maanantai 1. kesäkuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalainen Hjorth on yksi niitä kirjailijoita, jotka meidän piti nähdä tänä vuonna HelsinkiLitissä. Hän on kirjoittanut runsaasti niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta Perintötekijät on hänen ensimmäinen suomennettu aikuisten romaaninsa.

Kirja kertoo Bergljotista, naisesta, joka on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä. Kyse on perintöriidasta, mikä kuulostaa arkiselta, mutta tietenkään oikeasti asia ei ole niin yksinkertainen. Neljän sisaruksen riita heidän isänsä ja äitinsä perinnöstä - kahdesta kesämökistä - on vain julkisivu vuosikymmenien mittaisille perhesuhteiden ongelmille. Kuten yleensäkin perintöriidoissa lienee?

Hjorth virittää alusta asti taitavasti lähes trillerimäistä tunnelmaa romaaniin, joka on mitä suurimmassa määrin psykologinen. Ei vain siksi, että Freud ja Jung mainitaan moneen kertaan eikä edes siksi, että äiti viedään silloin tällöin vatsahuuhteluun itsemurhayrityksen jäljiltä.

Vaan siksi, että kirjailija porautuu niin oman kuin sisarustensa ja äitinsä pään sisään armottomasti. Bergljot on kokenut lapsena vakavan trauman, jota muu perhe ei pysty tunnistamaan tai tunnustamaan.

"Hän [sisar] painosti minua vetoamalla tunteisiini, siltä minusta tuntui, hän puhui siitä miten paljon vanhempamme kärsivät poissaolostani, miten vanhoja he olivat, että pian he kuolisivat, enkö voisi tulla käymään juhlapyhinä tai merkkipäivinä? Äiti varmaankin painosti häntä taas. Vanhuudesta ja kuolemasta puhuminen ei saanut minua pehmenemään, provosoiduin vain ja pahoitin mieleni. Eikö hän ottanut perusteitani vakavasti? ... Joskus olin vastannut hänen viesteihinsä raivoissani, ikään kuin voisin päättää että tulisin käymään, olisi herttainen ja keskustelisin."

Lapsuuden kokemusten vaikutukset aikuisuuteen on aihe, joka kiehtoo minua suuresti. Ja Hjorth tekee tutkielmaa asiasta taidolla, joka tekee vaikutuksen. Raskaista teemoista huolimatta teksti on ilmavaa, ajatuksenvirtamaista, knausgårdilaista jopa, vaikkei minulla ole aavistustakaan, onko teksti joiltain osin todellisuuteen pohjautuvaa. Ainakin se on todellisen tuntuista, raadollisuuteen asti! Bergljot ei säästä perhettään eikä itseään, ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen ja toden.

Alkuun teksti vyöryttää lukijan eteen niin paljon henkilönnimiä, että piti skarpata pysyäkseen kartalla, kuka on kuka, eikä vieraskielisistä nimistä selviä heti edes se, puhutaanko mies- vai naispuolisesta ihmisestä. Sisaruskaarti, heidän lapsensa, eksänsä ja nyksänsä, ystävät - joista Klara on Bergljotille niin tärkeä, että pohdin ohikiitävän hetken, mahtaako kyseessä olla jonkinlainen sivupersoona tai alter ego.

Teatterikriitikkona työskentelevän Bergljotin ihmisiin suhtautumista, etenkin miehiin, on kiinnostavaa tarkastella. Vaikken tunne hänen kokemuksiaan, pystyn eläytymään tuskastumiseen, kun hän haluaa vain elää lapsuudenperheeltään (tai kuten psykologian termistön mukaan hienosti kirjassa sanotaan: primääriperheeltään) rauhassa, mutta huonolla menestyksellä. Etenkin hänen äitinsä ja siskonsa Astrid nousevat esiin vastavoimana, läpitunkemattomana seinänä.

"Bo yritti ymmärtää sotia yksinkertaistamatta, kuten media teki, ajattelematta mustavalkoisesti, pahaa ja hyvää, uhria ja pyöveliä, kuten media teki, kuten ihmiset yleensä tekevät, kuten minä teen", Bergljot miettii. Mutta ei hän minusta tee niin, vaan on ankarin itselleen:

"Isä ei voinut olla olematta, äiti ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, Astrid ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, siinä mielessä muistutin heitä että en voinut olla olematta minä, olla olematta tuhottu ja tuhoamatta."

Onko koko juttu arpen nyppimistä - tai sen hyväilyä, kuten Bergljot itse pohtii.

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä."

Johtopäätös tai ainakin välietappi matkalla siihen voisi olla se, ettei kaikkea voi unohtaa eikä antaa anteeksi. Pitäisikö? Miksi? Päättyykö arven nyppiminen jonain päivänä? Miten?

Kiehtova ja taidokas teos, joka saa lukijan harvinaisen tiukasti mukaan päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin, vimmallaan ja voimallaan - elin täysin mukana. Erinomaisesti soljuva suomennos, myös kirjan nimen osalta, tuo lukemiseen autenttisen tunnun.

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, perhesuhteista kiinnostuneille, päänsä sisältöä pelkäämättömille, norjalaisen uuden kirjallisuuden lukijoille.

