lauantai 22. syyskuuta 2018

Kirjamessut Turussa ja lippuarvonta

 

Kirjamessut saavat
 väen suuntaamaan Turkuun lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tiedossa kolme päivää tiivistä, painavaa ja viihdyttävää kirja-aiheista ohjelmaa!

Teemamaa on Viro, joka luonnollisesti on näkyvästi esillä. Ohjelmassa on paljon myös lasten ja nuorten kirjallisuutta. Esimerkiksi heti perjantaina 5.10. klo 10.45 Eino-tilassa Tuula Pere kertoo lastenkirjojensa yhteiskunnallisista taustoista ja siitä, miten painavia teemoja voi käsitellä lapsille sopivalla tavalla. Päivemmällä mm. Timo Parvela, Paula Noronen ja Juha-Pekka Koskinen esittelevät uutuuksiaan ja tubettaja Mansikka ja Magdalena Hai keskustelevat lukutaidosta Juha Itkosen kanssa. Klo 10.50 auditoriossa puhuu Karo Hämäläinen viikinkimiekoista Suomessa, sekin kiinnostaisi. Ja mitä, Erika Vikiltä on tulossa uutuus, olen ihan koukussa hänen Kaksosauringot-sarjaansa. 

Klo 11.20 Tieto: Markku Wilenius avaa tulevaisuuden tutkimista, ja klo 11.30 esittelevät Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen kirjaansa, joka on jatkoa Runotytön tarinaan. Ja paljon muuta, eivätkä messut ole vielä tässä vaiheessa edes virallisesti avautuneet! Se tapahtuu vasta klo 13. Paikalla on myös Jenni Haukio, joka jatkaa äitiyslomansa jälkeen messujen ohjelmajohtajana 2019. Tänä vuonna häntä tuuraa mahtava kirjatietäjä ja lukija Seppo Puttonen.  

Iltapäivä jatkuu tykityksellä: Jari Järvelä, Riku ja Tunna, Heli Laaksonen, Max Seeck, A.W. Yrjänä, Essi Tammimaa, Jouni Hynynen, Helena Ruuska ja sitä rataa iltakuuteen asti. Illalla voi käväistä katsomassa Apollo-klubilla Nyrok Dolls -bändiä, jossa laulaa Mauri Kunnas ja kitaroi Kjell Westö. Tai mennä Tuomiokirkkoon kuuntelemaan runoja sävellettyinä. Tai Bar Toimistoon laulamaan suomalais-virolaista karaokea. Tai niitä kaikkia!

6.10. lauantaista pari poimintaa: arkkipiispa Kari Mäkinen, kirjailija Sirpa Kähkönen ja kansanedustaja Li Andersson keskustelevat romaaneista ja rakkaudesta. Risto Isomäki kertoo Viiden meren kansasta, Juha Hurme Katrinasta, Jari Tervo Aamenesta, Kari Hotakainen Räikkös-kirjasta, Tommi Kinnunen Pintistä... Anja Snellman, Nopolat, Kirsti Ellilä, Ina Westman, Jani Toivola, Anniina Tarasova - kaikkea löytyy! Maarit Verronen, hänet haluan nähdä ja lukea Hiljaiset joet -kirjan.

Mutta katsokaas tätä: la klo 14.45 (Onerva 2. kerros) vasta onkin kiintoisa ohjelmanumero. Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? Mikä saa kirjabloggaajat käyttämään vapaa-aikansa lukemiseen ja kirjojen arviointiin? Entä syrjäyttävätkö podcastit, vlogit ja lifestyleblogit kirjablogit? Keskustelijoina Tuomas Aitonurmi Tekstiluola-blogista, Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkka -blogista, Tuija Takala Tuijata-blogista, Jonna Tapanainen Sivumennen-podcastista ja minä! Keskustelua johdattelee Airi Vilhunen Kirsin Book Club -blogista. Tulethan kuuntelemaan meitä ja moikkaamaan?

Sunnuntaina esiintyvät mm. Piia Leino, Minna Rytisalo, Jenni Pääskysaari, Johanna Sinisalo, Raija Oranen, Marko Annala, Pirjo Hassinen, Peter Sandström, Olli Jalonen ja Volter Kilpi - tai ei siis hän itse, vaan Kilpi-viikon taiteellinen johtaja Anni Mikkelsson. Tommi Melender ja Sinikka Vuola pohtivat romaanien loppuja: Maailmojen loput aion ehdottomasti lukea. 


Jos mietit messuille menoa, osallistu lippuarvontaan: arvon kaksi lippua kahdelle vastaajalle viikon kuluttua la 29.9. klo 17 ja laitan liput voittajille postiin 1.10. Osallistua voi kommentoimalla tähän tai laittamalla sähköpostia arja.korhis at outlook piste com.

Onnea arvontaan ja nähdään Turussa!

torstai 20. syyskuuta 2018

Paula Havaste: Pronssitähti

Vielä haikailen Kerten perään, mutta se tarina on nyt loppu ja suljettu iäksi, ymmärsin kirjailijan kommentista hänet viime vuonna kirjamessuilla tavatessani. Nyt on aika jollekin muulle. (Jota hän ei silloin vielä paljastanut.)

