkä mennään hiljaa, mutta tosi toimissa vitosella. Pointti on se, että kun tunnistat oman käyttäytymismallisi, voit käyttää sitä sen mukaan ja sillä voimalla, mikä edistää asiaasi: yhteistyön rakentamista, tehtävän suorittamista, päätöksen saamista tai jotain muuta. Ymmärrät eriväristä yhteistyökumppaniasi tai kollegaasi, jolle voit tarjoilla asiat hänen malliinsa sopiviksi.

Eriksonin malli ei riitä kartoittamaan henkilökohtaisia eroja tai persoonallisuuksien hienoimpia piirteitä, mutta antaa osviittaa ihmistuntemukseen tasolla, joka useimmiten riittää työelämässä. Siniset haluavat faktaa ja sääntöjä, vihreät luottamusta ja turvaa, keltaiset tilaa itselleen ja innostukselleen, punaiset paikkoja päättää ja voittaa. Kirja kertoo paljon asioita, joista värit tunnistaa. Viimeisen viikon olen päässäni luokitellut ympäristöni ihmisiä: itse olen sinivihreä (turvallisuushakuisia vihreitä kuulemma olemme kaikki lähtökohtaisesti), mieheni on umpivihreä, esinaiseni on - no, kertokoon itse - kollegoissani on niin vihreitä punapilkuin kuin kirkkaankeltaisiakin, enemmistövihreiden lisäksi.

Kannattaa muistaa se, ettei käyttäytymistyyppeihin tarvitse jämähtää. Vaikka perusluonne on tietynlainen, muita toimintatapoja voi hyvin opetella. Ja täytyy, jos aikoo pärjätä ja saada tyydyttävän (työ)elämän. Olen oppinut matkan varrella paljon punaista määrätietoisuutta, nopeutta ja päätöshakuisuutta samoin kuin keltaista leikittelyä ja hetkestä kiinni ottamista. Erilaiset tyypit ovat siten rikkaus, eivät este.

Tyypittelystä tulivat mieleeni lukuisat tyyppi- ja persoonallisuustestit, joissa olen käynyt opiskelu- ja työurani aikana. Olen jopa markkinoinut testausmenelmiä yrityksille rekrytoinnin ja tehokkuuden noston tarkoituksiin. Testauskenttä on epätasainen, testien ja niiden toteuttajien maine vaihtelee, jopa niin, että osa ihmisistä pitää koko lajia huuhaana. Sitä se ei ole: kunnolliset testit mittaavat oikeita asioita, jos ne valitsee, tekee ja tulokset analysoi asiansa osaava testaaja.

Eriksonin malli on nokkelan yksinkertainen kiteytys käyttäytymismalleista. Sen käyttö on arjessa helppoa ja viihdyttävää mutta myös hyödyllistä. Siksi en (enää) ihmettele kirjan suosiota. Sujuva teksti selkeine rakenteineen kannustaa lukemaan, sisällön elementit toimivat, vaikka suomalaiselle lukijalle meininki on välillä turhan toistelevaa. Toisaalta, kertaus on opintojen jne. kun tietokirjasta puhutaan. Tietoähkyä ei päässyt syntymään, lukija on kiitollinen esimerkeistä ja havainnollisuudesta. Lopussa ei ole kaiken kattavaa tiivistystä, on muuta. Peukutan, kannattaa lukea.

"Silläkin uhalla että tämä kuulostaa kliseeltä: lopullinen tavoite on tehdä yhteistyötä ja kohdata muita ihmisiä."

Kenelle: Yrityksessä tai yhteisössä työskentelevälle, tyhmistä kollegoista kärsiville, jatkuvien riitojen ihmettelijöille, toisia ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Erinomaista luettavaa kaikille ihmisten kanssa toimiville sekä erityisesti esimiehille, sanoo Sivistyksen sivuraiteilla -blogi.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Atena 2018. Suomennos Riie Heikkilä. Graafinen suunnittelu Göran Alfred.

Helmet-haaste 2019: kirjassa on yritys tai yrittäjä, sitähän Thomas Eriksson on, ja kertoo paljon omista työkokemuksistaan.

Ritva Hellsten: Lea

"Nimeni on Lea. Pelkkä Lea. Kansakoulussa minulle valkenee, että muilla tytöillä on kaksi tai kolmekin nimeä. Tunnen jääneeni muita vähemmälle, minua harmittaa."

Punikinpennuksi pienenä haukuttu Lea on leski, joka on lasten aikuistuttua muuttanut kerrostaloon perheaikojen kodistaan. Hänellä on nyt aikaa muistella niin omaa sodanjälkeistä niukkaa lapsuuttaan kuin nuoruuttaan ja perheen perustamisen aikoja - ja sitä, millainen äiti hän on ollut kahdelle tyttärelleen, Martalle ja Mirjalle.

"Miksi hän ei ollut niin kuin muut ihmiset, ne jotka nauroivat ja leikkivät lastensa kanssa? Hän ei kyennyt iloon, siksi hän pakeni työhön. Uppoutui tekemiseen josta syntyi tulosta, jotainhan hänenkin oli saatava tässä maailmassa aikaan."

