Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Canth, tuo suomalainen supernainen, on vahvasti esillä vuosittain tasa-arvon päivän sankarittarena, mutta toivottavasti hän ei unohdu muinakaan päivinä. Niin suuri merkitys hänen työllään oli sille, millaisessa yhteiskunnassa me tytöt ja naiset elämme nyt. Tiesitkö, että

• Canth julkaisi näytelmän, jonka nostama kohu johti lainmuutokseen, jonka mukaan vaimo saa pitää omat työansionsa itse eivätkä ne enää mene aviomiehelle
  
• Canth oli ensimmäinen suomenkielinen naistoimittaja, joka kirjoitti paljon eri lehtiin
  
• Vaikka hän eli 1800-luvulla - jolloin Suomi oli osa Venäjää, vaimo miehensä omaisuutta ja tyttöjen koulutus olematonta - Canth oli tarkoin perillä ajan kirjallisuudesta ja aatevirtauksista ja hallitsi suomen ja ruotsin kielten lisäksi ainakin saksan ja ranskan kielten lukutaidon.

Faktoja, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ainakaan minua. Miten ihmeessä hän pystyi kaikkeen, kun muistamme, että hän jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, pyöritti "joukkojensa" (Minnan oma sana) elatukseksi laajaa kauppaketjua ja julkaisi kymmeniä näytelmiä ja satoja tekstejä ennen turhan aikaista kuolemaansa vain 53-vuotiaana?

HS Teema numero 2/19 on erinomainen, laaja ja vetävän viihdyttävä tietopaketti Minna Canthista asiantuntijakommentteineen, tekstinäytteineen ja ajan ilmiöineen. Muun muassa Sirpa Kähkönen kertoo Kuopiosta ja Marko Ylitalo aikaa kuohuttaneesta murhasta, joka toimi yhden Minnan näytelmän innoittajana. Arla Kanervan hieno raportti antaa yleiskuvan Minnan elämästä taustoineen ja tuo tarinan tähän päivään asti.

Ja niin, tiesittekö muuten, että Minnan lapsenlapsi Irma Andersin oli myös kirjailija? Tosin hyvin erityylinen kuin mummonsa... hän antoi kauneudenhoitoneuvoja! Minna olisi pitänyt höpölöpönä, luulen, ehkä nauranut tai huokaissut syvään. Ottihan hän itse vahvasti kantaa ulkonäkökeskeisyyteen naisista puhuttaessa. Herkkuina Teemassa mukana on runsaasti vanhoja valokuvia - ja myös Minnan omaa tekstiä. (Olen taas HS-fani, vaikka välillä kirskuttelen hampaita.)

Suvi Ahola on koonnut keskeisiä Canthin elämän ja ajattelumaailman asioita sekä Canthin tekstejä yksiin kansiin. Kirja toimii hyvin sukelluksena aiheeseen sille, joka haluaa saada nopeasti käsityksen siitä, mistä on kyse.

Ahola nostaa myös esiin ristiriitaisuuksia, joita Canthin persoonassa riittää niitäkin, jos kaivella haluaa. Ahola sanoo HS Teemassa Minnan siirtyneen roolista toiseen ja muuttaneen vähän samalla mielipiteitään. "Se on ihmisenä olemista." Korostaisin vielä, että viisaana ihmisenä olemista: jatkuva oppiminen edellyttää omien käsitysten alituista tarkastelua, ja myös siihen Minna älykkäänä naisena tietenkin pystyi.

Pari asiaa mietitytti minua kirjan luettuani. Itse en pidä ristiriitana uskonnollisuutta ja tasa-arvon ajamista, vaikka jumala-asiat ovat tänä päivänä monelle, minullekin, kaukaisia. Uskonto oli tuolloin "annettu tekijä" ja itsestäänselvyys. Vaikka ns. kristillisyys tarkoitti silloin eri asiaa kuin nyt, kun ajattelemme täysin päinvastoin: eikö tasa-arvo ole nimenomaan kristillisyyttä?

