Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Historiankirjoitus on ihmisyydelle ja nykyisyyden ymmärtämiselle olennaista, mutta niin on myös arkistointi.

"Modernissa yhteiskunnassa ihminen ei kykene astumaan maailmaan ja poistumaan siitä jättämättä todistajakseen arkistokaapillista paperia. Paperia tuottavat toki ampiaisetkin, mutta sivilisaation erottaa pistiäisistä noiden paperien systemaattien luokittelu."

Koska kertoja on ammattitaitoinen, asiaansa syvästi vihkiytynyt arkistonhoitaja, hän tuntee vastuunsa. Kun hän huomaa vahvana valtiomiehenä tunnetun Anton Harmajan arkistodokumenteissa puutteita, hän katsoo velvollisuudekseen tehdä tarvittavia korjauksia ja tarkistuksia henkilökuvaan tarjotakseen "laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä vuosituhannen taitteessa."

Kuva Harmajasta kultalusikka suussa syntyneenä menestyjänä ja maan pitkäaikaisena johtajana piirtyy lukijan silmien eteen. Hänen isänsä Kustaa pakotti miehen valtiomiehen uralle, eikä se lopulta ollut tälle itselleenkään vastenmielistä, päinvastoin. Vallasta on vaikea luopua, olemme huomanneet  valtiojohtajien osalta aivan viime aikoinakin. Vaikka valinnan kivet henkilökohtaisen vapauden ja läheisten ihmissuhteiden, tai erään tietyn, ihmissuhteen, sekä valtiojohdon uran välillä olivat teräviä ja hiersivät Harmajan isoja kenkiä koko tämän elämän ajan.

Tarinassa kulkee juoni, elämäntarina, mutta ei perinteiseen tapaan. Vaan mutkitellen, tutkien ja täydentäen aineistoa milloin arkistonhoitajan laajoina tietopaketteina Harmajan elämään kulloinkin liittyvistä ilmiöistä vanerinvalmistamisesta (suvun rikkauden alku) hallituksen muodostamiseen, milloin dokumenttijäljennöksinä, milloin litteroituina puhelinkeskusteluina, milloin tunnollisina muistiinpanoina siitä, mitä toimenpiteitä arkistonhoitaja kulloinkin löytämälleen aineistoille kohdisti ja millaisesta materiaalista valmistetuissa arkistokoteloissa niitä säilytetään.

"Arkistonmuodostajat ajavat omia intressejään, mutta arkistot ovat puolueettomia. "

Aineisto sukeltaa syvälle politiikkaan maassa, joka oli Harmajan aikana Pohjois-Euroopan johtava, kumppaneinaan Euroopan Yhteisön muut vahvat maat, kuten Latvia ja Saksan liittotasavalta. Rahayksikkö oli markka. Venäjää ei ole, moskoviitteihin viitataan. Kauemmas maailmaan kirja ei vihjaa, lukuunottamatta Nigerian öljyä. Vaikka vuodet, joista puhutaan, ovat lähellä - presidentti Harmaja kuoli vuonna 2011 - tarinassa on outoja kaikuja aiempien vuosikymmenien tapahtumiin, mutta hämmentävästi nykyisiinkin, kuten konsulttien valtaan ja laskutukseen, vaalirahavilpin paljastuksiin ja muihin epäilyttävän tutulta kuulostaviin ilmiöihin politiikon kotiin tunkeutumiseen ja tämän pahoinpitelyyn saakka. Silti viime vuosituhannen ajatuksia leijuu ilmassa vahvasti, niin rasistisia, sovinistisia kuin rikkaiden vallan itsestäänselvyyden hyväksymistä. Luulimmeko jo päässeemme niistä? Raha ja valta (ja miehet) kulkevat käsi kädessä, ja siksi aineistossa käsitellään laajasti myös Harmajan suvun liiketoimia.

Tuttuja ilmiöitä on kieputeltu uusiin asentoihin. Internet ja sähköposti ovat olemassa, samoin videot ja tv-sarjat, mutta jälkimmäisten oheistuotteina menestyvät yllättävästi muun muassa posliiniesineet ja lakkatyöt. Terrorismi nostaa päätään ja uhkaa myös Suomea - tarkemmin sanoen Kansallismuseota. Sensuuri estää puhumasta muusta kuin perinteisestä kahden eri sukupuolen parinmuodostuksesta. Toimittajia kehutaan maan ulkopoliittisen linjan tukemisesta.

Miksi mieleeni häivähtää Urho Kekkonen useammin kuin kerran? Ja viitteitä kristillisten arvoihin? Kuninkaallisiin ja tubettajiin? Onko kirja vaihtoehtoinen historia siitä, mitä ilman EU:ta ja meidän tuntemiemme suurvaltojen merkitystä tai vapaata tiedonkulkua ja mediaa olisi? Onko kirjailija kertomuksellaan antanut periksi tiettyjen nykypiirien toiveelle saada Suomi "takaisin"? Entä jos kaikki muut arkistolähteet tuhoutuisivat: tulisiko Raunion kirjasta ainoa historia, jota tulevat sukupolvet koulussa opiskelevat?

Hämmentävä, kummallisia ajatuksia herättävä kirja, ja kokeilevassa muodossaan riemastuttava. Sen lukeminen ei ole vaivatonta, mutta historia-, bisnes- tai politiikkakuvioihin ei lukijan tarvitse pilkuntarkasti perehtyä saadakseen käsityksen kokonaisuudesta. Kuvioita syvällisesti tunteville teksti tarjoillee runsaasti täkyjä, joita tämä lukija rajallisella tietämyksellään ei edes hoksaa. Viitteiden lisäksi kielen runsautta voi ihailla. Kun arkistonhoitaja pilkuntarkasti kuvaa lähteidensä kuvamateriaalia, saa innostus lukijassa vallan.