Nyt tiedämme, että tuo muu on sukellus Viron lähihistoriaan. Saarenmaalla eletään neuvostovallan aikaa, kiiltävien saappaiden ja mustien autojen pelon aikaa, odottamattomien tarkastusten ja selittämättömien katoamisten aikaa, sovhoosin työvuorojen ja kotitilan rippeiden pilkuntarkan hoitamisen aikaa, tarkkojen laskelmien aikaa; riittävätkö perunat, porkkanat, porsaat ja oma nöyryys vakuuttamaan vallanpitäjät? Kyllä, sitä samaa, josta Sofi Oksanen kertoi, Neuvostoliiton haltuunsa ottamasta maasta ja hirmuvallasta. Havaste ottaa aiheeseen oman, kansanperinnettä ja ihmistä korostavan näkökulmansa.

Perheeltä on viety pellot ja suuri osa omaisuudesta yhteiseen hyvään. Jäljelle jäävällä on elettävä, mutta onneksi Vilja on tekemisen lisäksi hyvä laskemaan ja suunnittelemaan. Hänen miehensä Villem on käytännön asioissa kömpelömpi, mutta kirjallisesti lahjakas: hän kirjoittaa runon, johon puolue ihastuu. Villemin on lähdettävä hakemaan palkintoa Tallinnasta, vaikkei omista edes pikkukenkiä, kun rotat olivat syöneet niihin reikiä. Maalaissaappaissa lähtee Villem kaupunkilaista puoluejohtoa vakuuttamaan ja viihdyttämään, ja Viljan toiveesta porsasta hakemaan.

Liikuttava, pieni suuri tarina virolaisesta elämästä ei niin kauan sitten, toisen maailmansodan jälkeen. Karkotus Siperiaan loisti varoittavana punavalona arjen taivaalla joka toimessa, loppumattoman junaraiteen määränpäästä tiedettiin vain huhuja, eivätkä ne olleet kauniita.

Kauneutta piti luoda itse, ja sen Vilja osasi. Täysi kellari oli kaunis, mutta niin olivat myös laulut, joita mieleen tuli. Vai tulivatko ne kauniista olosta sisällä? Runoista sinänsä en innostunut - lienevätkö aitoa kansanrunoa, en tiedä - mutta kauniina näyttäytyvät luonto ja maisemat, vaikkei noilla sanoilla vielä kutsuttu kukan komeutta, aallon välkettä tai tuulenhenkäyksen lempeyttä, joista kotitöiden lomassa saattoi nauttia. Ja Villem oli kaunis mies, eikä senkaltaistakaan kauneutta naisen kannata ylenkatsoa, miehen heikkouksista huolimatta.

Viljalla on tomera täti, joka auttaa. Anna tuo tarinaan kokemuksen ääntä ja iän viisautta. Naiset ovat heitä, jotka pitävät arjen rullaamassa, hoitavat kodin ja lapset ja suvun ja talouden sillä aikaa, kun miehet tekevät politiikkaa. Täti nousee minulle kirjan päähenkilöksi ja lempihahmoksi, vaikka on sivuhenkilö, sillä nuoresta parista tässä oikeastaan puhutaan.

Kirjan mieskuva on armoton. Miehet ovat joko asemastaan juopuneita pässejä tai tahdottomia tottelijoita. Tunnen kyllä toisenlaisia, ja uskon heitä olleen noinakin aikoina. Silti Havasteen kirja on virkistävä poikkeus perinteisiin sankaritarinoihin, naisia kohottava ja näkyväksi tekevä tarina, jonka historiallinen todellisuustausta tekee siitä vakuuttavan. Ja kertojanlahjoillaan Havaste saa lukijan mukaansa, uskomaan tapahtumiin ja kiintymään henkilöihin, jotka ovat tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Havaste on mestari ihmis- ja ajankuvauksessa. Pieni nillitys siitä, että hän tuppaa takertumaan detaljeihin ja selittämään niitä paljon. Toisaalta, eikö se ole inhimillistä elämässä, jonka puitteet ovat karut, kuten Viljan? On pakko keskittyä pieneen, kun iso kuva on pelottava. Eikä sellainen ajattelu tee pahaa meille kenellekään.

Sympaattinen ja arkinen tarina suurten kuvioiden varjosta, arjesta aikana, jossa hallinto nousee mustaksi pilveksi ihmisen yläpuolelle. Erityisen kiinnostava aiheessa on Viro, josta emme vieläkään tiedä tarpeeksi, vaikka olemme lähinaapureita ja jaamme paljon kokemuksia. Viro on Turun kirjamessujen 2018 vierailijamaa.

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus 2018. Kansi Eeva-Liisa Rusanen. Lukualoitusten kaunis  kuvitus Karkki Havaste. Kirjailijakuvan nappasin Turun kirjamessuilta 2017.



Kenelle: Viron historian ystäville, politiikan vaikutuksista arkeen kiinnostuneille, naisten merkitystä yhteiskuntaan miettiville.

Muualla: Lämmin, taianomainen tunnelma, kuvailee Kirjailuja-blogi. Tuija vierasti jatkuvaa laulunluritusta, mutta sanoo kirjan viehättävän ja kylmäävän ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Havaste kuvaa hienosti maaseudun köyhää elämää ja arkista aherrusta, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Helmet-haaste 2018 kohta 35: entisen itäblokin maasta kertova kirja. 

maanantai 17. syyskuuta 2018

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Harari jatkaa maailman selittämistä. Kunnioitettava tavoite! Siinä missä hän aiemmissa kirjoissaan hahmotteli nykyihmislajin kehityksen historiaa ja pohti sen tulevaisuutta, nyt kirjailija keskittyy tähän päivään.