"...kouluttamaton maalaisväestö [jota tuohon aikaan oli suurin osa suomalaisista], etenkin vanhemmat ihmiset, tukeutuivat 1900-luvulle asti vahvasti kristillisyyteen ja tuomitsivat kaiken uuden, samoin tieteen ja taiteen, maalliseksi ja synniksi." 

Toinen asia on Minnan suhtautuminen seksuaalisuuteen. Hän tuomitsi ehdottomasti esiaviolliset suhteet, ja vapaan seksin käsite olisi saanut hänet pyörtymään. Mutta ei moraalisessa mielessä, tulkitsen, vaan naisten vuoksi. Nainen oli arvoton ja avuton ilman miestä, lapsista puhumattakaan. Eikä Minna itse seitsemän synnytystä läpikäyneenä ehkä enää jaksanut innostua petipuuhien ihanuudesta. Mutta jos ehkäisy olisi keksitty jo silloin, ääni kellossa olisi saattanut olla toinen.

Mutta keskitytään vielä itse asiaan, Minnan kirjalliseen tuotantoon. Kuten Aholan kirjassakin olevista tekstinäytteistä voi havaita, hänen tekstinsä on tulista, näkemyksensä rajuja ja sanontansa niin suorasukaista, että se kohauttaa tämänkin päivän lukijaa. Huh! Miten sitten yli 150 vuotta sitten? Hajusuolaa lienee kulunut runsaasti lukijoiden keskuudessa. Entä tekstien kirjallinen taso? Kaarina Hazard sanoo HS Teemassa: "...Canthin proosan koskettavuudesta ei ole puhuttu, ei siitä, miten loisteliaita hänen novellinsa ovat kaunokirjallisuutena." Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho hämmästyy Canthin näytelmien valmiudesta näyttämölle: "Esimerkiksi Papin perheessä on huikean moderni ja taitava rakenne."  On hyvä muistaa, ettei tuona aikana oikeastaan ollut vielä romaaneita, joten näytelmät, novellit ja lehtikirjoitukset olivat tapa tuoda tekstejä julki. Ja niiden tekemisen Minna hallitsi.

"Minna haluaa muuttaa maailmaa, eikä se sovi niille, joiden mielestä sen pitää pysyä ennallaan." 

Näin sanoo Leea Virtanen lastenkirjassaan, jonka on piirroskuvittanut Sanna Pelliccioni. Se esittää Minnan tuntevana ihmisenä, jota naurattaa ja joka välillä vaipuu epätoivoon. Eikä "ole aina niin kiltti kuin miltä näyttää." Virtanen kertoo Minnan tarinaa muun muassa lainaamalla Canthin kuuluisia sitaatteja ja selittämällä niiden taustoja, usein konkretian kautta. Korsetti puristaa, kahvia juodaan paljon, se oli Minnan lempijuoma.

Virtanen antaa kirjan vinkkejä siitä, miten Minna Canthin päivää voi juhlia ja kotona tai koulussa. Kuten: Kirjoita kirje Minna Canthille ja kerro, mitä maailmaan kuuluu. Kirjoita Minnan kirje nyky-ajan koululaisille tasa-arvon päivänä. Keskustele, mitä tasa-arvo tarkoittaa. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia? Mainioita vinkkejä meille kaikille. Juodaan nyt ainakin kahvit Minnan kunniaksi.

Ja vielä sinulle, lukijani, jaan toivotuksen, jolla Minna tyypillisesti kuulemma lopetti kirjeensä tyttärilleen: "Voi hyvin, elä hauskasti."

Lähteet:

HS Teema numero 2/19: Minna Canth. "Vapaus, tasa-arvo, rakkaus". Sanoma Media Finland 2019.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? WSOY 2019. Päällys Martti Ruokonen. Kustantajan lukukappale.

Leea Virtanen, Sanna Pelliccioni: Suomen supernaisia 1: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Teos 2018.