Muualla: Voimakas lukukokemus, joka herättää myös epämiellyttäviä tunteita, sanoo Kirjaluotsi ja kertoo kirjan olevan autofiktiota, josta repesi todellisuudessa sukuriita.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät. S&S 2020. (Arv og miljø, 2016) Suomennos Katriina Huttunen. Kansi ja ulkoasu Elina Warsta.




lauantai 23. toukokuuta 2020

Anna Takanen: Sinä olet suruni

Sodasta ei pääse kirjanlukijana pakoon yrittämälläkään. Välttämättömiin luettaviin nousi Anna Takasen henkilökohtainen tarina kirjailijan isästä, sotalapsena neljän vanhana Ruotsiin lähetetystä Timosta, hänen äideistään Suomessa ja Ruotsissa sekä Annasta itsestään. Tästä kulmasta, sotalapsen lapsen, en muista sotaa kirjoissa käsitellyn. Kiinnostus oli myös henkilökohtaista: tiedostan olevani Annan kanssa sukupolvea, jonka kasvatusta ja sitä kautta elämää sotatraumat ovat vahvasti leimanneet. Monta hyvää syytä kiinnostua kirjasta, jollainen aiemmin puuttui.

Kyseessä on esikoiskirja, joka luokitellaan kaunokirjalliseksi muistelmaksi. Kuka tahansa raapustelija tukholmalainen Takanen ei ole, vaan taidealan ammattilainen, toiminut teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa, näytellyt ja ohjannut. Taiteellinen osaaminen näkyy myös kirjanteossa, se on paitsi koskettava perhetarina myös kirjallisesti kiehtova ja persoonallinen teos.

Tarina alkaa isovanhemmista. Annan Väinö-ukki kaatui sodassa hyvin nuorena. Mummi Saara jäi leskeksi onnellisen mutta surkean lyhyen avioliiton päätteeksi, kahden pienen pojan kanssa, Timon ja Leevin. Saara yritti pärjätä, mutta kun Timo alkoi sairastella, resurssit loppuivat, kuten tavataan sanoa. Suomeksi: Saaralla ei ollut rahaa eikä voimia hoitaa kahta lasta, ja hän pelkäsi tosissaan poikansa hengen puolesta. Ja niin hän suostui lähettämään tämän Ruotsiin, maatilalleen poikaa kaipaavien Gustavin ja Alman luo.

Sairastaminen, matka ja erossaolo äidistä pelottivat poikaa. Mutta Timo selvisi, sopeutui uuteen kotiin ja oppi kielen ennätysvauhtia. Hänen piti olla Ruotsissa vain parantumiseensa saakka. Suunnitelma ei toteutunut; siitäkö johtunee, että vielä aikuisenakin hänen oli vaikea luottaa, mihinkään.

"Sisimmässään hän vihaa yllätyksiä, kukaan ei voi selittää mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan."

Kirjeet kulkevat, vaikka harvakseltaan. Ikuisen ikävän kaihertaessa mieltä Timo kasvaa ja kasvatetaan ajan tapaan, kurilla ja kotimaatilan työhön tiukasti osallistaen. Aika Ruotsissa venyy, vuoteen, useaan. Saara menee uusiin naimisiin, Timolle syntyy lisää sisaruksia Suomessa. Mutta sukunimeään hän ei suostu vaihtamaan ruotsalaiseen, vaikka kasvattivanhemmat sitä ehdottavat. Poika raaputtaa uhmakkaasti ikkunaan oikean nimensä, paikkaan, josta tietää kasvatti-isänsä sen näkevän.

"Gustav kiskoo hänet ikkunan eteen ja kysyy: onko tuo sinun nimesi? Hän mumisee, että on. - Puhu niin että kuuluu, poika. Onko tuo sinun nimesi? Nyt isä painaa vastaukseksi päänsä. Missä on suojaava myssy? Kaikki pysähtyy. Äkkiä Gustavin käsi on isän tukassa ja tukistaa poikaa lempeästi. - Sanotaan sitten niin, Timo Takanen, sanotaan niin."

Timolle opetetaan tottelevaisuutta. Hän käy koulua, tekee töitä, vankistuu ja vahvistuu. Särö sydämessä ei silti ikinä parane, ei Timon, ei Saaran eikä Leevi-veljen. Säröileviä sydämiä tulee lisää. Etenkin Ruotsin-äiti Alma toivoo, ettei heidän tarvitsisi luopua Timosta. Timo pääsee näkemään äitinsä ja veljensä vasta kun kun osaa itse matkustaa, 16-vuotiaana. Leevi odottaa malttamattomana.

"Mutta ensin kesän on tultava, ja se tulee Timon kanssa. Enempää ei oikeastaan tarvitse suunnitella, Leevi ajattelee ja päättää kertoa Timolle oikein hyvän puukkojutun kun he menevät saunaan. Mutta millä kielellä?"

Gustav ja Alma haluavat adoptoida Timon. Poika on tullut siihen tulokseen, että "Suomi ei halua häntä takaisin, mutta Ruotsi haluaa pitää hänet." Suomen passi palaa kaakeliuunissa.

"Aamukahvilla hän ilmoittaa päätöksensä Gustaville. Gustav vetää saappaat jalkaansa, ojentaa isälle hänen saappaansa ja sanoo: - Hyvä, Timo pieni, päivän työt odottavat, ja nyt lähdetään lypsylle."

Timo aikuistuu ja avioituu, saa lapsia, kirjoittaja-Annan sisaruksineen, ja vie perheensä pitkälle auto- ja laivamatkalle lapsuudenperheensä luo.

