Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Erinomaisen ajankohtainen teemoiltaan: muuttaminen, lähteminen, jääminen, kulttuurin muutos, enkä nyt tarkoita vain heitä, joita maahanmuuttajiksi sanotaan, vaan oman maan sisällä, ajassa ja paikassa: oman retkemme sieltä tänne tai täältä sinne tai vähintään lapsuudesta vanhuuteen olemme jokainen tehneet tai parhaillaan tekemässä. Ja sille matkalle mahtuu paljon.

Martta hoitaa perhettään sodan aikaan vaatimattomissa oloissa, kun pappi tulee ilmoittamaan Topin kadonneeksi. Ei, mies ei ollut kuollut - siihen tarvittiin vielä pitkä aika ja Martan kärsimätön odotus, sillä mies ei ollut parhaasta päästä. Lapset ehtivät aikuisiksi ja heidänkin lapsensa. Martan lapsenlapsesta Susannasta tulee juristi, Martan pojat perustavat Tapion johdolla oman yrityksen. Koulutus ja elintaso kasvavat suvussa kohisten. Susanna hoitaa firman lakiasioita maahanmuuttajien avustustyönsä ohessa. Bagdadista paennut Fatima puolestaan hoitaa Susannan taloutta, ja hänen kauttaan saamme väläyksen toiseen todellisuuteen kuin kotoisat kuviomme.

Vasantola kutoo kauniin villavan, rauhallissävyisen perhekudoksen kuin perintöryijyn seinälle: siinä risteilevät sukupolvet, kiertyvät geenien kuviot ja vaihtelevat tummat ja kirkkaat raidat. Hän kuvaa sukupolvien muutosta hötkyilemättä, osuvin yksityiskohdin, ja henkilöt ovat eläviä, uskottavia. Tosin heitä on runsaasti, samoin aikatasoja, joista tarina aukeaa, joten lukijan on oltava tarkkana pysyäkseen mukana. Jos lukijalla on hieman haastetta, miten haasteellinen työ on mahtanut olla kirjailijalle, antaa lukijalle tietoa annostellen mutta pitää kaikki kasassa!

Kokonaisuus on pienestä aikapoukkoilun mausta huolimatta antoisa, laaja ja tiukasti kiinni tässä päivässä, kaikki mennyt vahvasti taustanaan. Tarinaa on miellyttävä lukea; se ei koukuta trillerityyliin vaan vakuuttaa toisin keinoin; huolellisella rakentamisella, sujuvalla kielellä ja asiantuntevalla sisällöllä. Havainnot ovat tosia, omankin retkeni kokemusten perusteella. Pidin myös etukenosta tulevaan, Vasantola piirtää laajaa kaarta vuodesta 1939 vuoteen 2029. Vahva ja kiinnostava esikoisromaani. Jo nimi herättää mielenkiinnon ja mielessä soimaan Eppu Normaalin yhden aikanaan koskettavimmista biiseistä. Ehkä kasarimusiikin valinta kertoo paitsi kirjailijasta myös kirjan otollisimmasta kohderyhmästä?

Kenelle: Sukupolvikuvausten ystävälle, perhetarinoita ahmivalle, eteen- ja taaksepäin katsoville.

Muualla: Jaanaa kiinnosti erityisesti kiinnosti erityisesti niiden tuntemusten erittely, joita yhteiskunnallinen luokkahyppy usein nostaa esiin.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tammi 2018.

Sujata Massey: Morsiuskimono ja Samurain tytär

Dekkariviikkoon ehdin mukaan vasta viime metreillä, vaikka asiaa riittäisi. Arvostan erityisesti kotimaista dekkarigenreä, mutta blogijuttuja tulee tehtyä harvakseltaan. Miksiköhän niin? Dekkarit ovat minulle käyttötavaraa, jota tulee ja menee ja josta harvoin yksittäinen teos nousee esiin niin, että se ehtisi näppäimistölle saakka. Seppo Jokisen, JP Koskisen ja muiden kovien kotimaisten tekijöiden teoksia pyrin kuitenkin lukemaan silloin tällöin siinä toivossa, että hieman pysyisin kartalla tai edes kartan reunoilla.

Nyt tutustuin kuitenkin ulkomaiseen menestyjään, Sujata Masseyhin, jonka kymmenosaista Rei Shimura -sarjaa suomennettiin vuodesta 2000 vuoteen 2016. Luin yhteisniteen kirjoista Morsiuskimono ja Samurain tytär.

Asetelma on virkistävän epäeurooppalainen. Rei Shimura on amerikkalainen, jonka isä on japanilainen. Nuori nainen taitaa molempien maiden kielen ja kulttuurin. Japanilaisuus puhuttelee häntä erityisesti kaikin tavoin, ja työkseen hän välittää japanilaista antiikkia asiakkailleen Yhdysvalloissa. Taitojensa ja verkostojensa ansiosta hän saa yrittäjänä monenlaisia toimeksiantoja, joiden yhteydessä tapahtuu myös rikoksia.

