sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre on yksi vakuuttavimmista tarinankertojista, joita tiedän. Ehkä jopa kaikista koukuttavin. Hän kirjoittaa niin painavasti mutta helposti luettavasti, tarkasti mutta sujuvasti, vakavasti mutta viihdyttävästi, että tarinat kiusaavat lukijan mieltä niin kauan kuin viimeisenkin sivun on saanut käännettyä, ja senkin jälkeen.

Uutuuskirja Silmukkaan en olisi ehkä aivan niin innolla tarttunut, jos olisin tiennyt ennalta rankan aiheen: lapsen surmasta puhutaan. Päähenkilö Antoine on tarinan alussa 12-vuotias, kuollut Rémi-poika kuuden vanha. Mutta Lemaitren tapaan koukku on tiukka ja kierrokset vain kasvavat tarinan edetessä. Rémin katoaminen järkyttää pientä ranskalaista kylää, jonka sosiaalisia suhteita ja asukkaita kirjailija kuvaa taitavasti.

Antoine elää kahden äitinsä kanssa, mutta on silti täysin yksin hirvittävän, surmaa koskevan salaisuutensa vuoksi. Lapsen ajatusmaailmaa voi seurata ja ymmärtääkin, vaikka lukiessa myös hyvin muistaa, että kyseessä on fiktio, jonka ei ole tarkoituskaan olla tositarinamainen. Psykologinen ote on vahva, ja siinä Lemaitre on mestari. Suomennettu nimi vihjaa tarinan rakenteeseen: silmukalla on taipumus kiertyä jonkun ympärille ja kiristyä...

Kirjailija tuo mukaan myös hirmumyrskyt, jotka ovat nyt ikävän ajankohtaisia. Tämä osuus jäi minusta hieman irralliseksi juonen kannalta, mutta kieltämättä ravistaa tehokkaasti lukijaa ja maustaa tarinan kulkua. Juonesta en uskalla enempää puhua, sillä eteneminen perustuu odottamattomiin käänteisiin, jotka myös ovat kirjailijan vahvaa aluetta. Koskaan ei voi ennakoida, mitä hänen kirjoissaan seuraavaksi tapahtuu!

Kaikesta ihailustani huolimatta en voi välttää ajatusta siitä, että tämä ja edellinen tilaustyönä tehty Rosie ovat jonkinlaisia välitöitä, vaikka faneille tietysti pakollista luettavaa. Tiedämme Lemaitren kirjoittavan parhaillaan jatkoa upealle Näkemiin taivaassa -romaanille. Sitä odotellessa!

Enemmän Lemaitren kirjoista aiemmissa bloggauksissa, jotka löytyvät nimihaulla tai tästä. Ihan pian blogissa muuten myös ajankohtainen kirjamessulippu- ja kirja-arvonta!

Kenelle: Tarinannälkäisille, psykologisten dekkarien ystäville, taidokasta tekstiä ihaileville.

Pierre Lemaitre: Silmukka. (Trois jours et une vie) Minerva 2017. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.


perjantai 22. syyskuuta 2017

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Kokkauskirjat eivät ole lempilukemistoani, mutta taas huomasin sellaista selailevani. Näitä reseptejä en kyllä ole kokeillut; toimitusjohtajan tai taiteilijan lihaa on huonosti saatavissa hyvinvarustetuissakaan myymälöissä.

Oskari Patamäki kirjoittaa otsikonmukaista humoristista keittokirjaa, jossa hän kuvaa eri (ihmis)lihalajien ominaisuuksia ja antaa ohjeita niin lihan kuin elimien oikeaan valmistukseen ja tarjoiluun. Esimerkiksi korvanlehtiä hän suosittaa monikäyttöiseksi lisukkeeksi, aivoja suorastaan ylistää.

"Koska aivot ovat täyttävä ja ravintorikas raaka-aine, on syytä kiinnittää huomiota annoskokoihin. Hyvä muistisääntö on, että aivoja tarjotaan aina puolet siitä määrästä, mitä tarjottaisiin perunoita."