Lealla oli selkeä käsitys siitä, mitä hän tytöilleen halusi. Hyvän koulutuksen sekä reippaat ja kunnolliset, komeat ja urheilulliset aviomiehet. "Ja eteenpäin pyrkiviä, menestyviä toki." Ei ainakaan sellaisia kuin Lean oma isä, joka aiheutti tyttäressään vain häpeää ja vihaa, loppuun saakka.

Sukupolvet törmäävät. Lea ei voi ymmärtää, miksi älykäs Martta haluaa jäädä kotiäidiksi, vaikka tällä on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluaa. Hänen, pakosta kotiäidin, oli pidettävä oma miehensä Unto onnellisena ja työkykyisenä niin, että perhe oli turvassa. "Se oli hänen elinehtonsa. Unto oli pidettävä tyytyväisenä."

Lean elämä on ollut ponnistelua, suorittamista, olemassaolonsa oikeutuksen lunastamista työllään. Hänen piti olla tukimuuri, joka piti perhettä koossa, unohti itsensä. Ainoa henkireikä oli ystävä Katja ja tälle kirjoitetut kirjeet. Kirjoittaminen auttaa Leaa selvittämään ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikkei hän kirjeitä koskaan lähetäkään. Kun hän oivaltaa, ettei hänen antamansa äitimalli periydy ja että hän olisi voinut toimia toisinkin, se jysähtää lujaa. Toimiko hän edes oikeista syistä, rakkaudesta, kuten hän väittää? Kun hän katsoo nuorta myyjätyttöä kaupassa, hän tuntee julmaa vallantunnetta.

"Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun hän äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen; jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt, miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän? - Minä olen tehnyt sen monta kertaa, hän itki. - Omille lapsilleni."

Pelkkää synkkyyttä tarina ei ole, vaikka tummanpuoleista (kuten kansikin kertoo). Rakkaus Untoon ja lapsiin on todellista, uskon, ystävyys Katjaan myös, vaikka kaikki erilaista kuin Lea on kuvitellut. Voiko vanhana oppia ajattelemaan uudella tavalla, kirja kysyy ja jatkaa: voiko ikinä päästä eroon edellisten sukupolvien kasaamista raskaista painoista? Se ei ole helppoa, mutta ehkä mahdollista. Ainakin Lea oppii tunnustelemaan omaa oloaan ennenkokemattomalla tavalla, jopa varovaisesti nauttimaan silkasta elossa olemisesta. Ja: "Ajatus tyttärentyttärestä nipisti palleanseutua ja hämmästyen Lea tajusi että se oli onnea." 

Jotenkin tunnistan Lean hahmon aiemmista sukupolvista. Hänestä on vaikea pitää, mutta Hellsten tekee henkilöstä kokonaisen. Uskon Lean kaltaisia olleen tai edelleen vanhuksina olevan, paljon. Toivon ja uskon, että me olemme päässeet jo eteenpäin. Lea koskettaa ja kuvaa aikansa naista rehellisesti. Hellsten tietää, mistä puhuu, ja tekee sen uskottavasti. Taitava, vakava psykologinen romaani.

Teksti on huolella rakennettua ja oikoluettua, napakkaa toimivine dialogeineen, vaikka hetkittäin ylidramaattista ja -sanoitettua kuilun ylle kurottuvine riippusiltavertauksineen tai pitkine bunkkeriesimerkkeineen (samassa kappaleessa). Luontokuvausta on makuuni liikaa, mutta se sopii päähenkilön maailmaan.

Kenelle: Vanhoille rouville, sodankäyneen sukupolven lapsille, mummon ankaruutta ihmetteleville, realismin lukijoille.

Muualla: Donna Mobilen kirjat -blogin Leena sanoo kirjan olevan vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Hän myös kertoo minulle uuden tiedon: Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Kappas! Googlatessani lisää opin myös, että Lea on omaelämäkerrallinen, kirjailijoiden äidin tarina.

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018. Kansi ja taitto: Jonna Nisu. Kustantajan lukukappale.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hyvä ihminen kertoo Rakusta ja hänen matkastaan nuorukaisesta keski-ikään. Nuorena hän tuntee vapautta, seikkailee maailmalla ja löytää kutsumuksensa.

"Avasin sanomalehden ja luin samat uutiset työttömyydestä, lomautuksista, joukkoirtisanomisista ja yhteistoimintaneuvotteluista. Uutiset eivät sinänsä olleet merkittäviä vaan merkittävä oli aika jolloin ne alkoivat kantaa hedelmää ihmisten mielissä. Ihmiset tuntuivat myyvän asioita joita eivät omistaneet, rahasta jota ostajilla ei ollut, hintaan jota kukaan ei voinut maksaa. Siinä koko kurjuus. Kirjoitin päiväkirjaan haluavani auttaa ihmisiä jotka ovat sinkoutuneet tämän laskusuhdanteisen yhteiskunnan laitamille. En halunnut nukkua enkä levätä, en seistä enkä istua vaan kuljeskelin asunnossani kahvikuppi kädessä. Olin onnellinen."