Minnan kuvat: Museovirasto, kuvakokoelmat.fi (olisipa Minnalla ollut netti ja älypuhelin...)

Lue myös:

Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta

Minna Rytisalon romaani Rouva C Canthin avioliitosta Ferdinandin kanssa ja ajasta ennen julkisuutta

Kirjabloggareiden vierailu Kuopiossa kesällä 2017 Minna Canth -tervehdyksineen

Yöpöydän kirjat -blogi kerää Canth-aiheisia postauksia haasteessaan #minullaoncanthia

Katsottavaa:

Ylen Elävä arkisto, Minna Canth

Kotimaisia 2019 uutuuksia x 3

Tarinaa kertoo päälle viisikymppinen sanankäytön ammattilainen ja asiantuntija, joka vetää kirjoituskursseja ja piipahtelee keynote-puhujana kongresseissa ympäri maailmaa. Turvallisuuspoliittinen instituutti pyytää häntä analysoimaan erään kurssilaisensa psyykeä mystisessä lentokoneen katoamistapauksessa: kurssilainen toimi lentoemäntänä kadonneessa koneessa. Asiantuntija perehtyy tapaukseen kurssilaisen jälkeensäjättämien tekstien ja lehtileikkeiden kautta.

"Hyvät matkustajat, minä olen Mrs. Milkyway, ja nämä ovat lentoemäntäfantasioita."

Siinä juoni vakuumipakattuna; se on kirjassa kuitenkin vain tarjotin, jolla lukijan eteen tuodaan hämmästyttävä tekstillinen ja ajatuksellinen matka, joka vie toden totta ihan uusiin ilmatiloihin.

"Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi."

Mistä tarina oikeastaan kertoo? Se kertoo Pan-tytöstä, tämän isästä, joka tykkäsi naisista ja äidistä, joka vaikeni. Naisesta joka nautti kiiltävän (teräs)kuoren turvallisuudesta ja täsmälleen samoina toistuvista rutiineista mutta saattoi kaivata myös lisähappea. Tai... sitruunan vai limen siivuko se juuttui sinne kurkkuseen? Se kertoo paljon myös kirjoittamisesta ja viittailee ahkerasti kirjoihin. Suorat sitaatit on merkattu asianmukaisesti, mutta viitteitä häivähtelee paljon enemmän.

Laakso käyttää kielen keinoja siekailematta, leikitellen, kokeillen, aina tekstin ulkoasua myöten. Fontit ja tehokeinot vaihtelevat, jopa taitto leikkii mukana. Silti kokonaisuus pysyy kasassa. Tai no, tuo sanamuoto tuntuu vähän hassulta, kun ajatellaan putoavia lentokoneita (ja niitä ajatellaan).

"I do hope you will enjoy your fucking low-carb meal."

Hämmästyttävä, riemastuttava esikoisromaani, jonka jälkeen jäi vähän samanlainen pökertynyt olo kuin Katja Ketun Rose on poissa -kirjan. Mikä minuun oikein iski? Minkä kumman viiman mukana lensin? En suosittele lentopelkoisille - ja tarkoitan sitä sekä konkreettisesti että kirjallisesti. Vaikka päällimmäiseksi tunnelmaksi kirjan sulkeuduttua jäi ensimmäisen luokan tarjoilun samppanjankupliva iloinen poreilu.

(If you wish more information, please don´t hesitate to ask me!)

Kenelle: Korkeita paikkoja pelkäämättömille, kokeellista kestäville, tekstillisen taidon ihailijoille.

Muualla: Romaani on parhaimmillaan, kun sen ottaa vastaan sellaisena kuin se on yrittämättä pakottaa sitä suuntaan tai toiseen, sanoo Omppu.

Laura Laakso: Mrs. Milkyway. Aviador 2019. Kansi ja taitto Jonna Nisu.

Helmet-haaste 2019 kohta 36: kirjassa ollaan yksin.