Mistä ihmeestä Oskari moisen keittokirja-idean mahtoi keksiä? Ruoka on hänen juttunsa: jo pienenä äiti huomasi pojan maagiset kyvyt hajujen ja makujen tunnistamisessa ja kuvailussa. Aikuisena Oskari tekee tekstejä harrastuksekseen ja työkseen, kirjoittaa ruokajuttuja ja työskentelee mainostoimistossa. Lääkärin määräyksestä etänä, koska mies ei juuri siedä ihmisiä, paitsi oikein maustettuina.

"Alituinen tarinoiden rakentaminen kuormittaa aivojasi ja saa sinut hermostumaan ihmisten keskellä. Toimistossa altistus on liian säännöllistä, se ei ole sinulle terveellistä."

Kun uusi isotteleva pomo vaatii tulosten sijaan läsnäoloa - kuten tietyn pomokoulukunnan edustajat tapaavat tehdä - mies suunnittelee kostoa.

Ja tämä on vasta alkua: yliälykkään veljensä Markuksen kanssa Oskari ryhtyy myös toiseen kostopuuhaan, kun veli saa selville ikäviä salaisuuksia tunnetun poliitikon taustoista.

Oskari kertoo myös siitä, miten naissuhteet maittavat pinttyneelle poikamiehelle. Voisiko Rea, Kansallismuseon näyttelynvalvoja, olla se oikea? Anjoviksen, kapriksen ja mustapippurin kera?

"Kiintyminen oli aina virhe. Kaikesta oli lopulta luovuttava, ennemmin tai myöhemmin."

Hulvaton pakinamainen kirja kurottelee dekkariin, ainakin parodiana sellaiselle, kokkausbuumi-parodioinnin lisäksi. Vai mitä sanoisitte päättömän tarinan lomaan heitetyistä tehokeinoista, kuten mitä hurjimpien surmausmenetelmien kehittelystä, tai aforistisista lauseista, joista tulevat mieleen perinteiset piinkovat rikosetsivät tai seriffit.

"Kun roikkuu hirressä, ei voi kovin kauaa miettiä parasta tapaa päästä köydestä eroon."


Hilpeiden hirveyksien ohella tarinassa siis on juoni, vaikkei se tihenekään kuin kermakastike, vaan tyytyy veijarina tukemaan teksti-iloittelua. Monenlaisista aineksista koostettu soppa porisee ja kuplii mukavasti! Sopii luettavaksi erityisen hyvin tilanteessa, jolloin olet lopen kyllästynyt esimieheen, hankalaan naapuriin tai kehen tahansa ihmislajin edustajaan.

Oskariin verrattuna kehnoilla aisteillani olen havaitsevinani kirjassa myös ironian makeankirpeää sivumakua niin toimistoelämästä kuin tekstityöläisen työstä. Eikös tämä soveltaen päde joka ammatissa?

"Usein paras kokki on juuri se, joka tekee hiukan huonommistakin aineksista erinomaista ruokaa."

Kenelle: Mustan huumorin ystäville. Kostoa hautoville. Maailman proteiinipulan ratkaisijoille.

Muualla: Kirjakko ruispellossa toteaa kirjan sopivan hulluun mielentilaan, joka huutaa pirullista luettavaa.

Muita kirjailijan teoksia: Kuinka sydän pysäytetään. Rasputin. Koosteessa Luciferin oppipojat. Hänen dekkarituotantoonsa tutustuminen on minulla vielä kesken. Ja onhan hän kirjoittanut lasten ja nuorten kirjojakin ja novelleja ja tietokirjan ja mitä kaikkea mahtaakaan olla, mistä en tiedä. Anttituurimaista tuotteliaisuutta tässä aletaan tavoitella!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja. Like 2017.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti


Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.


Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?


Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.


Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.



perjantai 15. syyskuuta 2017

Viihteellä viikonloppuun brittiläisittäin: Jojo Moyes, Sadie Jones, Alan Bradley

Jos kaipaat viihdettä viikonloppuun, Jojo Moyes on varma valinta. Suomalaiset ovat tykästyneet häneen niin, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt peräti kaksi kirjailijan kirjaa, tämän lisäksi uudempi Ne jotka ymmärtävät kauneutta.