Rakku miettii paljon lapsuuttaan ja kirjaa ajatuksiaan muistiin.

"Jo lapsesta saakka olen halunnut dokumentoida elämääni jollain tavoin, en ole varma miksi. Kai siksi ettei menneisyys koteloituisi minuun hyvässä eikä pahassa, kai siksi että osaisin elää nykyhetken paremmin ja kokea sen voimakkaammin."

Nuorukainen vaeltelee Euroopan kaupungeissa ja kylissä ilman tarkkoja suunnitelmia; huvittuneena luin hänen kommenttinsa alati paikkaa vaihtavista kaduista - samastuttava tunne vieraissa paikoissa kulkeneille. Matkoillaan hän löytää ystäviä, ihastuksia, rakastetunkin. Tavallista nuoren itse-etsintää siis. Ihmisyyspohdintojen myötä saamme käsitystä siitä, miten Rakun ajatuksenjuoksu kulkee.

Työelämässä Rakusta tulee virkamies, joka päättää avustusten myöntämisestä elämässä hankaliin tilanteisiin päätyneille; tavallaan suunnitelman mukaan siis. Suuren virastotalon uumenista löytyy töitä ja työkaveri, jota mies arvostaa, Lindahl. Heidän työstään ja osallistumisestaan konsulttien vetämälle kurssille on hykerryttävää lukea.

"Marraskuuksi virastotalon esimiehet ovat keksineet järjestää meille lisäkoulutusta jonka tarkoituksena on saada meitä ymmärtämään oikein asiakkaiden merkitys työnkuvamme tärkeimpänä osana. Taikasanana on asiakaslähtöisyys. Me vitsailemme siitä lounaalla, tupakkapaikalla ja kahvitauolla sillä eivätkö juuri asiakkaat muodosta työmme lähtökohdan, miksi olisimme unohtaneet sen?" 

Rakku perheellistyy, syntyy poika. Mutta edelleen hän vanhenee, ja sekä perhe- että työkuviot muuttuvat, vaikkei mies sitä toivo. Miksi?

Kirjan perusideaa piti pähkiä tovi - se on sanottu takakannessa, jota en tapani mukaan ollut lukenut. Ihmisellä on tarve nähdä elämänsä kaarena ja yhtenäisenä tarinana, niin Rakullakin. Mutta hänen dokumentoimansa elämä on erilaista kuin hänen ympärillään olevat sen näkevät. Hän itse on  erilainen omissa silmissään kuin vaimonsa tai Lindahlin tai muiden ystävien. Hän on epäluotettava kertoja. Voiko koko elämän elää niin? Emme saa tietää Rakun oikeaa nimeä koskaan, symbolista sekin.

Kiinnostava aihe, hieman vaikeasti avautuva, sillä rönsyt pitkin matkaa viittaavat hämäävästi myös suuntiin, joiden merkitystä tai lopputulosta en nähnyt. Tyylin vaihtelut vakavasta joskus lapsellisen juhlalliseksi äityvästä pohdiskelusta ja ihmissuhdesuosta suorastaan humoristisiin tai outoihin kohtauksiin hämmensivät. Pääskynen taitavana kirjoittajana tekee kuitenkin tekstistä sinänsä nautinnollisen luettavan ja saa lukijan ajattelemaan.

Kenelle: Perusihmisyyttä miettiville, salaileville, miehen kehityskaaresta kiinnostuneille, älyllisen fiktion ystäville. 

Muualla: Kirjasta kirjaan -Hannele sanoo kirjan olevan viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Kirja oli yksi Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2019 kuudesta ehdokkaasta.

Helmet-haaste 2019 kohta 42: kirjailijan nimi viehättää. Linnut viehättävät!

Kristiina Vuori: Elinan surma

Elias Lönnrotin koostaman Kantelettaren balladi Elinan surmasta on väkevä ja väkivaltainen. (Kuten aika monet kansantarinat?) Kristiina Vuori muuntaa sen romaaniksi, joka selittää keskiaikaisen tarinan tämän ajan ihmiselle, lisää siihen henkilöitä ja tapahtumia, jotka täydentävät juonen ja voisivat olla totta tai sitten eivät.

Jostain todellisesta tapahtumasta nuo vanhat kertomukset kuitenkin mitä todennäköisimmin kumpuavat: eivät ehkä edes Suomesta, vaan kauempaa. Vuori kertoo kirjan lopussa, että Elinan surmaa vastaavaa tarinaa on kerrottu ainakin Tanskassa. Tarinoiden taika, säilyminen ja leviäminen on ihmeellistä, kun ajatellaan aikaa ennen nykyviestintävälineitä. Juttuja on kerrottu aina, ne ilmenevät ihmeellisesti ja vaikuttavat vuosisatoja.

Kuten Elinan surma. Kirjassa on mukana myös Kantelettaren balladi, johon Vuoren uutta tekstiä voi verrata, enkä ihmettele, että aihe kiehtoi kirjailijaa. Millainen oli Kirsti, josta ylhäinen Klaus Kurki ei voinut pitää näppejään irti ja joka vihasi Elinaa, Kurjen vaimoa? Tunne on molemminpuolinen, kun Elina saa suhteen selville.

