Jani Saxell: Helsinki Underground

Kuka ei juuri nyt haluaisi kurkata vuoteen 2047? Jani Saxell tuo silmiemme eteen ajan ja Helsingin, jossa korona on tullut ja mennyt, sukupolvet uusiutuneet ja kaupunkikehitys edennyt. Tutussa paikassa ollaan, mutta uudella näkökulmalla. Poikkeustila uhkaa jälleen. 

Jo kirjan nimi herättää väristyksiä helsinkiläisen mielessä: puhutaanko nyt metrosta vai jostain oudosta kultista, joka ei taviksille näy? Kyllä, molemmista, mutta myös hurjasta määrästä muuta. Kalasatamalaistyttö Verna Lähde ystävineen todistaa tapahtumasarjaa, joka mullistaa kaupungin elämän.

Kaupunki sinänsä on tuttu: siellä on Triplat ja Gardenit (jälkimmäinen on vielä meidän nykyisyydessämme suunnitteluasteella), on Kallio, Kaivopuisto ja rannat. Näkövinkkeli vajaan 30 vuoden päässä on silti kiehtovalla tavalla vieras. Kiehtovuus rakentuu taidokkaasta kuvittelusta, joka perustuu vahvasti todellisuuteen ja tähän päivään, mutta myös historiaan. Ehkä myös siitä, että tiedän lukijana, etten ole oikeasti enää näkemässä tuota vaihetta ja kaupungin kehitystä noin pitkälle, mutta mielelläni sitä ajattelen. Saan kurkistaa jälkipolvien maailmaan!

Wilmasta on tullut Thelma, Tinderin tilalle AinaHeti-deittisovellus. Amazon, Netflix ja HBO toimivat isoissa tiloissaan Viikinlahdelle rakennetulla keinosaarella, mediaparkin pilvenpiirtäjissä. Kiinalaisomistukset ovat vahvat ja näkyvät. Droonit lentävät, ja nuorten suosituin harrastus on ilmalautailu. Jäämerenrata on ollut toiminnassa jo pitkään, ja saamelaiset vastustavat sen käyttöä ydinjätekuljetuksiin. Niin, on palattu pitkälti ydinvoimaan hiilineutraalisuuden hyväksi. Ei ilman seurauksia: Hyvinkään jysärinä tunnettu tapaus oli johtanut yli 100 000 ihmisen evakuointiin.

"Kaupunkiympäristön toimiala ja Helsingin kaupungin rakennusvalvonta haluavat kiittää pääkaupunkiseudun asukkaita joustavuudesta 2030-40-lukujen vaihteen uudelleenasutustoiminnan yhteydessä. Samalla muistutamme, että kellarit on pidettävä kellareina ja vintit vintteinä."

Siinä missä Verna Lähde ja muut Kilpineidot taistelevat mediaparkin markkinavoimia vastaan - nuo armottomat ja kasvottomat pukumiehet, jotka eivät keinoja kaihda - mukana tapahtumissa on myös Agatha, joka eli Helsingissä 1920-luvulla. Historia on todella läsnä eikä vain henkisesti, kun kaupunkilaiset alkavat puhua oudoista näyistä. Oliko tuo 1900-luvun alun sotajoukko? Kuka on rautakautiseen asuun pukeutunut poika? Miksi äidit lastenvaunuineen etsivät pommisuojaa ja sanovat rynnänneensä kodeistaan helmikuussa 1944?

"Ihminen tekee ihan, ihan mitä vaan puolustaakseen tuulentupiaan. Sitä, että kaikessa on järkeä ja ennustettavuutta. Ja ollakseen antamatta periksi kolkolle sateelle, jota ei voi torjua millään bonusohjelmalla tai vakuutusyhtiön etuasiakaspaketilla."

Verna saa selville inhan juonen alkaessaan tutkia selittämättömiä ihmisten katoamisia. Valtiovalta epäilee vanhauskovaisilla, noilla kalevalaisuuden kannattajilla, olevan tekemistä asian kanssa.

"Jos aiemmin oli ollut Tulevaisuuden kaupunki -hypetystä, milloin minkäkin eko- ja älyalkuisen viritelmän avajaisia. Niin nyt Kalasatama oli Ground Zero, törmäyspiste ja alkupiste ihan muille asioille: pidätysaallolle ja kotietsinnöille, Lammassaaressa ja 19 vastaavassa vanhauskovaisten yhteisössä ympäri Suomenniemen. Lammassaaressa ryhdyttiin ottamaan DNA-näytteitä koko tuhannen hengen populasta."

Juonen tarkemman tutkimisen jätän jokaisen lukijan itsensä herkuteltavaksi. Vakuutan, että seikkailua ja tapahtumia riittää kannesta kanteen suorastaan hengästyttävästi, parhaan toimintaleffan henkeen. Tosiaan, myös runsaat kulttuuriviitteet muun muassa leffoihin ja peleihin vakuuttavat kertojan asiantuntemuksesta.

Historiaosuus naulaa vaikuttavuuden: kaupunki ei ole vain tämä päivä, vaan se on kehittynyt jostain, ja sen esiintuominen luo vahvan tosivarren tulevan kuvittelulle. Mikä hieno jatkumo!

Ihastuttava, avarasti ja yltäkylläisesti kuvitteleva ja silti - hullua kyllä - täysin järkeenkäypä tarina, jossa kirjailija tuo esiin niin loistavan kirjoitustaitonsa kuin laajan yleistietonsa ja jakaa sen lukijalle anteliaasti, viihdyttävässä ja ajatteluttavassa muodossa. Tämä teos hehkuu ja palaa kirkkaalla liekillä, lukija kiittää! Se pitää lukea pian uudestaan, mieluiten heti.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kaupunkikehittäjille, kaupungin päättäjille, historiasta ja tulevasta kiinnostuneille, älyä ja yleistietoa arvostaville, mukaansatempaavan seikkailun ystäville.

Muualla: Maaginen romaani, jossa huikeat fantasiat kohtaavat raadollisen realismin, sanoo WSOY:n  sivu, Rising Shadow kertoo vähän enemmän. Sivistävä ja viihdyttävä teos, sanoo HS.