Kirjassa esiintyvät nimet - henkilöiden, medioiden, puolueiden jne. - on huolella mietitty ei-vastaamaan tosiasiallisia nimiä, joihin lukija saattaisi kuvitella viitattavan. Erityisesti nousi esiin vanhojen aatelissukujen nimien käyttö, jonka epäilen seuraavan tiettyä logiikkaa, mutta jätän kunkin lukijan omaan mietintään. Ja mietintää kirja takuuvarmasti aiheuttaa!

"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teorisoida arkistoa. Ajattelumme on alttiina omille heikkouksilleen mutta vielä enemmän sen omalle kieliopille. Vain parissa vuosisadassa voi maailma muuttua paholaisista, enkeleistä ja noidista atomeiksi ja elektromagneettisiksi aalloiksi, ja sitten joksikin, mitä emme vielä osaa kuvitella. Näistä tapahtumista voisi kirjoittaa myös aivan toisenlaisen kertomuksen."

Niin myös täysin toisenlaisen bloggauksen. Sellainen hurja sekoitus fiktiota ja faktaa, arvoja ja arvottomuutta, mennyttä ja nykyisyyttä kirja on. Eikö romaanikirjailijakin tavallaan ole arkistonhoitaja, mielemme arkiston hoitaja? Raunio on hoitanut tehtävänsä vähintään yhtä hyvin ja tunnollisesti kuin kertojansa.

Kenelle: Kokeellisen ystäville, romaanin moneen muotoon taipumisen ihailijoille, Suomea "takaisin" huuteleville, kuvitteleville.

Muualla: Siis että mitä mä justiinsa luin, sanoo Omppu ja innostuu runolle. Romaani on huiputus, jonka haluan ottaa todesta, sanoo Tuijata.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa. Teos 2020. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Tarinan aloittaa Antti, ensin lapsena ja myöhemmin aikuisena nuorena miehenä. Hän tutustuu naapurustossa isän ankarasta kiellosta huolimatta Gulffiin ja tämän rakastettuun Elffiin, koska ei voi vastustaa Gulffin autojen kiiltelevää pintaa ja tarjousta päästä auttelemaan taitavaa kuskia autonhuollossa, myöhemmin muissakin asioissa.

Jotain erikoista pariskunnassa on, koska heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä. Antti oppii heidän oikeat nimensä, Raili ja Siiri, jotka myös kertovat tarinaansa kirjassa vuorotellen. Kolmen kertojan voimin lukija saa koskettavan kuvauksen niin Antin kasvusta aikuisuuteen kuin kahden naisen rakkaudesta, joka ei päästä ketään helpolla. Pääseekö elämästä yleensä - kaikki rikkoutuvat jotenkin, aloin miettiä. Mutta kaikki eivät näin rajulla tavalla.

Tarina on tumma, jopa Railin ammattia myöten: hän toimii taksikuskin hommien jälkeen ruumisauton kuljettajana siinä vaiheessa. Kun Siirin kanssa yhteiselo ei suju, Raili masentuu.

"Onneksi kaupunkilaiset kuolivat ahkerasti ja Toivon Hautauksella riitti kiireitä. Kuskasin vainajia sairaaloista tai kodeista liikkeen takahuoneeseen, siistin ja puin viimeiselle matkalle, kyyditsin kirkkomaalle. Kuolema ei totellut virka-aikaa joten ajoin Opelilla kahta vuoroa. Liikkeenomistaja keskittyi osanottoon ja rahastukseen. Jokaisen kyytiläisen kanssa olisin vaihtanut osia."

Hän ei kuitenkaan lakkaa huolehtimasta Siiristä. Siirin elämän suurin särö on erossaolo pojasta, Timosta, jota pojan isä ei anna Siirin tavata. Siiri ajelehtii, Raili pelastaa, menee kuvio. Ei Railillakaan ole yhteyksiä sukuunsa. Kerran hän yrittää, käy Antin kanssa vanhempiensa kotona, kun Siiri painostaa hakemaan "armoa ja sielunrauhaa" sopimalla sopimattomat asiat.

"Siirin vuoksi minä täällä olin. Melkein kuulin Siirin hissuttelemassa villasukissaan tienpientareella, Scanian hytinnurkassa, Jänneksen pihamaalla. Tarkkailemassa olisiko minusta siihen, mielenrauhaan. - Onko pitkästi vielä? Antti kysyi. - Tietä pitkin vähän, pään sisällä paljon."

Railin pään sisällä ainakin yksi asia saa yllättävästi onnekkaan päätöksen, kun ovikello soi.

"Meinasin etten avaa. Yleensä oven takana seisoo Jeesuksen kauppaajia ja imureiden. Kummatkin lupaavat paljon ja iäisyyksiä. Viimeistään kahden vuoden jälkeen imurin moottori tekee tenän tai suuttimet tukkeutuvat. Jeesuksesta menee maku jo paljon aikaisemmin. Tai jos siellä on niitä ilkkujia ja paskanheittäjiä? Vaikka ei niistä ole naamakkain tulijoiksi, tietävät saavansa lähdöt ja vauhdin kera."