"Ajatukset kimpoilevat päässäni kuin ketun säikäyttämä varisparvi. Jospa vain Klaus olisi täällä. Hän seisoisi kilpenäni Elinan vihaa ja halveksuntaa vastaan. Hän tukisi minua. Kaaos mielessäni kaikkoaa, kun Elinan tulipunaisiksi leimahtaneet kasvot sulloutuvat aivan nenäni eteen. - Onko se totta? hän kirkuu. Todellakin kirkuu vasten kasvojani."

Kirsti saa jo alkujaan kehnot pelikortit, Elina kaikin puolin paremmat, silkkisemmät hiukset ja pehmeämmät pielukset. Selkeä tragedian alku. Kirsti on piika, Elina tärkeän perheen tytär. Kirsti raataa, Elina käskee.

Vuori kertoo tarinan Kirstin silmin. Hän tuo näkyväksi näkymättömän, palkollisen, mitään omistamattoman naisen, oikeastaan orjan, joka on pakotettu toimimaan kaikessa käskyttäjiensä tahdon mukaan mutta jolla on kuitenkin käsitys maailmasta ja tunteet yhtä lailla kuin onnekkaammilla sisarillaan, varakkaista vanhemmista syntyneillä.

Kirstiä ei kasvateta kuten Elinaa, joten hän oppii käytännöstä. Hän on taitava piika ja hallitsee kartanon arjen sujumisen kuin työmaamestari ikään, vaikkei osaakaan "riipustaa pukstaaveja." Mutta ei Vuoren kuvaama Elinakaan ole onneton ja kädetön neito, vaan tuntee hyvin naisten roolit ja tehtävät ja osaa käyttää asemaansa niissä hyödykseen.

Kuka lopulta voittaa? Onko surma voitto vai tappio? Kylmäävää kertomaa, mutta komean notkeaa ja nokkelaa Vuoren kieltä. Kirjailijan selvitys runon historiasta on tervetullut tietopaketti kirjan lopussa. Mukana on jopa sanasto 1400-luvun kielestä. Perusteellista, ammattimaista työtä, mistä kiitos. Oli muuten ensimmäinen Vuoreni, jo oli aikakin!

Kiinnostuskerrointa lisäsi kirjassa esiintyvä sukulainen: sukuselvityksen mukaan Birgitta Jepentytär Kurki, Klausin sisar, on mieheni esiäiti kuudennessatoista polvessa. Kirjassa mainitut tosipohjaiset henkilöt ja vuodet täsmäävät sukuselvityksen kanssa. Jepen isä oli Jakob, joka syntyi vuonna 1300, ja hän on vanhin selvityksen löytämä henkilö. Yllättävä yhteys, joka hieman huimaa ja saa tarinan henkilöt entistä enemmän eläviksi. Jostain me olemme kotoisin. Mitähän sinun suvustasi löytyisi?

Kenelle: Historiahulluille, juuriaan etsiville, kansanperinteen ystäville, naisen rooleista kiinnostuneelle.

Muualla: Mai on kirjailijan ihailija, ja päähenkilö sopii hänen mielestään Vuoren historiallisten kirjojen upeiden naisten kavalkaadiin.

Kristiina Vuori: Elinan surma. Tammi 2018.

Helmet-haaste 2019 kohta 11: kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. 

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Nokia on on yli 150-vuotisen olemassaolonsa aikana tuottanut sadoille tuhansille suomalaisille niin maallista hyvää - työpaikkoja, osinkoja - kuin legendaarista mainetta ja kunniaa aina kumisaappaista ja autonrenkaista lähtien maailman suosituimpien matkapuhelinten kautta nykyiseen tietoliikennetekniikkaan asti.

Ja tuhansittain tarinoita! Joista mieleeni historiasta ovat jääneet erityisesti sodanaikaiset  puhelinkaapelien asennukset - ei vaikuta olleen ihan iisiä puuhaa - ja josta ajasta edelleen muistuttaa Kaapelitehdas Helsingin Salmisaaressa, sekä elektroniikkayhtiö, jossa minäkin aloitin työurani kiihkeällä 1980-luvulla, sittemmin Fujitsulle myydyssä tietokonebisneksessä. Jo silloin huhuttiin ja vitsailtiin taskupuhelimista sekä testailtiin myöhemmin sähköpostina tunnettua uutta keksintöä. Huimaa aikaa, ja siitä se vasta lähti, maailmanvalloitus.

Tiedämme, miten mahtavalle puhelinbisnekselle kävi: yhtiö ei nähnyt ajoissa laitteiden muutostarvetta älypuhelimiksi ja myöhästyi sovelluspuolensa kanssa niin, että homma ei enää kannattanut. Muitakin ongelmia oli, kuten organisaation sekavuus ja tehottomuus. Tämän totesi yhtiön hallitus, jota vuonna 2012 alkoi johtaa Risto Siilasmaa. Hänen vahtivuorollaan (kirjan termi) Nokia myi puhelinliiketoiminnan Microsoftille ja keskittyy nyt tietoliikenneteknologiaan.