Kun on kokeiltu ja todettu, etteivät erinäiset yhteiskuntamallit länsimaissa toimineet, kuten tiukat hierarkiat ja diktatuuriin asti valtaa keskittävät mallit tai toisesta laidasta kommunismi - eikä uskontokaan tunnu toimivan suurten rattaiden pyörittäjänä - jäljelle jää nykyinen liberaali malli, joka perustuu demokratiaan ja ihmisten valintojen vapauteen. Mutta Harari ei usko sen tulevaisuuteen sellaisenaan, vaan uskoo mallissamme tapahtuvan suuria muutoksia.

"Ellemme kritisoi liberaalia mallia, emme pysty korjaamaan sen vikoja tai jatkamaan siitä eteenpäin."

Massadatan voimasta ja algoritmeistä hän puhui jo aiemmin: nyt hän kertoo lisää sitä, mitä hyötyä niistä voi ihmiskunnalle olla. Tekoäly voi nostaa tuottavuutta ja tarjota taloudellisia mahdollisuuksia, joilla maallista hyvää voidaan jakaa kaikille. Mutta vaikka jokaisen perustulo olisi taattu, eivät rikkaudet koskaan jakaudu tasan. Harari toteaa myös, että "Homo sapiensia ei yksinkertaisesti ole rakennettu olemaan tyytyväinen." 

Mutta onko valinnan vapaus uhattuna? Harari sanoo olevan syytä olla huolissaan siitä, että "tekoäly tekee pian parempia uraamme tai jopa parisuhdettamme koskevia päätöksiä kuin me itse." Miksi ihminen enää vaivautuisi miettimään asioita, jotka tekoäly ratkaisee vaivatta? Olemmeko enää ihmisiä lainkaan?

Hararin mutkaton ja railakas tapa suhtautua ihmiseen lajina lajien joukossa on terveellinen muistutus siitä, mikä asemamme on, näennäisestä hallitsijuudesta huolimatta. Hän muun muassa ampuu alas "kansan" pysyvänä käsitteenä käyttämällä esimerkkinä Saksaa. Onko jotain, mikä saksalaisissa on säilynyt muuttumattomana viimeiset tuhat vuotta? Ovatko arvomme todella perintöä muinaisilta esivanhemmilta vai haluammeko vain uskoa niin? Hän kallistuu jälkimmäiseen ja toteaa, ettei maailmassa ole kuin yksi sivilisaatio, ja sen haasteet ovat globaaleja: teknologisen haasteen lisäksi muun muassa ydin(voima)haaste ja ekologinen haaste.

Eri asia on, minkä kukakin näkee ongelmana. Siitä päästään tietämättömyyden kysymyksiin. Totuudenjälkeisyyteen!

"Tosiasiassa ihmiset ovat aina eläneet totuudenjälkeistä aikaa. Homo sapiens on totuudenjälkeinen laji, jonka valta perustuu kuvitelmien luomiseen ja niihin uskomiseen. Itseään vahvistavia myyttejä on käytetty ihmisyhteisöjen yhdistämiseen kivikaudesta saakka. Homo sapiens kykeni nousemaan planeetan herraksi ennen kaikkea siksi, että sillä oli ainutlaatuinen kyky luoda sepitelmiä ja levittää niitä. Olemme ainoat nisäkkäät, jotka pystyvät tekemään yhteistyötä lukuisien vieraiden lajitoveriensa kanssa, koska ainoastaan me kykenemme sepittämään tarinoita, levittämään niitä laajalle ja saamaan miljoonat ihmiset uskomaan niihin. Niin kauan kuin kaikki uskovat samoihin sepitteisiin, me kaikki noudatamme samoja sääntöjä ja pystymme siten tekemään tehokasta yhteistyötä. 

Jos siis syytät Facebookia, Trumpia tai Putinia uuden ja pelottavan totuudenjälkeisen aikakauden alulle panemisesta, sinun kannattaa muistuttaa itseäsi siitä, että satoja vuosia sitten miljoonat kristityt sulkeutuivat itseään vahvistavaan mytologiseen kuplaan eivätkä uskaltaneet koskaan kyseenalaistaa Raamatun todenperäisyyttä. Miljoonat muslimit taas uskoivat kyselemättä Koraaniin. --- Ei ole olemassa minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa sen tueksi, että käärme viekoitteli Eevan, että vääräuskoisten sielut palavat kuoleman jälkeen helvetissä tai että maailmankaikkeuden luoja ei pidä siitä, että bramiini avioituu kastittoman kanssa - ja silti miljardit ihmiset ovat uskoneet nämä tarinat tuhansien vuosien ajana. Jotkin valeuutiset ovat ikuisia." 