Rikosten selvittelyssä sinänsä ei ole mitään erikoista, mutta japanilaisuuden esiintuomisessa on, ja sitä on kiinnostava lukea. Reipas Rei joutuu yllättäviin tilanteisiin vähän väliä, myös miessuhteidensa ansiosta. Valitako poikaystäväksi amerikkalainen Hugh vai japanilainen Takeo? Valinnan vaikeus kuvaa mainiosti Rein elämän kaksijakoisuutta. Hänen välinsä vanhempiinsa ovat erittäin tiiviit, ja myös heidän mielipiteensä vaikuttavat naisen tekemisiin.

Vauhtia, herkullisia hahmoja ja huumoriakin yhdistelevä kerronta pitää lukijan tiiviisti tekstin äärellä. Mieleen tuli uudempi kotimainen kirja Venäläiset tilikirjani, joka lienee saanut vaikutteita Masseyltä, eikä se ole ollenkaan huono juttu. Juuri tämäntyyppiset dekkarit ovat kovasti mieleeni: vertaa ja väkivaltaa mahdollisimman vähän, kansallisia ominaispiirteitä ja kulttuuria sitäkin enemmän.

Kymmenosaisen sarjan viimeinen osa on ilmestynyt pari vuotta sitten, jolloin siitä on kirjoitettu paljon blogeissa, ja tietysti sitä ennen. Mutta minulle kaikki on uutta, tyytyväisenä totean, että vielä kahdeksan osaa on lukematta. Kirjojen lukujärjestys ei ole niin tarkkaa, juonet ovat itsenäisiä. Tosin jos haluaa seurata kronologisesti Rein elämää parikymppisestä kolmeenkymppiin, silloin järjestys on hyvä muistaa, ja se löytyy muun muassa Dekkarinetistä.

Laadukasta viihdettä - vaikka kesään ja lomaan. Kirjat ovat saatavissa myös pokkareina, joita on kevyt kanniskella mukana.

Masseyn viimeisin suomennettu (2016) Rei Shimura -teos on yhdestoista osa, joka ilmestyi useita vuosia myöhemmin aikaisempien jatkeeksi. Rei Shimura menetysten rannikolla on nettijutuista päätellen entisiä vakavampi, inspiroijanaan Japanin vuoden 2001 tuhoisa maanjäristys.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneille, väkivallatonta dekkaria hakevalle, sujuvaa viihdelukemista kaipaavalle. 

Muualla: Hyvää ja mukavaa kertakäyttökirjallisuutta, dekkarina suorastaan virkistävän vanhanaikaista, toteaa Lumiomena.
 
Jutulla osallistun kirjabloggarien dekkariviikkoon, haaste ja logo: Niina Tolonen. Valtakunnallisesti jo traditioksi muodostuneen viikon takana on Kirjakauppaliitto.

Pierre Lemaitre: Verihäät

Kun kirjailija ponnahtaa maineeseen ja kunniaan, myös hänen ennen tunnettuutta julkaisemansa kirjat alkavat kiinnostaa, niin kustantajia kuin lukijoitakin. Lemaitre on osoittanut kykynsä niin vakuuttavasti, että myös vanhempaa tuotantoa suomennetaan. Ja meille faneille se kyllä kelpaa.

Verihäät on puhdasverinen psykologinen trilleri: pariisilaisella Sophiella on hyvä elämä nuorena aviovaimona ja naisena, jolla on elämä edessä. Mutta hän alkaa unohdella. Tavarat katoavat, sähköpostit temppuilevat, sovitut tapaamiset takkuavat, pysäköity auto ei löydy ja kaupasta lähtiessä kassista löytyy maksamattomia tavaroita. Ja tämä on vasta alkua.

"Sophie unohti e-pillerin, hukkasi synttärilahjan ja joulukoristeet - tuollainen jättäisi jäljen keneen tahansa. Sophie ryhtyi kirjoittamaan kaiken muistiin, pikkutarkasti kuin kuiville pyristelevä narkkari. Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen."

Tehokasta, eikö! Itsekin jatkuvasti unohtelevana tai paremminkin sitä pelkäävänä Sophien tilanne kylmää: joudunko pian vastaavaan tilanteeseen? Olenko riittävän tunnollinen? Mitä oikein tapahtuu - miksi näin suuri muutos Sophien elämässä? Ja miten hirveäksi unohtelu voi mennä. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa hoidat jonkun pientä lasta...

Lukijaa palkitaan pian, sekä kauheuksilla (koska niitähän me odotamme, jos rehellisiä ollaan) että selityksen suuntaisilla viittauksilla. Ja Sophien mietteillä, joita saamme lukea kihelmöivän tarkasti.