Moyesin kirjoissa toistuvat arkisissa ongelmissa kamppaileva päähenkilö tai useampi, kinkkisiä perhesuhteita ja yllättäviä käänteitä sekä tietysti romantiikkaa tai ainakin lupausta siitä. Tässä kirjassa päähenkilöitä ovat Jess perheineen sekä Ed, johon Jess tutustuu käydessään siivoamassa tämän taloa.

Jessin arkinen ongelma on yksinhuoltajuuden rankkuus ja raha: monesta työstä huolimatta se ei riitä. Hänen matemattisesti erityislahjakas tyttärensä Tanzia pitäisi saada hyvään kouluun, mutta se maksaa. Myös Edin ongelmat liittyvät avioliittoon ja rahaan, mutta hieman toisin.

Riittääkö Jessin sinnikkyys luotsamaan pientä perhettä eteenpäin ja tarjoamaan lapsille valoisampia näkymiä kuin nyt on tarjolla?

"Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin."

Jessin kotoaan saamat eväät olivat vähäiset: hän "ei muistanut äitinsä koskaan hymyilleen hänelle hellästi, sellaisella hellyydellä, joka yleensä valtaa äidin, kun tämä katsoo omaa lastaan. --- Niin se vain oli, että alituinen vähättely saa ihmisen lopulta sulkemaan korvansa, eikä hän kuuntele enää järkeviäkään neuvoja."

Miten Edin lapsuus vaikuttaa miehen nykyisyyteen niin, että tämä onnistuu puolestaan sotkemaan asiansa hyvistä lähtökohdista huolimatta - ja miten nuo kaksi maailmaa, siivoojaa ja varakkaan talonomistajan, kohtaavat?

"Miehet olivat kuin eläimiä. He kokivat liian suoran katsekontaktin uhkaavaksi. - - - Ja Ed ihmetteli, miksi hän tunsi musertavaa syyllisyyttä, vaikka teki ilmiselvästi oikein. --- Ja hän yritti olla kaipaamatta aikaa, jolloin seksi mukavan naisen kanssa oli ollut vain seksiä mukavan naisen kanssa ilman niin pitkiä ja mutkikkaita yhtälöitä, että luultavasti vain Tanzie olisi voinut lähestulkoonkaan ymmärtää niitä."

Brittielämä tuntuu tutulta mutta riittävän erilaiselta suomalaiseen verrattuna, ja teksti on yhtä vauhdikasta ja vetävää kuin kirjailijalla aina, joten kiinnostus pysyy yllä. Omista kuvioista voi hetkeksi huokaista ja matkata Jessiä tsemppaamaan. Liian imelyyden Moyes on toistaiseksi - tosin välillä hiuksenhienosti - onnistunut välttämään ja tuomaan mukaan myös syvempää sanomaa ilmiöistä, joita ympärillämme näemme, kuten tässä kasvavat tuloerot vaikutuksineen. Helppoa ja kiitollista luettavaa väsyneeseen hetkeen.

Kerro minulle jotain hyvää ja Ole kiltti, älä rakasta häntä olivat mainioita viihdekirjoja, näiden jälkeen ilmestynyt Jos olisit tässä mielestäni miedompi, mutta kelpo hömppää yhtä kaikki. Suomennokset ovat niin hyviä, ettei niitä edes huomaa.

Kenelle: Yksinhuoltajille, aivolomaa hakeville, romantiikan ystäville, raakuuteen kyllästyneille.

Muualla: Amman teki mieli halailla kirjan luettuaan.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (The One plus One). Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

---------

Mukavista tunnelmista päinvastaiseen: Sadie Jonesin tunnemme taitavana viihdyttävien psykologisten romaanin tekijänä, jonka Kotiinpaluu järkytti ja liikutti niin kirjana kuin tv-sarjana ja Ehkä rakkaus oli totta vertautui David Nichollsiin.

Nyt hän sanoo tehneensä uuden aluevaltauksen kirjallaan Kutsumattomat vieraat, ja näin totisesti on. Toivoisin, ettei olisi. Kirja on takakannen mukaan "musta komedia", minusta karmea floppi. Englantilaisella maaseudulla vanhassa rapistuvassa talossa asuvan perheen tarina kutittelee uteliaisuutta, mutta lupaavista lähtökohdista huolimatta tarinasta kehkeytyy kummallinen sekoitus kartanoromaania, paranormaaliutta ja ihmissuhteita, jotka sanoiksi puettuina ovat mitäänsanomattomuudessaan lässähdys ja läpsäys kirjailijan aiempien, vahvojen romaanien ystävän kasvoille.