Jumalia ja uskontoja hän ei siis näe ratkaisuiksi, vaikka myöntää niiden mahdolliset hyvät seuraukset, kuten kauneuden ja innoittavuuden. "Toisaalta suuria ihmisjoukkoja ei ole mahdollista organisoida tehokkaasti ilman jonkinlaista mytologiaa. Jos pitäydyt puhtaassa totuudessa, vain harvat seuraavat sinua." Myös raha on sopimus ja sepite, samoin vaikkapa urheilukilpailut. Hararin mukaan "ihmiset nostavat vallan totuuden edelle. Käytämme paljon enemmän aikaa ja vaivaa siihen, että yritämme hallita maailmaa, kuin siihen, että yritämme ymmärtää sitä - ja silloinkin kun yritämme ymmärtää, teemme tavallisesti niin toivoen, että maailman ymmärtäminen tekisi siitä helpommin hallittavan." En tiedä, mikä tuossa loppuosassa on huonoa; minusta on luonnollista, että tiedon avulla pyrimme hallitsemaan ympäristöämme tai paremminkin itseämme siinä. Mihin muuhun pitiyksi Homo sapiens voisi pyrkiä kuin oman paikkansa määrittämiseen? Harari on kuitenkin tiedemies, joka ajattelee isommin.

Hänen vahvuutensa on saada Homo lukeva sapiens ajattelemaan, tavoittelemaan isoa kuvaa, yli arjen, inhimillisten taipumusten ja toiveiden. Mutta (mot) kuka ihminen haluaa nojata vain faktaan elämäänsä miettiessään. Tutkijan otteella ajattelee harva, ja asiat ovat nujertavan suuria. Tekstissä Harari ilmaisee itsensä värikkäästi, vaikka suomalaista lukijaa ärsyttää amerikkalainen yliselittäminen: kun hän sanoo asian, hän sanoo sen perään saman hieman toisin sanoin, kertoo esimerkkejä ja selittää vielä, mistä on kyse. Uuvuin välillä, vaikka asia on mitä painavinta. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä teksti on hätäisesti ulostuotu edellisten kirjamenestysten jälkeen. Tiivistys on vaikeampaa kuin tekstin leväyttely.

Silti lukeminen kannattaa; omalle maailmanselitykselle kirja antaa eväitä, vaikkei kaikkea nielisikään. Eikä Hararin faktoja osaa kieltää, vaikka tietoähky uhkaa ja jotain olennaista ihmiskuvasta silti tuntuu jäävän puuttumaan. Kuin kirjailijalla olisi hätä kertoa kaikki mahdollinen pelätessään kohtaloamme, tarve vakuuttaa lukija tykittämällä raskaasti. Harari tuntuu vilpittömältä, ja se jos mikä on pelottavaa. Sillä vaikka hän väläyttää myös myönteisiä kehityskulkuja, suuri osa vie muihin ajatuksiin: jos ihmiset ovat tehneet virheitä ja törttöilleet koko olemassaolonsa ajan, miksi uskoisimme, että meidän aikanamme olisi toisin?

Kenelle: Ei sinulle, joka haluat säilyttää uskosi ihmiskunnan viisauteen, kansasi vahvuuteen tai jatkuvaan myönteiseen kehitykseen. Sinulle, joka uskallat epäillä Homo sapiensin viisautta tai pitää omat käsityksesi, Hararista huolimatta. Sinulle, joka haet stimuloivaa ajateltavaa perimmäisistä kysymyksistä.

Muualla: Kirjakauppaliiton elokuun 2018 ostetuimpien tietokirjojen listalla teos on numero 10.

Aiempi postaus: Yuval Noah Harari: Sapiens, ihmisen lyhyt historia; Homo Deus, huomisen lyhyt historia
Yaval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018. Suomennos Jaana Iso-Markku. Taitto Jukka Iivarinen. Kustantajan lukukappale.


torstai 13. syyskuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C

Kirjailija tarttuu Minna Canthin elämässä vaiheeseen, josta on kuultu vain vähän: yleensä kiinnitämme huomion Canthin taiteelliseen työhön kirjailijana ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja näemme hänen kuvansa kunnioitusta herättävänä patsaana. Mutta Rytisalo muistuttaa, että Canth oli aikanaan nuori nainen, joka meni naimisiin opettajansa kanssa ja sai seitsemän lasta, eikä se ole yhdentekevä asia naisen elämässä, päinvastoin. Se rakentaa pohjan kaikelle. Kirjan arvoinen tarina.

Vaikka Minna ei kuvitellut itseään emäntäihmiseksi, sellainen hänestä tuli. Kun lehtori Ferdinand Canth kiinnostui älykkäästä, lämminsilmäisestä Minnasta häntä opettajaseminaarissa opettaessaan, ei kumpikaan tiennyt, miten tärkeäksi suhde muodostuisi. Ei etenkään Minna, vielä silloin Minna J eli Johnson, arvonsa tuntevan perheen esikoinen. Minnan isä on tiukka, mutta aikanaan poikkeuksellinen, hän päästää tyttärensä opiskelemaan kotoa Kuopiosta Jyväskylään. Ja suostuu vielä siihenkin, että tämä saa keskeyttää opintonsa, kaikista uhratuista panoksista huolimatta, vaikka jyrähtää: Nyt tämä saa riittää.

Ei riittänyt. Minna etsi oman tiensä, Ferdinandin rinnalla. Kirja on rakkaustarina, kasvutarina ja draama, joka on totta, vaikka kirjailija toki esittää teoksessa näkemyksensä siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua, tarkemmin kuin historialliset faktat: historiikeissä harvoin kirjataan tunteita ja tapahtumien yksityiskohtia. Mutta nyt saamme niitä lukea, ja nauttia!

