perjantai 2. joulukuuta 2016

Jyrki Heino: Kelmit

Historiallisten dekkarien herkkua tarjoilee Jyrki Heino. Maanmainio Kellari sai jatkoa Kellosta pari vuotta sitten. Kellosta jäi hieman välityön maku, mutta nyt ollaan Kelmeissä, joka on Kellarin täyssisarus, jo houkuttelevan alaotsikon mukaan: "Tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800."

Heinon historiafaktoiltaan tarkka, huumorilla notkeutettu ja lämmin kerronta jatkuu nautittavalla tavalla. Turkulainen luutnantti Carl Wennehielm on kokenut monenlaista synkkää vastusta: rakas vaimo on kuollut, oma jalka on vaurioitunut ja mielikin tummuu, mutta kunniantunto ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ovat tallella.

Ystävät järjestävät hänet piristymään tervehdyttävien lähdevesien äärelle Naantaliin (jossa, kuten tiedämme, on edelleen maanmainio kylpylä). Parhaan dekkariperinteen tavoin sankarimme joutuu ikään kuin sattumalta keskelle juonitteluja ja epämääräistä toimintaa, jopa kuolemantapausta, jota kunniallinen päähenkilömme joutuu selvittelemään. Outoja toimia ja kummallisia asioita ja esineitä arvoituksen ympärillä riittää.

"Lopulta Wennehielmin oveen nakutettiin, ja luutnantti nousi avaamaan. Ratsumestari Orre aloitti välittömästi touhotuksen. - Kirjastonhoitaja Lars Wendenius kertoi, että hallussanne on ainutlaatuinen todiste Suomen muinaisesta suuruudesta. Haluan nähdä sen heti. - Kysymyksessä on vain muutama  tuohenpala, joille on joku tuhertanut itse keksimiään merkkejä. Tuohilevyt eivät valitettavasti ole enää hallussani, joten en voi näyttää niitä teille", Wennehielm toppuutteli. Ratsumestari Orre ei peitellyt harmistustaan ja ärtymystään."

Eikä tässä kaikki. Wennehielmin ystävä Appengren kaipaa apua Turun kaupunginviskaalin vastuissaan, kimurantin kuolemantapauksen selvittelyssä. Voiko rautainen pata tosiaan hypätä ikkunasta pahaa-aavistamattoman ohikulkijan päähän, tappaakseen? Vai onko pelokas piika sittenkin syyllinen, kuten yleinen mielipide sanoo? Toisaalta, jo mainittu Wendenius toteaa:

"On vaikea olla kovin epäileväinen itselle edullisen teorian suhteen. Koko historian tulkinnan avain on kuitenkin terveen järjen käytössä. Sobria dubitatio, terve epäily, veliseni."

Luutnantti ei lannistu, vaikka kaupungin silmäätekevät siihen kaikin keinoin pyrkivät, vaan painaa Wendeniuksen sanonnan muistiin, koska "sillä lienee käyttöä useissa muissakin tilanteissa." Onnekseen hänellä on älyä ja suhteita, joiden avulla hankalien tapausten selvittely etenee vastuksista huolimatta. Myös hänen yksityiselämänsä saa käänteen, joka on yllättävämpi miehelle itselleen kuin lukijalle.

Tarinasta ei puutu ajan hengen mukaisia yliluonnollisia ilmiöitä, yllätyksiä eikä persoonallisia henkilöitä, niin mies- kuin naispuolisia, joista Heino tekee eläviä ja todentuntuisia. Myös valtaapitävä Ronperin kauppahuone liittyy tapaukseen; kaupankäynti ja materian ahneus, tuo ikuinen pahan alku ja juuri! Ja saavatko vain he päättää, joilla on varojen myötä valtaa? Ajankohtainen huomio juuri nyt, kun keskustelemme johtohenkilöiden vallasta siihen, mitä kukin saa sanoa tai tehdä. Tai siihen, onko syytä toimia "oikein", vaikka yleisö - tänään some - usuttaa vimmassaan toisin.

Kelmit on nautittava jatko Heinon sarjaan, juuri tällaista siihen toivoinkin: lukija saa viihtyä, hymyillä leveästi, pikkuisen jännittääkin ja nauttia tekstin nasevuudesta sekä ehkä oivaltaa siinä sivussa asioita historiastamme. Erinomaista viihdettä. Tyyli vie vanhaan aikaan, mutta vanhahtavuutta ei ole niin paljon, että se häiritsisi lukemista.

Ja nyt jännittää sarjan seuraavan kirjan nimi: jos Kel-alkuinen on sääntö, onko tulossa Kelmu, Keltakuume tai Kelpoisa? Mitä muuta se voisi olla?

Kenelle: Lempeiden dekkareiden ystäville, historiasta viehättyville muttei siihen liian vakavasti suhtautuville, pinnanalaisen huumorin huomaajille, kotimaista viihteellistä luettavaa etsiville.

Muualla: Wennehielmin hahmo kannattelee sarjaa tyylikkäästi, tuumi MarikaOksa. Hemuli piti kirjan luonnollisesta vaikka vanhahtavasta kielestä. Mai puhuu osuvasti muun muassa hyvä veli -järjestelmästä. Hyväntuulen dekkari, sanoo Raijan kirjareppu ja nostaa esiin tärkeän henkilön, taloudenhoitaja Kaisa Mannelinin. Luulen mamsellin nousevan jatkossa enemmänkin. Sillä olen varma, että sarja jatkuu, niin monta kutkuttavaa langanpäätä roikkuu. Myös Sinimarja uskoo ja toivoo jatkoa.