"Uskalla unelmoida suuria. Kun aloitimme työn, pyysin jokaisen yksikkömme johtajaa laatimaan sisäisen strategian, jolla maksimoidaan yksikön arvon luominen: Millainen maailma oli heidän mielestään kymmenen vuoden kuluttua? Mitä he halusivat siinä maailmassa tehdä ja miten he halusivat siihen vaikuttaa?"

Miten tähän suomalaisia järisyttäneeseen päätökseen päädyttiin ja miten uusi Nokia muodostettiin? Siilasmaa, kirjoitusapunaan Fredman, kertoo koko jännitystarinan napakasti, tarkasti ja kansantajuisesti, vaikka kyse on monimutkaisista liiketaloudellisista kuvioista ja lukemattomien suurten ja pienten asioiden käsittelystä. Teknisten (tarkoitan sopimusteknisiä, juridisia, organisatorisia, liiketaloudellisia jne. määrämuotoisia tai laskettavia seikkoja) ratkaisujen lisäksi psykologialla ja tunteilla oli prosessissa tärkeä rooli, eikä sitä unohdettu. Työ on ollut valtava ja varsinaista vuoristorataa, mutta Siilasmaa pilkkoo sen sopivan ymmärrettäviin osiin perusteluineen ja johtopäätöksineen. Rauhallinen kerronta ei revittele eikä rakenna draamaa: sitä syntyi tosielämässä liiankin kanssa, vaikkei kukaan olisi toivonut.

"Paranoidi optimismi tarkoittaa sitä, että kaiken pelon ja hämmennyksen keskellä voi olla optimisti, koska on vakuuttunut siitä, että käsillä oleviin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Samalla on kuitenkin oltava paranoidi sen suhteen, mikä voi kenties mennä vikaan. Näin varaudutaan ongelmiin, sillä ongelmia on aina, myös silloin kun muut väittävät, ettei niitä ole."

Herkullisinta antia ovat listaukset työvaiheiden opeista, kuten neuvottelutaktiikoista - Siilasmaa kertoo olevansa ahkera asioiden listaaja muutenkin - ja keskustelut Steve Ballmerin ja muiden vaikuttajien kanssa. Jorma Ollilan kanssa ne jäivät niukanpuoleisiksi; tämä ei nähnyt muutostarvetta ajoissa, vaan toimi hallituksen puheenjohtajana "kuten ennenkin" silloinkin, kun ongelmia alkoi ilmetä, mikä oli tietysti yhtiölle kohtalokasta pikakelauksella elävässä kilpailuympäristössä. Tämä yhtään Ollilan aiempia ansioita mitätöimättä, mutta ajat muuttuvat usein nopeammin kuin ihmiset niiden mukana - se ei ole virhe, vaan inhimillistä, suorastaan luonnon laki.

Siilasmaa avaa ratkaisujen taustoja, neuvotteluja eri osapuolten kanssa ja itse työskentelyä yksityiskohtaisesti, mikä tekee kirjasta mainion bisnesoppaan kenelle tahansa yritysmaailmassa toimivalle. Hän tuo esiin myös vaihtoehtoiset ratkaisut ja virheet, joita itse katsoo tehneensä. Kirjan lukeneeseen kollegaani teki erityisesti vaikutuksen Siilasmaan rehellinen tapa myöntää, ettei hän ymmärtänyt asioita, joita Nokian hallituksessa puhuttiin hänen siihen liityttyään vuonna 2008. Jargon ei enää toiminut.

Inhimillisen sävyn lisäksi kiinnostusta lukemiseen lisää vanha kunnon cliffhanger-tekniikka: luvut alkavat koukuttavasti ja etenkin loppuvat lauseisiin, joista on pakko jatkaa lukemista. Kaiken kaikkiaan vetävästi ja selkeästi koottu ja kirjoitettu tarina, jota luin kuin parasta jännäriä. Visuaalisesti minua hämää isosti Nokian logon käyttö tekstin osana kirjan kannessa: aina on opetettu, ettei omaa logoa saa "syödä" käyttämällä sitä muuten kuin logosääntöjen mukaan. Nokialla yhtenä maailman tunnetuimmistä brändeistä on ehkä tähän varaa, ja kirjan maailmanmyyntiä ajatellen veto voi olla viisas (ja on varmasti harkittu).

Siilasmaa on muovannut johtajuudesta oman näkemyksensä, ja hänellä jos kellä on rahkeita sitä esitellä - onhan hänellä nyt parasta ja tuoretta kokemusta, vaikkei hän kokematon ollut Nokiassa aloittaessaankaan. Ja menestyksestä on selkeät todisteet: hän onnistui joukkoineen viemään Nokian uuteen vaiheeseen ja pitämään sen merkittävänä pelaajana maailmanmarkkinoilla. 

'"Nokian liiketoiminnan arvo on yli kaksikymmenkertaistunut vuosina 2012-2016."

Kenelle: Yrityspäättäjille, yritysten työntekijöille, bisneksenteosta kiinnostuneille.