"- Pitääkö paikkansa, lehtori Canth, että olette kihlautunut seminaarin opiskelijan, neiti Minna eli Wilhelmina Johnsonin kanssa? Ferdinand piti katseensa koko ajan rehtorin silmissä, ei edes räpäyttänyt. Hän kestäisi kyllä seuraukset. Hän seisoi aloillaan kuin tammi ja kuin kallio, mikään ei estäisi häntä enää, kun Minna oli suostunut."

Minna Rytisalo kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti: hänen vivahteentajunsa on omaa luokkaansa. Äidinkielen opettajan status ei selitä kielen kiehtovuutta, virheettömyyden lisäksi se on omaäänistä ja yllättävää. Ja tunnelman luominen - josta jo Lempi-kirjassa saimme kelpo käsityksen - on hänen vahvuutensa. Rakkaustarina on jännitteinen, suorastaan dramaattinen, vaikka puhumme tavallisista asioista, kahden ihmisen lähentymisestä, perheen perustamisesta, tahtojen ja taipumusten yhteensovittamisesta.

"Sellaisina hetkinä Minna täyttyi hellyydestä, katsoessaan miehensä intoa luonnon äärellä ja tarmokkuutta ja valmiutta tutustuttaa lapsetkin siihen järjestelmälliseen tieteen maailmaan, jossa hän itse niin innokkaasti, aina yhtä ihastuksissaan vaelsi. --- ja ulkohuoneessa istuessaan Minna muisti, miten Ferdinand oli vielä ovelta kääntynyt takaisin, sanonut painokkaasti: - Kirjoita. Se on sinun lahjasi."

Kohdehenkilö on kuitenkin epätavallinen. Näemme nuoren Minnan hänen itsensä silmin: isänsä tomerana tyttärenä, opiskelijana, sen jälkeen vaimona, jota aviomies rakasti ehdoitta. Ferdinand kannusti Minnaa kirjoittamaan ja arvosti tämän energisyyttä, älyä ja näkemyksiä, kuin myös kauniita kaartuvia muotoja. Parin seitsemän lasta olivat kaikki rakkaita ja toivottuja, ainakin melkein. Ehkäisykeinojen puutteellisuus vaivasi viriiliä ja suorastaan tuskastuttavan hedelmällistä paria.

"Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt."

Tämä on nykyajan ajatus, tuttu. Ajatteliko Minna C sen jo tuolloin, ja onko siinä hänen poikkeuksellisuutensa salaisuus? Kirja kuvaa naisen asemaa ja vaihtoehtoja, naissukupolvien eroja ja haasteita, silloin, 1800-luvun lopulla, mutta monet asiat osuvat tähän aikaan, kuten sukupuolinen häirintä tai suhtautuminen työntekoon. Ihmiset eivät muutu sadassa tai parissa vuodessa. On ihmisiä, jotka saavat tapahtumaan, ja ihmisiä, jotka menevät virran mukana. On naisia, jotka haluavat keskittyä perheeseen, ja on naisia, joille se ei riitä. Olosuhteet muuttuvat ja mahdollistavat nykyisin laajemman valinnanvaran, mutta ne eivät ole muuttuneet itsestään, ilman Minna Canthin kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä.

"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen." 

Haluan ajatella, että Minna Canthin avioliitto oli kuvatun kaltainen, vaikka en voi tietää. Uskon tarinaan; niin aikaansaava ja omatahtoinen nainen tuskin olisi suostunut vähempään. Kun rouva C:n elämää tarkastelee Ferdinandin surullisen varhaisen kuoleman jälkeen, hänen tekemisensä eivät ole lyödyn eikä lytätyn, vaan kannustetun ja rakastetun. Olen ihan tiloissa, kuten huomaatte. Ansioidensa lisäksi kirja osui sopivaan hetkeen, jossa tarvitsin jotain kaunista, rohkaisevaa ja kohottavaa. Harvoin tekee mieli sanoa kirjailijalle: Lopeta päivätyöt! Heti! Haluan lukea lisää! Rouva R kertoo Rouva C:n varhaisen tarinan tavalla, joka hurmaa, on samaan aikaan vahvaa ja keveää ja saa ajattelemaan suomen kielen kauneutta, kulttuuriperintömme rikkautta ja lukemisen suurta iloa.

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. Kustantajan lukukappale. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Lue myös: Minna Maijala, Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen 

Kuuntele Minna Rytisalon ja Baba Lybeckin kiinnostava keskustelu Rouva C:n taustoista.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä, sanoo kirjan esittelyteksti. Ranskalaista tarinassa on se, että se sijoittuu Pariisiin. Ja se, että lapsille haetaan hoitajaa kotiin, kun vanhemmat ovat töissä; ymmärtääkseni siellä käytäntö on erityisesti hyvätuloisten keskuudessa paljon yleisempää kuin Pohjoismaissa, joissa yhteiskunta tarjoaa päiväkotipalveluita kaikille.

Mutta muuten en osaa pitää tarinaa mitenkään erityisen ranskalaisena, länsimaisena kyllä, karmeana kuvana kahden yhteiskuntaluokan verisestä törmäyksestä. Sillä tradegia käy ilmi heti alkusanoissa, ensikohtauksessa, jossa poliisi tutkii rikospaikkaa. "Huhu leviää jo. Lapsille on käynyt pahasti." 