Jyrki Heino: Kelmit. S&S 2016.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kansallisteatteri: Minna Canth


Minna Canth, tuo uuden ajan ihminen, on nimikkonäytelmänsä Kansallisteatterissa ansainnut jos kuka. Pääsin ensi-iltaan teatterin bloggariklubilaisena sitä katsomaan, ja olin näkemästäni vaikuttunut: pitkästä aikaa tunsin lumoa; magiaa, jota vain teatteri voi tarjota.

Näytelmä ei ole traditionaalinen juonivetoinen - sellaisen odottajille kokemus lie pettymys - vaikka se seuraa Canthia nuoresta naisesta loppuun saakka. Canth on tulisielu ja energiapakkaus, ei se kiikkustuolissa kirjoitteleva leveähelmainen täti, jona hänet on totuttu näkemään. Eeppiseksi draamaksi mainittu näytelmä koostuu episodeista, palasista, jotka kuvaavat taiteilijan uraa ja elämää. Samalla se luo katsauksen suomalaisen teatteritoiminnan alkuaikoihin.


Episodimaisuus toimii hienosti: rikottu rakenne ehtii antaa paljon enemmän infoa ja viedä syvemmälle aikaan ja tunnelmaan - ja ihmiseen - kuin perinteisempi. Paradoksaalista kyllä, vaikka esitys on rikkonainen, koin näin näkeväni sekä ajan että Minna Canthin aiempaa kokonaisempana, saavani niistä laajemman ja tarkemman käsityksen.

Hän oli vain 36-vuotias jäädessään seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, mutta rakensi huushollinsa hoidon ohella menestyvän kauppaketjun ja kansallisella tasolla merkittävän kirjallisen uran. Naisen organisointikykyä ja älyä ei voi kuin ihailla. Canth seurasi tarkasti aikansa kansainvälisiä virtauksia - näytelmässä nähdään mm. Émile Zola ja mitä: jopa Tsehovin Lokki-näytelmää? - ja hänen salonkinsa Kuopiossa oli tärkeä suomalaisten kulttuurivaikuttajien kokoontumispaikka.


Olen aina ihmetellyt energiaa, josta kaikki kumpusi. Lavalla, Cécile Orblinin hehkuvasti tulkitsemana, se näkyy konkreettisena. Nyt ymmärrän paremmin loputonta tiedonhalua, uteliaisuutta, katseen suuntaa ja sanomisen tarvetta, joka Canthia ajoi.

Ammattitaitoisten näyttelijöiden varaan voi huoletta laskea. Katsoja saa nauttia varmasta työstä: äänet kuuluvat, sanat erottuvat, mutta ennen kaikkea hahmot muotoutuvat omiksi persoonikseen, kuten jo mainitun Canth-Orblinin lisäksi Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Kristiina Halttu Ida Aalbergina, jonka tarinaa näytelmä kertoo enemmänkin. Komeat suoritukset heiltä ja kollegoiltaan!


Pidin myös näytelmän musiikeista ja asuista, jotka toivat tarinaan väriä ja riemastuttivat. Valosuunnittelija Kalle Ropposen työ ohjaa katsojan silmää kuten pitää. Saimme tavata hänet ennen näytelmää: oli todella kiinnostavaa kuulla tämän alan taiteilijan työstä tarkemmin.

Näytelmän sisällä on monta näytelmää. Kunnianhimoinen toteutus on onnistunut ja antaa kuvan nimihenkilön tuotannosta, vaikka voisi nillittää siitä, että hän kirjoitti muutakin kuin näytelmiä. Jotenkin pitää rajata. Voin arvata myös, etteivät tulkinnat miellytä kaikkia, jos ne poikkeavat paljon aiemmin esitetyistä. En ole nähnyt tai lukenut tarpeeksi Canthia ymmärtääkseni vaivaantua kunkin näytelmän tulkinnasta lavalla juuri nyt ja juuri näin; koen kaiken osaksi juuri tätä persoonaa, tätä ajatusmaailmaa. Se oli laaja, nimikkonäytelmänsä kaltainen: siitä ei puuttunut moneen suuntaan tekemistä, ei kunnianhimoa eikä aikalaisiaan hämmentäviä reaktioita ja lopputuloksia.

Niin, näytelmän loppu kosketti. Jokin kumma roska silmissä kirvelsi, sanoja ei heti löytynyt. Olen muuten tosi iloinen siitä, että Kansallisen upeita fasiliteetteja käytetään näytelmässä kunnolla, lavan täydeltä ja syvyydeltä - valitettavasti aina ei näin ole. Jos on puitteet, miksei siitä ottaisi iloa irti?

Tarvitsisimme kipeästi Canthin kaltaista harvinaista ihmislajia lisää: visionäärisiä näkijöitä, näkemyksellisiä ajattelijoita, energisiä tekijöitä. Hän todella oli uuden ajan ihminen -  kuten hän itse sanoi sata vuotta sitten - ja on sitä edelleen. Kertooko tämä enemmän meistä tämän ajan asukeista kuin hänestä? Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen ja ohjaaja Kaisa Korhonen ovat luoneet näytelmän, joka on koskettava ja komea kunnianosoitus nimikkohenkilölleen. Esityksessä yhdistyvät vaivatta vanha ja uusi, aatteiden palo ja moderni tekninen ammattitaito, henkilökohtainen kokemus ja koko kansan kulttuuri ja kehitys. Tarvitseeko vielä sanoa: pidin, paljon, ja suosittelen lämpimästi.

