Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Isänpäiväksi on markkinoitu kirjoja, joiden nimi on miehistetty helvetti-sanalla. Olisiko miehille tarpeen puhua ihan saatanan hyvästä kirjasta? Sellainen on Lemaitren kiihkeästi odottamani jatko teokselle Näkemiin taivaassa. Kyse ei ole dekkarista, joiden nerokkaana tekijänä monet Lemaitren tuntevat, vaan ehtaa juonivetoista kaunoa.

Kirja alkaa ajallisesti noin 8 vuotta sen jälkeen, mihin edellinen päättyi. Lukeminen ei edellytä edellisen kirjan tuntemista. Aiemmat vaiheet tunteva saa toki enemmän irti, kun taustat ja osin henkilöt ovat tuttuja, mutta juoni on itsenäinen. Ollaan vuodessa 1927, rikkaan Marcel Péricourtin hautajaisissa. Hänen tyttärellään Madeleinella on pieni poika Paul, joka aiheuttaa tapahtumassa suuren kohun hyppäämällä alas korkealta kotipalatsinsa ikkunasta. Miksi? Ja mihin tämä johtaa?

Madeleine on kirjan päähenkilö ja pulassa suuren omaisuutensa hoitamisen kanssa. Perijätärtä kiskotaan eri suuntiin, hänestä pyrkii hyötymään kuohuvan talouden ja keinottelun aikakaudella moni yllättäväkin taho, kuten arvata saattaa. Sinnikkäästi hän selättää haasteita, vaikkei kaikkeen pysty vastaamaan. Tarina seuraa hänen ja hänen pienen perheensä vaiheita useita vuosia, epilogi summaa tapahtumia aina toiseen maailmansotaan saakka.

Pierre Lemaitre on mestarillinen tarinankertoja, joka maalaa ajankuvan upeasti, kiehtovin värein ja yksityiskohdin, jotka tekevät "näyttämöstä" runsaudensarven kunnon tarinan ystävälle. Kirjailija käyttää taitavasti aikakauden ilmiöitä ja olosuhteita, kuten silloisia lakeja ja tapoja, tarinansa osana ja taustana. Dekkarimaisuus on läsnä, sillä vehkeilyissä puolin ja toisin ei kaihdeta laittomiakaan keinoja.

Silti päähuomio on herkullisesti rakennetuissa henkilöissä, joita Lemaitre tanssittaa liudan näyttämölle. Luihuja roistoja, kaiken nähneitä sotaveteraaneja, taiteilijoita, käytännön ihmisiä... Jo edellistä kirjaa lukiessani mietin, että monesta sivuhenkilöstä saisi oman romaaninsa, niin runsailta ja uteliaisuutta kiihottavilta heistä kerrotut asiat tuntuvat. Nyt keskitytään Madeleineen, kuka seuraavaksi? Mieleeni jäi ykköskirjasta erityisesti silloin vielä pieni Louise. 

Tarina koukuttaa ja viihdyttää, eikä sen käänteitä voi ennalta arvailla. Nautinnollista luettavaa. Pidin myös komeasta käännöksestä, joka välittää tunnelmaa ja ajankohtaa tyylikkäästi, rikkaalla suomen kielellä.

Kenelle: Vauhdikkaan, yllättävän ja runsaan tarinan ystävälle, historiassa viihtyville, ihmiskuvauksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan hahmot ovat mainioita, sanoo Kirjarouva. Leena Lumi on laillani Lemaitren ihailija ja sanoo Näkemiin taivaassa -teosta tulevaisuuden klassikoksi.   

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva 2018. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Kansi: Taittopalvelu Yliveto.

KOM-teatteri: Ateria

"Mä perehdytän sut."

Näin avaa Koistinen esityksen liukuhihnaltaan. Ja niin hän totisesti tekee: perehdyttää meidät kertakäytön, ylituotannon ja aliravitsemuksen maailmaan, joka kirjaimellisesti murenee palasiksi ympärillämmme sulavina napajäätikköinä ja sekuntien laskentana. Viimeiset ajat alkavat nyt, aikaa 38 sekuntia! Ei, sekoitan asioita, tuon verran vie aikaa yhden hampurilaisen teko, kun tekijä on ammattilainen, kuten Koistinen on.

"Eat, shit and die."

Perehdytettävä uusi työntekijä hampurilaisravintolassa on Meke. Miesten yhteistyön kehittymistä on ilo seurata. Vaikka sielua riipoo heidän sätkimisensä liukuhihnan osina, he löytävät myös selviytymiskeinoja, omilla tavoillaan. Pokat - eikun asiakkaat - on ruokittava, jotta palkka ja bonukset irtoavat. Miten ja millä, se on eri asia.

Ateria heittää roskikseen (tuskin edes lajittelusellaiseen) niin hampurilaisten syömisen ilon kuin kuvitelmat ihmisen viisaudesta ja ylivertaisuudesta, jos niitä vielä jollakulla oli. Hararinsa on käsikirjoittaja lukenut, työelämää pohtinut. Mitä yksittäiseltä ihmiseltä on lupa odottaa? 