  - - -

Palataan maan pinnalle. Sukelletaan pikkukaupungin rauhaan, jota Olga hakee muuttamalla pois Helsingistä teinipoikansa Johanneksen ja Onni-koiran kanssa. Perikaupunkilainen vanhassa huvilassa - naapureita huvittaa, mutta he auttavat katon sammaleiden ja räystäiden lehtimössöjen poistossa.

Olga puolestaan yrittää auttaa asiakkaitaan, joista suurin osa kärsii mielenterveyden häiriöistä jäätyään työttömäksi paikallisen suuren tehtaan yyteiden jäljiltä. Se maalaisidyllistä. Eikä kaupunkiin perustettu pakolaisten vastaanottokeskus auta kotoutumaan sen enempää pakolaisia kuin paikallisiakaan uuteen tilanteeseen. Asukkaat kokevat itsensä uhatuiksi, ja uhkaa saa kokea myös Olga perheineen. Virkamiesten ongelmat ja resurssipula myös painavat.

"- On kaikkien etu, sinunkin, että jokainen psyykkisesti oireileva saa apua, Olga sanoo. - Helvetti on valloillaan, jos psyykkisesti oireilevat jätetään hoitamatta."

Rannalta löytyvä poika on Wael, joka saa kokea uhkan fyysisesti. Kontrastit ovat vahvat ongelmien ja ongelmien välillä!

Kirja kertoo karua tarinaa kauniisti, rauhallisesti. Olga, Johannes ja Italiaan au pairiksi lähtenyt Meri ovat eläviä, Wael jää arkana sivummalle. Johanneksen ja Merin viestittely rikkoo peruskerrontaa ja tuo siihen nostetta, mutta oudon stalkkaajan osuus jää minulle, no, oudoksi. Pidin silti kirjasta: sen teemat ovat koskettavia, ajankohtaisia ja tärkeitä, ja niitä käsitellään sopivankokoisina. Päähenkilöt ovat fiksuja, heidän kanssaan on mukava edetä tarinassa. Ongelmista huolimatta elämän on jatkuttava. Mutta kukaan ei ole sanonut, että se olisi helppoa. Jälkimaku on suruisa ja mietityttävä. Romaani on kirjoittajansa toinen, esikoinen Surulintu jätti samantyyppisen tunnelman.

Kenelle: Ajankohtaisuutta kaipaaville, eriarvoistumista pohtiville, ymmärtämään yrittäville.

Muualla: Aikamme aiheita ihmisten hädästä romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis, summaa Tuijata.

Tuuli Salminen: Rannalla poika. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

 - - -

No niin! Nyt saadaan irvailla konsulteille! Yritysten ja elämäntapojen sellaisille, kuten Harry S. Turunen. Sulkavalta kotoisin olevan viisikymppisen Harryn nimi oli alun perin Seppo, mutta kalskahtaisiko se komeasti otsikoissa? Tarina alkaa Harryn isän Veikon hautajaisista, joissa moni asia meni Harryn mielestä väärin.

"Harry palasi sakastin puolelle ja vilkaisi ikkunasta. Kännykällä kirkkoa ympäröivästä harmaudesta ei saisi minkäänlaista kuvaa someen."

Miestä mietityttää isän elämä ja hänen suhteensa poikaansa. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun Harry oli lapsi, joka yritti herättää isän huomion eikä edes älypuhelinta ollut käytettävissä. Nyt puhelin pitää "työelämän kipupisteistä" luennoivan Harryn kiireisenä. Sometuksen lomassa on hoidettava niin konsulttiyritys Erratumin asioita kuin sidosryhmäsuhteita.

"Soittaja oli kaiketi Erratumista, puolueesta, suuntanumerosta 7 tai hänen kostoa janoava exänsä tai rahaa kinuava poikansa."