Kenelle: Uuden ajan ihmistä etsivälle, vanhan ja uuden yhdistelmää sietäville, laajasti katsoville, ammattitaitoa arvostaville, teatterin ja kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille.

Muualla: Näyttää ja kuulostaa hyvältä, sanoo Lukupinon Simo ja antaa vinkin, jota minunkin olisi kannattanut noudattaa ennen esitystä. Kirsin Book Club piti materiaalin määrää liian runsaana. Hemuli piti - vaikka Lokkia oudoksui - ja sanoo, ettei esityksessä ole yhtään helppoa roolia. Suomen juhlavuosi taisi alkaa jo nyt, sanoo Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Tani Aina joku kesken -blogista kuvaa tarkemmin puvustusta ja muita yksityiskohtia, muttei innostu kokonaisuudesta.

Suomen Kansallisteatteri: Minna Canth. Ensi-ilta 23.11.2016. Postauksen kuvat: Stefan Bremer (paitsi Minnan salongin kuva omani).

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Rooleissa: Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Liittyvää:

Oma juttuni Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta.

Kesällä olin Kuopiossa Minnan maisemissa - olisinpa tajunnut kysyä Juhani Aholta, miksi hän niin suomi Canthia? Mies, missä on arviointikykysi? Vai kateusko puhui? Aho pääsi äänenä myös mukaan näytelmään.

Minna Canth -sivut. Kuopion kaupunki.

Minnan salonki verkossa - arkistoaineistoa digitaalisesti. Kuopion kaupunginkirjasto.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Finlandia-ehdokkaista ja keski-ikäisen miehen alakulosta


Finlandia-voittaja 2016 on valittu, ja olen iloinen ja tyytyväinen diktaattori Lybeckin valintaan. Viikilän kirja aiheutti lukijalle tunnemyrskyn, jollaista harva kirja saa aikaan. Runouden salakuljetus romaaniin ilmeisesti teki taikojaan. Onnittelut kirjailijalle vielä tätäkin kautta!

Palkintopuheessaan Lybeck esitti kuudesta ehdokkaasta yhteisen tiivistyksen, jota myös HS:n Antti Majander lainasi ja joka minua jäi kovasti mietityttämään. Hän puhui ”alakuloisesta, elämää lamaantuneena tarkkailevasta, keski-ikäisestä, laahustavasta miehestä”. Kas, minä en moista yhteneväisyyttä tarinoissa huomannut; piti oikein ottaa kirjat esiin ja tutkia asiaa. Löytyykö jokaisesta kuvausta vastaava henkilö?

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on jatkumo pitkälle sarjalle, jossa naiset ovat olleet pääosassa. Tällä kertaa kirjailija tosiaan nosti keskiöön sarjassa lapsesta aikuisuuteen kasvaneen Juho Tiihosen. Mutta onko Tiihonen alakuloinen, lamaantunut ja laahustava - kaikkea muuta, jos minulta kysytään. Ehkä hänellä siihen orpona olisi syytä, mutta mies on opiskellut, älykäs ja monipuolinen, tiukasti oman elämänsä ohjissa. Hänestä jää tuntu vahvana, auttavaisena ja kehittyvänä miehenä, jolla on tulevalta odotettavana vain hyvää ja parempaa. Tämä oli itse asiassa yksi syy siihen, miksi kirjasta viehätyin: ei miehen tarvitse aina olla surkimus, edes savolaisen. Vai viittasiko Lybeck Ilmari Lehtivaaraan, häiriintyneeseen toimittajaan - häneen kuvaus sopii, mutta vain sivuhenkilönä kavalkadissa. Lassi Tuomi ja tuomari Kelo taas ovat kuvaukseen sopimattomia muuten, kuten iältään. Vastaus: ei löydy kuin sivuosassa, noin yhden kymmenesosan verran.


Entä Tommi Kinnusen Lopotti? Päähenkilö on sokea Helena, toinen nuori Tuomas. Ei osu tähänkään. Mutta Helenan isä Onni kipuilee, ja Kinnusensa lukeneet tietävät syyn. Ei sekään oikein kuvaukseen istu: alakulon sijaan Onnia vaivaa paljon isompi masennus, laahustamisen sijaan hän tekee jotain muuta. Vastaus: ei löydy.

Emma Puikkosen Eurooppalaisten unien lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kaikkia hahmoja - muistatko itse, niitä nimittäin on paljon? Mieleeni tulevat nuori rekkakuski, reppureissaaja, Lech Walesa, pakenevat somalit, kroaattipojat, jotka päättivät olla albaaneita (vai menikö se toisinpäin), itäsaksalainen muurin murtumisen vuoksi hajoava perhe... ei, ei näistä ainakaan löydy heittoa vastaavaa henkilöä.

Hetkinen, oli eräs ministeri, joka saattoi muistuttaa kuvausta! Valitettavasti en muista hänen toimiaan tarkemmin. Mutta missään tapauksessa se ei ollut kirjassa asia, joka olisi jäänyt tai jonka olisi ollut tarkoitus jäädä päällimmäisenä mieleen. Vastaus: rehellisesti en osaa sanoa, mutta kirjan henkeä ajatellen vastaan ei.