"Kun minun suuri, vahva isäni kääntyy harmaan rintamamiestalon soratielle, hänestä tulee taas sotalapsi jonka hänen äitinsä joutui lähettämään pois kotoa, Ruotsiin. Keskellä pihamaata seisoo minun Suomen-mummoni yksinkertaisessa puuvillamekossa. Näyttää kun hänet olisi ruuvattu kiinni maahan. Sota ei koskaan jätä häntä rauhaan. Hän on seisonut siinä isää odottamassa siitä asti kuin heräsi. Nyt heidän katseensa kohtaavat, vaikka välimatkaa on viisikymmentä metriä."

Menneistä Timo ei halua puhua, Annallekaan, joka utelee. Tuttu ilmiö suomalaisissa vanhan kansan miehissä, eiväthän sodassa olleetkaan siitä juuri puhuneet. Mutta tyttö lie perinyt suomalaista sisua ja lopulta saa isänsä kertomaan tarinansa suuttumalla tälle siitä, että isä pimittää myös hänen tarinaansa, hänen perheensä asioita.

"Isän katse on järkähtämätön. - Emme puhu Suomesta koska meidän täytyy pysyä elossa. - Se on myös minun historiani, minulla on siihen oikeus. Anna se minulle oikeasti."

Anna ymmärtää pian paljon enemmän isästään, itsestään, mummeistaan ja vaareistaan. Tarina on hänelle syvästi henkilökohtainen ja järisyttävä kokemus, jota Anna käsittelee omalla tavallaan, teatterin keinoin. Näytelmä Fosterlandet saa ensi-iltansa, lopulta myös isän hyväksynnän.

Kirja kertoo kiinnostavia yksityiskohtia perheestä ikään kuin episodeina, vaikka on hyvinkin juonivetoinen. Timon armeija-ajasta. Velipuolesta Axelista. Siskoista. Annan äidistä, joka lehteä lukiessaan Timon jo ollessa vanha ja sairas "kertoo isälle, miten Maahanmuuttovirasto suhtautuu yksinään maahan tuleviin pakolaislapsiin, sanoo että virasto tekee turvapaikka-asioissa vain yhden päätöksen viikossa." Yllättävä kytky nykypakolaisuuteen muistuttaa viisaasti siitä, ettemme aina ole olleet vain vastaanottajina.

Äideistä kerrotaan erityisesti. Niitä on Timolla kaksi, Annalla yksi, mutta Annasta itsestään ei tule äitiä: tästä tulee hänelle toinen suuri suru isänperinnön lisäksi.

Kaunis teos, koskettava tarina, joka vie suruun mutta oudosti myös tuo sieltä pois. Ja auttaa ymmärtämään tuota sukupolvea, joka soti sotansa omalla tavallaan.

Fosterlandet-näytelmä on esitetty myös Suomessa Svenska Teaternissa vierailunäytäntönä.

Kenelle: Sotalapsien lapsille, perhetarinoiden ystäville, suomalaisuuden historiaa ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Pikkaraisen kirjakammi sanoo kirjaa kertakaikkiaan hienoksi ja pohtii sodan varjoa ja sitä, miten pitkän varjon nyt vallitseva korona-aika meihin jättää. 

Anna Takanen: Sinä olet suruni - kertomus sotalapsestaja sotalapsen lapsesta. Gummerus 2020. Suomennos Leena Vallisaari. Kansi Jenni Noponen.


Helmet-haaste 2020 sopii kohtiin 12 kirjasta on tehty näytelmä (tosin niin päin, että näytelmä oli ennen kirjaa, mutta merkkaan tähän kohtaan silti), 30 kirjassa pelastetaan ihminen (sotalapsi), 44 sisältää kirjeenvaihtoa, 45 esikoiskirja ja 49 julkaistu tänä vuonna. 

lauantai 16. toukokuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kirja kumpuaa vihasta. Nimestään alkaen: kuin kirjoittaja polttaisi pois omaa vihaansa kertoessaan isovanhempiensa erikoista tarinaa. Sen selvittäminen alkoi, kun Alex Schulman huomasi lastensa pelkäävän isäänsä ja oli ymmällään.

"- Anteeksi isä, hän sanoi uudelleen ja minä pyyhin hänen kasvojaan, sipaisin kostean tukan korvien taakse ja kuivasin kasvot paidanhihaan. Katsoimme toisiamme silmiin aivan pikaisesti ennen kuin hän taas laski katseensa, mutta katseesta ei voinut erehtyä: näin silmissä silkkaa kauhua."

Kun Schulman havaitsee asian, hän on fiksu ja hakee apua. Ja tajuaa jollakin tasolla jo sitä ennen, ettei hänen perheensä riitaisuus ole aivan normaalin rajoissa, mutta terapeutti saa hänet tajuamaan, mistä riita ja viha kumpuavat. Tai kenestä. Schulmanin isoisä oli Ruotsissa tunnettu ja arvostettu henkilö: kirjailija, kulttuuripersoona, aikansa julkkis, jonka tuottelias aika kesti 1930-luvulta 1980-luvun alkupuolelle.

"Sven Stolpe on aina kiehtonut minua. Hänen varjonsa laskeutui lapsuuteni ylle, hän oli aina läsnä mutta kuitenkin etäällä, pahaenteisenä hahmona toisessa huoneessa. Muistan hiljaisuuden, kun häntä odotettiin paikalle."

Schulman ei aiemmin kiinnostunut tarkemmin isoisästään, sillä suhde ei ollut läheinen. Lapsenlapset lähinnä pelkäsivät,vaikka pitivät vaariaan salaperäisenä ja siten kiinnostavana. Isoäiti Karen tuntui läheisemmältä. Aikuisena, yrittäessään ymmärtää omaa käyttäytymistään, Schulman joutuu kohtaamaan tarinan, joka avautuu hänelle isoisän kirjoittamien kirjojen, isoäidin kohtalokkaan kirjenipun ja hatarien muistojen kautta. Se sisältää kauan vaietun salaisuuden.