"Älä ruoki rottaa."

Rotta on toki ihmistä selviytymiskykyisempi ja elää jätteistä. Rottamaisia ominaisuuksia vaaditaan myös ihmisiltä pärjäämiseen. Haista mahdollisuudet ja hyödynnä ne, muista välittämättä! Ne pärjäävät, jotka pystyvät. Entä kaikki maailman koistiset, jotka eivät pysty? Sinnitellään pehmishuuruissa päivästä toiseen?

"Sä oot myöhässä."

Emmeköhän me kaikki ole myöhässä, tuntuu esitys sanovan. En tiedä, pelastaisiko lihan syömättömyys maapallon, mutta vakuuttavasti asia näyttämöllä ilmaistaan: se, että ihan itse olemme itsemme tähän tilanteeseen saattaneet. Keksimme yhä hullumpia tapoja nostaa tuottavuutta, tehdä rahaa, tahoille, joita emme koskaan edes tapaa, mutta elämme heidän pöydältään tippuvista murusista.

"Paljon onnea vaan."

Ateria on ajankohtainen ja iskevä. Teksti sisältää runsain määrin oivalluksia, joissa riittää purtavaa. Rennonroisi huumori kannattelee vakavien asioiden esiin nostoa ja seuraamista, sekä tekstissä että lavalla, jossa kaikki toimii, lavasteista, musiikeista ja efekteistä näyttelijöihin. Juho Milonoff ja Niko Saarela ovat rooleissaan loistavia, heidän ammattitaitonsa ja energiansa tekevät kaikesta nähdystä totta. Jo fyysisenä suorituksena veto on molemmilta ihailtava.

He ovat niin hyviä, etten sekuntiakaan esityksen aikana muistanut "katsovani näytelmää". Paitsi siinä vaiheessa, jossa normaalisti olisi väliaika, tuli hieman levoton olo (näin ehdollistunut teatterikatsoja voi olla!) - mutta tuli se taukokin. Aiheeseen sopivan mittaisena: 58 sekuntia. Mainio oivallus sekin. Ja "tyypillisessä työsuhteessa" oleva katsoja kiittää esityksen varhaista päättymisaikaa arki-iltana. Taimaamisiin!

Kenelle: Ajankohtaisuuden ystäville, maailmanmenoa miettiville, tyhjännaurua inhoaville, peruslaadukkaan teatterin ystäville.

Muualla: Voiko aiheesta tehdä komediaa, pohtii Simo ja toteaa, ettei siitä varmaan voi tehdä muuta kuin komediaa.

KOM-teatteri: Ateria. Ensi-ilta 31.10.2018. Sain teatterilta kutsun ensi-iltaan, mistä kiitos.

Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo, ohjaus Mika Leskinen, lavastus Janne Vasama, lisätietoja KOMin sivulta.
Valokuvat: Pate Pesonius

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar

Vielä kerran piipahdan Amerikkaan, ennen maailman pääkaupungiksi sanottuun New Yorkiin. Suurin siirtolaisaalto Suomesta Yhdysvaltoihin oli jo talttunut 1920-luvulla, kun Tyyni Kalervo, Mrs K, lähti 23-vuotiaana rapakon taakse.

Tyttö oli tehnyt töitä lapsesta saakka, eikä tekemistä pelännyt. Häntä siivittivät varmasti samat toiveet kuin muitakin siirtolaisia: leveämpi leipä itselle ja perheelle kotimaassa, onnistumisen ja rikastumisen mahdollisuus, mutta myös seikkailunhalu ja tarve nähdä maailmaa isommissa ympyröissä. 

Tyynillä oli uskomaton tuuri matkallaan. Hän matkusti ensin Kanadaan ja onnistui papereitta lopulta ujuttautumaan Yhdysvaltojen puolelle, jossa asettui lopulliseen kotikaupunkiinsa. Iso Omena oli muuten alunperin haukkumasana, joka kuvasi ihmisten ahneutta, opin kirjasta.

Muun muassa piikana, kokkina (ilman keittotaitoja) ja siivoojana vuosia työskenneltyään Tyyni löysi oman alansa, ravintolabisneksen. Tai paremminkin baarit, kansanravintolat, joilla hänen mukaansa ansaitsi helpommin ja paremmin kuin ykkösluokan ravintoloilla. Niistä hän ei piitannut, vaan nautti tavallisen kansan seurasta ja tunnelmasta ravintoloissaan, joista hän osti ensimmäisen 1930-luvun alussa. Paikasta tuli pian suosittu edullisuutensa ja hyvän sijaintinsa ansioista, ja etenkin suomalaisten suuri yhteisö tottui kokoontumaan Tyynin tiloissa.