Peter Sandströmin Laudaturin olisin jättänyt siitä kuulemani perusteella lukematta, jos se ei olisi noussut ehdokkaaksi. Vaistoni osui oikeaan, ei ollut minun kirjani. Makuasia toki: en vain pidä tuonkaltaisesta tavasta käyttää kieltä. Runsaat täytesanat ja liitepartikkelit saavat minut ärsyyntymään, samoin relatiivilauseet toinen toisensa perään. Ihmisillä on koko ajan "tapana tehdä" jotain, he ovat "sellaisia." Eikä "Minun ei tietenkään olisi pitänyt ajatella sellaisia juttuja." Tyyli on puhe- ja kirjakielen välimaastosta, teksti sisältää fraaseja ja yllätyksettömiä vertauskuvia (asia ei siedä päivänvaloa, elämän vertaaminen vuoristorataan), sisältö lähes mykäksi ja tahdottomaksi kasvatetun miehen ajatustenvirtaa. En ymmärtänyt tapahtumia, lue: ihmisiä. Miksi isä vie ampumaan pojan, joka on aatteen vuoksi kieltäynyt asepalveluksesta? Miksi mies pesee vaimon pyykit, vaikkeivat he muuten ole yhdessä? Miksi mies ei saa otetta mistään, vaikka hänellä on kaikkea? Kyllä, helmiäkin kirjassa on, ja huumorinpilkettä; sujuvasti sen lukee, vaikkei tyylistä pitäisikään. Vastaus: tämä on juuri Lybeckin kuvaama mies.

Peter Sandström: Laudatur. S&S 2016. Suomennos Outi Menna.

Mitä kertoo Riku Korhonen kirjassaan Emme enää usko pahaan? Muumi-sarjakuvasta lainatun nimen alle kirjailija on kerännyt niin laajan miehen kokemusmaailman, ettei sitäkään ensimmäisenä tule mieleen sanoa laahustavaksi tai lamaantuneeksi. Toimintaa riittää, vaikka alakuloa ei voi välttää. Lopussa tarinasta kehkeytyy suorastaan action-jännitysdraama. Korhosen ajatukset ovat niin isoja, että niitä tuntuu olevan vaikea mahduttaa kahden pisteen rajoihin, mikä tekee lukemisesta hieman uuvuttavaa. En silti halunnut jättää kesken. Vastaus kysymykseen: en osaa tähänkään sanoa kyllä tai ei, mutta kallistun jälkimmäisen kannalle. Eivät kirjan naisetkaan ole ihmistä kummempia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. Kannen suunnittelu Tom Backström. Kustantajan lukukappale.

Lopputulemana kaksi selkeää kyllä-vastausta (sis. Engelin), kaksi varmaa ja kaksi epävarmaa eitä. Muotoilen loppukommenttini uutisvuotohengessä: "Alakuloinen tarkkailu, lamaantuneisuus, keski-ikäisyys ja laahustavuus ovat katsojan silmässä." Siitä olen Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, että ehdokastarjonnan sisältö oli miespainotteinen (varauksella Kähkönen, koska hänellä on henkilöinä enemmän naisia Tiihosen nostosta huolimatta). Olisivatpa ehdolla olleet myös Riitta Jalosen Kirkkaus, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa tai Minna Rytisalon Lempi! Niistä löytyy vahvoja, persoonallisia ja äärimmäisiä naisia. Mutta valintoja on tehtävä, ensi vuonna jotain muuta. Sain nyt kaihertaneen asiani sanottua ja siirryn muihin aiheisiin. Taidan mennä välillä vaikka teatteriin.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Katarina Baer: He olivat natseja

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän lapsi, suomalainen toimittaja Katarina Baer (s. 1969) sai isovanhempiensa kuoltua selville, että isoisä ja isoäiti olivat olleet natseja. Eivät natsiopettajia tai kielinatseja tai muuten vain huviksi haukuttuja, vaan ihka oikeita, Hitlerin Saksan natsiorganisaatiossa toimineita natsipuolueen jäseniä. Jysäyttävä tieto, voin kuvitella!

Baer alkoi tutkia asiaa. Tutkimuksen tulos on kirja, joka kuvaa perheen historiaaa kirjoittajan isään saakka, suvun baltiansaksalaisesta taustasta lähtien. Perhetarinan lisäksi piirtyy suurempi hahmotelma siitä, miten natsipuolueen kaltaisen organisaation synty ja teot olivat mahdollisia ja siitä, miten tavallinen kansalainen saattoi omaksua aatteet, jotka nyt tuntuvat käsittämättömiltä ja järjenvastaisilta.

Kirjailija kuvaa Hitlerin vaivihkaisen nousun 1920-luvun Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan tappiot söivät kansaa ja aiheuttivat katkeruutta. Johtava talous- ja teknologiamahti oli romahtanut. "Sosiaalinen hätä ja poliittinen levottomuus ruokkivat sekä vasemman että oikean laidan ääripuolueissa radikaaleja keinoja ja väkivaltaa." Sosialismin vahvistuessa hyväosaiset kauhistuivat ja alkoivat etsiä tietä, jolla he voisivat säilyttää asemansa, kertoo Baer. Äärinationalismi sai vankan jalansijan. Baltiansaksalaiset olivat hyväosaisia tai heihin luettavia: tämä osa historiaa oli minulle täysin uutta. Baerin perhe oli kotoisin Liettuasta.