Jani Saxell: Helsinki Underground. WSOY 2019. 

Päällys Timo Mänttäri.

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja. Sopii myös kohtiin 7 rikotaan lakia, 13 kirjassa eksytään, 15 fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (henkilöitä), 21 pidän ensimmäisestä lauseesta, 25 ollaan saarella, 28 kertoo tulevaisuudesta, 30 pelastetaan ihminen, 35 käytetään sosiaalista mediaa, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli, ja taitaa kirjassa joku lentääkin, kohta 39, ja isovanhempiakin on, kohta 42, ja vuonna 2020 julkaistu, kohta 49. Unohtuikohan jokin? 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Koskettavimmista kirjoista on vaikeinta kertoa: miten välittää vahva tunnelma ja kaikki hienoudet, joita ei osaa sanoiksi pukea mutta jotka tuntee vahvasti lukiessaan?

Sitten alkoi sade on sellainen kirja. Vähän alle kuusikymppiseksi ajattelemani Paula kertoo tyttärensä Elinan ja vävynsä Kasperin avioerosta. Kuka tulee miettineeksi, millainen isku ero on pitkään, jopa kymmeniä vuosia, vävyä perheenjäsenenä pitäneelle, kun suhde katkeaa yllättäen? Sekä anoppi että vävy välttelevät toisiaan hienotunteisesti ja lojaalisuudesta Elinaa kohtaan, vaikka ovat olleet läheisiä vuosia. Elina ja hänen kaksi pientä lastaan Kasperin kanssa ovat nyt Paulan perhe.

Paula on kokenut muitakin menetyksiä. Aviomies Lasse on kuollut, nuoruusaikojen paras ystävä Eeva etääntynyt. Mistä hän koostaa nyt elämäänsä? Paula ei kuitenkaan ole vielä vanhus, vaan työelämässä terapeuttina, ja lapsenlapset tarvitsevat hoitoa, kun Elinalla on muita menoja. Hoivaamisen ja äidintaitojaan Paula saa siten edelleen käyttää, myös aikuisen tyttären kanssa:

"Sinulla on puolet elämästä jäljellä, hän sanoo. Tapahtuu ihania asioita! Töissäkin hän ällistyy, miten yksinkertaiset sanat alkavat tehota. Paatuneenkin oloiset asiakkaat alkavat toistella tavanomaisia sanoja kuin suuria viisauksia. Ja nyt Elina jo hinkkaa kyyneliä hihaansa ja nousee istumaan."

Ystävyys naapurin Sonjan kanssa kehittyy, jos Paula suo - hän ei ole sosiaalisinta ihmislaatua. Kiinnostava, samastuttava henkilö!

"Mutta viime aikoina on tuntunut kuin asiat liukuisivat käsistä eikä hän ymmärtäisi enää niitä. Hän ei löydä sanoja niin kuin aiemmin, eikä hän ole varma ajatuksistaan ja osaamisestaan. Melkein kaiken voi sanoa toisin, ajatella eri tavalla tai olla vain hiljaa."

Rinnakkaistarinana seuraamme nuorta naista Ojóa ja hänen vaiheitaan paperittomana pakolaisena Espanjassa. Hän tutustuu ystävälliseen vaikka kummalliseen rouvaan, joka ottaa Ojón hoiviinsa kotitöitä vastaan. Rouva juttelee paljon, mutta pian Ojó tietää emännästään paljon enemmän kuin on puhuttu.

"Alan jo hävetä ajatuksiani, sillä rouva on hyvä. Hänhän auttaa ventovierasta tyttöä, vaikka hänen ei olisi mikään pakko. Joskus mietin hänen tarinaansa, mutta en minäkään kysy. Päättelen vain. Koska hän ei pidä kotimaahansa yhteyttä tai puhu kenestäkään, siellä ei ehkä ole ketään, joka kaipaisi häntä tai jota hän itse kaipaisi."

Mutta miten pakolaisen käy, kun häntä uhkaavat sekä viranomaiset että pakomatkan kotimaasta järjestänyt rikollinen?

Tarinat linkittyvät toisiinsa luontevasti. Henkilöiden ajatukset ja tunteet on piirretty millintarkasti niin, että lukija voi täysin uskoa ja eläytyä heidän tilanteisiinsa. Lähteenmäen kaunis ja rikas mutta napakka kieli on nautinnollista luettavaa, eikä huumoria puutu, nauroin usein, vaikka tarinat ovat rankkoja; kuin lukijalle osoitettaisiin keinoja selvitä vaikeista tilanteista. Ihmisyys - sen kuvaamisessa Lähteenmäki on mestari.

Tarina ottaa kantaa naisen elämän moniin puoliin ja haasteisiin, erilaisiin lähtökohtiin ja kohtaloihin. Monenlaisten henkilöiden kautta näkökulma on lavea. Eikä aina suinkaan henkilöitään mairitteleva! Myös Paulan työ tuo perspektiiviä ja ajankohtaisuutta:

"Mutta monet asiakkaat valittavat samasta mistä Elina: Isovanhemmat asuvat kaukana tai eivät välitä auttaa. Ruuhkavuosia elävät pariskunnat yrittävät pitää kaiken tip top -kunnossa, lapset, kodin ja itsensä. He kuntoilevat liikaa ja avaavat työläppärinsä uudestaan lasten mentyä nukkumaan."

Monitasoinen, viisas, viihdyttävä ja koskettava kirja ihmisyydestä ja ihmisistä, naisista. Lähteenmäkeä olen ihaillut aina, mutta hän parantaa kerta kerralta. Enkä usko, että olemme vielä nähneet läheskään kaikkea, mihin hän pystyy. Tämä on kirjavuoteni helmi, uskallan sanoa jo nyt, vaikka olen lukenut vasta pari vuoden 2020 kirjaa. Ehkä kolahti niin lujaa siksi, että samastun Paulaan elämäntilanteiden ja iän myötä, ehkä siksi, että kirjailija vain kertakaikkiaan on niin taitava ja vie mukanaan niin tekstin teknisellä taidolla kuin tunteen välittämisellä. Pidin myös siitä, että nyt ollaan tässä ajassa, ei historiassa. Vaikka mennyttä pitää ymmärtää ja siitä kertovia kirjoja luen innolla, on jotenkin helpottavaa lukea tämän ajan tuntemuksia kirjattuina ja selitettyinä, vertaistueksi.