Harry uskoo vakaasti tarinoiden voimaan. Ja kertoo kulahtaneita, suurilta ajattelijoilta kopioimiaan käsityksiä mielellään Hesarissa. Käy kuitenkin niin, että jopa Harry huomaa tarvitsevansa päivitystä, ei vähiten nuoren tyttöystävänsä, pöyhkeän Lotan ansiosta mutta isommin oman toimintansa nolohkojen seurausten vuoksi. On aika upgreidata ja uudelleenfokusoida, niin Erratum kuin koko mies! Erratumin hallitukseen kuuluu muuten paljon tuttuja: firman asioita pohtivat Mikael Jungner, Katja Ståhl ja Jasper Pääkkönen, muiden muassa. Firman uusi suunta avautuu meille powerpoint-kalvoina, totta kai.

Tarinassa vilahtavat myös Tammi-kustantamon Hannu Harju, venäläiset vakoojat, seitanpaistos, ABC-asemat ja paljon muuta suomalaiseen elämänmenoon kuuluvaa. Harryn tekemisistä koostuu eräänlainen kehityskertomus, sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen, kun hän vaihtaa saarnauksensa aiheen modernimmaksi, kansan henkeä vastaavammaksi.

Pari kertaa nauroin (eniten otteille Harryn tulevasta kirjasta), mutta aiheessa on ongelma lukijalle, joka on nähnyt kymmenittäin noita tiukkoihin pukuihin sulloutuneita miehiä ja naisia elävässä yrityselämässä. Nimittäin fiktio harvoin yltää todellisuuden tasolle, traagisuudessaan tai huvittavuudessakaan. Kerron esimerkin: kysyin aamulla kollegalta hississä, miten hänellä menee. Tämä vastasi: "Reflektoidessani työtilannettani huomaan statuksen painottuvan ei niinkään älyllisiin haasteisiin vaan realisoitaviin tehtäviin - eli lapioitavaa riittää." Arvaatte varmaan henkilön urataustan (saatoin hymyillä muutenkin kuin tapaamisen ilosta.) Toinen aiheen ongelma on asioiden nopea muuttuminen; toissapäivän hauska juttu oli eilen jo kulunut.

Kuitenkin on sanottava, että toimittaja ja nyt myös kirjailija Pulkkinen on hyvin perillä ajan ilmiöistä ja satiiri soljuu sutjakasti, joten ei huono valinta sille, joka jaksaa konsulttihuumoria vapaa-aikanakin.

Marko Pulkkinen: Syntax error. Tammi 2019. Päällys Timo Numminen.

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.

Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" - "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kuolevaisuutemme tiedämme, mutta harvoin sitä aktiivisesti tulee ajateltua (onneksi). Etenkään sitä, mitä tapahtuu sen hetken jälkeen, kun fyysisesti meidät on todettu kuolleiksi. Jos olemme vaikka joutuneet auton töytäisemäksi ja iskeneet päämme katukiveen. Entä sitten?

Ilona tietää. Hän havahtuu huomatakseen makaavansa ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Vaikka hänen kehonsa on kuollut, jotenkin hänen tajuntansa on hereillä. Hän myös huomaa pystyvänsä havainnoimaan ympäristöään, jopa liikkumaan kaikkialle, mihin haluaa. Ilona on siis jonkinlainen aave.

Kummitusjutusta ei silti ole kysymys. Ilona palaa perheensä luo, totta kai, mihin hän muualle osaisi mennä. Mies ja jo isot lapset eivät näe häntä, mutta Ilona näkee heidät, tarkkailee ja seuraa aviomiestään, aikuista tytärtään Annaa, aikuisuuden kynnyksellä olevaa Lauria. Ja saa yllätyksekseen selville asioita, joita ei eläissään tiennyt. Miten hyvin oikeastaan tunnemme läheisemme? Miksi salaisuuksia on pidetty?

"Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan. Minunkin läheiseni ovat taitavasti annostelleet itsestään sen verran kuin ovat arvelleet minun jaksavan ottaa vastaan. Toivon, että olen pystynyt samaan."

Ilonan havaintoja on yllättävän kiinnostavaa seurata, sillä kerrontaa ei häiritse ylitunteellisuus. Ärsyttävätkö kodin pyykkivuoret, kun olet kuollut? Voitko nauttia lasin rakastamaasi punaviiniä? Oletko mustasukkainen miehestäsi vielä kalmonakin? Sillä, kuten Ilona toteaa, miehelle olisi ottajia.