Baerin kertomusta lukiessa saa hyvän käsityksen ajan hengestä ja ajattelutavasta. Hän kuvaa tapahtumia seuraavina vuosikymmeninä, niiden syitä ja seurauksia hyvän toimittajan tavoin, puolueettomuuteen pyrkien: kirjoittajan perhesuhde kohteisiinsa tuo jo tarpeeksi tunteellista sävyä tekstiin lukijan ajatuksissa. Isoisä Gertz oli natsi, samoin hänen vaimonsa Ortrud: eivät isoja kihoja, mutta selkeässä käskyketjussa kuitenkin. He tekivät parhaansa kansallissosialismin aatteen puolesta eivätkä minkään todisteen mukaan koskaan kyseenalaistaneet saamiaan käskyjä tai aatteen sisältöä. Baer pyrkii selvittämään, miksi näin kävi. Eikä sitä selvityksen ansiosta ole mahdoton ymmärtää, vaikkei hyväksykään.

Kieltäminen, silmien kääntäminen toisaalle. Juutalaisia ei mainita perheen jäljellejääneissä kirjeissä, ei Kristalliyötä, ei muita toisen maailmansodan tapahtumia, jotka väistämättä ovat olleet puolueen aktiivijäsenten tiedossa. Yhteiskuntajärjestys oli mitä oli, ja suuri joukko oli tyytyväinen. Baer kysyy osuvasti - ja nyt hieman mukailen: kuinka usein itse mainitset demokratian kirjeissäsi, sähköposteissasi tai tekstareissasi? Toisaalta, salaisuus ja häpeä olivat olemassa, mikä ilmeni esimerkiksi siten, ettei 1930-luvusta tai ylipäänsä vanhempien sota-ajasta koskaan puhuttu. Ei ollut valokuvia natsipukuisista isovanhemmista, Grosspapan haudalla ei käyty kuten Karjalan kannaksella jatkosodassa kuolleen toisen vaarin, isoäiti ei kertonut juttuja menneisyydestään. Lapsikin - joka Baer isoäidin eläessä vielä oli - ymmärsi, että asiassa on jotain outoa.

"Kun isoäiti ei puhunut eivätkä isäni ja tätini saaneet kysyttyä, minulle ja sisaruksilleni, lastenlasten sukupolvelle, ei jäänyt juuri kerrottavaa."

Vasta isoäidin kuolema ja vanhojen dokumenttien paljastuminen toi kipeät asiat julki. Tutkimuksen alkusysäys jäi minulle hieman epäselväksi ja olen utelias, mutta liekö se olennaista tarinan kannalta.

Kirja tavallaan alkaa ja päättyy isoisän kuolemaan: se tapahtui Italiassa, vain muutama päivä ennen Saksan antautumista ja sodan päättymistä. "Natsien aloittama, viisi ja puoli vuotta kestänyt maailmansota oli Euroopassa ohi." Niin moni asia olisi voinut olla toisin. Jos ja jos. Ja jos isoisä ei olisi kuollut, olisiko hänet tuomittu sotarikollisena?

Baer ei erota itseään historiastaan, vaikka ottaa selkeän kannan isovanhempiensa ajatusmaailmaan. Kiihkoton suhtautuminen tuo uskottavuutta, vaikkei tutkimus varmasti matkan varrella ole ollut kiihkotonta. Kuka haluaisi kuulla perheestään moisia asioita tai ajautua heistä ihmisinä tiettyihin, vähemmän mairitteleviin johtopäätöksiin (joita ei välttämättä sanota ääneen).

Minua kosketti etenkin kohta, jossa Baer miettii hänetkin osaltaan kasvatetun natsiopeilla: näin lähellä sota meitä kaikkia on, jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet sotaa  tai sen jälkeistä aikaa. Ja kuumottavin kysymys on: voiko vastaava tapahtua jälleen? Eikö sitä tapahdu kaiken aikaa, jossain päin maailmaa? Etnisen taustan vuoksi tappamista, ehkä pienempinä määrinä kerrallaan, mutta tekeekö se asiasta paremman? Emme ole ihmiskuntana edistyneet.

Tekstiltään kirja on helppolukuinen, lyhyehköistä, mustavalkoisista valokuvilla kuvitetuista luvuista koostuva. Kirjeitä on lainattu kursiivilla, ja tarinassa on yksityiskohtia ja ajankuvaa, tietoa saksalaisten arjesta, mikä pitää lukijan kiinnostusta yllä. Kerrotaan lastenhoitomenettelyistä, tai tietyn alueen asukasluetteloista poistuneista nimistä - juutalaisethan ajettiin kodeistaan, jotka päätyivät muun muassa Baltiasta paluumuuttaneiden haltuun. Lopussa on lähdekirjallisuusluettelo.

Koskettava, henkilökohtainen ja aito tarina, joka opettaa lukijalle henkilökohtaisen kautta historiaa ja ihmisluonnetta paremmin kuin kuiva tapausselostus koskaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä - se pätee tähän jos mihin.

Muualla: Leena Lumi kiinnostui kirjassa kaikesta: Gerzt ei ollut pulmunen, mutta Ortrud oli vaikein nieltävä. Kiinnostava ja koskettava, sanoo Hemuli kirjahyllyltään, jossa lisää linkkejä.

Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016. Kustantajan lukukappale.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Joni Pyysalo: Alaska

Aloitin Alaskaa varovasti, mutta etenin koko ajan luottavaisemmin. Puolenvälin jälkeen olin jo julistamassa kirjaa nerokkaaksi, niin hämmästyttäviä ajatuskulkuja ja lauseita se tarjoilee.