Mikä työmäärä sitä mahtoi edeltää, jotta rahoitus onnistui, on vaikea kuvitella. Tosin työvoima oli tuolloin halpaa, ja Mrs K ankara ja saita työnantaja. Hän totisesti tunsi työn ja dollarin arvon! Kirja kuvaa tiukkaa talouden- ja kurinpitoa muun muassa muutaman hänelle työskennelleen kertomuksina. Eikä tuohon aikaan lakien kanssa ollut tarkkaa, vilunkia tehtiin minkä asiakkaita menettämättä pystyttiin, kuten tarjoilemalla laimeita drinkkejä tai kaatamalla henkilökunnalle usein tarjotut juomat takaisin pulloihin uudestaan myytäviksi.

Tyyni oli mestari keräämään ansioita itselleen kaikin keinoin, myös hyvin kyseenalaisin. 1960-luvulta alkaen levinneeseen huumebisnekseen hän ei omien sanojensa mukaan sekaantunut, mutta todennäköisesti tiesi myyntiä tapahtuvan myös hänen ravintoloissaan (ja todennäköisesti myös jotenkin hyödynsi tilannetta, voisi kuvitella, samoin asiakkaidensa tarvetta saada naisseuraa). Kyllä, ravintoloita oli parhaimpana aikana useampia, joista tunnetuimmaksi nousi vuonna 1962 perustettu Little Finland.

Mutta ei Tyyni pelkästään itselleen kahminut. Hän osti vanhemmilleen Suomesta talon ja kesämökin ja järjesti sisaruksilleen töitä ja mahdollisuuksia, joista nämä muuten olisivat voineet vain haaveilla. Hän järjesti lukemattomia hyväntekeväisyystilaisuuksia ja -keräyksiä avustusjärjestöille ja keräsi näille kymmeniä tuhansia dollareita. Hän myös lähetti etenkin sota-aikana köyhään Suomeen eri tahoille paljon lahjoituksia. Tyyni oli saita omissa hankkeissaan eikä rahoillaan leveillyt - asuikin suurimmaksi osaksi baarinsa takahuoneissa - mutta tässä hän ei kitsastellut (tosin hankkeista saattoi jotain päätyä omaankin taskuun, arvellaan kirjassa). New Yorkin Uutiset -lehti oli hänen tärkein kohteensa. Lehti välitti suomeksi uutisia paikallisille maahanmuuttajille, ja Tyyni lopulta omisti lehdestä valtaosan.

Uhmatar on nimensä veroinen henkilönä kuvauksen perusteella. Kirjailija Teemu Luukka työskenteli itsekin Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin ainoaa poikaa, entisiä alaisia ja tuttavia. Valitettavasti Tyyni ei enää itse ole kertomassa, kirja on jokusen vuoden myöhässä. Hän kuoli vuonna 1993 - maailman vanhin baarimikko, sanottiin tuosta 93-vuotiaasta baarissaan loppuun asti viipyneestä alansa legendasta - mutta olisi varmasti ollut mielissään elämäkerrasta. Tunnustusta hän kaipasi eniten, rahan ohella, ja piti hyviä suhteita niin yritysjohtoon kuin politiikkoihin, joista tärkein oli Urho Kekkonen. "Pusuun se jäi", oli Tyyni kertonut väitetystä romanssista.

Kiinnostava, hieman suruisaksi jättävä elämäntarina naisesta, jolle työ oli kaikki kaikessa. Suurin osa tekstiä on kerätty lukuisista kirjallisista lähteistä, joten se jää pakosti ulkokohtaiseksi koosteeksi. Onneksi Tyynin lausuntojakin on mukana, vanhoista haastatteluista ja muisteista koottuja. Fingelska-kieli on omanlaistaan - hän tarjoilit törkit ja hamit, maksoi billejä, runnasi yrityksiään ja teki välillä pät pisnestä. Musiikista puhutaan paljon, kunkin ajan, onhan se ravintolatoiminnan tärkeä osa. Ja kuuluisia nimiä vilahtelee baaritiskillä ja muuallakin Tyynin seurassa Tapio Rautavaarasta Andy McCoyhin, Lauri Törnistä Aatos Erkkoon.

Tyynin elämänkulun ohessa kirjassa kehittyy myös kaupunki itse, josta lukija saa samalla hyvän historiakatsauksen, rakentamisineen pormestareineen kaikkineen. New York -osiot on sijoitettu elämäntarinan väleihin, ja ne lukee alkuun sujuvasti osana tekstiä. Jossain vaiheessa alkoi ärsyttää, kun tarina keskeytyi usein, ja loppuosassa luinkin ensin loppuun itse kertomuksen ja vasta sitten tieto-osiot. Jonkin verran mukaan on saatu koottua myös vanhaa valokuvamateriaalia.

Kenelle: Metropolien ystäville, työhulluille, laiskoille, viime vuosituhannen tarinoista kiinnostuville.

Muualla: Jorma Melleri toteaa Tyynin olleen tehokas verkostuituja.