Teksti on ammattimaisen vaivatonta, samoin käännös, mutta se ei riitä, kun juonivetoisesta romaanista puhutaan. Mystisiä onnettomuuksia? Kartanonrouvan häpeällistä menneisyyttä? Alan Bradleyn romaaneista lainattua viisasta pikkutyttöä? Olin kauhistunut, mutta eri syistä, kuin kirjailija on tarkoittanut.

Sadie Joens: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests) Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2017.

---------

Tähän jatkoksi on otettava jo mainittu Flavia de Luce: hän on jo kohta kaksitoistavuotias, ja lukijoille tuttu monen kirjan verran. Viehättävä ja teräväpäinen lapsi ratkoo rikosmysteereita ja taistelee valtavassa kotikartanossaan elintilasta kahden vanhemman sisarensa kanssa.

Tyttö on reipas, nokkela ja erittäin omatoiminen, hieman Peppi-henkinen siis, vaikka Flavialla on kyllä isä, kaukaisenpuoleinen tosin, kuten tuohon vanhahtavaan elämänmenoon tuntuu kuuluvan. Flavian lähipiirissä tapahtuu aina kummia, ja tytöllä riittää selviteltävää. Aikuisten tekemiset eivät aina käy kemiaa intohimoisesti harrastavan tytön järkeen.

"Tässä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä kuin mennä laboratorioon ja tehdä jotain järkevää stryktiinillä."

Tällä kertaa kirjassa on hyvin henkilökohtainen kierre, Flavialle siis. Hänen kauan sitten kadonnut äitinsä palaa kotiin. Ja tämän osalta selvitettävää vasta riittääkin.

Lukijalle Flavia-kirjat ovat aina hermolepoa ja hyvän mielen luettavaa, murhamysteereistä huolimatta.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. (The Dead in their Volted Arches). Suomennos Maija Heikinheimo. Bazar 2017

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Amanda asuu yksin kaupungin laidalla repsottavassa talossa, jonka peri ammoin kuolleilta vanhemmiltaan. Hänellä on kaikkea, vanhus usein miettii. On viihtyisä koti ja kasvimaa, on säitä ihmeteltäväksi, rauhaa ympärillä, naapurissa Jansson. Hieman omalaatuinen hänkin, joten naapurit tulevat hyvin keskenään toimeen.

"Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Se oli koditon."

Mutta kun pieneen kaupunkiin muuttaa pakolaisia, rauha alkaa järkkyä. Turhan tuttu tarina: rasistit vainoavat, tavallinen kansa on neuvoton, peloissaan olevat maahanmuuttajat eivät osaa olla oikein, mitenkään. He tuovat mukaan murhetta ja levottomuutta. Väkivallan uhka alkaa leijua ilmassa.

"Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa." 

Kun Amanda noteeraa nälkäisen, kauhistuneen pakolaispojan, ikiaikainen ihmisen, aikuisen ja naisen suojeluvaisto herää. Hän ei epäröi, vaan tekee sen, mikä luontevalta tuntuu. Lapsi on ruokittava, hänelle on tarjottava turvallinen paikka. Vaikka Jansson varoittelee. Ihailen Amandan luonnollista ja mutkatonta suhtautumista asiaan, josta meillä on tehty kompleksinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Perusasia on ihmisen ja lapsen auttaminen. Amanda on esimerkki ihmisestä, joka on tyytyväinen omaan elämäänsä: sellainen pystyy auttamaan myös muita eikä koe heitä uhkana.

Sahlberg ottaa kirjassaan kantaa paitsi pakolaiskysymykseen myös nykyiseen sanankäyttöön.