Ei mene Antillakaan hyvin suhteessa Johannaan. Antti haluaa tehdä romaanin, avovaimo patistaa palkkatöihin. Kirjoitushommat eivät suju, tarinaa ei ole.

"Johannalle oli tullut yhä enemmän omia menoja. Minun elinpiirini oli supistunut Välkkylän kaksion, lähimmän kaupan ja kapakan kolmioon. Parisuhteessamme oli vähän yhteistä happea ja paljon kertynyttä kuonaa."

Railia hän silloin tällöin auttelee edelleen. Tapahtumakuvio alkaa muodostua trilleriksi, henkilöiden puolesta alkaa oikeasti jännittää. Miten käy Railin ja Siirin rakkauden? Entä Timon ja hänen äitinsä, onnistuuko yhteys koskaan? Löytääkö Antti tarinansa?

Kirjailija on taitava kuvaamaan detaljeilla ihmisen mielenliikkeitä, tekemään näkyviksi asioita, jotka jäävät piiloon. Psykologinen romaani nostaa esiin ihmismielestä niin parhaita kuin pahimpia piirteitä, todenmakuisesti ja koskettavasti. Jollain oudolla tavalla myös huumori on mukana, vaikka tapahtumat eivät ole mukavia. Elämänviisaus näkyy. Vaikutuin ja elin mukana, mikä ei ollut vain miellyttävää; pelkkään nautiskeluun teksti on liian vahvaa, välillä jopa kauhistuttavaa. Sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, joka harvoin on pelkkää aurinkoa.

Kenelle: Rouheista elämänkohtaloista kiinnostuneille, rosoa kaihtamattomille, liikutusta pelkäämättömille.

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Hän sanoo romaanin siksi imaisevan mukaansa ja siinä olevan sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. Kansi Laura Noponen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

P.S. Philip Teirin Neitsytpolku-kirja on arvottu ja voittajalle on ilmoitettu. Seuraava kirja-arvonta parin viikon kuluttua.

F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11.

Venäläisiä klassikoita ahmin parikymppisenä. Jostain syystä se oli painavien kirjojen aikaa (muun muassa Kalle Päätalon Iijoki-sarjan luku osui samoihin aikoihin). Mutta nyt lukemani teos jäi avaamatta, joten kirjabloggarien klassikkohaaste - jo yhdestoista! - on oiva paikka ruhtinaalle.

Ruhtinas-parka! Hän on satumaisen rikas, peräti neljäntuhannen sielun omistaja, mutta vanhenemiseen ei omaisuuskaan auta. Tekokarvat hieman kyllä: herra uskoo, että niiden ja viimeisen muodin mukaisen asun ja huolella käsitellyn ihon ansiosta hänen loppuunkuluneisuutensa jää salaisuudeksi.

"Kaikki taituruus ja kaikki keinot on käytetty tämän muumion pukemiseksi nuorukaiseksi. Peruukki, poskiparrat, viikset ja leukaparta ovat loistavan mustat väriltään ja peittävät puolet kasvoista. Kasvot on puuteroitu ja maalattu harvinaisen taidokkaasti, eikä niissä juuri lainkaan näy ryppyjä. Minne ne ovat joutuneet? - Tietämätöntä."

Ajatella, että noin mahtava herra elää ilman vaimoa! Se kuohuttaa etenkin seurapiirien naisia, ja kun käy niin, että ruhtinas saapuu yllättäen vierailulle Mordasoviin, Maria Aleksendrovnan arvoisaan kotiin, herää ankara sipinä, supina ja hämmennys: mistä on kysymys? Sillä kaikki haluaisivat tavata ruhtinaan, jota pidetään äärettömän miellyttävänä miehenä, vaikka ehkä vanhoilla päivillään hieman seonneena. Vierailua emännöivä rouva näkee oitis tilanteen mahdollisuudet, onhan hänellä kuvankaunis tytär Zina, joka ei ole vieläkään naimisissa, vaikka on jo 23-vuotias.

"Emme salaa, että jokin selittämätön rauhattomuus sai Maria Aleksandrovnan yhä enemmän valtoihinsa. Sellaista tapahtuu todellisillekin sankareille, nimenomaan hetkinä, jolloin he alkavat saavuttaa päämääränsä."

Rouva ymmärtää kyllä suunnitelmansa riskit; vanhan miehen taivuttelu avioon ei olisi vaivatonta, mutta mahdollista. Tyttären taivuttelu saattaa olla kovempi pala. Ja kävi niin tai näin, juoruja ja puheita varmasti asiasta nousisi. Sellaiset rouva osaa kyllä hoitaa.

"Maria Aleksandrovna uskoi, että ylimmässä seurapiirissä ei voida juuri milloinkaan välttää häväistysjuttuja, ei ainakaan naima-asioissa; että sellaiset kuuluivat hyviin tapoihin vaikkakin ylimpien piirien häväistysjuttujen hänen käsityksensä mukaan täytyi aina olla jollakin tavoin erikoisia, suurellisia, samantapaisia kuin 'Monte-Cristossa' tai 'Paholaisen muistelmissa'." 

Mihin mahtanee viitata jälkimmäisellä kirjalla? En tiedä, mutta kuten arvaatte, parhaansa rouva tekee, jotta väistämättä syntyvän draaman tulos olisi mahdollisimman suotuisa, ehkä suurellinenkin. 