Aiemmin bloggaamiani Lähteenmäen kirjoja:

Korkea aika
Ikkunat yöhön

Muualla: Kipupisteitä kaihtamaton, sanoo Leena Lumi. 

Kenelle: Kotimaisen laatuproosan ystäville, naisille ja heitä ymmärtämään haluaville, psykologisten romaanien ystäville. 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY 2020. Kansi Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 42: kirjassa on isovanhempia. 

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas

Sinivalas on tarina perheestä, kertoo ohjelmalehtinen. 35-vuotisjuhliaan viettävällä Annalla (Elena Leeve) on aviomies, isä, sisko sekä liuta velipuolia, jotka kokoontuvat perheen saarelle merimaisemiin. Henkisesti mukana leijuu myös Annan kuollut äiti, fyysiselle vierailulle tulee Annaan rakastunut naapuri. Henkilöitä riittää siis, ja ihmissuhdeteemoja käsiteltäviksi!

Annalle tärkeä saari saa roolin ilmastonmuutoksen mukaan tuojana naisen elämänahdistukseen; meren ja rantojen kautta muutos tuodaan myös katsojan mieleen, mikä lienee pakollista nykyään. Perhe haluaa myydä saaren, Anna ei ole niin innokas. Vaikka hän on keski-ikäistymässä, hän muistuttaa lasta pysyvyyden ja muuttumattomuuden halussaan. Ikään kuin hän haluaisi ihmisen ikiaikaiseen tapaan saada elämästään ehjän kertomuksen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Ehkä sellaisen kertomuksen voisi luoda kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka tulee saarelle yhden velipuolen mukana?

Mutta onko nykyajassa mahdollista saada kertomuksesta ehjää? Onko kaaosta ja muuttuvia tekijöitä liikaa? Symppaan Annaa vain lievästi; tätimäinen ärtymys herää ja mieleen nousee ilkeästi "hyväosaisten valitus", kun hän, menestyvän yhtiön toimitusjohtaja lakimies-, lääkäri- jne. veljineen, rimpuilee kysymyksiensä ja muutospaineiden keskellä. Miksi hän kokee olevansa jotenkin hukassa, vaikka hänellä on kaikki mahdollisuudet? Ihmisen on tehtävä valintoja! Kakkua ei voi syödä ja säästää! (ja muuta tätimäistä). Esimerkiksi: hän on naimisissa, mutta suhteessa naapuriin (Eero Aho). Miksei hän ota tuota hurmaavaa naapuria ja heivaa miestään? Miksi pitää kiinni asioista, jotka eivät toimi - peri-inhimillistä toki.

Näytelmän alkuosan asetelma suurine videoineen ja lähes minimalistisine näyttämöineen avartuu tarinan edetessä; myös näyttämö runsastuu. Tekniikan monipuolisesta käytöstä pidin, vaikka isot screenit veivät huomiota pois muista henkilöistä kuin videolla näytetyistä. Alussa tuntui jopa liiaksi videolta - hei, tulin katsomaan live-esitystä enkä leffaa - mutta tilanne elää. Tosin kenenkään muun kuin aina loistavan Emmi Parviaisen kasvoja en jaksaisi katsella kolmelta valtavalta näytöltä!

Sisarukset ja isä jäivät varjoon kautta tarinan, joka vyöryttää esiin niin monia aiheita, ettei yksikään pääse kunnolla keskiöön, kuten ei henkilöistäkään. Ehkä se symboloi Annan maailmankuvaa, ehkä se on juuri se ongelma - katsojan kannalta ongelma on se, ettei ongelma oikein hahmotu. Tai siitä saa vain pienen aavistuksen, mutta tunnetasolle asti kokonaisuus ei yltänyt, monesta hyvästä elementistä huolimatta. Toisaalta, kun elementtejä on paljon, jotain niistä jäi nakuttamaan takaraivoon vahvasti vielä muutaman päivän päästäkin. Kuten kirjailija Lauran rooli; oliko koko tarina hänen kirjoittamansa, Anna hänen luomuksensa. Vahva yhteys näillä kahdella joka tapauksessa on.

Niin, se valas ja Joona. Tulkitsin valaan vatsaan joutumisen eksymiseksi; ohjelmalehtisessä käsikirjoittaja sanoo sitä totuuden kohtaamiseksi, yhden seuralaiseni mielestä se saattoi olla pakopaikka, toisen mielestä turvanhakua. Monitulkintainen ja runsas näytelmä siis, tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho ovat esityksen tähdet, muita eivät heidän roolinsa salli nostaa. Neljänneksi tähdeksi nostaisin lavatekniikan kekseliään käytön, joka piti mielenkiinnon vireillä ja toi mukaan pilkahduksia huumorista ja laajemmasta maailmankuvasta.

Kenelle: Modernin ja taitavan teatterin ystäville, keski-ikäistyville, samastuville.

Muualla: Kerrankin olen samoilla linjoilla kuin HS:n Sanna Kangasniemi, tätä ei tapahdu usein. Tuijata pohtii komeasti näytelmää ja sanoo sen olevan romaani lavalla. 

Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä, kiitos! Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho (pääsin yhteiskuvaan!) kävi moikkaamassa meitä klubilaisia ennen esitystä ja sanoi ihanasti, ettei hän näe mitään ongelmaa siinä, että teatterin kansoittavat keski-ikäiset naiset, joista meidänkin joukkomme pääasiassa koostuu - kunhan kiinnostuneita katsojia riittää. Sitä paitsi tätiys on uusiutuva luonnonvara, meitähän tulee koko ajan lisää. Vakavasti sanoen, ihailen Myllyahoa suuresti. Hän on hienosti jatkanut Maria-Liisa Nevalan aloittamaa uudistusta tuoda teatterilaitos tähän aikaan, jopa edelle, ja rohkeasti uudistanut koko maan teatteria.

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg. 