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Otava 2018. Kansi: Tuuli Juusela.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Clementin Varastettujen rukousten vuori avaa tehokkaasti karmeaa nykytodellisuutta Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseudulla. Sen sisarkirjan - kirjailijan itsensä luonnehdinta - tapahtumat alkavat Floridasta, syrjässä turistien ja hyvinvoivien eläkeläisten alueista. Kaatopaikan vieressä on yhteisö, jossa asutaan asuntovaunuissa, hylätyissä hökkeleissä tai autonromussa, josta ei ole enää ollut liikkujaksi vuosiin. Viime mainittu on Pearlin ja hänen äitinsä Margotin koti.

Tarinaa kertoo Pearl, joka on koko 14-vuotisen elämänsä asunut autossa. Lapsen tavoin hän ei tilannetta ihmettele, kun ei muusta tiedä, ja rakastaa äitiään. Margot kertoo hänelle tarinoita, opettaa lauluja, soittaa olematonta pianoa kojelaudalla ja uneksii.

"Äiti osasi aina hellitellä ja hymyilyttää minua sanoillaan. Kerran äiti sanoi: Pearl, tiedätkö mikä on maailman paras kysymys? Kaikkein paras? - En, kerro. Äidin vanha ja uusi elämä olivat aina sekaisin kuin jauhot ja sokerit kulhossa. - Tanssiaisiinko matka?"

Ympäristö taas opettaa Pearlille ihmistenluvun ja hengissä selviytymisen taitoja. Ystävänsä April Mayn kanssa hän luovii päivästä toiseen naapurustossa, jossa joen rannassa on varottava alligaattoreita ja joka paikassa syvään hengittämistä kaatopaikan huurujen takia. Eikä autonpeltiin ilmestyvä luodinreikä ole kummoinen juttu.

"Olin taitava varastamaan tupakkaa. Tupakan varastelu ja April Mayn läksyjen teko oli minun hommani. April May hoiti ystävyyssuhteessamme kaiken muun. Hän päätti tekemisistämme ja määräsi jopa pukeutumisestamme, mikä tarkoitti, että kaikki paitsi vaaleanpunainen kävi."

April Maylla on tyylitajua, pinkit prinsessavaatteet tuossa ympäristössä vaikuttaisivat irvokkailta. Onneksi tytöt saavat käydä koulua, vaikka läksyjen tekoon on vaikea löytää paikkaa, etenkään sen jälkeen, kun Margot lämpenee alueelle ilmestyvään Eliin. Pari rakastaa autossa, Pearl saa keksiä jotain muuta. Naapurin Corazón päästää tytön hänen ja hänen miehensä Rayn vaunuun läksyjentekoon. Pearl kiintyy aina huoliteltuun meksikonintiaaninaiseen, tai siis, eihän hänellä oikein ole vaihtoehtoja. Alueen luonne muuttuu, kun ahkera pastori saa kuningasideansa.

"Kaikki talovaunualueen asukkaat kaupittelivat jotain, lupailivat jotain tai uneksivat jostain. Kukaan ei uskonut mihinkään. Koko kuvion tajusi aika äkkiä. Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita. Pastorin asehankkeen takia tupakan varastamisesta tuli vaikeampaa, koska alueella ramppasi entistä enemmän väkeä. Hommaan aseet pois kaduilta, pastori Rex sanoi. Autan lakkauttamaan väkivallan Amerikasta. Tuokaa aseenne minulle - jopa vanhat aseet, jotka ovat olleet mukana hämärissä jutuissa."

Tapasin Helsingin kirjamessuilla kirjailijan, jonka haastattelussa mainittiin sama asia, mikä tässä kohtaa mieleeni tuli lukiessa, Tsehovin lause aseen tuomisesta näyttämölle. Muistan sen aina, kun Amerikan aselait ja ammuskelutapaukset tulevat puheeksi - ja nehän tulevat synkän usein. Henkilökohtaiset aseet eivät vaikuta suojaavan ihmisiä tai yhteisöä, päinvastoin. Kun aseita on, niitä myös käytetään ja niillä tehdään laitonta bisnestä, mikä puolestaan syventää väkivallan kierrettä. Clementin mukaan alle 10 henkeä vaatineista ammuskeluista ei paikallisesti enää edes uutisoida, liian tavallista. Tsehovin tunnistama ilmiö toteutuu jälleen, ja Pearlin kuviot muuttuvat.

"Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan."

Kirja on vaikuttava realismissaan ja näennäisessä rauhallisuudessaan, jonka alta vilahtelee mustaa ukkosta. Tytön silmin kuvattu tarina jättää sanomatta paljon sellaista, minkä lukija näkee tai kuvittelee. Tekstin rytmi on omaääninen, se keinuu ja toistaa, runomaisesti. Jos se olisi musiikkia, se olisi Louisiana Rediä, jota kirjassa kuunnellaan.

Katso myös: Varastettujen rukousten vuori

Kenelle: Aselakeja pohtiville, trumpilaista maailmaa tajuamaan pyrkivälle, toisenlaista todellisuutta säikähtämättömälle.

Muualla: Romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa, sanoo Suketus.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love). Like 2018. Suomennos Terhi Kuusisto. 