Odotetusti koominen ja henkilöidensä inhimillisiä piirteitä ilkeän lämpimästi kuvaava teos helpon klassikon etsijälle ja venäläisen kirjallisuuden ystäville. Vaikka Dostojevski tunnetaan paremmin ihmisyyttä tutkiskelevien vakavien tiiliskivien luojana, tämä pienoisromaani tuo mieleen niin Jane Austenit kuin myöhempien aikojen Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucketin (lausutaan Bouquet). Se naureskelee ihmisten ahneudelle, näyttämisen halulle ja itsekkyydelle. Sekä teeskentelylle, joka someaikana ei ole ainakaan vähenemään päin. Ja onhan mukana kenties myös rakkautta... Hallitsevat piirteet lajissamme ovat ajattomia.

Muualla: Jokke postasi kirjasta vuonna 2018 ja suosittelee sitä seurapiirifarssien ystäville.

F.M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Suomennos Juhani Konkka. Gummerus 2013. Kansi Tuomo Parikka. 

Venäjänkielinen alkuteos Djadjuskin son ilmestyi vuonna 1859. Ensimmäinen suomennos on vuodelta 1939. 

Postaus on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta 11, jonka vetää blogi Kirjan jos toisenkin.

Philip Teir: Neitsytpolku

Kirjan lukeminen on kuin kuuntelisi tutun kertovan avioerostaan. Ei ihan läheisen kaverin, sillä kyyneleet, uuden rakkauden hehkutus ja huuma ja kaikki tuo dramatiikka puuttuu. Tai ei puutu, vaan väreilee pinnan alla.

Sillä uskon, että niitäkin tapaukseen liittyy, vaikka Richardin näkökulmasta lähes lakonisesti kerrottu tarina vaikuttaa hyvin arkiselta ja todelliselta, välillä suorastaan tunnekylmältä. Richard on naimisissa Sonjan kanssa, lapset lähestyvät teini-ikää, jopa kolmannen tekoa mietitään, arkea eletään, töitä ja lomia suunnitellaan, kaikki perheessä on hyvin.

Kunnes ei olekaan. Missä vaiheessa Richard alkoi tuntea kaipaavansa jotain muuta, vasta Paulan tavattuaanko? Jokin miehessä värähtelee Paulan taajuudella ja saa hänet viettämään aikaa tämän seurassa, vaikkei hän eroa suunnittele.

"Mehän vain tapailemme ja juttelemme. Paula näytti hämmästyneeltä. Niin mutta siihenkö se jää? Ajattelin, että sinä ehkä... tai no, enhän minä tiedä millainen sinun avioliittosi on, ajattelin että teillä on ehkä joku diili. Ei, Richard sanoi, ei meillä ole mitään diiliä. Mutta... en tiedä, minusta on mukava nähdä sinua. Ja minusta on mukava nähdä sinua, Paula sanoi. Richard ajatteli, pitäisikö sanoa vielä jotain. Hän laski katseensa kynttilään ja mietti." 

Kun Richard vihdoin saa sanottua vaimolleen, että on miettinyt eroa, hän on edelleen epävarma.

"Sonja kysyi jälleen, oliko hänellä jokin toinen, ja hän sanoi ei, ei ollut ketään toista. Seuraavana iltana häntä kadutti, tuntui liian pahalta, ja hän sanoi Sonjalle haluavansa vielä yrittää, kyllä se onnistuisi, ehkä hän oli vain masentunut, kuten Sonja oli epäillyt. Keskustelu tuntui hyvältä, vahvistavalta."

Päätä nyt jo, hyvä mies, älä ainakaan valehtele vaimollesi, tekee lukijan mieli kiljua.

"Richardista tuntui, että yhtä hyvin olisi voinut yrittää kertoa jollekulle miksi pitää enemmän yhdestä väristä kuin toisesta, se oli niin abstraktia ja pohjimmiltaan mahdotonta, koska asiat olivat niin henkilökohtaisia, ettei niistä voinut puhua. Ihmiset liukuivat erilleen." 

Niin liukuvat, ja toisten kanssa yhteen. Tulee ero, tulee asunnon hankintaa, tulee selittelyä ja sanasotaa etenkin Richardin ja tämän äidin välillä. Suvi ei hyväksy poikansa ratkaisua, vaan on sitä mieltä, että tämä pilaa lastensa elämän, raha-asiansa ja kaiken.

"...koska ero tuli niin kalliiksi, siksi kukaan järkevä ihminen ei eronnutkaan. Ei pidä paikkansa, Richard väitti. Puolet lasten luokkakavereiden vanhemmista on eronnut. Ei se enää mikään häpeä ole. Nykynuoret eroavat, koska se on mukavinta. Voivat käyttää puolet ajasta mielensä mukaan ja miettiä mitä tekisivät ylimääräisellä vapaa-ajallaan. Lopeta nyt, Richard sanoi." 

Richard vaikuttaa ajautuvan tilanteeseen ilman omaa päätöstään, mutta ottaa sitten kuitenkin aktiivisen roolin, hoitaa eron käytännön asiat ja äitinsä. Hän on mies, joka on tottunut saamaan haluamansa sitä sen kummemmin ajattelematta, perusoikeutenaan, eikä ole kokenut suuria vastuksia, tulkitsen (Sonjan terapeutti viittaa samaan suuntaan). Siksi hän on luottavainen myös työasioissa, jäädessään virkavapaalle. Jota hän tuntuu pähkäilevän jopa enemmän kuin eroa vaimostaan.