"Kun tulen takaisin, näen jo käytävästä keittiön lasioven läpi, että vaari on tullut aamiaiselle. Jään hetkeksi oven ulkopuolelle katselemaan mummia ja vaaria lasiovien lävitse. Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa. Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään kenen kanssa puhua. Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Isovanhempien avioliiton suuri salaisuus ei olekaan suuri muille, joutuu Schulman huomaamaan. Sen tuntee muun muassa toinen ruotsalaiskirjailija, David Lagercrantz, ja hänen perheensä, käy ilmi.  Davidin isä Olof Lagercrantz oli Sven ja Karin Stolpen läheinen tuttu, josta tuli Svenin vihamies.

"Minähän en edes usko mihinkään 'elämän käänteentekeviin hetkiin'. Pelkkä ajatuskin tuntuu keinotekoiselta, sellaiselta minkä keksii jälkeenpäin, kun muistelee elämäänsä. Siinä vedetään mutkat suoriksi, kuvataan elämää sarjana tapahtumia, joista jotkin ovat 'käänteentekeviä', ja nuo tapahtumat muodostuvat muka elämää määritteleviksi kokemuksiksi. Eihän se niin mene ja juuri siksi elämäkerroista tulee usein niin huonoja elokuvia."

Schulman punoo taitavasti yhteen muistoja, tätä päivää ja menneisyyttä: kirjaa lukee kuin trilleriä, vaikka kyse on elämäkerrallisesta romaanista. Tarina liikuttaa, hämmästyttää, hetkittäin jopa mykistää. Kertomisen ja lukemisen arvoinen tarina, joka on tehty vahvalla tunteella ja vankalla ammattitaidolla.

Se tuo myös uuden näkökulman Schulmanin äidin tarinaan, josta poika kertoo kirjassa Unohda minut.

Kenelle: Itseään ymmärtämään pyrkiville, elämäkerroista kiinnostuneille, ruotsalaisen laaturomaanin ystäville.

Muualla: Totuus on tarua ihmeellisempää, jälleen kerran, toteaa Kirsin Book Club. Tarina osoittaa, että nerouden ja hulluuden välinen raja on hiuksenhieno, sanoo Kirja vieköön -blogi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo 2020. Suomennos Jaana Nikula. 


Kansi Sigge Eklund.

Helmet-haaste 2020 kohta 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa, ja kohta 8, toisen valitsema: ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan Ninan suosituksesta. Sopii myös kohtaan 42, isovanhempia.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Vaihteeksi jotain hauskaa! Uutisvuodan tietoisuuteenne Siina Tiuraniemen toisinkoisen, joka osoittautuu tragikoomisen arkimielikuvittelun taitajaksi ja hyväntuulisen sisäisen hymyilyn herättelijäksi. Vähempää en toki Kukkia Birgitalle -kirjan kirjoittajalta odottanutkaan.

Jouni ja Laura ovat eronneet jo ajat sitten. Yhteinen lapsi Martin asuu isänsä kanssa ja on normaalin lapsen tapaan välillä sitä mieltä, että sekä isä että äiti ovat ääliöitä. Varsinkin kun hänet pakotetaan pitkälle tylsälle automatkalle Helsingistä Ivaloon sen takia, että iskän äiti on kuollut siellä terveyskeskuksessa (Martinilla ei selvästikään ole sellaista sidettä isovanhempiinsa, joka olisi toivottavaa), eikä iskä osaa ajaa autoa, mutta äiti osaa. Joten Laura lähtee kuskiksi Jounille, joka reagoi oudosti.

"Tällä tarkoitan sitä, että Jouni ymmärtää ylireagoivansa. Tämmöinen reaktio, hyperventilaatiokohtaus, kuten Jounilla tässä edessämme parhaillaan, on toki aivan luonteva, jos on menettänyt jotain äärimmäisen arvokasta, niin kuin äitinsä. Näin ei kuitenkaan voi sanoa Jounista. Hän ei ole menettänyt mitään äärimmäisen arvokasta vaan äitinsä. Tämä kuulostaa ehkä nyt hieman tylyltä, mutta en halua luoda kuvaa, että Jouni olisi ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, koska ei hän ollut."

Laura on aina saanut Jounin tekemään asioita, joita mies ei ole ikinä tehnyt. Enkä minä nyt halua antaa mielikuvaa, että Laura olisi ollut suhteen tukipilari tai johtohahmo. Itse asiassa, Laura saa itkukohtauksen Hirvaskankaan ABC:n parkkipaikalla miettiessään tilannettaan.

"...Annamari on kuollut, ei ole kotia, ei ole pullaa, ei ole töitä, on vain avioero, tiskaamattomat tiskit yksiössä, nyt varmaan jo homeessa..."

Ja millaisen mallin hän lapselleen antaa, sekin itkettää. En oikein pidä noin tunneherkistä ihmistä, kuten Laura. Vaikka hän tunnistaa hyvät kirjat (kuten Margaret Atwoodin) ja ihailtavasti elää tilanteen mukana (lähti kuskiksi) ja on hyvinkin selväpäinen ajoittain. Jouni puolestaan on huolehtiva ja mukautuvainen, tiettyyn rajaan asti. Martin saa monenlaista mallia, vaikka mummonsa mallin menettikin, mikä minua henkilökohtaisesti surettaa, molempien puolesta. Onneksi Martinilla on kaveri, joka on aina Martinin puolella, vaikka väkivaltaan taipuvainen.