"He luulivat katkeruuttaan ja tyytymättömyyttään mielipiteiksi ja jokaisella täytyi olla mielipiteitä, jollei halunnut vaikuttaa vähä-älyiseltä. Siksi ihmiset oksensivat katkeria sanoja ymmärtämättä, että he mölähdellessään kuin apinat vain kuluttivat omia suupieliään. Toisaalta ihmisillä täytyi olla oikeus sanoihinsa, sillä jos ihmiseltä tukittiin suu, hänen kätensä ja jalkansa alkoivat vaarallisesti heilua."

Tarina on koskettava ja ajankohtainen, mutta vaikka Sahlberg kirjoittaisi ilmalämpöpumpun korjauksesta, ihailisin: hänen kielensä on erityinen, mestarillinen - niin kaunis, tiivis ja hieno, että sen ääressä tekee mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Sahlbergin lause ei ole vain lause, vaan se kertoo paljon enemmän, se vihjaa, laajenee sanojaan suuremmaksi, luo koskettavaa tunnelmaa. Joka usein Sahlbergilla on jollain lailla uhkaava ja mustanpuhuva. Vaikka myös huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä on kosolti, se täytyy kaivaa rivien välistä. Sahlberg yhdistää ällistyttävästi ihmisrakkauden syvään ihmisvihaan, saa lukijan oudolla mutta hyvällä tavalla levottomaksi, ikuisesti nälkäiseksi tekstille ja tarinoille ja tälle täysin omanlaiselleen tavalleen kirjoittaa.

Ruotsissa asuvaa kirjailijaa näkee harvoin Suomessa: kunpa hän tulisi joskus kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Hän on niitä harvoja, joiden ihailuni menee silkan fanittamisen puolelle. Lupaisin silti kuunnella kiltisti, kirkumatta ja pyörtymättä (vaikka näenkin itseni raahautumassa nilkasta kiinni pitäen nimikirjoitusta kerjäämässä...). Uskon, että ihailijoita löytyy paljon muitakin. Lupaamme käyttäytyä asiallisesti!

Blogistani löytyy monta juttua Sahlbergin kirjoista, ja jokaisessa niissä ihailen samaa. Amandan maailmat on parhaasta päästä niin tarinansa kuin kerrontansa ansiosta. Aiemmat jutut:

Pilatus
Siunaus
Yhdyntä
Tammilehto
Irinan kuolemat
Pimeys (sisältää kolme teosta: Pimeän ääni, Hämärän jäljissä ja Paluu pimeään)
Yö nielee päivät
Herodes
Häväistyt

Kenelle: Kielen ihailijoille, ainutlaatuista kirjoitustapaa arvostaville, synkän tunteville, koskettavan ystäville, ihmisiä ihmetteleville, tiiviistä tykkääville.

Muualla:
Yhteisajoitettu postaus Tuijata- ja Reader why did I marry him
-blogien kanssa.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat. Like 2017.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kesästä vielä vihjaavaan alkusyksyyn sopii mainiosti luettavaksi Iltalaulaja. Luin mökillä, fiilistelin luontonäkymiä ja lintujen ääniä. Jotenkin olen yhdistänyt Kati Tervon kirjat maaseutuun ennenkin: johtuu varmaan Kesäpäiväkirjasta, joka on lempimökkikirjani. Ja vahvasta tunnelmasta, jonka luomisen kirjailija taitaa. Se toimii tälläkin kertaa.

Iltalaulaja vie lukijan vuoteen 1945, maaseudulle, jossa taiteilija Ellen Thesleff viettää kesää. Hän ei ole enää nuori:

"Kun tuuli silittää seitsemänkymmentäviisi vuotta hiuksia, ne harmaantuvat."

Matka Muroleen huvilalle tuo Ellenin mieleen muistoja muilta matkoilta, Italiasta etenkin. Siellä hän on viettänyt paljon aikaa töidensä parissa. Kuinka hän kaipaakaan noita maisemia, pehmeää leipää ja baakkelseja sekä viiniä - köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa ne ovat vain haave.

Aineettomiksi ovat muuttuneet myös Ellenin läheiset. He ovat kuolleet tai asuvat kaukana. Ellen on yksin, taiteensa kanssa. Hänen apulaisenaan huvilan taloustöissä ahertaa Taimi, topakka ja elämästä utelias maalaistyttö, jota taiteilija ja taide - tytön äidin kauhuksi - kiehtovat.