Katja Kettu: Rose on poissa

"Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puolivälissä kaikkea jos sitäkään. En edes kunnon uskovainen tai Rukoilija. Vuosikymmenten varrella olin oppinut kavahtamaan sääliviä silmäyksiä, vihjauksia punajuopoista ja sosiaalipummeista, olemaan kuuntelematta kaskuja aulisperseisistä pocahontaksista ja hampaattomista hiawathoista jotka keittelivät sulkapäähineissään metamfetamiinia, suomalaisista umpimieliköistä, China-Swedeistä ja epäamerikkalaisista lakkoänkyröistä, jotka korpikannon nokasta huudellessaan työnsivät puukon ohikulkijan lapaan. Mutta minun lapsuudessani reservaatti oli muutakin."

Lempin ja samalla monen muun intiaanin tai puoliverisen lapsuudenkuva Amerikan kultamailta, joissa alkuperäiskansat on julmasti ajettu ahtaalle ja heidän ikiaikaiset maansa vallattu viemään hyödyt parempiin suihin. Tarinassa ollaan nykyajassa ja toisessa, Lempin lapsuuden ajassa, johon nainen joutuu yllättäen palaamaan. Hänen muistisairas suomalaissyntyinen isänsä Ettu alkaa nimittäin muistaa vanhoja asioita, ja Lempiä pyydetään tulemaan. "... tämä finlanderi täällä kummakurkena keijaa eikä olla varmoja, mitä sille pitäisi tehdä. Mongolikieltään on siirtynyt jatisemaan. Olisi hyvä saada tänne joku tulkki ja mahdollisesti omainen." On myös löytynyt kasa kirjeitä, Lempille osoitettuja. Ne on kirjoittanut hänen äitinsä, kauan sitten kadonnut Rose.

Rosen tarina vyöryy kirjeistä lukijan silmien eteen, ja elämä 45 vuoden takaisessa reservaatissa. Vyöry on vuolaudessaan ylenpalttinen ja pelottava, siihen voi lukija hukkua, peittyä samean veden tahmaan ja nieleskellä väliin suolaista kirpeyttä ja nuoleskella imeliä paloja, kunnes viimeisen sivun käännettyään kapuaa kuivalle maalle kakomaan ja miettimään pää pyörällä, missä tulikaan käytyä. Siltä se tuntui, sukellukselta: Katja Kettu on huiman taitava. Ihailen jälleen kerran niin sanankäyttöä, tunnelmanluontia kuin valtaisaa tietämystä ja taustatiedon määrää, jota kirjan synty on edellyttänyt. Perusta sille oli luotu Fintiaanien mailla -kirjaa kootessa.

Yöperhonen on Ketun tuotannosta suosikkini, ja Rose on poissa muistuttaa sitä monessa. On tytär, joka laitetaan muistelemaan, on viimeisiä aikojaan elävä isä, on sukupolvien paino ja vähemmistön osa isossa maassa, omat perinteet, uskonto ja tavat, Rosen kautta ojibwa-intiaanien, Ettun puolelta finlandereiden, Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten. Tyttöjen ja naisten asema vavahduttaa, intiaanien luonnonusko kiehtoo ja tuntuu todemmalta kuin evlut-kirkkomme rituaalit.

Hänen kielensä vierautti monia lukijoita Kätilössä. Helpolla Kettu ei päästä lukijaa nytkään, vaikka murteen sijasta puhutaan yleiskieltä, kettumaista sellaista toki, sitä runsasta ja vyöryvää, mutta tarinallisesti täpäkkää ja lukijaa hienosti ohjaavaa. Ei ole vaikea lukea tekstinä, enemmän haastetta tuo sisällön nielaisu kaikessa laajuudessaan, johon yksi lukukerta tuntuu riittämättömältä. Kauneutta, hartautta, surua ja rumaa, tunnekirjoa rakkaudesta vihaan, tappamisesta rakasteluun. Sanoinko jo sanan ylenpalttinen? Lopputulema on haikeanpuoleinen ja suruun kääntyvä. 

Kurjasti kirjailija sairastui juuri Helsingin Kirjamessujen aikaan, emmekä saaneet häntä nähdä. Terveystilanne on säikähdyksen jälkeen ymmärtääkseni nyt hallinnassa ja levolla hoidetaan, että saamme kirjoja jatkossakin.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suurten tunteiden ystäville. Pikkusievän inhoajille.

Muualla: Väkevä ote kielestä sai Tuijatasta niskalenkin.  

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY 2018. Kannen maalaus: Manuela Bosco, päällys Martti Ruokonen.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Totuudenjälkeisiin aikoihin hitusen lohtua tuovat tietokirjat, joissa asiantuntijat pyrkivät jakamaan tietämystään selkeästi ja kiihkotta, mutta kiinnostavasti. Sellainen on Kiinalainen juttu, jossa Pekingissä asunut toimittaja Manninen repii auki suomalaisille tuttuja Kiina-käsityksiä ja kertoo maasta mielenkiintoisia havaintoja.