"Asiat näyttävät paljon kiinnostavimmilta ylösalaisin. - Tuo koira vaikuttaa epäilyttävältä, Optimus Prime sanoo. Kaikki olisi eri päin, päinvastainen iskä, päinvastainen koti, päinvastainen lapsi. Silloin se tuntui lohdulliselta ja mahdolliselta, ja siksi hän seisoi päällään usein pitkiä aikoja. Mutta nyt isona hän tietää, ettei mikään muutu, vaikka nurinperin asiat näyttävät erilaisilta. - Minä voisin irrottaa siltä pään, sitten olisimme turvassa, Optimus Prime ehdottaa." 

Samalla matkalla vieraillaan Lauran siskon Maijan luona Kajaanissa. Jounin mielestä Maija on niin ylivoimainen, ettei tämä sen takia tarvitse miestä. Nuffeli-koira vaikuttaa riittävän. Mistä puheenollen, myös Jounin äidillä oli koira, Kaaleppi, ja sen kohtalo kaihertaa Martinin mieltä. Voisiko hän saada sen nyt, kun mummoa ei enää ole?

Kertoja on enemmän kuin kaikkitietävä: hän tuppaa odottamatta ja pyytämättä kommentoimaan kaikkea, jopa putkahtaa matkan varrelta mukaan! Pieni maaginen elementti tuo lohdullista sadun tuntua. Kirjoittaja hyödyntää taitavasti ajan ilmiöitä, puhetapaa ja hokemia ja saa aikaan ajanmukaisen jutustelun tunnelman. Teksti soljuu luontevasti ja tökkimättä, aiheet koskettelevat aitoja kokemuksia. Kuten mitä lapsen mieleen jää nopeista tapaamisista. Mitä aikuinen miettii entisistä koulukavereistaan. Miksi David Bowie on eräille niin tärkeä. Miksi miehen ei kannata käyttää suhisevia housuja. Miksi ei ehditä matkalla käydä Joulupukin kylässä Napapiirillä.

Jouni ja muut sopivat tapaavansa Jounin siskon Raisan Saariselän Tunturihotellilla ennen Ivaloa. Tapaaminen ei ole iloinen. Jouni näkee yöllä painajaisia, kuten yleensä muutenkin, mutta aamiainen on hyvä.

Kirja on road trip, perheromaani ja ajassa elävä huumoritwistillä ryyditetty ihmissuhdekuvaus samoissa kansissa. Tarinasta jää hyrisevän hyvä mieli. Ei olla kiiltokuvassa eikä taideteoksessa, ei sataprosenttisesti reaalitodellisuudessakaan (kuka muka on?), mutta jossain tutunoloisessa paikassa, jossa uskaltaa kohdata pahojakin asioita turvallisesti. Sillä jää tuntu, että joku huolehtii. Ja ehkä mekin osaamme. Kyllä tämä tästä.

Kukkia Birgitalle on ilmestynyt myös Saksassa ja päässyt siellä arvosteluihinkin, mitä en tiennyt ennen. Jäämeri on maantieteeltään niin Suomi-sidonnainen, että mahtaako upota muualle: toisaalta perheet ja ihmiset lienevät kaikkialla samanlaisia, tunnistettavaa löytynee. Vaikka saksalaista huumoria pohtinut aiemminkin hieman ihmetellen, kuten tässä ja täällä. Jäämerestä kyllä pidin, toivottavasti saksalaisetkin.

* Huomenna Aamun kirjassa Ylessä, ja sunnuntaina radiossa ja myöhemmin Areenassa puhumassa Jäämerestä. * kopioitu kirjailijan fb-sivulta 8.5.2020. Katsokaa - tai ainakin lukekaa!

Kenelle: Kotimaista fiksua arkiviihdettä kaipaavalle. Eronneille. Pohjoisessa asuvista vanhemmistaan vieraantuneille. Nelostietä matkaaville.


Siina Tiuraniemi: Jäämeri. Minerva 2020. 


Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy. Kustantajan lukukappale.


lauantai 2. toukokuuta 2020

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Andreas Egger joutuu jo taaperona sukulaisten hoiviin äitinsä kuoltua. Ajankohta 1900-luvun alussa, maata ei mainita, mutta se on saksankielinen. Alppien laaksossa sijaitseva kylä ja vuoristo itse ovat ainoita paikkoja, jotka hän tuntee kotinaan. Vaikka poika hakataan ontuvaksi, hänestä kasvaa raskaissa maatalon töissä vahva ja sinnikäs mies. Ja perusyksinäinen huolimatta kyläläisistä, kuten Sarvi-Hanneksesta, joka kertoo Eggerille elämän- tai paremminkin kuolemanfilosofiastaan:

"- Ihmiset sanovat, että kuolema synnyttää uutta elämää. Mutta ihmiset ovat typerämpiä kuin typerin kuttu. Minä sanon, ettei kuolema mitään synnytä! Kuolema on Kylmä Rouva. - Niin mikä? - Kylmä Rouva, toisti Sarvi-Hannes. - Se kulkee vuoren yli ja hiipii laakson poikki. Se tulee milloin tahtoo ja ottaa mukaansa mitä tarvitsee. Kasvoja ja ääntä sillä ei ole. Kylmä Rouva tulee ja ottaa ja menee. Siinä kaikki. Ohi mennessään se nappaa sinut ja vie mukanaan ja pistää johonkin kuoppaan. Ja siihen viimeiseen kappaleeseen taivasta, jonka näet ennen kuin kuoppasi lapioidaan umpeen - se ilmestyy siihen vielä ja lähettää yllesi kevyen henkäyksen. Ja sen jälkeen sinulle jää enää pimeys. Ja kylmyys. Egger nosti katseensa lumiselle taivaalle, ja lyhyeksi toviksi hänet täytti pelko, että sinne voisi ilmestyä jotain joka henkäisisi hänen kasvoilleen. - Luoja nähköön, hän mutisi yhteen puristettujen hampaitten välistä. - Se on paha juttu."