Muualla: Kirsin Book Club pitää Siilasmaan kirjoittamistapaa miellyttävänä ja analyyttisena.

Risto Siilasmaa, Catherine Fredman: Paranoidi optimisti. (Transforming Nokia). Tammi 2018. Suomennos Markku Päkkilä.

Helmet-lukuhaaste 2019 kohta 1: kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Kirjavuosi 2018, kooste

Perinteinen vuosikooste on aika tylsä ja yllätyksetön: noudattaa viime vuosien kaavaa.

Luettuja listasin 166, joista uutuuksia eli vuoden 2018 kirjoja 148, joista kotimaisia 85. "Painotun uutuuksiin", kuten esittelyssä sanon. Jep. Olen utelias. Haluan pysyä kärryillä siitä, mitä julkaistaan ja mistä kirjoitetaan. Vanhin lukemani kirja oli vuodelta 1917, ja olikin mainio tapaus Helsinki-historiahullulle: Toivo Tarvas, Häviävää Helsinkiä.

Kaikista luetuistani kotimaisia on suurin osa, 98. Lajien mukaan jaoteltuna koko lukeminen: fiktiota 128, tietoa, muistelmia ja elämäkertoja loput. Mukaan mahtuu myös kaksi runokirjaa ja kaksi selkokirjaa.

Yllätys on se, että luetuista naisten kirjoittamia on selvä ylivoima, yli sata! Yleensä jakauma on ollut tasaisempi, noin 50-50. En tiedä, kertooko se lukijasta vai kirjatarjonnasta vai vain sattumasta.

Osallistuin niin Helsingin kuin Turun kirjamessuille. Helsingissä pidimme hauskaa myös videoimalla: kirjabloggarit perustivat oman YouTube-kanavan, Kirjakultin, jolle teimme Amman kanssa videon messujen lukupiiristä bloggaajan näkökulmasta. Turussa saimme kirjablogikollegoiden kanssa pitää paneelin kirjabloggaamisesta ja kirjapodcasteista.

Yksi vuoden kohokohtia oli Helsingin keskustakirjasto Oodin valmistuminen, jota sain seurata aitiopaikalta ja viedä kirjabloggarit tutustumaan taloon jo kesällä. Vaikka olen käynyt paikalla kymmeniä kertoja, edelleen se tekee joka kerran vaikutuksen - ja toisaalta tuntuu siltä, että talo on ollut olemassa aina, niin luontevasti se istuu paikkaan ja tarpeeseen.

Jatkoin myös fanittamani Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä - kirjoihin perustuvat näytelmät ovat tietysti tässä roolissa etusijalla - ja näin joitakin upeita ja muutaman käsittämättömän esityksen, joista ei edes tullut kirjoitettua. Leena Krohnin Tainaron näyttämöllä kuului jälkimmäisiin, monista ansioistaan huolimatta se ei minulle kolahtanut. Upeisiin kuului Kissani Jugoslavia -näyttömösovitus.

KOM-teatterissa sain myös nähdä hienoa teatteria. Ateria vakuutti terävyydellään, Veriruusut kosketti lujaa. Ja kesällä tietysti kävin mökkikuntani kesäteatterissa! 

Itse asiasta eli kirjasisällöstä sen verran, että oikea voitti Finlandian. Olli Jalonen on palkintonsa ansainnut, mutta sitä ihmettelen, miksei Minna Rytisalon Rouva C ollut edes ehdolla, ei Runeberg-palkintoonkaan. Pidin sitä Jalosen vakavimpana kilpailijana vuoden 2018 parhaaksi kirjaksi. Kun kirjamessuilla katsoi valtavia kuulijajoukkoja Rytisalon esiintymisissä (oik.), medioiden lukuvinkkilistoja ja ostetuimpien kirjojen listoja vilkuili, moni muu taisi olla samaa mieltä.

Ei sillä, etteikö Pekka Mäkelän Hunan olisi myös ehdokkuutensa ansainnut. Jari Järvelän ja Katja Ketun kirjat ovat "varmaa kamaa", mutta eivät mielestäni tekijöidensä parhaita, Rauhalan kirjasta puhumattakaan (Sundia en ole vieläkään lukenut.). Mieleen hiipii epäilys, että kisassa palkitaan kirjailija kirjan sijaan.

Esseet olivat kirjakeskusteluissa pinnalla, jäi vaikutelmakseni. Niitä olen lukenut harmittavan vähän, mutta tätä aion paikata vuoden alkupuoliskolla. Kaunokirjallisuuden käsitteen laajenemista nostettiin tänäkin vuonna, ja hyvä niin, mutta suurta lukijakunnan vyöryä novellien tai runojen pariin vielä saadaan odotella (Kirjakauppaliiton lista myydyimmistä kirjoista marraskuussa 2018). Jenni Haukio teki siinä ison vaikutuksen edellisenä vuonna. Runojen edistämistyötä tekee moni kirjabloggari, mitä ihailen. Vaikken runouden pariin ole päässyt, tiedostan sen olemassaolon vahvasti. Selkokirjojen tärkeys saisi tulla, ja uskon että tuleekin, enemmänkin esiin, monesta syystä.