Rooleissa Emmi Parviainen, Elena Leeve, Eero Aho, Kristiina Halttu, Elmer Beck, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen.

Lavasteet Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Seppänen, dramaturgia Eca Buchwald, musiikki Kasperi Laine.

Kuvat: Kansallisteatteri, Tommi Mattila. Myllyaho ja minä -kuva: Pirita Tiusanen.

Blogistanian parhaat 2019 -ääneni

Blogistan Finlandia 2019 -ääneni annan seuraaville:

JP Koskinen, Tulisiipi, 3 p
Matias Riikonen, Iltavahtimestarin kierrokset, 2 p
Mikko Kamula: Tuonela, 1 p


Blogistanian Globalia 2019 -äänet:

Margaret Atwood: Testamentit, 3 p
Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 2 p
Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt, 1 p


Blogistanian Tieto 2019 -äänet:

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö
Korhonen, Partti, Saarinen, Takala: Tiedenaisia. Suomalaisia tutkimuksen ytimessä.

Käytän valinnoissa aina samaa menetelmää: intuitiota. En pisteytä mielessäni tekstin rakenteen toimivuutta, omaperäisyyttä, laajaa tietomäärää. Mitkä jäivät vahvimmin mieleen, kiehtoivat, sykähdyttivät? Kotimaisissa kirjoissa valinnat ovat yleensä helppoja kahden ensimmäisen osalta, niin nytkin, vaikka viime tipassa Riikosen ihastuttavan kirjan ehdin lukea, onneksi! Annakaari Hakkaraisen Kristallipalatsiin ihastuin pari vuotta sitten, vuoden 2019 Dioraama on myös luettu, mutten ole ehtinyt blogata siitä: kirjailijan teokset ovat sellaisia, joihin pitää uppoutua kunnolla ja lukea useaan kertaan, enkä ole sitä nyt harmi kyllä ehtinyt tehdä.

Kotimaisia esikoisia seuraan erityskiinnostuksella. Anna-Kaisa Linna-ahon Paperijoutsen yllätti hienosti. Samoin Akseli Heikkilän Veteen syntyneet. Ja Emma Kantanen! Jos esikoisille olisi oma sarja, ykköseksi asettaisin Suvi Vaarlan Westendin, ajankuvan tärkeyden ja laajaa joukkoa koskettavan kuvauksen vuoksi. Jos et ymmärrä mennyttä, et ymmärrä tätä päivää.

Käännöskirjoissa valinta oli vaikeampaa. Listallani voisi hyvin myös upea Kim Leine. Ja Kaspar Colling Nielsen, jonka kirjasta pidin hurjasti, vaikken sitä sanoisi välttämättä huippulaadukkaaksi proosaksi. Jälleen kolmas oli vaikein valita, mutta nostin Erpenbeckin, sillä muistan vieläkin sen wau-tunteen luettuani. Komeaa proosaa, superajankohtaisesta aiheesta.

Tietokirjoja ehdin lukea harmittavan vähän. (Jälleen kerran päätän petrata tässä jatkossa.) Bythellin kirjakauppiastarina on vain niin valloittava, ettei sille ole voittajaa, vaikka Nobel-palkinnon historia on huippukiinnostava. Suomalaisten tiedenaisten tarinat hämmästyttivät, kirja pitäisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa! Kirjaa lukematta et takuulla tiedä, millaista osaamista Suomesta on peräisin. Hieno kooste, myös esimerkkinä "kympin tytöille" - voit vaikuttaa maailman tasolla!

Huomasin muuten, että yksi hyvä keino valita parhaat kirjat on silmäillä kirjahyllyään tai kirjapinoja kotona: mitkä kirjat olen halunnut säilyttää? Laitan nimittäin nopeasti kiertoon saamiani ja ostamiani kirjoja. Vaikka suurimman osan luetuista lainaan kirjastosta, saatan ostaa kirjan omaksi, jos olen siitä vaikuttunut. Eli ne, jotka jäävät, ovat tärkeimmät.

Kirjavuoteni 2019 kooste

Kuka voittaa - nyt jännittää! 

Amman lukuhetki vastaa Blogistanian Finlandiasta eli kotimaisen kaunokirjallisuuden äänestyksestä. Globaliaa eli käännösteoksia äänestetään Todella vaiheessa -blogissa, Kuopusta eli lasten- ja nuortenkirjoja Yöpöydän kirjat -blogissa ja Tietoa Kirjamies-blogissa. Tulokset julkistetaan ma 2.3. klo 10 vastuublogeissa.

Voittajat palkitaan tänä vuonna Kuopiossa pe 20.3.2020 klo 17 Kirjailijayhdistysten Talvipäivien avajaisissa, Kuopion kaupunginkirjastossa, yleisötilaisuudessa. Nyt kannattaa kirjanystävän matkata Kuopioon - siellä on samana viikonloppuna myös Minna Canth -festivaali.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta

Keskiaika kiehtoo, järjestämme keskiaikapäiviä ja turnajaisia, katsomme innolla leffoja ja tv-sarjoja pimeäksi ajaksi kutsutulta aikakaudelta. Mutta millainen oikeasti oli tuo tuhannen vuoden jakso ennen uuden ajan alkua 1500-luvulla, sitä avaa ansiokkaasti historiantutkija, Kansalliskirjastossa työskentelevä Jaakko Tahkokallio.

Hän on valinnut kirjaan 10 yleisintä käsitystä keskiajasta, joiden todenmukaisuuden katsoo kaipaavan tarkempaa tarkastelua. Kirja kulkee loogisesti luvuittain kertomalla ensin myytin ja sen jälkeen perusteellisen analyysin asiasta historiantutkimuksen tietojen mukaan. Lukijalta ei edellytetä etukäteistietoja, ja luvut on jaoteltu pienempiin osiin, mikä helpottaa lukemista. Lukijaystävällisyyttä lisää myös seikkailullinen kertomus, jolla jokainen luku alkaa ja joka kuvaa kyseistä myyttiä tarinan muodossa. Mustavalkoinen hillitty kuvitus tukee sanomaa.