"Richard oletti, että turvallisuuden tunne tuntemattoman edessä, luottamus siihen että asiat järjestyisivät, oli jonkinlainen keskiluokkainen, vanhemmilta peritty ominaisuus, sillä hän todellakin uskoi pärjäävänsä. Hän pelkäsi enemmän muiden reaktioita kuin irtisanoutumista."  

Sonja jää taka-alalle, niin miehen ajatuksissa kuin kirjassakin; vaimon kertomana tarina olisi tietysti aivan toisenlainen. Lapset ovat tärkeitä molemmille, mutta Sonja vaikuttaa kantavan suuremman hoitovastuun. Hän kertoo itkevänsä paljon, mutta mitä hän itkee? Rakkaan ihmisen menetystä, turvallisuuden ja rutiinien menetystä, uuden pelkoa, häpeää? Se kaikki jää kertomatta.

Arkisen todellinen avioerokertomus, joka herättää ajatuksia ja antaa kurkata miehen mielenmaisemaan, vaikka perimmäinen syy eroon ja uuteen suhteeseen jäi minulle epäselväksi. Olen aina uskonut, että ihmiselle ei vain "tapahdu" asioita, vaan ne lähtevät itsestä. Mutta tarvitaanko syytä aina kaivaa väkisin esiin? Voiko olla onnellinen mennessään tunteiden vietävänä? Mikä takaa, ettei sama tapahdu uudestaan - ja jos tapahtuu, onko se epäonnistumista vai vain elämistä?

Kirja- ja toimitusalasta kiinnostuneille tarinassa on näkymiä kustantajien juhliin ja toimituksen arkeen ja muuhun Richardin työhön liittyvään.

Kenelle: Parisuhdekirjallisuuden kuluttajille, tämän päivän elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, jolla mieshenkilö tuodaan tykö ja sanoo kirjan muistuttavan, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisellä rakkausromaanilla.

Philip Teir: Neitsytpolku. Otava 2020. Ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Jaana Nikula. Kansi Sanna Mander. 

Philip Teir on kirjailija ja toimittaja sekä HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman ohjelmajohtaja, josta työstä hän sai vuonna 2019 Rakkaudesta kirjaan -palkinnon.

Tämän vuoden kevään HelsinkiLit jouduttiin peruuttamaan, mutta se järjestetään tilanteen salliessa Oodissa elokuun 27. ja 28. päivä, yhteistyössä Ylen kanssa, eli Areenaa myös luvassa. Pidetään peukkuja, että tapahtuma päästään toteuttamaan!

Ja hyvänen aika, kirjablogini täyttää tässä kuussa kokonaiset 10 vuotta! Kirjoitan varsinaisen juhlapostauksen ensi viikolla näiden vuosien kokemuksista, mutta onhan tämä juhlan paikka jo nyt, joten jaan juhlatunnelmaa kanssasi arpomalla tästä lähtien kerran kuussa vuoden loppuun jonkin lukemani kirjan + lukemiseen liittyvän bonusyllätyksen (samalle voittajalle) arvontapostauksen kommentoijien kesken.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Juhlavuosiarvonnan ensimmäinen kirja on yllättäen Philip Teirin Neitsytpolku. Kommentoi alle viimeistään 5.8, jos osallistut sen arvontaan, ja olkoon onni myötäsi! Juhlitaan!

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Nautinto on lukea ammattilaisen hersyvää tekstiä, jollaista löysin mökin kirjahyllystä. En muistanutkaan, miten viihdyttäviä ja hauskoja Kaari Utrion romaanit ovat! Viipurin kaunotar on Elina, Folke Eskelinpoika Tavastin tytär, joka isänsä, äitinsä Mette-rouvan ja sisarustensa kanssa asui Viipurissa, kun vihavenäläiset sinne ankarasti hyökkäsivät Vanhana Vihana myöhemmin tunnetussa sodassa.

Lukija temmataan mukaan tapahtumien tuoksinaan niin vauhdikkaasti, ettei siinä ehdi kuin yrittää pysytellä kärryillä. Herra Folken ominaislaatu tulee pian tutuksi, ja varsinainen persoona hän onkin! Hänen loistava naimakauppansa päättyy rouvan kuolemaan jotenkin oudon äkkiä, mutta se ei tapahtumien virtaa katkaise. Kaksi kaunista tytärtä on sentään kelpo omaisuus, jotka onnistuneesti naittamalla saattaisi ansaita hyvinkin. Pojista ei juuri tarvinnut huolta kantaa tuona aikana.

Siksi teos sopii erityisen hyvin naistenviikolle: on hyvä tuntea historiaa sen verran, että osaa arvostaa nykyisyyttä (vaikka tekemistä tasa-arvossa vieläkin on). Naiset olivat vielä muutama vuosisata sitten miehen omaisuutta, joita isä, veli tai aviomies sai pitää kurissa miten tahtoi ja päättää heidän elämästään. Fiksuimmat naiset varmasti oikeastikin, eikä vain Utrion kirjoissa, osasivat sumplia olonsa haluamaansa suuntaan, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, varsinkin, jos nainen ei täyttänyt tiettyjä kriteereitä tai syntyi köyhään kotiin, jolloin saattoi päätyä keltahameiseksi portoksi tai raatajaksi kituvalle tilalle väkivallan ja raskauksien kahleissa. Kirjassa liikutaan paremmissa piireissä, mutta sielläkin naisten ainoa toivo päästä naimisiin ja luostatarikohtalosta hyvään taloon olivat kunnon myötäjäiset ja ylhäinen sukutausta.