Myriam ja Paul ovat riemuissaan, kun he saavat Milaa ja Adamia hoitamaan Louisen, jota kehuvat kaikki. He eivät huomaa sitä, miten tiukasti Louise sitoutuu perheeseen - vaikka näkevät päivittäin tämän tekemät ylimääräiset, lastenhoitajalle kuulumattomat työt. He eivät ehdi miettiä sen enempää, ovathan molemmat päivätöissä, ja kahden pienen lapsen kanssa arkirumba on hektistä, hoitajan olemassaolosta huolimatta.

Louise ottaa homman haltuun. Ja perheen, voisi sanoa: hän tuntee perheen tarkemmin kuin kukaan, pienimpiä piirteitä myöten. (Karmivaa, kyllä.) Louise hoivaa, hoitaa, siivoaa, kokkaa, on nöyrä ja hienotunteinen, jopa niin pitkälle, että se vaivaa työnantajia, etenkin Paulia. Paulilla on epämiellyttävä tunne, että hän asettuu Louisen yläpuolelle, vaikka hänet on kasvatettu tasa-arvoon.

"Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja: - Älä tee liikaa myönnytyksiä, muuten Louise vaatii aina vain lisää, hän sanoo Myriamille ja sivelee tämän käsivartta ranteesta olkapäähän."

Kuitenkaan he eivät koe selviänsä ilman Louisea, käy ilmi, kun Paulin äiti tulee perheen mukaan lomamatkalle, eivätkä he saa kolmestaan pidettyä lapsia kurissa . Ja Sylvie sanoo Myriamille suorat sanat siitä, mitä ajattelee tämän lapsenkasvatuksesta. 

"Oli Myriamin vika, että lapset olivat sietämättömiä, oikukkaita tyranneja, Sylvie sanoi. Hänen vikansa ja Louisen, sen surkean hoitajan, äidinkorvikkeen, johon Myriam tukeutui mukavuudenhalunsa vuoksi, pelkuruuttaan."

Kertoja ei kuvaa pariskuntaa mukavaksi, ei edes erityisen fiksuksi. He lienevät jokseenkin tavallisia ranskalaisia, ylemmän keskiluokan edustajia: hyvää asemaansa luonnollisena pitäviä ja tottumattomia tai haluttomia katsomaan oman elinpiirinsä ulkopuolelle. Niinpä Louisen esiintuleva outouskaan ei välittömästi soita kelloja saati aiheuta erottamista; mukavuudenhalu voittaa ikävät aavistukset.

He eivät voi tietää, mitä Louise ajattelee: mikä on hänen ratkaisunsa siihen, että hän saisi jatkaa perheen luona silloinkin, kun Adam ja Mila kasvavat. Louisella on suunnitelma, joka epäonnistuu. Johtaako se kohtalokkaaseen loppuun? Vai vuosien mittaan kasautunut kauna ja erilaisuuden tunne? Kodittomuus, juurettomuus, ja niistä kumpuava katkeruus? Vai sairaus, jota Louise itse ruokkii alamaiseksi asettumalla?

Minut kirja sai pohtimaan luokkaeroja: joskus niiden on sinisilmäisesti väitetty kadonneen kehittyneissä maissa tai että erot voi häivyttää "luokkaretkellä", mutta sittemmin on kuulunut väitteitä - ja omallakin silmällä on nähtävissä - että niin ei todellakaan ole. Tuntuu siltä, että erot ovat vain kasvamaan päin. En silti osaa päättää, onko kirjassa kyse hulluuden kuvauksesta vai ajankuvasta, ja miten ne eroaisivat toisistaan.

Vaikka aihe on rankka, kirja ei yllättävää kyllä ole varsinaisesti pelottava, vaan hyvin maltillinen: määritelmän "psykologinen trilleri" osista painotus on ensimmäisellä sanalla. Pelottavuus on poistettu kertomalla pahin heti alkuun; kiinnostava ratkaisu, kirjailijan taitava johdatus miettimään muuta kuin tulevaa iskua.

Kirja voitti Ranskan "Finlandian", Goncourt-palkinnon vuonna 2016 ja kirjailija, ranskalais-marokkolainen Slimani on nimetty Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi. Täältä katsoen kirjan vahvuus on paitsi täsmällisen tarkan kuvailevassa kerronnassa myös siinä, että se kuvaa ikiaikaista yhteiskunnan ongelmaa, eriarvoisuutta, arjen ja yhden perheen kautta, jolloin siihen on helppo samastua. Se herättää kysymyksiä, joita ei usein tule mietittyä: lankeavatko asema ja valta luonnostaan vai ovatko ne otettavissa ja millä keinoin - ja onko elämisen ylipäänsä oltava valtataistelua?

Leïla Slimani on käymässä Suomessa pian, 24. - 25.9. joten hänet voinee bongata pääkaupunkiseudulla kirjakaupassa tai muissa tilaisuuksissa, kuten täällä.