Eggerin yksinäisyyttä onnistuu hetkeksi järkyttämään vain Marie, johon mies väkevästi rakastuu, vaikka myöntää vielä vanhanakin, ettei hän naisia ole ikinä oppinut tuntemaan saati ymmärtämään.

"- Saako olla toinen?" nainen kysyi, ja Egger nyökkäsi. Nainen toi uuden snapsin, ja kun hän nojautui laskemaan lasia pöydälle, hän kosketti puseronsa poimulla Eggerin olkavartta. Vaikka kosketusta tuskin edes tunsi, se jätti Eggeriin hienoisen kivun, joka tuntui painuvan sekunti sekunnilta syvemmälle hänen lihaansa. Hän katsoi naista, ja tämä hymyili."

Kovana työmiehenä tunnettu Egger tekee pääosan urastaan rakentajana vuorilla. Oli nimittäin juuri keksitty, että maa saisi mukavasti tuloja ihmisiltä, jotka haluavat päästä korkealle ja tulla sieltä suksilla alas. Alkaa vimmattu köysiratojen rakentaminen. Kun näkyvää tulosta - vaunuja vaappumassa mäen tasanteelle asti - alkaa tulla, mies on vaikuttunut, vaikka vuoret tuntuvat "menettäneen osan pysyvästä mahtavuudestaan."

"Hänen sydämensä täyttyi ylpeydestä hyvin erikoisella tavalla. Hän tunsi olevansa osa jotain suurta, jotain joka ylitti reippaasti hänen omat voimansa (mukaan luettuna hänen mielikuvituksensa) ja joka, kuten hän oli ymmärtävinään, tietäisi edistystä ei pelkästään laakson elämälle vaan jollain tapaa koko ihmiskunnalle."

Eggerin menetettyä nuorikkonsa hän uppoutuu täysin töihinsä vuorilla, vaarallisimpiin, mitä on tarjolla. Sillä hetkellä, sillä kohta alkaa toinen maailmansota, jonne myös hän saa kutsun astua palvelukseen. Se on ainoa kerta, kun hän poistuu laaksosta (no, yhtä nopeaa yritystä lisäksi ei lasketa) - ja reissusta tulee todella pitkä, niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Hitlerin kukistuttua hän palaa kotiin, vain huomatakseen olevansa liian vanha ja tietämätön uusiin töihin, uuteen teknologiaan. Mutta Egger ei ole tyhmä: hän hoksaa pian keinon ansaita elantonsa uudenlaisessa maailmassa. Ihmisiä, etenkään turisteja, hän oppii arvostamaan sitä vähemmän mitä enemmän heitä tuntee.

Seethalerin teos on niin sanottu pieni suuri kirja. Sen 130 sivuun mahtuu paitsi kokonainen elämä lapsuuden ensi mielikuvista Kylmän Rouvan vierailuun myös kokonainen vuosisata ja yhteiskunnan totaalinen muuttuminen. Turismin kuvaus on satunnaiselle matkailijalle nolostuttavaa, mutta kiistämätöntä. Murros maalaisuudesta teollisuuden ja palvelujen tuotannolla elämiseen on valtava ja nopea. Seethaler kuvaa kaiken kauniisti ja ilmavasti, vaikka sivuja on vain 130. Rauhallinen tempo kuvaa erinomaisesti vanhenevan miehen ajattelua. Tunnelma on omanlaisensa, harkittuja yksityiskohtia runsaasti lukijan mietittäväksi. Luonnon merkitys on väkevä, Eggerin persoona vahvasti läsnä. Kirja on niin täysi - olematta ahdas - että lukija tuntee lukeneensa paljon sivumäärää enemmän. Ja "pakollinen" koronayhteys (mikä tuntuu nykyisin löytyvän joka kirjasta): näin syntyivät viruslingoiksi myöhemmin nimitellyt hiihtokeskukset.

Pelottelinkohan alussa liikaa: vaikka elämäntarina on karu, kirja on kaunis, suorastaan upea. Nautin suuresti!

Kenelle: Isojen linjojen ystäville, tunnelmaa etsiville, rauhallisen historiakerronnan rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Hemulin kirjahylly suosittelee vahvasti, ja koska bloggari on kirjastolainen, voi kirjan laittaa Helmet-haasteen 2020 kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema.


Robert Seethaler: Kokonainen elämä. Aula & Co 2020. Suomennos Raimo Salminen. 



Komea kansi Sanna-Reeta Meilahti. Arvostelukappale.



torstai 30. huhtikuuta 2020

Hanna Velling: Kutsumaton

Mirja ja Mikko ovat olleet yhdessä kouluajoista alkaen, ja he ovat hyvä tiimi, miettii Mirja. Mutta kaikesta ihanuudestaan huolimatta Mikko ei malta asettua, vaan haksahtaa syrjähyppyihin, jotka Mirja on tähän asti pystynyt antamaan anteeksi.