Herra Folkella ei ole tarjota varsinaisesti kumpaakaan tyttäriensä kosijoille, mutta jotenkin asiat lutviutuvat, kuten hänellä melkein aina. Vanhempi tytär, Cecilia, päätyy pian leskeksi ja sen jälkeen Eerik Tuurenpoika Bielken - joka on todellinen historian henkilö - sänkyyn, synnytyksiin kyllästyneen Gunilla-rouvan armollisella suostumuksella ja toiveesta.

Nuorta Elinaa pidettiin hieman omituisena, mikä oli omiaan säikyttämään arimmat kosijat, tytön kauneudesta huolimatta.

"- Elina on kyllä valmis naimaan kenet tahansa päästäkseen eroon herra Folkesta ja Maunusta, Cecilia sanoi. - Entä jos lähettäisimme hänet Turkuun, rouva Gunilla ehdotti. Hän voisi matkustaa Sten Sturen ja rouva Ingeborgin kanssa kun he palaavat Turkuun ja sieltä Tukholmaan."

Näin tehtiin, mutta herra Folke katsoi Elinan harmiksi aiheelliseksi matkustaa itse mukana, Viipurissa kun "harvat osasivat hänelle sen arvon joka hänelle rälssimiehenä ja suurten piispojen sukulaisena kuului. --- Tosiasia oli, että herra Folken piti päästää tarkastamaan miten asiat tätä nykyä Turussa olivat ja voisiko hän käyttää tilannetta jotenkin hyväkseen."

Turussa herra Folke alkoi heti solmia suhteita ja hankkimaan ystäviä; näin järjestyi myös asuminen Frillen talossa, "erinomaisella paikalla jos tarkoituksena oli tutustua vaikutusvaltaisiin henkilöihin, mikä herra Folken tarkoituksena tietenkin oli." Vanhaa Turkua rakennuksineen ja katuineen kirjailija kuvaa pikkutarkasti, samoin ajan vaatteita ja ruokia, joten lukija saa kunnolla uppoutua keskiaikaan, vuoden 1500 tienoille.

"- Niin tosiaan, Sven Myre sanoi puraisujen välillä ja heitti puhtaaksi kalutun kanansiiven pöydän alle - teillä on kaunis tytär, hänestähän puhuu koko Turku. - Puhuuko? Herra Folke oli tosissaan hämmästynyt." 

Kaupunkia koettelevat niin mahtavien porvareiden keskinäiset valtataistelut kuin rutto, jota herra Folke pelkää erityisesti ja hoitaa sitä normaaliin tapaan porttolan saunalla sekä tervavoiteella ja viinalla. Kun Elina joutuu hakemaan isänsä edellä mainitusta paikasta, hän tapaa komeasti pukeutuvan humalaisen jättiläisen, Henrik Punaparran, jonka puheet ("- Synnin laakso maailma voi kyllä olla, mutta vain liika hurskaus tekee siitä murheellisen!") ja suorasukaiset teot saavat Elinan sydämen hakkaamaan tavallista tiuhemmin. Kun Henrik yrittää päästää Elinan neitsyyden vaivasta, huomaa herra Folke erinomaisen tilaisuuden arvon.

Vaikka Henrikillä ei ole kiire avioon eikä etenkään romanttisiin riippuvuussuhteisiin - naisia hän toki tarvitsi, ja paljon - arvannette, kuinka käy. Elina on pian rouva ja asuu hienossa Karhunpään talossa Viipurin seudulla. Ja ärsyttää miestään minkä ehtii! Miehen elämänohje
on koetuksella Elinan kanssa, mutta ehkä siitä oppii Elinakin jotain:

"Nautinto on elämän varsinainen tarkoitus: emme nauti mitään päämäärän takia, nautinto on itsessään päämäärä!"

Kunnes tapahtuu dramaattinen käänne, josta riittää pohdittavaa niin Henrikille, Elinalle ja kansalle ympäri kaupunkia ja maata. Ja loppu on sellainen kuin kuuluu, tai jopa enemmän. Hymy huulilla kirjan luin ja ihailen jälleen kerran ammattilaisen työtä. Utrio ei anna tunnelman notkahtaa eikä pitkästytä hetken vertaa. Tempo ja rytmi ovat kohdillaan eikä dramatiikkaa ja yllätyksiä puutu, vaikka perusjuoni on selkeä. Kielenkäyttö on herkullista, ja sitä piti maistella monessa kohtaa. Kun Knuut Posse meni "kaiken lihan tietä", niin sanotusti repesin - näinkin voi kuolemista kuvata!

Ohessa lukija saa osuvan terävää ihmiskuvausta, faktaperäisen ajan- ja paikankuvauksen sekä lämpimän katsannon henkilöihin; raukat rämpivät, sotivat, rakastavat ja vihaavat, tuhoutuvat tai pärjäävät, aivan kuin mekin teknologioidemme ja muun kehityksemme kanssa, he tekevät samaa vain hieman pienemmissä ympyröissä.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, ajankuvan tarkkuutta tarkkaileville, humoristisen lämmintä ihmiskuvausta arvostaville, naisen asemaa pohtiville.

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar. Tammi 1979. 7. painos. 

Liitän postauksen osaksi Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää Tuijata.

Lisäksi voisin ilmoittaa tämän The Kirjamiehen #kannestahuolimatta-haasteeseen. Onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, kun sen löysin, vaan kirja on kauniin tumman lila, kultaisin tekstein - tuo alussa näkyvä piirroskuva on aika lailla etäännyttävä nykylukijalle, vaikka retro ja hieno jo sinänsä (vaikka kamala). Valitettavasti tekijän nimeä en löytänyt.