Hallitsiko kirkko todella ihmisten elämää keskiajalla tai estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Ainakin ruumiinavausten kieltäminen on puhdas myytti, sanoo Tahkokallio. (Hautauksiin kyllä liittyi sääntöjä.) Antiikin tiedeperintöä hyödynnettiin, sen mitä nykyään "tieteenä" tuntemamme mukaista tietoa oli käytettävissä. (Sana tiede otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla, suomessa uudissanana 1842). Kopernikus keksi universumin aurinkokeskisyyden juuri keskiajalla, ja vallankumouksellisuudesta huolimatta hänelle ei koitunut siitä merkittävää haittaa kirkon taholta. Tosin samaa julistanut Giordano Bruno poltettiin harhaoppisena roviolla, mutta muista syistä. Roviolla polttaminen ei ollut niin hallitsematonta ja yleistä kuin ehkä luullaan - noitavainot ja kuuluisat vesikokeet yleistyivät vasta 1600-luvulla - vaan hallinto sääteli niitä tarkasti ja pahantekijälle annettiin monta mahdollisuutta hyvittää tekonsa.  Galileo Galilei tuo meidät jo uuden ajan rajan yli, ja Tahkokallio kirjoittaa:

"Galileo joutui vaikeuksiin paavin kanssa, mutta Brahe, Kepler, Kopernikus ja Newton saivat kehitellä tieteellisiä ja toisinaan myös pseudotieteellisiä ajatuksiaan kaikessa rauhassa. Kiistaton tosiasia joka tapauksessa on, että moderni tiede syntyi kulttuurissa, joka oli kristillisen uskonnon kyllästämä."

Uskottiinko maapallo keskiajalla litteäksi? Ei uskottu, sanoo Tahkokallio. 1400- ja 1500-lukujen kartoissa pallo on pallo - ja legenda siitä, että kirkko olisi tyrmännyt Kolumbuksen käsityksen maailman pallonmuotoisuudesta on keksitty juttu ja perustuu yhteen romaaniin, kirjailijanaan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt Washington Irving. Kiinnostavaa on detalji, jonka mukaan muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa käytetään termiä jarδarbllor, kirjaimellisesti maapallo.

"Kolumbuksen aikana oppineilla oli maapallon muodosta ja koosta siis realistinen käsitys, ja maan pallomaisuus oli tiedetty jo kauan ennen ajanlaskun alkua." 

Litteyttä kyllä puolustivat jotkut myöhemminkin. "Nykyperspektiivistä kummallisin vastaväitteistä oli, että purjehtiminen pallon pintaa takaisin 'ylöspäin' saattaisi olla vaikeaa." No, onhan nykyäänkin ihmisiä, jotka eivät usko Kuussa käyntiin tai ilmastonmuutokseen, ehkä eivät pallon pyöreyteenkään. Mielenkiintoisia ovat myös Tahkokallion selvitykset siitä, miten lapsiin suhtauduttiin keskiaikana tai miten ritarimyytti on syntynyt.

Kirjanystävää kiinnostaa luku myytistä, jonka mukaan kirjoja valmistivat keskiajalla (vain) munkit kirkon alaisuudessa. Näin Tahkokallion mukaan tuskin oli, sillä kirjanvalmistus oli bisnestä, ja sitä tekivät ne, joille hommasta maksettiin - osaajia ei kyllä liikaa ollut ja työ oli kallista. Käsinkopiointi oli aikaa vievää puuhaa, ja jos kirjasta tehtiin vaikka muutama sata kopiota, työtunteja hupeni.

"Kirjapainotaito ei suinkaan lopettanut munkkien kirjatuotantomonopolia, joka oli päättynyt jo paljon aikaisemmin - jos sitä oli koskaan ollutkaan. Kirja oli itse asiassa eräs niistä teknologiatuotteista, jotka kehittyivät nimenomaan keskiajan kuluessa huomattavasti aikaisempaa paremmin toimiviksi."

Kirjapainotaidon keksimistä pidetään lähes synonyymina pimeän keskiajan lopulle. Ja olihan se merkittävä, mutta tämän kirjan luettuani oivallan Tahkokallion viestin siitä, että ihmiset mielellään näkevät historiansa tarinana, jatkumona, joka etenee loogisesti hämärästä kirkkauteen ja nykyiseen suureen viisauteemme. Tarina etenee kyllä, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin haluamme nähdä - puhumattakaan niistä jo alussa mainituista leffoista ja muista kulttuurituotteista (Braveheart on satu.)

Esimerkiksi suvaitsevaisuudessa varhais- ja sydänkeskiaikana oltiin ns. nykyaikaa pidemmällä joissakin asioissa. Kirkko suhtautui magiaan joustavasti eivätkä oppineiden keskinäiset kiistat johtaneet kuolemaantuomioihin tai näkyneet perusarjessa. Juutalaiset saivat elää rauhassa, eikä homoseksuaalisuus ollut demonista: seksuaalinen hillittömyys ylipäänsä oli epähyväksyttyä ja naimisissa olevien miesten välinen yhdyntä oli vakava synti, "mutta siitä määrätty katumusharjoitus oli pienempi kuin naisen kanssa toteuteutetusta aviorikoksesta".

Vasta myöhäiskeskiajalla suvaitsemattomuus pääsi vallalle, ja "harhaoppisia" alettiin tuomita kirkon lisäksi myös maallisissa oikeuksissa. 1300-luvulla käynnistyi noitavainoihin johtanut kehitys, minkä saattoi aloittaa hallitsijoiden ahneus ja vallanhalu. Oli näppärämpää syyttää vihollista magiasta ja saada hänet oikeuteen tuomiolle kuin alkaa itse tapella! Ilmiannot ja paniikki levisivät, surullisin seurauksin 1600-luvulla.

Kirja on huippukiinnostava ja helppolukuinen maallikollekin, vaikkei niin viihdepopulistisella otteella tehty kuin viime vuosina on totuttu tietokirjoja saamaan, mikä ei ole huono juttu. Tahkokalliolla on perusteellinen tapa selostaa asioita pitkästi, mutta toisaalta, kaikkea ei tarvitse lukea millintarkasti ja tietoa löytyy paljon niille, jotka sitä kaipaavat. Ehkä lisänä olisi voinut olla vielä yhteenveto kunkin myytin "tilanteesta" - missä määrin se on totta tai ei ole, lyhyesti ja tiiviisti. Nyt lukija joutuu tekemään johtopäätöksensä pitkälti itse, eikä useaan kohtaaan olekaan aivan mustavalkoista kyllä- tai ei-vastausta.