Osa 33 väittämästä on ilmiselvää myyttiä: ei, Kiinan muuri ei näy Kuuhun. Eikä ruoka Kiinassa ole sitä, mitä me syömme kotimaan kiinalaisissa ravintoloissa. Mutta jos kysytään ilmansaasteiltaan pahimpia kaupunkeja maailmassa, Peking tulee heti mieleen. Itse asiassa se ei ole edes 20 saastuneimman listalla: siellä jyräävät iranilaiset ja intialaiset kaupungit. Ja niin edelleen kuljetaan myytistä toiseen.

Yksi myyteistä, johon olen uskonut, on se, että kiinalaiset elävät sensuurin takana eivätkä saa tietoa muusta maailmasta. Väärin! Manninen sanoo:

"Matkustelun, ulkomaisen musiikin, elokuvien ja somesta katsottujen televisiosarjojen vuoksi he tietävät paljon enemmän länsimaista kuin länsimaalaiset Kiinasta."

Sensuuri Kiinassa on omanlaistaan. Suuri palomuuri, nettisensuurijärjestelmä, blokkaa länsimediaa ja muita sivustoja, joita kansalaisten ei haluta lukevan. Sensuuri saattaa myös pimentää ulkomaisen tv-kanavan kesken ohjelman tai saksia kielletyn artikkelin lehdestä. Mutta kiinalaiset ovat ahkeria somettajia. Heidän Sina Weibollaan on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä. Toinen suuri somekanava on WeChat. Kiinalaiset pääsevät halutessaan myös Facebookiin, mutta harvaa se kiinnostaa, ovathan heidän kaverinsa pääosin kiinalaisessa somessa, joka myös toimii omalla kielellä.

Somessa voi Mannisen mukaan periaatteessa keskustella kaikesta, jos aihe ei ole kielletty, ja ykköskielletty on puolueen arvostelu. Eikä moni kiinalainen koe siihen edes tarvetta, sillä yksinvaltainen kommunistinen puolue on nostanut maan elintasoa huimasti etenkin 1990-luvun alusta. Vauraus tekee tyytyväiseksi - tosin emme tiedä, miten paljon puolueen vastustajia oikeasti on.  Sekin yllätti, että Kiinassa järjestetään valtavasti mielenosoituksia. Puolueen intresseissä on pitää kansa tyytyväisenä ja suostua vaatimuksiin, kunhan ne eivät uhkaa vallanpitäjiä.

Kustantamojen on Kiinassa oltava kieli keskellä suuta.

"Jos kirjakauppaan päätyy jonkun viranomaisen suututtava teksti, joku kustantamossa saa potkut. Jos kirja käsittelee erityisen arkaa aihetta, kuten historiaa, uskontoa tai vähemmistöjä, viranomaiset tarkistavat tekstin ennen julkaisua. Romaaneissa sallitaan vähän enemmän, vaikka niissäkin on pidettä kynä kurissa. Ei liikaa seksiä (se on moraalitonta) tai kyynisyyttä (kansalaisia ei saa masentaa)."

Huumoria saa olla, kuten nobelisti Mo Yania lukeneet tietävät (Seitsemän elämääni ja Viinamaa). Kirjailija piilottaa yhteiskuntakritiikin läinhahmoihin ja taiteilee taitavasti herkällä sensuurirajalla. Julkaisulupiin vaikuttanee myös Mo Yanin korkea asema puolueessa, arvelee Manninen. Itse mietin, ettemme tiedä sitäkään, montako käsikirjoitusta häneltä ehkä on hylätty.

Myyttejä on toisinkinpäin. Kiinalaiset uskovat oman mediansa väitteen siitä, että "länsimedia antaa Kiinasta vääristyneen kielteisen kuvan ja tekee sen tahallaan." Koska kiinalaiset mediat kertovat pääasiassa myönteisiä asioita niin omasta kuin muistakin maista, kiinalaisten on "hyvin vaikea ymmärtää länsimedian olevan enimmäkseen valtiosta riippumatonta, saati että media kirjoittaisi myös oman maansa ongelmista ja skandaaleista."

Kirjan tiedot perustuvat Mannisen omiin kokemuksiin, asiantuntijahaastatteluihin ja tutkimustietoihin. Tosin kirjoittaja toteaa Kiinan muuttuvan niin vauhdikkaasti, että parin vuoden kuluttua sisältö olisi jo toinen. Mainio katsaus nyky-Kiinaan kirja kuitenkin on, ja siihen kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että Kiina näkyy yhä enemmän myös meidän arjessamme. Talouden kasvaessa he kulkevat tätä nykyä "kukkaro leveänä" yritysostoksilla länsimaissa. Kun yhä useampi suomalainen tekee töitä kiinalaisten omistamassa firmassa, alkaako sensuuri näkyä myös täällä? Manninen heittää esimerkin: jos elokuvateatterit ovat kiinalaisomistuksessa, esitetäänkö niissä vain Kiinan hyväksymiä elokuvia? Tai jos kiinalainen yritys investoi isosti suomalaiseen kuntaan, miten varmistetaan vaikkapa ympäristöasioiden huomiointi, sijoittajan vai kuntalaisten toiveen mukaan?