Maja Lunde: Sininen

Jos kirjan nimi on lempiväri ja kansi sen mukainen, on siihen tartuttava. Dystooppinen tarina vesipulasta maapallolla on kiehtova ja kaunis. Myös pelottava muttei liian julma, aiheesta huolimatta. Kuka tietää, milloin todella olemme tilanteessa, jolloin makeaa vettä ei enää ole riittävästi, kun ilmastonmuutos aiheuttaa laajoja kuivumisia ja itse teemme parhaamme saastuttaaksemme vesistöjä - tosin tässä ihmiskunta ainakin osin on onnistunut myös petraamaan.

Todentuntu on silti vahvasti läsnä, kun Signe, sitkeä ja jo elämää nähnyt nainen, raivostuu kuulleessaan, että hänen rakkaasta jäätiköstään Norjassa hakataan jäätä vientiin - cocktail-jäiksi ökyrikkaille! Hän on vastustanut jokien valjastamista sähköntuotantoon pienestä saakka ja katsoo haikeana entisiä uomia, kunnes tuo viimeinen pisara tipahtaa. Menetämmekö jäätikötkin? Nyt on jotain tehtävä!

"Olen liian vanha itkemään, liian vanha näille kyynelille, mutta silti poskeni ovat märät. Meidän jäämme, Magnus, meidän jäämme. Oletko unohtanut sen, vai etkö ehkä edes huomannut, että ensi kertaa tavatessamme meillä oli käsissämme Blåfonnan sulavaa jäätä? Minä olin seitsemän vuotta vanha, sinä olit kahdeksan, muistatko? Oli syntymäpäivänäni, ja sain lahjaksi vettä, jäätynyttä vettä."

Signe seilaa tottuneesti Länsi-Euroopan vesistöillä tässä ajassa, kun rinnakkaistarinassa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa David perheineen on joutunut pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelèsista kuivuutta ja tulipaloja, kuten monet muutkin. Kaikkien haave on päästä Vesimaihin, paikkoihin, joissa on vielä makean veden varantoja ja sadetta. Mutta matka ei ole helppo eikä pakolaisille vaaraton. Onnistuuko David pitämään tyttärensä hengissä kuihtuvilla leireillä? Missä ylipäänsä on matkan pää ja onko sellaista?

"Lopun lähestyessä, ennen kuin jouduimme jättämään kaiken, kävin usein lainaamassa hänen kulunutta muovivenettään. Lähdin yksin merelle, Annalle sanoin meneväni kalaan, vaikka saalista tuli enää vain harvakseltaan. Kun olin tuonut veneen takaisin laituriin, minulla oli tapana seisoa rannalla jalat vedessä ja ajatella miten meri nousi, hitaasti ja vääjäämättä. Suola oli kuolema. Tämä meri oli kuolema. Kun meri nousi, suola levisi kaikkialle."

Signe muistelee nuoruuttaan, keskusteluaan Magnuksen kanssa.

"- Determinismiä tai ei, me emme omista luontoa, sanoin ja irrottauduin hänen syleilystään. - Niin kuin sekään ei omista meitä. Emme omista vettäkään. Vettä ei voi omistaa kukaan. Ja silti me vain porskutamme eteenpäin. Ja vaikka en uskokaan että se hyödyttää pidemmän päälle, aion jatkaa mielenosoituskulkueissa marssimista ja lentolehtisten jakamista niin kauan kuin jalkani kantavat ja käteni toimivat. Seisoimme tiellä vastakkain. Yhtäkkiä toivoin että olisi pidempi, sillä hän katsoi minua ikään kuin kiukussani olisi hänen mielestään jotain outoa. Ikään kuin olisin kummallinen enkä erityisen viehättävä eläin. - Mutta mehän voimme tehdä mitä haluamme, Signe, hän sanoi rauhallisesti. - ja juuri se tekee meistä ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä. On voitava ajatella molempia yhtä aikaa. On raakaa mutta myös upeaa että nämä rakennelmat tekevät tuhansien elämästä helpompaa, nyt ja kymmeniä vuosia eteenpäin, että me luomme sivilisaatiota. En pystynyt sanomaan mitään, sillä rintaani puristi. - Olet ollut liian kauan poissa täältä, sanoin lopuksi ja yritin hymyillä. - Luulen että meidän on muutettava takaisin ennen kuin sinusta tulee kaupunkilaispoika. - Ehkä puhun kuin kaupunkilaispoika... Tai sitten sinusta on tullut kaupunkilaistyttö, hän sanoi. - Olen ajatellut että kaupunkilaisilla on luontoon romanttisempi suhde, että me paikalliset asukkaat näemme myös hyötyarvon."

Siinä pähkinänkuoressa perusongelma - talous vastaan luonto, ja molemmille on puolustajansa. Missä on ihmisen vastuun raja, kirja kysyy pysäyttävästi. Hieno suomennos luo tunnelman, joka on haikea, hieman utuinen ja silmää hivelevä, sininen siis. Komea kokonaisuus!

Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa neljän kirjan sarjaa. Teokset ovat itsenäisiä, mutta kaikki käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ensimmäinen, Mehiläisten historia, hyönteisten katoaminen, ilmestyi 2016. Tulevat kaksi keskittyvät muutoksiin eläinten ja kasvien kannalta.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, luonnosta huolestuneille, kauniin proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus ei täysin vakuuttunut kirjasta, Kirja hyllyssä -blogi sanoo sitä upeaksi romaaniksi, ja hän ja monet muut ovat kehuneet Mehiläisten historiaa, jota minä en ole lukenut, joten en osaa verrata. Tätä kuitenkin ihailen ja pidän kirjailijaa taitavana.