Miksei Ilona ole enemmän poissa tolaltaan? Kuolemaa enemmän tuskin voi olla poissa tolaltaan. Onhan jokin ero elämiseen oltava. Tulkitsen tarinaa siten, että fyysisenä elämästä poistuneen maalliset tunteet muuttuvat. Ne eivät pienene saati poistu, mutta näkyvät ja tuntuvat erilaisina, harsomaisempina maasta katsoen. Ja vapautuneempina: asioihin ei enää tarvitse ottaa kantaa, koska ei voi. Ja kun se ei ole enää vaihtoehto, tilanteita tarkastelee täysin eri näkökulmasta, meille eläville tuntemattomasta. Olisi paljon oudompaa, jos kaikki olisi samoin kuin elämässä! Vaikka myös sitä välitila muistuttaa. (Tuli mieleen Oneiron.)

Suurimman yllätyksen Ilona kokee vanhempiensa taholta - ja Marjan, perheelle läheisen tädin, jonka Ilona oikeastaan oppii tuntemaan vasta nyt. Kiintoisa käänne: miksi nyt?

Minämuotoinen kerronta on paras valinta, kun haluamme asettua jonkun pään sisään, ja nyt se toimii erityisen hyvin. Vaikka Ilona on lievästi sanoen oudossa tilanteessa, se ei kammota, niin arjessa kiinni ollaan, tässä ajassa ja tutuissa paikoissa eteläisessä Helsingissä. Hyväosaisista puhutaan, köyhyydessä ei kärvistellä tässä ympäristössä. Teksti on sujuvan napakkaa ja eteenpäin vievää, niin kummalta kuin termi juoni tässä yhteydesssä - siis elämän ja kuoleman - kuulostaakaan. Esikoiskömmähdyksiä on tarpeetonta tarkkailla. Elin, kuolin, Ilonan mukana.

Surunsävyinen, viisas ja mietityttävä tarina, jonka kirjoittaja pitää taidokkaasti hallinnassa, samalla kuin lukijan. Onko tarinassa opetusta tai sanomaa, sen saa jokainen itse päättää tai olla päättämättä - siinä on sen juju ja kauneus. Mikään itsemurhaopas kirja ei ole: Ilonan kokemukset juontuvat hänen elämästään ja tekemisistään siinä ja ovat kuoleman jälkeen suora jatkumo sille, mitä tapahtuu.

"Olen Ilona, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut."

Kenelle: Yllättävän fiktion ymmärtäjille, kunnollisen perheenäidin elämää eläville, etelähelsinkiläisille.

Muualla: Tuijata saavutti jo alkusivuilla liikuttuneen tilan.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa. Atena 2019. Kansi Anna Makkonen.

Kevyesti viikonloppuun

Portugalissa olen viihtynyt monet lomat, joten ilahduin sinne sijoittuvasta dekkarista. Rikosetsivä Rui Santos Porton poliisista tutkii suomalaisen taiteilijan katoamistapausta, joka näyttää ensin selvältä, mutta mutkistuu matkan varrella.

Mukavan yllättävästi etenevä, matkakuumetta nostattava tarina, jossa on perinteiseen tapaan niin romantiikkaa kuin jännitystäkin, molemmat sopivasti annosteltuna kieron ihmisluonteen kuvaamisen lomassa. En ole kovien dekkarien ystävä, joten tämän kanssa viihdyin mainiosti. Ja huomasin tässä googlettaessani, että kirja on Portugaliin muuttaneen Patrakan kolmas Rui Santos -dekkari. Pitänee kaivaa edellisiäkin lukuun, viimeistään seuraavalla Portugalin-lomalla.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into 2019. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 2: kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Ruotsalainen Jungstedt on konkaridekkaristi, ja kirja on osa Gotlantiin sijoittuvaa pitkää sarjaa, johon tutustuin nyt ensi kertaa. Tarina täyttää kaikki (ruotsalaisen) perusnykydekkarin oletukset: henkilöt hyviksistä pahiksiin tuodaan esiin henkilökohtaisine ominaisuuksineen, pahuus väreilee hulluuden rajojen yli, ympäristö kuvataan tarkasti ja ajassa ollaan tiukasti.