"Mirja valahti kalpeaksi. Hän ei enää itkenyt. Se, mitä Mikko oli juuri pahempaa kuin hän oli osannut odottaa. Miksi Mikko halusi olla niin julma?"

Kun Mikko tapaa Sirun, sekä Mikolle että Mirjalle selviää pian, että nyt kyseessä on vakavampi tapaus. Sirulla on poika Topi, joka kaipaa isähahmoa, mutta olisiko Mikosta sellaiseksi? Ainakin hän on hyvä isä kahdelle pienelle tyttärelleen. Onnistuisiko uusperhe, niin monen ihmisen ja tarpeen ristipaineissa?

"Kesäloma oli oivallinen hetki panna koti kuntoon ja elämä järjestykseen. Sellaiseen järjestykseen, johon Mirja nyt kykeni."

Vellingillä on taito kirjoittaa kepeästi painavista asioista. Hän kuvaa tilannetta monesta näkökulmasta, sekä aikuisten - jopa anopin - että lasten. Välillä naurattaa, välillä riipaisee, mutta todelta maistuu.

"Ihan eppää! Mä en saa edes yhtä koiraa. Isikään ei haluu enää asua meillä. Eihän kukaan halua enää tässä pissakakkaräkätalossa, jossa ei saa edes yhtä koiraa! - No, pyydä sitten, että isäs ostaa sulle koiran sinne uuteen kotiinsa. - Mä kysyin jo, mutta isi sano, että sen kaveri Siru ei ehkä tykkää koirista, kun niistä lähtee karvaa. - Ja isäsi nyt ilmeisesti sattuu tykkäämään siitä Sirusta enemmän kuin koirista. Sun pitää vaan odottaa, että kasvat aikuiseksi ja otat koiran omaan kotiisi."

Arjen hankaluudet ja tunnemyrskyt kuvataan realistisesti, ja mukavaa kontrastia tuo median käsittely: Mirjan leivontablogi ja Sirun sisustusaiheiset jutut näyttävät, miten tavallisesti näemme vain pintaa ihmisten elämästä. Toisaalta, sellaistakin tarvitaan, jotta selvitään. Mirjalle blogi on henkireikä ja itsetunnon kohottaja, Siru tarvitsee ansiot jutuistaan ja yrittää freelancer-töiden vähenemisestä huolimatta pitää yllä mielikuvaa itsenäisestä uranaisesta, ainakin itselleen. Myös lukujen nimet ovat hauskan täpäköitä, ja tarina etenee kronologisesti vuodenaikojen mukaan.

Pidän Vellingin inhimillisestä otteesta: hän ei neuvo saati saarnaa, vaan kuvaa lämpimästi henkilöitään, jotka kaikessa pyörityksessä yrittävät pärjäillä. Uskaltaisin arvata, että pärjäävätkin. Mutta lue itse, mitä mieltä olet - tuleeko tuosta mitään? Mukavan mielen jättävä arkiromaani.

Kenelle: Ihmissuhteita pohtiville, toista kierrosta harkitseville, sujuvan arkiluettavan ystäville.

Muualla: Ei vielä muita blogijuttuja.

Hanna Vellingin ensimmäinen romaani Kirjasieppo kuvaa nuorta perhettä, jossa Annasta tulee yksinhuoltaja.

Onko liitot tarkoitettu kestämään eliniän, pohtii myös Riikka Suomisen kirja Suhteellisen vapaata ja kertoo oman ratkaisunsa. Nyt tekisi muuten mieli kovasti lukea Philip Teirin uusin, jossa hän kertoo rakastumisesta toiseen naiseen, miehen näkökulmasta.

Hanna Velling: Kutsumaton. Bazar 2020. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Arvostelukappale.





maanantai 27. huhtikuuta 2020

Lisäjännitystä elämään

Luulisi, että jännitystä ilmassa riittäisi nyt muutenkin, mutta ehei, niin yksinkertaista ei lukijan elämä ole. Vielä pitää lukea dekkareita lisäksi.

Tiedätte varmasti ruotsalaisen dekkaristin Viveca Stenin. No, hänen tyttärensä Camilla Sten seuraa äidin jalanjälkiä, ja nyt häneltä on ilmestynyt ensimmäinen suomennos. Kadonnut kylä on trilleri kaivoskylästä, jonka kaikki 900 asukasta katosivat mystisesti 1950-luvulla. Poliisi ei pystynyt selvittämään tapausta, joka kiehtoo dokumenttiohjaajaksi opiskelevan Alicen mieltä niin, että hän haluaa tehdä siitä lopputyönsä. Alice saa haalittua rahaa sen verran, että pääsee paikalle pienen kuvausryhmän kanssa tekemään esittelyä varsinaisen dokumentin pohjustamiseksi ja varojen keräämiseksi rahoittajilta.

Autiossa kylässä tapahtuu kummia, saa Alice ryhmineen pian huomata. Kuvaaminen ei olekaan helppoa eikä etenkään vaaratonta! Tyylikkään sujuva ja jännitteensä säilyttävä tarina, jonka lukee ahmien ja ahkerasti arvuutellen, mitä aikoinaan tapahtui ja miten se liittyy tähän päivään. Hyvää jännitysviihdettä. Sopivasti pelotti, jopa kauhistutti.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden). Bazar 2020. Suomennos Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff. 


Taitto Jukka Iivarinen. Arvostelukappale. Kaupoissa 5.5.2020 alkaen. 