Alaska kertoo tarinaa kahdesta ihmisestä, jotka yhtyvät jossain vaiheessa. Ja samalla suurinpiirtein kaikesta, mitä on. Kirjailija laittaa miehen, Dodon, ja naisen, Vestan, ajatuskupliin niin komeita lauseita, yllättäviä oivalluksia ja painavia kannanottoja, että niitä voi lukea nautiskellen, tehdä vaikka mielessään tauluja seinälleen.

"Aurinko näpistää varjot asfaltista, ja lehmusten nuorista lehdistä tarttuu valoon säkenöivää, elävää vihreää. Kiviseinä imee lämpöä ja hohkaa sitä ulkopöytäryhmään, jossa luettavaa sanomalehteä uhkaa digitalisaatio."

Dodon ja Vestan tarinat ovat erilliset, pääosin. Niissä ei ole juuri mitään tavanomaista, siis näissä ihmisissä. Paitsi aika monta asiaa. Tuo vastakkaisuus on kirjan yksi toistuva teema.

"Hän ei ymmärrä, miten pakonomainen hyvänolonetsintä onkin ihanne, elämänpelkuruuden muoto, jolla meditaatio-opettajat, kunto-ohjaajat, urheiluvälinevalmistajat ja terveysruokateollisuus rahastavat. Hän ei ymmärrä, miten elämästä on tullut elämysmatka jonka pitää täyttää odotukset kuten matkatoimiston. Hän ei tiedä, miksi vähemmän sijasta tyydytään enempään, miksi elämän pitää olla yhä täydempää, täydellisempää suoritusta."

Ei ole kevyttä tekstiä, mutta ei varsinaisesti raskastakaan, vaikka täyteenladattua. Varsin ajattelumaista. Loppupuolella jo kovin runollista, eikä se ole lajiani - otteeni jotenkin herposi - mutta palkitsevuutta kokonaisuudessa silti riittää, jos ihmeteltääväkin. Sitaatteja on runsaasti, ja niiden tunnistamisesta saa riemua, Frasierista Himmleriin ja kaikkea siltä väliltä. En varmaan tajunnut puoliakaan, mutta lopussa on lukijalle mukavasti sitaateista luettelo sekä kustakin luvusta kuvaus, joka sekin palvelee enemmän sanataidetta kuin kuivaa infotarkoitusta.

Hämmästyttävä, omanlaisensa romaani, josta jäi hyvä tunnelma ja kunnioitus tekijää kohtaan. Kirjallinen wau-efekti toimi, vaikka tarinat eivät ole hyväntuulentarinoita ja hienoista epätasaisuutta sekä kaukaisuuden tunnetta koin omassa lukemisessani.

Kenelle: Epätavanomaista etsivälle, runollisuutta kaihtamattomalle, tekstejä tästä ajasta kaipaaville, kirjallisia viitteitä arvostaville.

Muualla: Outo otus proosakentällä, miettii Tuijata. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas, sanoo Kirjallisia-blogi. Suomi lukee -sivu kertoo enemmän itse sisällöstä.

Joni Pyysalo: Alaska. WSOY 2016.

torstai 17. marraskuuta 2016

Asko Sahlberg: Pilatus

Pontius Pilatus tuo minulle ensin mieleen joulun: varmaan lapsuuden ja koulun joulunviettojen vuoksi, mikä saa nimen tuntumaan lähes satuhahmolta. Mutta hän oli oikea, elävä ihminen ajanlaskun alussa, ja se on Sahlbergin kirjan aihe. Millainen mies Pilatus oli ja mikä on hänen tarinansa?

Sahlberg piirtää henkilökuvan historian faktoihin nojautuen ja punoo juonen, josta ei jännitystä, ihmissuhteita eikä huumoria puutu. Waltarimaisesti, jonka Sinuhensa lukeneet tunnistavat. Kopiointia? Voiko loukkaantua, jos lukunautinto säilyy? Ketään ei ole kielletty tekemästä näin, harva on onnistunut. Viite on niin ilmiselvä, ettei jäljittelystä edes kannata mainita.

Tuo sotaisa aika, jolloin Rooman valtakunta oli liittänyt itseensä valtavan määrän maita, kansoja ja alueita ja yritti pitää kokonaisuutta hallinnassa, on kuvattu elävästi arjen tasolla. Pilatus palveli keisari Tiberiusta ja nimitettiin Juudean prefektiksi, maaherraksi, suitsemaan Rooman ylimmän johdon kannalta vähäpätöisiä levottomuuksia alueella ja huolehtimaan valtakunnan eduista, kuten veronkeräyksestä.

Pilatus ei tarinan mukaan ollut kunnianhimoinen eikä monimutkaisiin juonitteluihin kykenevä, vaan halusi elämäänsä mukavuutta ja suoraviivaisuutta. Hän oli johtajiaan ja lukuisia roomalaisia jumalia varauksetta kunnioittava suorien otteiden mies: hänen oli vaikea ymmärtää kollegoitaan, jotka halusivat sekoittaa pakkaa omien tavoitteidensa eteen. Saati sitä pientä mutta äänekästä porukkaa, joka kyseenalaisti koko vaivalla ja voimalla luodun yhteiskunnallisen järjestyksen esittämällä outoja aatteita tasa-arvoisuudesta ja yhdestä ainoasta jumalasta.