Porilaisen SuomiAreenan esikuva, politiikkojen ja yritysmaailman näkyvyydelle tärkeä Almedalen-viikko on käynnissä, kun samanaikaisen purjehduskilpailun osanottajat löytävät ruumiin merenrannasta. Tapahtumaa selvittää komisario Anders Knutas apunaan Karin, joita yhdistää työkaveruuden lisäksi henkilökohtainen seurustelusuhde. Mukana on myös - totta kai - aina valpas media, toimittajien Johanin ja Pian hahmoissa. Päähenkilö on Knutas, mutta tapahtumia kuvataan monen muunkin silmin, kuten Karinin. Karin nousee silti jotenkin keskiöön, sillä häntä nimitetään tuttavallisesti etunimellä pitkin matkaa, toisin kuin Knutasia. Vieläkö dekkarissa elää miesten vanha tapa kutsua toisiaan sukunimin?

Perusdekkaria, helppoa ja sutjakkaa luettavaa. Ja tämän kanssa iskee Visbyn-matkakuume!

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme. (Ett mörker mitt ibland oss) Otava 2018. Suomennos Emmi Jäkkö.

Vielä romantiikkaa hauskalla twistillä. Nimittäin joka tytön (tai vähintään joka toisen) unelma muuttuu todeksi suomalaisen Noran elämässä. Hän matkustaa Brittein saarille sisarensa häihin. Ihmetys seuraa toistaan: siskon mies on aito aatelinen, joka ystäviensä tavoin asuu valtavassa kartanossa. Nora solahtaa sujuvasti kartanomaailmaan, vaikka ihmettelee eroja kotimaan pikku kämppäänsä ja koko elämäntapaan. Täällä puhuvat perinteet ja sivistys sukupolvien ajalta, etenkin kirjallinen sellainen, joka Noraa on aina kiehtonut. Ja vaikuttaa siltä, että myös Nora on erittäin tervetullut tuohon ympäristöön, josta löytyy sopivan naimaikäisiä jaarleja... 

Yllätyksiä ei kannata odottaa, kuvion näkee viimeistään sivulla 26 tai niillä main. Mutta se ei haittaa viihtymistä lainkaan, suomalaisen nuoren naisen ja peribrittiläisen perinteen yhteensattumusta on hauska lukea. Tekstin tyyli on minun makuuni turhan monisanainen ja toisteleva, mutta huumorilla ja kirjallisilla viittauksilla - jälkimmäiset tuntuivat osaksi hieman turhan näkyvästi rakennetuilta - ryyditetty tarina iskenee monen kirjahullun lukuhermoon tai ainakin osoittautuu mukavaksi luettavaksi, joka hymyilyttää ja haaveiluttaa. Aito prinsessasatu tässä päivässä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Kustantajan lukukappale.

Kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2018 parhaat kirjat

Suomalaiset kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet vuoden parhaista kirjoista. Avoin verkkoäänestys järjestettiin 24. helmikuuta, ja siihen osallistui yli 30 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 167 kirjaa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen neljässä eri kategoriassa.

Bloggaajat antavat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa.

Vuoden parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi äänestettiin Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava). Toiselle sijalle tuli Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus) ja kolmanneksi Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi).

Globalia-palkinnon voitti yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (Tammi, suom. Kristiina Rikman). Toiselle sijalle äänestettiin kanadalaisen Rachel Cuskin romaani Ääriviivat (S&S, suom. Kaisa Kattelus) ja kolmanneksi tuli yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja II - Tanssia ruusuilla (Aula & Co, suom. Kristiina Drews).