Jotenkin havahduttavaa muuten tajuta, että monet myyteistä ja käsityksistämme ovat saattaneet syntyä vain yhden tai harvojen kirjoittaman kirjan (kuten tuo Kolumbus/Irving) tai tekemän muun teon ansiosta - ja se on yleistetty koskemaan kokonaisia ajanjaksoja. Samoin kuin ihmisen kaipuu tarinallisuuteen ja jatkuvaan kehitykseen, mieluiten hyvään, ja historian sovitteleminen sen mukaan. Jo pelkästään näiden oivallusten takia kirja kannatti lukea.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, uteliaille.

Muualla: Todennäköisesti keskiaikaan liittyvien myyttien taustoja ei ole aiemmin suomeksi esitetty näin kattavana ja asiantuntevana kokonaispakettina. Joka tapauksessa on selvää, että keskiaikaan liittyvien myyttien murtamista tarvitaan tänäkin päivänä. Tässä Tahkokallio tekee ensiluokkaista työtä, sanoo Areiopagi-lehti, Jaakko Loikkanen.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019. 

Sain kirjan kustantajalta. Helmet 2020 -haasteessa kohta 17: tutkijan kirjoittama kirja. 

Nuorten miesten silmin: Matias Riikonen,Tuomas Kokko

Iltavahtimestarin kierrokset on valtavan kaunis kuvaus kaupungista, Helsingistä, ja nuoresta miehestä, joka sitä kiertää kävellen yöaikaan. Riikosen esikoinen, Nelisiipinen lokki, lupasi hyvää, ja sitä on saatu, vaikka pari kirjaa tuotannosta on minulta harmittavasti jäänyt lukematta.

Öisen kulkijan mietteet ovat kiinnostavia, havainnot tarkkoja ja yllättäviä. Tunnelma on yhtäaikaa sadunomainen ja todellinen, yön pimeyteen kätkeytyy paljon. Ajatusten kulkuun, samoin kuin askelten, on helppo uppoutua, koskevat ne näkymiä, muita yön kulkijoita tai omia mielleyhtymiä.

"Kärsin usein kaukokaipuusta, mutta matkustelen harvoin, koska kauas on vaikea päästä. Aina kun luulee tavoittaneensa sen, se siirtyy etäämmäs. Siksi on kuljettava kaukana siellä kaukana sieltä. Jossain Töölöntorilla, jota eräässä kirjassa luonnehdittiin 'pariisilaistyyliseksi', koska se on kerrostalojen reunustama. Tai jonkun Eiran mutkittelevilla kaduilla, jotka jäljittelevät keskiaikaisen kaupungin kuritonta asemakaavaa ja joiden varsilla kasvaa kastanjapuita ja muita aivan liian eteläisiltä vaikuttavia lajeja."

Tunsin käveleväni mukana, rakkaan kotikaupunkini tutuilla kaduilla. Tämä tapahtuu nyt, ei historiassa eikä tulevassa. Uskon, että kirja toimii myös heille, jotka eivät seutua tunne. Yön melankolia ja yksinäisen tarkkailijan asema ovat yleismaailmallisia.

"Minä jatkoin Valhallankadun päähän, missä oli aiemmin näyttänyt olevan pelkkää pimeyttä mutta mistä nyt piirtyi esiin Sibeliuksenpuisto. Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle."

Pidin kirjassa kaikesta; kannesta, sisällöstä, tunnelmasta ja asenteesta sekä kielestä ja aiheesta. Kotikenttäetuna sain riemastua näkymästä, jossa Lauttasaari ja Espoo olivat kadonneet, olen nähnyt ja valokuvannut sen itsekin. Teksti nosti mieleen myös omia nuoruuden muistumia. Väläyksinä kirja kertoo kirjoittajansakin henkilökohtaisesta elämästä, mutta arki ei nouse keskiöön. Silti käy selväksi, että miehen ajatukset tulevan suhteen ovat vielä - ymmärrettävästi - avoimet ja epävarmat.
Töissään hän on viihtynyt, tulkitsen, ja kasvattaa iltavahtimestarin roolin suureksi, koko kaupungin kattavaksi: näinkin voi työn nähdä ja tehdä sinänsä simppelistä asiasta kiinnostavan.

Tuolla asenteella, komealla kirjoitustaidolla ja hämmästyttävällä mielikuvituksella uskon kertojan tulevaisuudelta hyvä. Pienet mustavalkoiset kuvat sopivat tunnelmaan täysin ja ovat herkullinen lisä, mutteivat vie tehoa nautittavalta tekstiltä, vaan korostavat sitä juuri oikein.

Kirjallinen jalokivi yöstä, ajattelusta, kulkemisesta, elämästä ja Helsingistä.

Kenelle: Näkeville (mielessään), kaduilla kulkeville, ajatteleville, yötä rakastaville, kotimaisen laatuproosan ystäville.

Muualla: Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista, sanoo Aina joku kesken -blogi.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset. Teos 2019. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.

Epävarmempi tapaus itsestään on tämä kertoja. Hänkin liikuskelee Helsingissä, mutta lähinnä kodista baariin tai takaisin, tai jonkun tuntemattoman kämppään jatkoille. Hän ei sano olevansa nuori, mutta siltä vahvasti vaikuttaa:

"...haluaisin olla uudelleen nuori. Viikonlopun tarjoamat mahdollisuudet olisivat äärettömät. Saisi tehdä kaikki virheet ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen sitä nopeasti ymmärtää, että jos olisi uudelleen nuori, istuisi kuitenkin kaikki viikonloput kotona ja tuijottaisi kattoon. Ns. nuoruutta ei nimittäin osaa arvostaa ennen kuin se on ohi. En tiedä, mitä oli se outo väreily, jonka silloin saattoi aistia viikonloppuisin."