Jotain uutta: kiinalainen psykologinen dekkari! Vieras kulttuuri, outo kirja. Nuori mies päättää tehdä murhan ja kadota. Oikeussalidraamaksikin osin kääntyvä tarina yrittää arvailla ja availla miehen motiivia: Kurja lapsuus? Pettymys elämään? Valtionhallinnon ankaruus? Silkka tekemisen puute?

"Pelottava tylsistyneisyys ilmeni minussa kahdella tavalla: ensinnäkin halusin lähteä ulos käytännössä heti sisään tultuani, ja toisekseen sitten kun olin lähtenyt, mieleni valtasi palava halu palata takaisin sisään. Minne ikinä meninkin ja mitä teinkin, tunsin aina tekeväni kaiken turhan päiten. Maailmalla ei ollut minulle käyttöä, eikä minun ja maailman välillä ollut minkäänlaista yhteyttä."

Antiikkitorikaupan kuvaus iskee aikaamme kuvaamalla paikallista bisneskulttuuria ja tuomalla mieleen eräät hengityssuojainkaupat.

"Kauppiaat mainostivat kylteissään tekevänsä 'rehellistä kauppaa' tavaralla, joka oli 'aitoa, tai ostaja saisi rahansa kymmenkertaisena takaisin.' Silti tiesin hyvin, että täällä juuri rehellisyys oli asia, joka herkemmin kuin mikään muu tilaisuuden tullen uhrattaisiin; uhrauksen välttämättömyys oli myös yleisesti tiedostettu tosiasia, josta ei puhuttu ääneen. Kauppiaat viilasivat asiakkaitaan sumeilematta linssiin, mutta tekivät niin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että myös asiakkaat yrittivät keinoja kaihtamatta hyötyä heidän kustannuksellaan."

Yhteiskunnallista kritiikkiä huokuva teos on kuulalta tekstiltään helppo ja nopea lukea, sisällöltään häiritsevä, kuten varmasti on tarkoituskin. Siinä mielessä kirja teki tehtävänsä, vaikkei siitä voi sanoa kovin pitävänsä. Ja uteliaisuus on tyydytetty: nyt voin nyökytellä tietäväisesti, jos sattuu tulemaan puhe kiinalaisesta nykykirjallisuudesta tai dekkareista, olenhan perehtynyt aiheeseen peräti yhden kirjan verran.

A Yi: Täydellinen rikos. Aula & Co 2020. Suomennos Rauno Sainio.  Kansi Perttu Lämsä.


Ruotsalainen kirjailija tekee trilogiaa 1700-luvun lopun Tukholmasta: ensimmäinen osa teki ansaitsemansa vaikutuksen, toinen jatkaa tiukasti samaa vahvaa linjaa. Väkevä ja aistivoimainen teksti vyöryy lukijan tajuntaan vastustamattomasti ja vie kaupungin köyhien ja kurjien joukkoon kujille ja toreille, hirsipuulle, lastenkoteihin, mielisairaaloihin ja vankiloihin - nurjalle puolelle niillä kauniilla rannoilla, joita mekin Ruotsin-reissuillamme laivoista ihailemme.

"Kaupunginvahdit kuulevat kaiken mutta kohauttavat vain harteitaan, itsekin humalassa ja välinpitämättöminä liitupiippujensa hehkussa. On varkaiden yö, ja sen joka hakeutuu tyhmyyttään sen huvien pyörteisiin, on paras sopeutua sen sääntöihin ja syyttää vain itseään. Tukholmassa hallitsee hulluus, ja on pelkkää turhuutta vastustella sitä."

Ensimmäisestä osasta tuttu kruununraakki Jean Michael Cardell selvittää jälleen poliisille arvoitukseksi jäänyttä kuolintapausta ystävänsä Wingen kanssa. Isälleen pettymyksen elämällään aiheuttanut aatelispoika Erik Tre Rosoria syytetään rakastettunsa verisestä murhasta, mutta asiassa on epäilyttäviä piirteitä. Erittäin epäilyttäviä, käy ilmi!

"- Etsimme Erik Tre Rosoria. Kauppias nyökkää. - Hän ei ole enää täällä. Missä hän sitten on? - Hänet on viety hullujenhuoneelle. Cardell karjahtaa tyrmistyneenä. - Minkä helvetin takia? Kauppiaan kasvoilla paistava alakulo lähentelee epätoivoa. - Ei keksitty muuta neuvoa. Poika ei enää ollut oma itsensä, edes entiseen verrattuna."

Pääjuonen ohella tapahtuu paljon muutakin. Cardellin suojatti Anna Stina Knapp ilmestyy miehen elämään yllättäen kateissaolon jälkeen. Erikin ystävän Johan Axel Schildtin kohtalo kummastuttaa. Ruotsin ja muiden siirtomaavaltojen pahimmat ja julmimmat puolet piirtyvät elokuvantarkasti lukijan silmien eteen. Vieläkö joku haikailee vanhoja hyviä aikoja? Kirja on hullunrohkea sukellus historiaan ja mielikuvitukseen, ja kuljettaa lukijan tehokkaasti nykyhetkestä erilaiselle Ruotsin-reissulle. Kirjan loppuessa on hieman pökertynyt olo. Onneksi muistin, että tulossa on vielä kolmas osa. Arvannette nimen -  kyllä, se on 1795.


Niklas Natt och Dag. 1794 Elävien haudasta. Johnny Kniga 2020. Suomennos Kari Koski. Kansi Maria Mitrunen.