Maja Lunde: Sininen. (Blå). Tammi 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Markko Taina.

Helmet-haastessa sopii ainakin kohtiin 28, tulevaisuudesta kertova kirja, 34, nimessä on luontoon liittyvä sana (eikö sininen ole sitä mitä vahvimmin?) ja 37, ajankohta on merkittävä tekijä.

Liitän postauksen kirjablogien Naistenviikko 2020 -haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate romahduttaa käsityksiä perinteisestä romaanista niin sisällöltään kuin muodoltaan. Se rysäyttää lukijan silmien eteen naisen aseman erilaisten halujen ja himojen kohteena, olit sitten kuninkaallinen tai vain tavallinen skandityttö, joka muuttaa Lontooseen.


Åsa saa kodin Helenin ja Rogerin luota, jotka ovat intohimoisia rojalisteja, nimenneet kotinsa huoneetkin kuninkaallisen perheenjäsenten mukaan. Diana-huoneessa asuessaan tytöstä muokataan Kate Middletonin kaksoisolento, johon hänellä on luontaiset taipumukset, vain hiusten väriä tummennetaan. Vai olisiko hän sittenkin parempi Dianana, joka "kuoli syntiemme tähden"?

"Järkevä nainen ei ajattele sitä toteutuuko oikeudenmukaisuus maailmassa, ovatko hänen puheenvuoronsa kokouksissa yhtä pitkiä kuin miesten, vaan hän ajattelee prinsessoja, tarkemmin sanoen: prinsessana olemista, prinsessaksi päätymistä. Tuhkimotarinat jaetaan ja levitetään kaikille osoituksena toivosta. Tuhkimotarinoiden kuvituksissa myös määritellään kuvastin, joka on muoti, joka on muotti, tuon Disneyn ihmistutkimoa esittäneen Lily Jamesin vyötärönympärys. Kuvaa toistetaan, ja siihen reagoivat kaksi luokkaa:

1) Ne, jotka pusertuvat kuvan muotoon. (nainen)
2) Ne, jotka pusertavat kuvan muotoja. (mies)"

Luvut on nimetty pornoelokuvan lajityyppien mukaan (tämän opin Gloria-lehdestä, ironista, lehdestä joka keskittyy pelkkään pintaan!). Pornoa tyttö katselee paljon, eikä vain katsele. Tarinaan liittyy tiiviisti Katie Price, entinen malli ja nykyinen muuten-vain-julkkis, ja hänen kurjanhurjat avioliittonsa. Ja aidot kuninkaalliset, heistä opimme hämmästyttäviä asioita. Onko Walesin prinssillä todella aina matkoillaan mukana oma wc-rengas ja maisemataulu?

Tuhkimot ja muut prinsessat säntäilevät kirjassa vauhdikkaasti kuin hahmot Disney-elokuvassa, mitä he tietysti ovatkin (me olemme?). Pidetään yllä mielikuvaa, uskotaan siihen itsekin! Kun lopullinen (hius)föönituuli puhaltaa kaikkien dianoiden föönatessa kampaustaan yhtäaikaa, on jokaisen Dianan uhraamisen aika. Miten käy Åsan?

"Åsa voi kirjoittaa itsestään kirjan, jonka kannessa kuvataan huulet ja hiukset, sillä lopulta nainen voi kirjoittaa vain naisesta, eli itsestään. Se on naisen osa. Jokainen merkittävä naiskirjailija kirjoittaa vain syömishäiriöistään ja raiskauksistaan - tarkoitan rakkauksistaan - tarkoitan raskauksistaan, sillä on yhtä huulta ja hiusta ja nainennnen. Niistä asioista hän sopivasti etäännyttäen kirjoittaa."

Räävitöntä, rankasti ilakoivaa ja asenteita ilkkuvaa tekstiä on ryyditetty monin tekstillisin tehokeinoin. Sanankäyttö sekä tekstityyppien ja muotojen vaihtelu on kekseliästä, mutta kieltämättä hieman raskasta luettavaa, paloissa sujuu paremmin, ja paloiksi se on tehtykin. Haastattelua, lehtijuttua, kirjasitaatteja ja muita lainauksia, piirroksia, aforismeja... Ja onhan aihekin raskas. Mitä painavampaa voisi olla kuin identiteetin etsiminen kaiken maailman sälän ja mitä kummallisempien mallien, esimerkkien, joukosta?

"Kaikessa skandinaavisuudessaan hän suomii itseään irti. Exit, Brexit, Katexit."

Auts auts, pistelee. Jotenkin tunnen huonoa omatuntoa, häpeääkin, Kaajan tykityksessä: ihan vain siksi, että naisena koen edustavani koko sukupuolta. Mihin kaikkeen taivumme, mihin kaikkeen uskomme?

Kenelle: Ulkonäöstä eläville, naiseutta miettiville, rojalisteille ja muille tirkistelijöille, railakkaan kekseliään proosan ystäville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Bookin Laura ihailee sanaleikittelyä ja häpeää lukea kirjaa junassa.

Anu Kaaja: Katie-Kate. Teos 2020.

Postaus on osa Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää ja jonka logon on tehnyt Tuijata.