"Muita kehusanoja hän ei lausahtanut Ellenin töistä. Hiano ja koree. Taimilla ei ollut hyvien sanojen varastoa."

Ellenin ja Taimin näkökulmat vuorottelevat. Heillä on päinvastaisista taustoistaan huolimatta paljon yhteistä.

"Taimi haaveili naurusta, tanssista ja taiteilusta. Eniten hän uneksi lähtemisestä. Maailma janotti."

Kirjan kieli on huolellisesti viilattu vanhaan malliin sanoiltaan ja rytmiltään. Pirssiä kuljettaa safööri, ronkeli ei kannata olla, asioista diskuteerataan, monttööri ja huushollerska hääräävät. Muutama minulle outokin sana. Mikä on syrikkö? Taimin murre kuulostaa jämptiltä hämäläiseltä. Kun kuvataiteilijasta puhutaan, kieli on visuaalista, lukijan silmien eteen värejä, maisemia ja taiteilijan ajatuksia maalavaa. Kunnianhimoinen teksti, jossa on oivallusta - joskaan ei aivan täysin pakoton soljunnaltaan, sommittelun jälkiä voi nähdä.

Myös Taimin äiti puhuu, kirjeinä Taimin Helsinkiin muuttaneelle isosiskolle. Äidin tarina avautuu tekstin myötä ja selittää sitä, miksi tämä on niin kauhuissaan tyttären taideinnostuksesta. "Ihmisen pitäsi tyytyy vähään eikä hoopoilla." Äidin tarina ei ole onnellinen. Eikä kirja sisällä huumoria, josta Kati Tervo on tuttu kirjojensa ja kolumniensa kautta - jos Sukupuu-kirjaa ei lasketa - mutta lämmintä ymmärrystä ja eläytymistä siinä kosolti on, eri-ikäisiin ja -taustaisiin naisiin.

Heräsi halu tutustua Thesleffin elämään enemmän. Kati Tervon kirja ei kertaa sitä faktoina eikä ole kattava taiteilijakuvaus, vaan tuokiokuvaus, kuvitelma taiteilijan viimeisestä huvilakesästä ja hänen ajatuksistaan uran lähetessä loppuaan. Se on samalla ajankuvaus, suomalaisen luonnon kuvaus, suomalaisen naisen kuvaus. Nautin tunnelmasta ja elin mukana, sen tuokion verran.

Thesleffin taiteeseen voi tutustua vaikka Kansallisgalleriassa. Myös elämäkerta on pian käsillä: Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. ilmestyy tässä kuussa (syyskuu 2017) Teokselta.

Kenelle: Rauhoittavaa lukuhetkeä kaipaavalle, tunnelmaan tuudittautuvalle, kauneuden ystävälle, suomalaisen naisen ihailijalle.

Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Suleika avaa silmänsä

Helsingin kirjamessujen teemamaa viime vuonna oli Venäjä, ja myös tämän venäläisen kirjan kirjoittaja vieraili messuilla. En tavannut häntä, mutta kirjaa on kehuttu somessa, joten uteliaisuuttani lainasin. Harvoin tulee luettua venäläistä nykykirjallisuutta!

Suleika avaa silmänsä on tarina 15-vuotiaasta tataarivaimosta, joka elää umpijunttimiehensä ja saatanallisen anoppinsa taloudessa orjan asemassa, noin sata vuotta sitten. Hän raataa aamusta iltaan ja saa palkintonsa haukkumisina ja julmana kohteluna. Mutta koska Suleika ei muusta tiedä, hän pitää sitä normaalina ja pyrkii olemaan kaikin tavoin hyvä vaimo ja miniä, valittamatta, jumalaansa turvaten. Vain itselleen hän saattoi myöntää, että vihasi perhettään, ja tunsi häpeää siitäkin, kuten monesta muustakin asiasta itsessään.