Mistä ajatus ohjautuu suurimpaan kirjallisuuden ongelmaan eli lukutaidon rapautumiseen ja lukemisen vähenemiseen. Tämä on oikea ongelma, kansallisella tasolla, ja toivon että siihen myös suhtaudutaan valtakunnan päättäjien joukossa sellaisena. Kyse ei ole vähemmästä kuin suomalaisten menestymisestä tulevaisuuden maailmassa. Tieto ja asiantuntemus ovat ainoita tapoja selvitä niin taloudessa kuin maapallon isoissa haasteissa, uskon, ja niiden hankkiminen edellyttää kirjoitetun tekstin ja myös puhutun kielen ymmärtämisen kykyä, mielellään myös niiden tuottamisen kykyä. Sanojen merkitykset, tyylien vivahteet, kielen erilaiset käyttötavat; ilman niiden tajua ihminen ajelehtii vietävissä, rajoittaa ymmärryksen piiriään. Kyllä, Lukutaitofoorumi on jo olemassa. Riittääkö se? Toinen uskomukseni on, etteivät asiat etene ilman yhteistyötä millään alalla, eivät myöskään kirja-alalla. Tässä olisi varmasti myös kehittämisen varaa. Mutta se saarnoista, lisää toiste.

Iloisia uutisia ovat tietysti äänikirjojen suosio sekä uudet kirjablogit, podcastit ja muut tavat, joilla kirjoille altistetaan (kuten vaikka juuri Oodi tai erilaiset uudet tapahtumat). Blogin lukijamäärät ilahduttavat, eivätkä ne näytä olevan pienenemään päin. Siitä suuri kiitos sinulle, joka tätä luet! Google Analyticsin mukaan lukukertoja blogissani on kuukaudessa neljä, viisi tuhatta (Bloggerin tilaston mukaan noin 3 - 4 kertaa enemmän, mutta siinä on mukana botteja.) Esimerkkinä lokakuun 2018 luvut: käyntejä kuussa 4 546, viikossa 1 270, päivässä 171. Aika keskimääräinen, loppuvuotta kohti luvut ovat kasvaneet aika lailla tuosta, mistä olen iloisen hämmästynyt ja kiitollinen! Koen, etten ole ehtinyt tänä vuonna paljon blogiin panostaa enkä juuri mitään ekstraa järjestää kirjallisuuden eteen, mutta ehkä jatkuvuus on myös arvo?

Kirjablogigenre uusiutuu kuitenkin jatkuvasti, joten Kotimaiset kirjablogit -sivua tai fb:tä kannattaa kirjanystävien seurata. Jokaiselle löytyy takuulla juuri sopiva seurailtava. Yhteisöllisyys on hieman hiipunut alkuaikojen innostuksen jälkeen, kuten yhteisöille aina vakiintumisvaiheessa käy. Harva jengi on kuitenkaan niin pitkäaikainen ja palkitseva kuin bloggarien ryhmä on minulle ollut. Ja paljon yhteistä tapahtuu edelleen, mistä jo mainittu Kirjakultti on hyvä esimerkki.

Vuoden lukuhaasteiden kanssa kävi myös perinteisesti, eli suurimman osan unohdin matkan varrella. Amerikka-kirjoja luin aika paljon, sekä mielenkiinnosta että Helsingin Kirjamessujen teeman takia. Helmet 2018 -haasteeseen muistin listata 34 teosta. Klassikkohaaste on ainoa, jota en unohda! Haasteet ovat blogissa omalla sivullaan.

Vuoden koosteet: Yle panosti vahvasti kirjallisuuteen Suomen juhlavuonna, ja herkuttelin sadan vuoden listoilla vielä 2018 puolella.

Kirjavuosikoosteeni vuodesta 2011 alkaen löytyvät blogista omalta sivultaan.

Ja nyt alkaa listailu vuoden 2019 luetuista. Lupsakkaa loppiaista ja lukuvuotta sinulle!

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kirja, jota en melkein uskaltanut lukea. Niin paljon sitä odotin Kankimäen esikoisen jälkeen. (Voisikohan oikeasti käydä niin, ettei ihminen uskaltaisi lukea jotain suurten odotusten takia? En pitäisi mahdottomana.) Mutta luin kuitenkin, kun jouluhässäkät hellittivät. Kirja tuntui tarvitsevan tilaa ja aikaa enemmän kuin arki antaa myöten.

Jos nainen on nelikymppinen, perheetön ja työtön, mutta hänellä on unelmia ja mielenkiinnon kohteita, hänen kannattaa keskittyä jälkimmäisiin. Niin teki myös Mia Kankimäki, joka pitää matkustamisesta, uusien asioiden näkemisestä, kirjoittamisesta ja vahvoista naisista. (Pitää on tässä laimea verbi. Yritän pysyä asiallisena.) Hän miettii vahvoja naisia usein öisin, omaa suuntaansa etsiessään. Millaisia esimerkkejä historia naisille antaa?