Kirja ei ollutkaan niin lohduttava kuin kuvittelin, vaan herättelee levottomuutta kiinalaisten määrätietoisesta "maailmanvalloituksesta". Olen nähnyt työelämässä, että suomalaiset yritykset saavat Kiinasta usein tapaamiskutsuja ja palaveriehdotuksia: ovathan he mestareita omaksumaan oppeja ja toistamaan hyviksi katsomiaan käytäntöjä omissa yrityksissään. Aina ei ole kyse siis ostotarjouksista, vaan tiedonkeruusta, joka sekin tuntuu olevan varsin massiivista tätä nykyä.

Mutta kirja on helppolukuinen ja tärkeä tietopaketti. Manninen antaa joka luvussa luku- ja katseluvinkkejä, lähdeluettelo listaa mainitut kirjat. Myös ulkoasultaan teos on onnistunut.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018. Kansi Ilona Ilottu. Kuvitus Pan Jianfeng.

Mannisen edellinen kirja, Yhden lapsen kansa, voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Blogistanian Tieto-palkinnon vuonna 2016. 

Vuoden 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ma 5.11. klo 10.

Helsingin kirjamessut 2018: päivät 2 ja 3

Juutuin Punavuori-lavalle: Anne Vuori-Kemilän ja Rosa Meriläisen keskustelu kirjasta Taivas ilman reunoja oli erinomainen. Haastattelija oli perehtynyt kirjaan, ja kun molemmat lavaoliot ovat hyviä suustaan, esitystä oli ilo seurata. Vaikkei aihe ole iloinen, kirja on kirjoitettu vetävästi. Kuten kirjailija totesi: ei toimi, jos ankeasta aiheesta kirjoittaa ankeasti. Nuorten miesten syrjäytyneisyys on tärkeistä tärkein aihe, ja ainoa, mikä harmitti, oli keskustelun aikainen ajankohta, mikä verotti yleisöä.

Vain kontaktit toisiin ihmisiin voivat pelastaa yksinäisen nuoren miehen elämälle. Vuori-Kemilän mukaan kaikki voimme vaikuttaa siihen. Ja hän haastoi meidät kaikki: Kiitä! Sano nätisti! Katso kohti! Huomaa se kaveri kaupan kassajonossa, liikennevälineessä, missä vain - ettei hän ole vain ilmaa. Edes kerran päivässä. Pienet asiat saavat aikaan tunteen olemassaolosta, Vuori-Kemilä sanoo. Tähän haasteeseen lähden mukaan. Toivottavasti sinäkin?

Pertti Jarla tuli haastatteluun viime tipassa (eikä tämä ole mikään fingerporilainen vitsi!). Fingerporin ymmärtäjien tukiryhmäläisenä olin muiden läsnäolijoiden kanssa tyytyväinen tiedosta, että kaikki jatkuu ennallaan, vaikka kustantaja vaihtuu: Jarla on myyty Likelle. Strippejä ja kokoelmateoksia niistä ilmestyy samalla tavoin edelleen.

Jarlan lukijakunta on todella laaja. Hän mainitsi muun muassa kirkolliset piirit, joista kuulemma ideoita strippeihin tulee paljon. Kauas on edetty alkuajoista, joissa "Jeesuksen sovittamat housut" aiheuttivat paheksuntaa. Lukijoiden ideat ovat tärkeitä, vaikka niitä tulvii niin, että tuottaa vaikeuksia lukea kaikkia, saati vastata viesteihin. Osa kuitenkin pääsee julki piirrettyinä. Fingerporia julkaistaan useissa kymmenissä medioissa Suomessa ja maailmalla. Niistä on tehty muraaleja ja teatteriesityksiä, joista tuorein saa ensi-iltansa 7.2.2019 Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa.

Minna Rytisalo keräsi yleisön, joka ei mahtunut Senaatintorille, vaikka se oli messujen suurin lava. Rouva C:n suosiota ei tarvinne perustella. Yleisöä nauratti ohjelman juonto, jossa Minna Canth lausuttiin kirjoitusasun mukaan, h kuuluvasti. Samaa ilmiötä esiintyi messuilla: Pajtim Statovcin nimi meni juontajilta aika lailla poskelleen, samoin muutama muu. Vinkkinä messulavojen juontajille jatkossa: arvostaisimme, että nimet harjoitellaan etukäteen. 