Kenelle: Eriarvoisuutta miettiville, eurooppalaisuuden ystäville, psykologisen jännityksen ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai sanoo kirjan olevan hyvin hallittu kokonaisuus psykologisista pintaväreistä ja syvemmistä virtauksista, jotka keikuttivat kehtoa epätahtiin.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce).WSOY 2018. Suomennos Lotta Toivanen. Päällys Martti Ruokonen.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Muinaishistoria kiehtoo jo sanana. Muinaisuus, muinainen... Alan nähdä silmissäni korkeita kallioita, väikkyviä vesiä, silmänkantamattomiin koskematonta luontoa mutta myös pieniä ihmisryhmiä, jotka omaa omituista kieltään puhuen ja toisistaan tietämättä etsivät elantoaan vaeltamalla paikasta toiseen, lapsia synnyttäen ja jumaliaan palvoen, ennennäkemättömiä maisemia ihmetellen ja merkkejään jättäen.

Siinä missä Juha Hurme kutoi yksiin kansiin suomalaisen kulttuurihistorian Niemi-kirjassaan, Isomäki puhuu maantieteestä ja ihmisistä, jotka niemen aikoinaan asuttivat, merkittävistä tapahtumista aikoina paljon ennen kirjoitettua historiatietoa (mikä on muuten varmaan yksi muinaisen kiinnostavuutta kasvattava seikka).

"Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen jo noin 11 000 vuotta sitten. Vanhimmat esinelöydöt ovat Perämereltä ja Lahden seudulta. Ensimmäiset suomalaiset tulivat Pyreneiden niemimaalta, nykyisen Espanjan ja mahdollisesti myös Portugalin alueelta, ja he saapuivat Suomeen olosuhteissa, jotka olivat kovin toisenlaiset kuin olemme pitkään olettaneet."

Teos yhdistää uusinta tutkimustietoa fiktiivisiin tarinoihin, joiden kiehtovuus on siinä, että ne voisivat olla totta. Jäiset rannat -tarina saattaa olla valokuvantarkka kuvaus ajasta, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat sulavan jäätikön reunan tuntumaan. Hylkeiden kansa kuvaa Stonehenge-tyylisten monumenttien, jätinkirkkojen, aikaa viitisentuhatta vuotta sitten. Yli-Iissä sijaitsi tuolloin kivikautinen kaupunki, Kierikki, jonka tiedämme kadonneen todennäköisesti veden viemänä.

Eestin Saarenmaalla on monelle turistille tuttu paikka, Kaalin kraatteri, jonka synnytti pudonnut asteroidi aikoinaan. Kalevala-runoissa on arveltu olevan tapahtumaan viittauksia, ja kraatteria käydään ihmettelemässä edelleen - minäkin olen käynyt - mutta ajatelkaa, millainen näky ja ihme aikalaisille tuo tapahtuma on ollut! Putoaako aurinko? Vai onko se auringon poikanen? Palaako koko maailma nyt? Tarinaan Lemminki ja lohikäärme liittyy myös Seppä Ilmarinen ja ajanjakson oudon kalliit hinnat miekoille, jotka oli taottu taivaalta pudonneesta metallista: meteoriitit sisältävät yleensä rautaa, joten olisiko kuumuus karkaissut siitä terästä, ennen teräksen keksimistä...

Naisilla on ratkaiseva rooli etenkin tarinoissa Skyytit ja Paholaisen tyttäret. Karsikkopuun kuolema versioi jälleen kerran Lallin ja piispa Henrikin kohtaamisen. (Erään) maailman loppu on surullisen verinen sotatarina Riianlahdelta. Lopuksi Isomäki kertoo faktoista ja oletuksista, joiden varaan hän on kertomukset rakentanut. Toisin kuin Hesarin toimittaja tämän päivän lehdessä, minä pidin selitysosasta; se tulee tarpeeseen ja tiedon nälkään, jonka tarinat nostattavat.

Äärettömän kiehtovaa! Etenkin alkuosan tarinat vievät mukanaan ja kiihdyttävät mielikuvituksen hurjaan laukkaan, tuhansien vuosien taa. Taas tajuaa, miten uusi nyky-yhteiskuntamallimme on ja miten sattumanvaraisesti kansat ovat muodostuneet, asuinpaikoista puhumattakaan. Isomäki on sitonut tositapahtumiin jännitystä, romantiikkaa ja arkista elämää, joten tieto on lukijalle helposti nieltävässä muodossa, kuten olemme hänen kirjoissaan tottuneet. Samoin kuin siihen, ettei tekstien pääansio ole kirjallinen hienous, vaan asian esiintuominen. Niin tässäkin. Sykettä nostattava kirja, esihistorian ystävien must.

Kenelle: Muinaisesta lumoutuville, taustastaan kiinnostuneille, suomalaisuutta pohtiville, faktan ja fiktion yhdistämistä kestäville, historiallisia seikkailuja hakevalle.

Muualla: Erkki Tuomioja arvostaa Isomäen poikkitieteellistä otetta ja aktiivista omistautumista elintärkeiden asioiden ajamiseen.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018. Kansi ja ulkoasu Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2018 kohta 28: kirjassa on lohikäärme.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Lyhytarviot: käännösuutuuksia

Uutuuskirjoja tulvii, osin itse valittuina, osin kustantajien lähettäminä arvostelukappaleina. Jälkimmäisiä edustaa Taivas on meidän, jonka imelä alaotsikointi tökkii välittömästi. "Kun kaikki on menetetty, jää jäljelle rakkaus." Jepjep.