Kuopus-palkinnon ensimmäisen sijan jakavat tasaäänin Magdalena Hain Kolmas sisar (Otava) ja Maria Turtschaninoffin Maresin voima (Breven från Maresi, Förlaget; Tammi, suom. Marja Kyrö) kolmanneksi eniten ääniä sai Sarah Crossanin Yksi (S&S, suom. Kaisa Kattelus).

Tieto-palkinnon voitti Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava). Toiseksi eniten ääniä sai Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani (Otava, suom. Ilkka Rekiaro) ja kolmannelle sijalle tuli Maggie Nelsonin Argonautit (S&S, suom. Kaijamari Sivill).

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot nostavat esille kirjabloggaajien arvostamia teoksia. Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain tuhansia kirja-arvioita, jotka tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Kirjablogeja pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.

Palkintojenjako tapahtuu Helsingin keskustakirjasto Oodissa ke 13.3. klo 18.00 alkaen. Tapaamisiin siellä!

Blogistanian parhaat kirjat 2018 -ääneni

Jännittävä hetki ja mieluinen "velvollisuus": kirjabloggarit äänestävät vuoden 2018 parhaat kirjat kotimaisten, käännettyjen, tieto- sekä lasten ja nuorten kirjojen kategorioissa. Äänestän näin (p tarkoittaa pistettä):

Blogistanian Finlandia:

Olli Jalonen, Taivaanpallo, 3 p
Minna Rytisalo, Rouva C, 2 p
Marjo Vilkko, Vilpitön sydän, 1 p

Blogistanian Globalia

Kim Leine: Kuilu, 3 p
Pierre Lemaitre: Tulen varjot, 2 p
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa, 1 p

Blogistanian Tieto

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, 3 p
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2 p
Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput, 1 p


Finlandia-sarja on tietysti lempparini. Kolmen kärki oli minulle selkeä, seuraavat kolme olisivat vaikeampi rasti, niin paljon hyvää tuli viime vuonna sekä tutuilta että esikoiskirjailijoilta.

Alkuvuodesta viihdyttivät muiden muassa Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani ja Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen. Ella Laurikkalan Siirtolainen, koskettava tosipohjainen tarina, liikutti, Eeva Turusen Neiti U riemastutti, Piia Leinon dystopia Taivas mietitytti. Vilja-Tuulia Luostarisen ja Satu Koskimiehen jatko Montgomeryn Runotyttö-sarjaan hämmästytti taidonnäytteenä. Ina Westmanin Henkien saari jäi mieleen kauniinvarman kielellään ja herkkävireisen ajan hengen tajullaan. Entä Heikki Kännön Sömnö tai J Pekka Mäkelän upea Hunan!

Käännöskirjoista listalla olisi voinut myös Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois, Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton tai Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Ja Elena Ferranten Napoli-sarjan odotettu päätösosa! Rachel Cusk on kiinnostava uudenlaisella otteellaan. 

Tietokirjoista: luen aika lailla bisneskirjoja, jotka ovat kiinnostavia mutta eivät välttämättä ns. hyviä kirjoja. Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti on kyllä vetävä, samoin Alf Rehnin kirja johtajuudesta.  Joskus löytyy kirja, joka on romaani, mutta joka voisi olla tietokirja sisältönsä viisauden puolesta. Juha Itkosen autofiktio Ihmettä kaikki on sellainen, isyydestä ja elämästä.

Äänestyksestä vastaavat blogit Tuntematon lukija - Finlandia, Kirjamies - Globalia, Hannan kirjokansi - Tieto. Lasten ja nuorten kirjojen Kuopus-sarjan äänestystä hoitaa Yöpöydän kirjat. Blogistanian logot on tehnyt Marja-Leena Liipo.

Vuoden 2018 luetuista koosteeni. 

Tulokset kuulemme ma 25.2. klo 10. Samalla selviää myös palkintojen jaon paikka ja aika - seuraa kanavia, ehkä nähdään paikan päällä!