Kansainvälisiin koviin nimiin! Cecilia Samartin (alla) kirjoittaa viihteellistä draamaa, joka myy käsittämättömän paljon - Norjassa. Kuubalaissyntyisen amerikkalaisen kirjailijan kirjat ovat suosittuja muissakin Pohjoismaissa. Eikä kirjailija tai hänen agenttinsa osaa selittää ilmiötä. Olisiko syy sinä, että kirjojen värikäs maailma on ja henkilöt ovat niin kaukana ja niin vastakohtaisia kalvakoihin skandeihin? Erilaisuus kiehtoo, ja tietysti kerronnan taito. Samartinin uusin teos, Kirottu kauneus, on aiempia vakavampi ja pureutuu Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueiden isoon ongelmaan. Huumebisnes pitää valtaa, ihmiskauppa kukoistaa.

Vielä painokkaammin samasta aiheesta kertoi Jennifer Clement (yllä). Hän on yhdysvaltainen, Meksikossa asuva kirjailija, joka on myös kirjailijoiden sananvapautta edistävän PEN Internationalin puheenjohtaja. Eli kaikkien maiden PEN-järjestöjen johtaja, jos asian haluaa niin ilmaista. Suomessa puheenjohtaja on tätä nykyä Venla Hiidensalo.

Tilanteet maittain ovat hyvin erilaiset, mutta Clement vaikuttaa olevan nainen paikallaan, kentän tuntevana ja asiallisesti sanomaa edistävänä. Jos tyttöjen asema maailmassa kiinnostaa, kannattaa lukea Varastettujen rukousten vuori, jonka sisarkirja on uutuus Rakkaudesta aseisiin (minulla vielä kesken). Minulle ensin mainittu kirja avasi täysin uuden todellisuuden, josta en tiennyt aiemmin mitään, ja avauksesta olen kiitollinen. Sillä se todellisuus on järkyttävä. Tämän päivän maailma ei näytä hyvältä muutenkaan. Ei myöskään Clementin mielestä. Sananvapautta uhkaavat monet tahot valtionjohdoista alkaen, naisten osa vaikuttaa vain kaventuvan. Tapasimme juuri, kun uutisoitiin pommilähetyksistä Trumpin vastustajille. Väkivalta ottaa sijaa demokraattiselta toiminnalta.

Mitä muuta näin? Näin Satu Vasantolan, Veera Niemisen, Anja Snellmanin, Liina Putkosen ja Antti Heikkisen, jotka kertoivat uusimmista kirjoistaan. Kirjailijasta salakuuntelijana kertoivat Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu ja Pasi Lönn. Yhteenvetona sanoisin, että totta kai kirjailijat ottavat teksteihinsä kokemuksia omasta elämästään ja ympäristöstään. Useimmiten ne ovat vain hienosti peiteltyjä tai mielikuvitukseen sekoitettuja. Ei kannata olla kirjailijan kaveri, sanoi Härkönen. Oikeasti hän kertoo ystävänsä kokemuksista uusimmassa kirjassaan luvan kanssa, mutta tavikselle saattaa silti olla järkytys nähdä oma tarinansa painettuna. Lönnillä onkin kertomansa mukaan jäljellä enää noin kaksi kaveria.

Joskus käy myös niin, että ihminen kuvittelee olevansa kirjan henkilö, vaikkei kirjailija olisi hänestä ikinä kuullutkaan. Minusta se kertoo hahmon onnistumisesta; todenmakuista. Todellisten ihmisten käyttö kirjan materiaalina ilman heidän lupaansa taas on mutkikkaampi juttu. Näistä muistamme kohutapauksia, tuoreeltaan vaikka tämän. Samaa haastattelua seurasin kuin HS ja ihmettelin järjestysmiesten isoa määrää. 

Viihteelle heitin vakavien aiheiden jälkeen. Murhaaminen tarinassa viihdyttää monia, Marko Kilven ja Antti Tuomaisen kirjojen kanssa viihdyn itsekin (kuvasssa yllä). Heitä haastatteli Kirsi, jonka homma oli helppo. Kun savolaisen päästää ääneen, ei suunvuoroa tarvitse odotella, todisti Kilpi. Undertaker-sarjaa seuraan mielenkiinnolla, Tuomaisen uusin, Pikku Siperia, on vielä lukupinossa. Moikkasin myös Anniina Tarasovaa (kuva alla), jonka Venäläisille tilikirjoille on tulossa jatkoa!

Ja tervehdin sympaattista Stresa-kustantamoa, jonka kirjailijat ahdistin nurkkaan. Lukemiani heiltä ovat Pirjo Puukon (oik.) Mutkanlukutaito ja Pirjo Toivasen (vas.) Pyhä paha perhe.

Melkoiset messut jälleen - ja yleisöennätys rikkoutui. Myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen tavoite saada entistä enemmän uusia kävijöitä toteutui. Upeaa on huomata, miten kirjat kiinnostavat suomalaisia. Tunnen olevani hyvässä seurassa innostukseni kanssa. Kolme täyttä päivää jaksoin. Aina messujen jälkeen pää on pari päivää pökerryksissä kaikista elämyksistä, joista tässä vain osa ja kiitos niille, keille se kuuluu: kirjailijat, kustantajat, messujärjestäjät, ystävät, kirjabloggarit ja kaikki kirjoja lukevat!