Mainittua faktaa kieltämättä ja yhtään väheksymättä tilannetta, jossa lapsi sairastuu parantumattomasti, tunteikas kuvaus ei kosketa, vaikka on vetävä ja taitavasti rakenneltu - jo aiheeltaan, joka saa vanhemmat vapisemaan, ja hyödyntää sitä häpeämättä. Tekstin nokkeluudet tuntuvat vain korostavan irvokkuutta, fiksu sanailu alleviivaavan eroa tosielämän ja kirjan välillä. Siinä purraan huulta ja on "kamalaa - kertakaikkiaan kamalaa - joutua puhumaan siitä." En oikein tiedä, kuka kirjaa tarvitsee: tuoko se säihkettä elämään romanttisen draaman ystävälle tai lohtua lapsensa menettäneelle tai sitä pelkäävälle? Minulle satu toi hetken irtioton arjesta ja luin sen nikottelematta. Jälkimaku ei ole miellyttävä. Mutta voiko tästä aiheesta ollakaan?

Luke Allnut: Taivas on meidän (We own the sky). Otava 2018. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale.

Muualla: Lapsia ei tilata, ne saadaan, muistuttaa Leena Lumi ja sanoo kirjoittajan jättävän meille valon ja rakkauden. Hidasta elämää -blogi ymmärtää jälleen minua enemmän ja sitoo hienosti sisällön surun tunnettuihin vaiheisiin. Unohtakaa kaikki edellä sanottu.

Huh, mikä tilanne! Joan on eläintarhassa nelivuotiaan Lincoln-poikansa kanssa, kun paikan valtaavat asemiehet, jotka haluavat tappaa. Ja ovat jo aloittaneet. Joan yrittää salata tilanteen pojalta niin pitkään kuin mahdollista ja samalla hakeutua suojaan. Mikä ei ole helppoa, koska tietoa tappajien määrästä ei ole. Ja miksi joku ammuskelee eläintarhassa?

Joan on onneksi fiksu ja tuntee paikan hyvin. Ja poikansa tietysti; hän saa puhumalla tämän toimimaan kuten pitää, hiljenemään kun on tarvis piilotella. Mutta kuoleman uhka on koko ajan käsillä.

Jokaisen vanhemman peruspelkoon iskevä trilleri alkaa vetävästi ja on asetelmaltaan samastuttava - kuka ei kävisi julkisissa paikoissa, kuten eläintarhassa, kuka ei olisi lukenut koulu-, tori- ja katuampumisista, jotka satunnaisuudessaan ovat mielettömiä ja kauhistuttavia: olemmeko turvassa enää missään?

Kokonaiseksi kirjaksi jännite kestää nipin napin kitkutellen. Tekstillisesti kelpoa, ajoittain oikeasti jännittävää. Myös tappajien motiiveja avataan, muttei se herätä myötätuntoa. Enemmän surua siitä, että näin vinksahtanutta on ja voi olla, kuten uutisointi meille jatkuvasti kertoo. En osaa sanoa, toimiiko lukeminen enemmän pelkojen käsittelykanavana (hyvä) vai pelotteluna (paha). Taivun jälkimmäiseen, mutta lukija valitsee itse. Ja kyllä, jos aloittaa, pakko se loppuun asti lukea. Kenelle suosittelisin? Vanhemmille, jotka etsivät jännitystä ja motivaatiota  lapsiarkeen, ja muille, jotka osaavat ja haluavat eläytyä hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita. S&S 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Kansi Anders Carpelan, taitto Jukka Iivarinen.

Muualla: Kerronta on vahvaa, selkeää ja hyvin fyysistä, sanoo Helmi Kekkonen, myös pienten lasten äiti. Pienen lapsen ja äidin läheisyys on kuvattu hienosti, sanoo Kirjan pauloissa.

Nyt osuu! Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika ei ole trilleri, vaan viihdekirja, brittiläisen vinksahtaneeseen huumorityyliin. Jouluviikko perheen kesken kuulostaa kyllä trilleriltä ja henkilöt ovat kliseitä, mutta soppa, jonka kirjailija saa aineksista aikaan, maistuu makealta.

Perheen tytär Olivia on ollut lääkärinä avustustöissä Afrikassa, Liberiassa, jossa leviää vaarallinen haagvirus. Kun hän palaa lapsuudenperheensä luo jouluksi, koko porukka joutuu viikoksi karanteeniin, niin pikkusisko Phoebe poikaystävineen kuin vanhemmat, ruokakriitikko-isä Andrew ja sisustussuunnittelija-äiti Emma. Ja yllättäen myös amerikkalainen Jesse - homo ja vegaani, luonnollisesti pidättyvään tapaan kuvattuna - joka sai juuri selville, että Andrew on hänen biologinen isänsä.

Näette varmaan kuvion. Viihdyin ja hihittelin. En edes tullut ajatelleeksi kielen toimivuutta, eli toimii hienosti. Mainiota aivojen lepuutteluluettavaa brittiviihteen ystäville.

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Tammi 2018. Suomennos Karoliina Timonen.

Muualla: Kirjojen keskellä liikututaan ja todetaan kerronnan olevan todella jouhevaa ja suomennos ihanan vaivatonta.