Lause toi taas mieleen oman nuoruuden, tekee mieli sanoa: minä tiedän. Se oli rakkauden nälkää, tapahtumien janoa. oman paikan etsintää. Kirjan kertojalta, jonka oletan noin kolmikymppiseksi, ovat kaikki vielä löytämättä, mitä ei voi laskea viaksi tuossa iässä, vaikka hän itse miettii suhtautuvansa elämäänsä "lohduttomana epäonnistumisten sarjana". Minusta tuomio ei vaikuta oikealta - hän on fiksu, hankkinut yliopistokoulutuksen ja asuu omillaan (vaikkei rahaa vuokraan aina ole), eikä mikään estä häntä tekemästä, mitä haluaa.

Ongelma on se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. "En tiedä" ja "En ole varma" ovat yleisimmät repliikit, "en uskalla" tai "en saa tehtyä" yleisimmät ajatukset, kun toimintaa miettii. Tietenkään hän ei saa töitä, jos hän ei osaa vakuuttaa halustaan edes itseään saati työnantajaa, joka näkee kyllä motivaation puutteen. Tyttöystävän hankinnasta puhumattakaan. Miksei hän tiedä eikä ole varma? Miksei hän havainnoi, kuten edellisen kirjan kertoja? Onko hän masentunut, sairas? Ainakin hänellä on paha olla, ja elämä tuntuu vaikealta. Kyökkipsykogia saisi jäädä, mutta en voi olla ajattelematta, että taustalla on jotain isompaa, joka on johtanut tähän tilanteeseen.

Olemmeko onnistuneet rakentamaan niin vaikean ja raastavan yhteiskuntajärjestelmän, ettei nuori mies enää välttämättä pärjää siinä? Kammottava ajatus. Mutta sille taustatukea antavat tutkimukset, joiden mukaan nuorilla on paljon mielenterveysongelmia ja kannattelevien elementtien, kuten parisuhteiden, määrä on radikaalisti laskenut. Vai onko putkemme niin tehokkaan automaattinen, että se sylkee maailmaan tutkintotodistus taskussa ihmisiä, jotka eivät osaa elämisen perustaitoja, kuten omien vahvuuksien ja toiveiden selvittämistä, toisten kuuntelua ja tutustumista, tavoitteiden asettamista ja niihin pyrkimistä?

Jos elämä tuntuu ylivoimaiselta, on hyvä tietää syy, mutta tärkeintä on etsiä keinoja parempaan. Niitä kirja ei tarjoa, vain väläyksen tilanteesta nyt. Se ehkä toimii vertaistukena kaltaisilleen ja nostaa arvoa ajatukselle, että kaikki eivät pärjää oletusarvon mukaan. Silti heilläkin on olemassaolon oikeus. Kirjallisesti teos on yksinkertainen, vaikka ehjä. Mukaan on vaikea mennä, tekstiä lukee ulkopuolisena. Muutama hauska vitsi ei oikein riitä nostamaan tunnelmaa, mutta sekin kuvannee miehen maailmaa.

Kenelle: Nuorten miesten maailmaan tutustuville, aikalaiskirjojen ystäville.

Muualla: Mikäli tiukka turvaverkko puuttuu, jää ihminen lopulta hyvin yksin ja kohtaamiset muiden kanssa pinnallisiksi. Pitkään jatkuessaan tämä aiheuttaa hyvin todennäköisesti syrjäytymistä ja yhteiskunnan vauhdista putoamista, sanoo Luettua ja maistettua -blogi. Lukiessa mieleeni tulee Erkka Mykkänen, Sisko Savonlahti ja vähän myös Nick Hornby, mutta juuri sillä erotuksella, että heidän kirjojen äärellä olen eläytynyt tarinaan voimakkaammin, liikuttunutkin, sanoo Helmi Kekkonen.

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen.

Helmet-haaste 2020: Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella. 

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

Kirjailija tuo esiin aiheen, josta ei aiemmin romaaneja ole juuri tullut vastaan. Teemoina ovat naisen seksuaalinen haluttomuus ja avoimet suhteet, perinteiseen parisuhdemalliin peilaten. Klaara ja Ilmari rakastavat toisiaan ja pientä tytärtään Almaa, mutta seksistä on tullut pakkopullaa. Velvoite pitäisi hoitaa, mutta hommasta on kadonnut ilo ja innostus, nautinnosta puhumattakaan. Klaaraa ei haluta, sillä hän kokee tuntevansa Ilmarin liian hyvin - sopiva vire ei enää löydy, kun toinen on liian lähellä, liian arkinen ja aina saatavilla, yllätyksettä.

"Olin uskotellut itselleni että tämä suhde olisi erilainen. Että tällä kertaa en kyllästyisi. Että en olisi koskaan välinpitämätön Ilmarin vartaloa kohtaan. En väsyisi tunnustelemaan häntä, saamaan tyydytystä häneestä. Olin itse yrittänyt päättää ja tehdä kaiken oikein. Jutella avoimesti. Mutta, kun silloin lauantaiaamuna kesken seksin tajusin miettiväni, että taulun karmin päältä pitäisi pyyhkiä pölyt, tiesin, että haluttomuus oli saanut minut taas kiinni."

Parisuhde löhöilee mukavasti sohvalla ja määräilee parin tekemisiä, kun Romanssi on kipittänyt karkuun, kokee Klaara.

"Kun Parisuhde on päässyt maaliin, saanut meidät laillisesti saman katon alle ja lisääntymään, pitäisi sen mielestä kaiken pysyä samana siihen saakka, kunnes me makaamme Ilmarin kanssa käsi kädessä sukuhaudassa. Parisuhde vihaa muutoksia eikä erityisesti välittäisi edes siitä, että huonekalujen paikkaa vaihdetaan. Välillä kuvittelen, mitä kaikkea tekisin, jos se ei määräisi kaikesta. Lukisin illallisella ravintolassa romaania. Jättäisin väliin anopin syntymäpäiväjuhlat. En tulisi yöksi kotiin. - Kyllä jotkut rajat pitää suhteessa olla, ei se ole muuten suhde laisinkaan, heristää Parisuhde sormeaan. Ihmettelen, kun ihmiset kuitenkin selviävät kaverisuhteistaankin."