Stalin aloittaa väestön pakkosiirrot Siperiaan: sinne viedään niin etnisiä ryhmiä, älymystön ja taiteen edustajia kuin itsellisiä talonpoikiakin, kulakkeja. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin uuden hallinnon käyttöön, ja pakkomuutetut perustivat omia kolhoosejaan tai joutuivat pahamaineisille työleireille. Siirrettyjen olot kurjistuivat, suuri osa kuoli nälkään tai tauteihin, mutta yllättävää kyllä, Suleikalle koettavat paremmat ajat. Köyhät ja nälkäiset edelleen, mutta osana vankien ryhmää, josta vastasi komendantti Ivan Ignatov. Ignatov tuli Suleikan julman miehen taloa takavarikoidessaan tappaneeksi aviomiehen, ja anoppi jää oman onnensa ojaan, kun tyttö kaapataan lähes vahingossa siirtoväen mukaan. Suleika pääsi eroon niistä, joista toivoikin.

Suleika on aina ollut kuuliainen ja osannut hämärtää ympäriltään pahimmat asiat - vaikka näkeekin outoja näkyjä, mikä ei ole ihme siinä elämässä, jota hän joutui viettämään. Matkanteko oli raskasta ja vaarallista, eikä vähiten siksi, että Suleika oli raskaana. Tämä oli jo viides raskaus; neljä aiempaa lasta, kaikki tyttöjä, olivat kuolleet vauvoina (ehkä tätäkin asiaa perhe jotenkin avitti, luulen). Tytön onneksi matkassa on mukana professori Leibe, taitava lääkäri, vaikka mieleltään järkkynyt. Hänkin oli taitava olemaan näkemättä sitä, mitä uusi hallinto sai aikaan: hän kasvatti päähänsä munankuoren, jonka kuultavan pinnan takaa kaikki näytti kauniilta! Hän käytti kuorta ensin vain ajoittain, lopulta jatkuvasti, kunnes Suleika alkoi synnyttää. Se sai vihdoin miehen tolkkuihinsa - hänen apuaan tarvittiin kipeästi. Lääkärin kutsumus vaati pelastamaan Suleikan ja lapsen hengen.

Ignatov on kova mies, suojelupoliisin jäsen, joka kauhukseen jää jumiin Siperiaan vankiryhmänsä kanssa. Hän ei ymmärrä tunteilua, kunnes Siperia opettaa. Alun katkeruuden jälkeen hän alkaa viihtyä uudessa kotipaikassaan, jopa kiinnostuu samanikäisestä Suleikasta, jonka pieni poika on kaikkien lemmikki. Kun poika kasvaa teini-ikään, hän alkaa haaveilla muusta maailmasta. Edessä on Suleikan elämän suurin päätös, mutta poikansa puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa. Jopa avaamaan silmänsä tulevaisuudelle.

Liikuttava, rankka, synkkä ja haikea tarina, joka on hieman raskassoutuinen luettava, mutta Suleikan kohtalo on pakko saada selville lukemalla kirja loppuun. Loppu onkin komea ja huipentaa juonen hienosti. Mukana on niin ajan kuin perinteiden kuvausta, matkakertomusta, psykologiaa kuin historiaakin, ja myös Ignatovin inhoamaa inhimillistä tunnetta, kuten rakkautta, tosin sitäkin vaatimattomassa muodossa - olihan elämäkin vaatimatonta - ja verhottuna monin tavoin enemmän kuin suoraan näytettynä. Köyhyyden ja nälän kuvaus on hätkähdyttävää, arjen selviytymiskeinot hämmästyttäviä.

Mahtavatko naapurimme olla yhtä kiinnostuneita omasta historiastaan kuin suomalaiset omastaan - meillä historialliset kirjat ja romaanit ovat myydyimpien kärjessä. Ainakin tämä kirja on kuulemma todella suosittu Venäjällä. Yksi syy on varmasti se, että se on todellinen. Kirjailija on tehnyt taustatyöt huolella, ja tarinan idean hän sai omasta isoäidistään, joka oli karkotettuna nuorena tyttönä Siperiassa. Tuntui kuin lukisi muistelmia.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden ystäville, itänaapurista kiinnostuneille, historiafriikeille, ei helposti hätkähtäville tai hyvää mieltä hakeville.

Muualla: Anita Konkka kirjoittaa kirjasta ja aikakaudesta pitkän hienon analyysin.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä. Into 2016. Suomennos Kirsti Era.