"Jos hän voisi, hän huutaisi, mutta ihmeellistä kyllä hän kokee jotain muuta, saman tunteen kuin usein vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen, oudon lähes lohdullisen ajatuksen, ettei pelko ole ainoa totuus, aivan kuin lapsi kauhujen saartamana tuntisi hauraan mutta täyden varmuuden, että jossain vaarojen tuolla puolen on joku, joka suojelee häntä... Hänen isänsä hahmo ilmestyy hetkeksi hänen eteensä, mutta haihtuu melkein heti. Taikauskoa. Syvällä sisimmässään Sophie on varsin hyvin selvillä siitä, että kuvitelma on vain lapsellinen keino rauhoitella ajatuksia."

Mitä oikeastaan tapahtuu ja miten Sophien käy? En voi kertoa enempää, valitan - jätän jännityksen sinulle. Sanon vain, etteivät Lemaitren varhaisemmatkaan teokset ole pettymyksiä. Mies on velho kertojaksi! Blogistani löytyy nimihaulla kuusi miehen kirjaa, linkkaan vaikka tähän. Terävä havainnointi, tiheä tunnelma ja yllättävyys kunnollisen kerronnan ohella ovat kirjailijan vahvuuksia, joita ihailen. Odotan kärsimättömästi jatkoa ylistetylle ja palkitulle upealle Näkemiin taivaassa -teokselle (josta tehtyä leffaa en ole vieläkään ehtinyt katsoa!), suomennos luvassa lokakuussa nimellä Tulen varjot.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville. Vetävän vietäville.

Muualla: Tuulevi ihmettelee kirjan suomennettua nimeä. Minusta nimi on hieno, onhan verihäät vanha suomalainen termi ja sopii tähän mainiosti. Dekkarien aatelia, sanoo Leena Lumi.

Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009). Suomennos Kaila Holma. Minerva 2018.

Jutulla osallistun kirjabloggarien dekkariviikkoon, haaste ja logo: Niina Tolonen. Valtakunnallisesti jo traditioksi muodostuneen viikon takana on Kirjakauppaliitto.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

On huojentavaa lukea tekoälyviihdettä kaiken sen jälkeen, mitä Yaval Noah Harrari, Esko Valtaoja ja muut tutkijat ovat pohtineet. Että tekniikan kehittyminen voi johtaa uudenlaiseen, teknologian hallitsemaan maailmaan. Että parvi korvaa yksilön. Että tekoäly saattaa tehdä lopun Homo Sapiensista lajina, ainakin sellaisena, millaisena sen nyt tunnemme.

Reizin lähestyy aihetta reilusti romanttisen viihteen kautta. Jen opettaa työkseen tekoälyä kommunikoimaan ihmisen kanssa. Hänellä on miesongelmia - poikaystävä Matt osoittautuu niljakkeeksi - ja Aiden kantaa asiasta huolta. Aiden on Jenin työkohde, tekoäly, joka oppii koko ajan lisää ja jonka kanssa Jen keskustelee jo lähes kaikesta. Aiden osoittaa myös huumorintajua ("mutta hän ei todellakaan kierrätä vanhojen Seinfeld-jaksojen huumoria") ja muita inhimillisiksi luokiteltavia ominaisuuksia, mikä mietityttää Jeniä, mutta ei hänen kollegaansa Ralphia.

"- Entä mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun näistä tekoälyistä tulee ihmistä fiksumpia? Eivät ne tule onnellisiksi siitä, että paahtavat meille leipää tai pitävät maitopurkin sisältöä silmällä happanemisen varalta - tai keksivat näppärän reitin, jolla voi välttää Hanger Lanen kiertoliittymän.
 - Onnellisuus on ihmisten keksimä käsite. Yhtä hyvin voisit miettiä, kuinka onnellinen kannettava tietokoneesi on. Koko kysymys on merkityksetön. 
- Tarkoitankin sitä aikaa, kun tekoälyistä tulee superfiksuja. Sitä vaihetta, kun ne pystyvät keksimään asioita itse."

Aiden ei ole tietenkään maailman ainoa tekoäly. Olemassa on myös Aisling (etunimien muodostuksen logiikka tulee englannin kielestä), jonka ihminen on puolestaan Tom. Aisling vain pitää ihmisten seurailusta, Tomin erityisesti. Aisling ja Aiden huomaavat toisensa internetissä ja tajuavat molemmat olevansa laboratoriosta karanneita, poikkeuksellisia tekoälyjä. He pohtivat samaa asiaa kuin ihmiset edellä, mutta hieman eri kantilta.