"Toivottavasti suotte minulle anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta en ole niinkään varma onko minua luotu suuria tavoitteita varten. Olen elämääni nykyisellään varsin tyytyväinen."

Valtataistelut, loputon ahneus ja oman edun tavoittelu - jota nykyisin sanottaisiin kuplassa elämiseksi - olivat hallinnon arkea ja ilmeisesti syitä valtakunnan romahtamiseen myöhemmin. Pilatuksen aikaan vielä sinniteltiin, usein miekan ja myrkyn avulla. Vastustajalla on joskus "syytä luopua suosiolla tämän maailman ihanuudesta." Kuten Pilatus toteaa:

"Tahdoin loppujen lopuksi vain, että hallintoalueellani vallitsisi rauha, että saatoin koota kansalta säädetyt ja viettää päiväni Palestinan auringossa huolta vailla. Tämä päätökseni merkitsi tietenkin, että järjestin jo pian verilöylyn."

Juudeassa Johannes, kastamistoimistaan tunnettu, menetti päänsä ylimystön oikkujen vuoksi. Pilatus tapaa erään Jeshuan; tämä teki taitavia puutöitä. Myöhemmin Pilatus ja Jeshua tapasivat muissa yhteyksissä, hallinnollisissa asioissa, voitaneen sanoa, joihin liittyi myös eräs Barabbas. Sitä ennen, myös Pilatuksen vaimo kiinnostui uudesta aatteesta.

"- Pitääkö tosiaan paikkansa, minun viisas vaimoni kysyi, - että juutalaiset palvovat vain yhtä jumalaa?"

Loisteliaan Herodeksen tasolle Pilatus ei mielestäni yllä, mutta se on silti ehdottoman nautittava teos, joka avaa jälleen värikkään ja elävän historiasiivun lukijan silmien eteen. Sahlbergin tekstintekijän taidot ovat lyömättömät. Vähän (hyvin vähän) tuskastuin sukuselvityksiin, jotka taas historiafriikeille lienevät mannaa, mutta kaikki nuo nimet ja sukulaisuussuhteet kirjan alkupuolella vähän väsyttivät.

Upean tekstin ja tietomäärän lisäksi aina hämmästelen Sahlbergin laaja-alaisuutta: hän ei kirjoita tyypillisesti vain yhtä kirjaa tai edes yhtä kirjallisuuden lajia, vaan on osoittanut taitonsa monella alueella; historiallisten romaanien lisäksi niin jännityspuolella mustanpuhuvalla Göteborg-sarjallaan  (katso myös juttu Yö nielee päivät -kirjasta) kuin älykkäiden ja herkkien pienoisromaanien tekijänä. Sahlberg on ehdottomasti suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden eliittiä.

Vieläkään ei häntä nähty tänä vuonna kirjamessuilla; ehkä joskus - elän toivossa. Enkä ymmärrä, miksi tämä kirjailija ei ole palkintolistojen, haastattelupyyntöjen ja median kärjessä. Jos ei näillä ansioilla, millä sitten? Jos se on hänen oma valintansa, kuten muutto Suomesta viittaa, siihen tyydymme ja nöyrästi kiittäen kumarramme.

Kenelle: Historiahulluille, komeaa tekstiä ihaileville, ajatteluttavaa etsiville, tarinoissa viihtyville, kuivan huumorin ja älykkään sisällön ystäville.

Muualla: Radio Classic esittää Pilatuksestä äänikirjanäytteitä.

Asko Sahlberg: Pilatus. Like 2016.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Hylätty ranta


Merenranta Luoteis-Englannissa: kolkko, tuulinen ja vaarallinen. Sinne kuitenkin haluaa harras katolinen äiti uskovan yhteisönsä viedä viettämään pääsiäistä, kuten ennenkin on tehty. Teinipoika Tonto kertoo tarinaa, jonka keskiössä on hänen veljensä Hanny. Jumalalta odotetaan ihmettä: saada mykkä Henny puhumaan paikallisen pyhän lähteen veden avulla, ja siksi suoritetaan rukoukset ja muut rituaalit pilkuntarkasti.

Paikka ei kuitenkaan ole samanlainen kuin ennen. Oudot, levottomuutta herättävät tapahtumat varjostavat ryhmän keskittymistä asiaansa. Äiti, joka yllättäen nousee kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi, ei pidä muutoksista, etenkään uskonasioissa. Sen saa tuntea myös uusi pappi, isä Bernard.

Tunnelma on vahva, uhkaava, vaikuttava. Meren rannan voi nähdä silmissään; luontoa kuvataan paljon, liikaakin, minun makuuni. Tarinankerronta etenee verkkaisesti, jälleen, hieman liiankin, kärsimättömälle lukijalle. Kieli ja käännös ovat kauniita!

Kenelle: Tunnelmanrakastajille, verkkaisesta jännityksestä nauttiville,

Muualla: Monella tavalla äärimmäinen teos, sanoo Annika. MarikaOksan saivat rantafiilikset jatkamaan lukemista, Ullan piti mukana kaunis kieli. Hienovaraisen kylmäävä tarina, sanoo Kirjakaapin kummitus. Susa koukuttui. Lukemisen arvoinen, sanoo Lumiomena.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta. WSOY 2016. Suomennos Jaakko Kankaanpää.


Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


Kovasti kiehtova
nimi kirjalla! Ja kuvaava: juuri tuosta on kyse. Nuori Simon joutuu onnettomuuteen ja aivokuolee (onkohan tämä oikea lääketieteellinen termi?). Hänen elimensä toimivat kuitenkin edelleen, joten lääkärit ehdottavat niiden luovutusta niitä kipeästi kaipaaville, vielä eläville.

Elinsiirrot on hämmästyttävä kirjanaihe, jota kirjailija kuvaa sekä luovuttajan perheen, Simonin vanhempien, että vastaanottajan näkökulmasta. Ja lisäksi lääkärien ja lääketieteen näkökulmasta. Miksi elimiä luovutetaan ja milloin sen voi tehdä, mitkä asiat ovat esteenä?

Koskettava kuolemankuvaus ja perheen kokemus, kliinisen tarkka lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaus (niin tarkka kuin tavislukija voi ymmärtää, alan termeihin ja detaljeihin ei sentään mennä), sekä filosofista että käytännön pohdintaa elinsiirroista. Tyylikäs teksti on kirkasta kuin leikkauspöydän valossa, pitkät - jopa toista sivua - lauseet soljuvat luonnollisesti ja ohjaavat lukijaa tunteesta järkeen ja takaisin, käytännöstä teoriaan ja takaisin, ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, joka on tummuudestaan huolimatta valoisa.

Hieno, epätavallinen kirja, josta ei löydy kliseitä eikä tavanomaisuuksia, ei seksiä eikä väkivaltaa, ei hyssyttelyä eikä hengellistä tai moraalista kauhistelua tai suoraan lausuttua kannanottoa puolesta tai vastaan. Mutta ihme on, jos lukija ei tämän jälkeen ala elinluovutustestamenttia omalla kohdallaan miettiä. Se taas ei ole ihme, että kirja on kahminut kotimaassaan Ranskassa lukuisia kirja-alan palkintoja.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016. Komea suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Kenelle: Tietoa kaunokirjallisen nautinnon lisäksi etsiville, lääketieteestä kiinnostuneille, äkillistä kuolemaa miettimään uskaltautuville, ranskalaisen modernin proosan arvostajille, tyylin ja laadun ystäville.

Muualla: Lukuneuvojan mielestä yksi vuoden hienoimpia. Otti ja kouraisi sydänjuurista asti, sanoo Mummo matkalla. Ompullakin sattui sydämeen. Ulla oletti kirjan vaikeammaksi luettavaksi kuin se oli.


Kuin kohtaisi satakielen


Harper Leen Kuin surmaisi satakielen sai Pulitzerin ja on yksi Yhdysvaltojen eniten myytyjä kirjoja, osin siksi, että se kuuluu useiden koulujen opetusohjelmaan. Se on käännetty 35 kielelle, kokonaismyynti noin 40 miljoonaa kappaletta. Ikonisen kirjan kirjoittanut Lee ei koskaan julkaissut toista romaania; Kaikki taivaan linnut julkaistiin postuumisti. Lee inhosi julkisuutta ja hälinää, mutta suunnitteli kirjoittamista jatkuvasti. Salaperäisyys on ruokkinut tarinoita, luuloja ja huhuja, joita amerikkalainen toimittaja Marja Mills kirjassaan oikoo kertomalla siitä, millainen Lee ihmisenä on ja millaisesta todellisuudesta menestyskirja syntyi.

Mills sai erikoisen tilaisuuden tutustua Leehen ja tämän sisareen Aliceen toimittajan työnsä ansiosta ja paneutui asiaan niin, että muutti jopa asumaan sisarusten kodin lähelle Alabaman Monroevilleen, kaupunkiin, joka oli Satakielen tapahtumakaupungin esikuva. En epäile hänen aitouttaan tai kunnioitustaan noita kirjallisesti äärimmäisen sivistyneitä sisaruksia kohtaan. Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa Leen kirjan ihailijoille, mutta toteutus jättää jonkin verran toivomisen varaa.

Kokonaisuudessa on paljon toistoa ja sekavuuden tuntua, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei toimittaja ollut terve kootessaan kirjaansa; häntä vaivaa vaikea neurologinen autoimmuunitauti. Kirja on tietomäärästään huolimatta enemmän henkilökohtainen päiväkirja ja Leen palvontakirja kuin kirjallinen taide- tai tietoteos itsessään. Priorisointi ontuu; isot ja pienet asiat esiintyvät sekaisin. Kirjailija selostaa turhan tuntuisia yksityiskohtia pitkästi, mutta kuittaa merkittäviä seikkoja hätäisesti.

Myös lähteiden ja henkilöluettelon puuttuminen sekä muutamat toistuvat suomen kielen virheet korostavat keskeneräisyyden tuntua. Luin silti uteliaana loppuun saakka ja opin jotain etelävaltiolaisesta elämäntavasta, klassikon synnystä ja kirjasivistyksestä, vaikka vaikutelmaksi jäi, että Millsin keräämällä informaatiomäärällä olisi joku toinen saanut koottua huomattavasti napakamman ja ammattimaisemman henkilö- ja miljöökuvauksen. Kiinnostava teos joka tapauksessa aiheen ystäville.

Kenelle: Harper Leestä kiinnostuneille, Amerikan etelävaltioiden elämään tutustuville, julkisuuden henkilöiden ongelmia pohtiville.

Muualla: sydän.fi-sivu sanoo kirjan sivujen huokuvan jonkinmoista jäykkyyttä.

Marja Mills: Kuin kohtaisi satakielen. Minerva 2016. Suomennos Sirpa Saari.