Siinä missä Asioita keskittyi yhteen maahan ja yhteen naiseen, tällä kertaa kattaus on laajempi. Kun kirjailija hahmotti seuraavan matka-, päivä- ja tietokirjansa aiheen, 1800-luvun tutkimusmatkailijanaiset, tarjonnan määrä oli ongelma. Tietoja kaivaessa kun kiinnostavia henkilöitä löytyi pilvin pimein! En kadehdi hänen työtään, joka pakotti valitsemaan. Nautin vain lopputuloksesta, jossa hän esittelee yhdeksän 1800-luvulla syntynyttä naista ja yhden bonusraidan, vielä elossa olevasta japanilaisesta taiteilijasta Yayoi Kusamasta (s. 1929).

Kankimäen tapa yhdistää henkilökohtainen kokemus historiallisen naisen elämään ja faktatietoon on hieno ja äärettömän kiehtova. Onneksi hänellä on myös kirjoittamisen taito, jonka ansiosta tarina muuttuu eläväksi, sekä historia että nykyisyys. Hän hämmästelee, tarkkailee, kokee, saa selville ja kirjaa asioita niin aidolla tavalla, että tartuttaa innon ja kiihtymyksen myös (asialliseen) lukijaan. Ja siinä on hänen kirjojensa suurin anti; ei sisältö itsessään, vaikka sekin on poikkeuksellisen kiinnostava.

Miten ihmeessä 1800-luvun naiset matkustivat tuntemattomilla seuduilla aikana, jolloin nainen ei ollut edes juridinen henkilö ilman miestä? Jolloin nykyaikaisia kulkuvälineitä tai hygieniatuotteita ei oltu keksitty? Jolloin kartta oli täynnä valkoisia läiskiä ja matkavarusteet kuljetettiin kymmenissä kantajien kantamissa arkuissa (paitsi Nellie Blyn kohdalla)? Eikä perinteinen tutkimusmatkailija (mies) voinut kuvitella lähtevänsä toisille mantereille ilman posliiniastiastoja, pöytähopeita ja täydellisiä kirjastoja. Ällisteltävää riittää.

Mutta Kankimäki aloittaa "helpoimmasta": Karen Blixen on kirjoista ja elokuvasta tuttu, eikä hän vain tutkimusmatkaillut, vaan muutti asumaan Afrikkaan häidensä jälkeen, kuten aviomiehen kanssa oli sovittu. Avioliitto oli pettymys, Afrikka ei. Blixen asui siellä 18 vuotta, jonka jälkeen hän taloussyistä joutui palaamaan Norjaan ja loi uuden uran kirjailijana. Kankimäki lisää tarinaan suolaa ja pippuria, ripauksen etikkaa (tai jotain outoa afrikkalaisia maustetta), mikä ei vähennä Blixenin tarinan arvoa.

Minua kiehtovat enemmän muut naiset: maailmaa kirjaimellisesti kiertäneet britti Isabella Bird ja itävaltalainen Ida Pfeiffer, Länsi-Afrikasta lumoutunut britti Mary Kingsley. Miten viisaita ja pystyviä naisia! Koska nainen ei noina aikoina voinut matkailla huvikseen, syitä keksittiin milloin terveydenhoidosta, milloin pyhiinvaelluksesta. Matkakirjojen julkaisulla moni rahoitti uusia matkoja. Heidän elämäntarinoidensa lisäksi saamme lukea, kuinka Kankimäki matkustaa itse jälleen Kiotoon ja sen jälkeen Firenzeen, josta löytyy yönaisia, nyt taiteilijoina, aikana, jolloin naistaitelijoita "ei ollut": Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Ja niin, mukana on myös elämäntarina jo mainitusta Kusamasta, jonka näyttelyn Helsingissä kävin onneksi katsomassa.

"Olen löytänyt heidät. Naiset jotka tekivät mitä halusivat."

Kankimäki on ripotellut elämäntarinoiden lomaan havaintojaan, kuvitteellisia kirjeitä ja viestejä ja tietenkin listoja, yönaisten neuvoja. Huumorilla höystetyt henkilökohtaiset lisäykset keventävät - ilmoittaudun heti yönaisten seminaariin, jonka aiheista saamme kahdeksan kohdan listan - ja yhdistävät menneen nykypäivään. Ilman henkilökohtaista otetta historian kuvaus ei olisi yhtä kiinnostava. Itselleni riemastuttava veto on myös Taikavuori, josta puhutaan: kirja, jonka lukemisessa takkuilin pahasti.

Täysi, upea ja riemastuttava kirja, joka tuskastuttaa, hämmästyttää, ihailuttaa ja kiihdyttää. Ja ennen kaikkea herättää voimaannuttavan tunteen siitä, että nainen voi tehdä ihan mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa. Valinta on oma.

Kirjailijalle toivotan mitä parhainta matka-, tieto- ja kuvittelukirjan tekijän uran jatkoa: loistoyhdistelmä, taitavasti toteutettu, tätä lisää! Jos kirjan tehtävä on antaa tietoa ja herättää tunteita, se toimii tässä täydellisesti.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava 2018. Kansi: Piia Aho.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.