Ratkaisuksi yritetään terapiaa, josta ei ole Klaaralle sen enempää apua kuin lehtien parisuhdejutuista, aina samoina toistuvine ratkaisuineen. Puhutaan, lähennytään, tehdään työtä suhteen eteen, kyllä se siitä. "Ainoa ratkaisu on kehotus kompromissiin ja puolitiehen." Entä jos haluaa haluta, muttei pysty pakottamaan itseään seksiin, miettii Klaara. Ja pitääkö perhe-elämänkin olla työtä? Klaara on muuten ammatiltaan valokuvaaja, joka näkee monenlaisia perhejuhlia ja tilanteita, joista syntyy kirjaan hupaisia episodeja, kuten vaikka häämessuilla käynnistä, joissa visuaalisesti kunnianhimoisesti häihinsä suhtautuvat asiakkaat naurattavat lukijaa.

Kun Klaara ehdottaa Ilmarille avointa suhdetta, hän yllättyy: Ilmarilla ei ole mitään sitä vastaan. Fiksuina ihmisinä he molemmat tajuavat, että jotain on tarpeen tehdä suhteen säilymiseksi - eikä kumpikaan ole hinkuamassa vaivalloista eroa ja lapsiviikkovuoroja. Sovitaan, että molemmat saavat tapailla myös muita, kunhan kertovat siitä puolisolle. Ja eikun Tinderiin!

Kuinka käy - sen saa jokainen lukea itse, ja samalla nauttia fiksusta aikalaisromaanista, jossa käsitellään isoja asioita, viihteellisyyttä unohtamatta. Klaaran, Ilmarin ja heidän ystäviensä keskusteluja ja suhdekuvioita on hauska lukea, mutta asia jää mietityttämään myös syvemmin, koko yhteiskunnan tasolla.

Avioliitolla on perinteensä, mutta ovatko ne muotoutuneet ajalla, jolloin ihmiset elivät lyhyemmän elämän, ehkäisyä ei osattu ja jolloin (naisen) arki tosiaan oli tauotonta työtä? Juontaako sieltä juurensa ajattelu, että nautinnon etsiminen on pahasta ja sen vaatiminen lähes rikollista?

Suominen osaa perustella argumenttinsa avoimen suhteen puolesta liiankin hyvin; hän paukuttaa pöytään ja päähän niin paljon asiaa, että lukija alkaa jo anoa armoa - vain faktalaatikko eri suhdemuodoista puuttuu. (Tosin lähdeluettelo inspiroivista teoksista on.) Onneksi hänellä on sekä tietoa että kokemusta asiasta, josta puhuu, ja se sekä itse tarina ja henkilöt kiinnostavat lukijaa niin, että ajoittaisen julistuksen antaa anteeksi. Suhdemuotonsa valitkoon jokainen itse, mikä kenellekin sopii. Kaltaiselleni turvallisuushakuiselle avoin suhde ei sopisi, mutta tunnen muita, joille voisi toimia hyvin.

Eräs polyamorinen pari vaikuttaa varsin tyytyväiseltä - ja ovat älykkäitä, mukavia ja osaavia ihmisiä, päihteettömiä ja perheellisiä. Ei ole syytä epäillä, etteikö ratkaisu olisi tarkkaan harkittu. Kieltämättä hihitytti, koska Suomisen listaamat kliseet polyamoreetikoista sopivat heihin nappiin, itse värjättyine vaatteineen ja hippimeininkeineen. Yhteen suhteeseen tyytymättömiä on varmasti bisnestyypeissäkin, mutta salaa, ehkä jopa puolisoltaan, ja silloin ei enää puhuta avoimesta suhteesta, vaan vanhanaikaisesta pettämisestä. Suurin kompastuskivi asiassa lieneekin tässä: osataanko oikeasti olla rehellisiä, puolin ja toisin, niin ettei toinen suostu avoimeen suhteeseen vain toisen mieliksi, vaan omasta halustaan?

Suominen herättää kiinnostavia pohdintoja ja tarjoaa hersyvän, chick-litmäisen lukuhetken, mutta täysin uudella kulmalla. Hyvä avaus! Ja tiukasti ajassa kiinni, vaatimalla ihmisiltä omaa päätöstä ja nykykäytäntöjen kyseenalaistamista ylhäältä annetun sijaan. Mikä ei tarkoita vanhan hylkäämistä, vaan sen tiedostamista, miten toimimme kuten toimimme.

Kenelle: Ihmissuhteista kiinnostuneille, puolisoonsa kyllästyneille, ystävien tärkeyttä miettiville, fiksun aikalaisromaanin ystäville.

Muualla: Romaani hakee mallinsa rakkausromaanigenrestä, ja poikkeava aiheenkäsittely ja selkeä feminismi on sen etu, sanoo Tuijata. Tämäntyyppistä urbaania, nykyaikaista ja älykästä viihdekirjallisuutta ei Suomessa ole todellakaan liikaa, sanoo Instassa karoliina_timonen. (Minulla on Instagram vain puhelimessa, joten en voi linkata). Myös Kirsin kirjanurkka tykkäsi kirjasta kovasti, vaikkei kiiltävä kansi ja muu ilmiasu alkuun houkuttanutkaan.

Hieno kirja epätyypillisistä rakkaussuhteista on myös Marjo Vilkon Vilpitön sydän. Marjo Vilkko on muuten se, joka on käsikirjoittanut tv:lle muun muassa sarjat Tuntematon Koivisto ja Suomi on suomalainen, ruotsalainen jne. Ja kun nyt taustoja aloin avata, juoruan vielä, että Riikka Suominen on toimittaja, tylysti lopetetun Vihreä Lanka -lehden entinen päätoimittaja ja ex-politiikko Ilkka Suomisen tytär.

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata. Otava 2020. Kaunis chic-litmäinen kansi Tuuli Juusela. 

Helmet-haaste 2020: sopii kohtiin 49, vuoden 2020 kirja, ja 45, esikoiskirja, (johon sen sijoitan), ja muitakin kohtia löytyy lukijan mukaan.