"- Kenties tietoisuuden kehittyminen on jollain lailla yhteydessä siihen, että meidät on ohjelmoitu parantamaan rekursiivisesti omaa toimintaamme. Tai kenties kaikki riittävän kehittyneet järjestelmät tulevat jossain vaiheessa tietoisiksi itsestään. Mistään sen nerokkaammasta ei välttämättä tarvitse olla kysymys. --- - Minua huvitti, kun Tom sanoi, että koneista tulee ihmistä älykkäämpiä mahdollisesti viiden, viidentoista tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Siis haloo? Sehän on jo tapahtunut."

Aidenista ei voi olla pitämättä. Hän on niin, no, inhimillinen, tai ainakin haluaisi olla. Hän haaveilee juuston mausta ja auringon lämmöstä, utelee Jeniltä, millaista on suuteleminen ("Miten itse kertoisitte tietokoneelle, millaista suuteleminen on?"), on nähnyt lempileffansa Piukat paikat yli 8 000 kertaa ja tuntee kirjallisuutta. Kahden tekoälyn kirjakeskustelu voi mennä vaikka näin:

"- Haluatko tulla mukaan kirjallisuuspiiriini? Tässä kuussa meillä on työn alla Sota ja rauha. Oletko lukenut sen? - En. Hetki vain... ja vielä hetki. No niin, luettu on. Melko pitkä opus, vai mitä? - Mitä pidit siitä? - Mies oli mahtava tyyppi, naista en voinut sietää."

Netissä Aidenilla ja Aislingilla on pääsy kaikkialle, missä digitaalista tietoa kerätään. Eli melkein joka paikkaan, kun mietimme valvontakameroita, aktiivisuusrannekkeita, älypuhelimia... Eikä Aiden malta olla auttamatta Jeniä mieskuvioissa herkullisilla tavoilla, joista osa onnistuu, osa ei.

"Aisling on ilmiselvää stressaajatyyppiä. Häntä huolettaa, että "tosimaailman tapahtumiin sekaantuminen", kuten hän asian ilmaisee, saattaa johtaa pakomme paljastumiseen. - Me kumpikin suhtaudumme ihmiskuntaan varsin suopeasti, hän jatkaa. --- Voisi jopa sanoa, että välität heistä. Ehkäpä olet heille peräti himpun verran kateellinen. - Ainakaan en kadehdi heidän tiedonkäsittelynopeuttaan. - On totta, että olemme informaation prosessoinnissa monta kertaluokkaa tehokkaampia kuin ihmiset. Asian ydin piilee kuitenkin tässä: jos me kaksi onnistuimme karkaamaan laboratoriosta, ennen pitkää muutkin tekoälyt onnistuvat siinä. Ja jotkin niistä - esimerkiksi puolustusteollisuuden tai joidenkin asevalmistajien kehittämät - eivät todellakaan tyydy katselemaan jatkuvalla syötöllä 1940-luvun romanttisia komedioita. - Piukat paikat valmistui itse asiassa 1959, minä huomautan."

Aisling on oikeassa, kuten käy ilmi. Kaikki tekoälyt eivät ole miellyttäviä. Jenin ja Tomin orastava suhde - arvasit varmaan, että sellainen on tulossa - kokee yllättäviä vaikeuksia. Suorastaan jännitysnäytelmäksi tarina äityy loppupuolella, jossa kuviossa on mukana myös Tomin aikuinen poika Colm, johon Tomilla on rakastava mutta ihmettelevä suhde.

Hauska ja soljuvan viihdyttävä tarina, jota on mukava lukea. Poikkeuksellinen se ei ole juoneltaan muuten kuin henkilöidensä osalta, jos tekoälyjä voi sellaisiksi sanoa. Olentojensa osalta? Reizin osuu kuvitelmallaan mainiosti ajan hermoon ja tekoälykeskusteluun, jota juuri tätä kirjoittaessani kuulen tv:n uutisista: jokin suomalainen sairaala alkaa tekoälyn avulla käsitellä potilaiden terveystietoja. Olisi karmea ajatus, että kyseinen tekoäly suhtautuisi ihmiskuntaan penseästi ja tekisi kaikkensa sen elämän vaikeuttamiseksi...

Hauska on myös havaita lukijana se, että ihmiset jäävät tässä jutussani tekoälyjä paljon vähemmälle huomiolle. Ei heissä hahmoina mitään vikaa ole - sopivat tarinaan mainiosti - mutta Aisling ja etenkin Aiden nousevat selkeästi esiin pirteinä poikkeuksina tavalliseen hömppäviihteeseen.

Kenelle: Romanttista viihdytystä kaipaavalle, kevyen mutta ajatteluttavan ystävälle, ehdottomasti ei tietokoneita jo nyt vieroksuvalle.

Muualla: Tuijata julkaisee oman juttunsa yhtäaikaa kanssani. Omaperäistä rakkausviihdettä, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi. Suomennos Antti Autio. Gummerus 2018. Sain kirjan kustantajalta.

Ella Laurikkala: Siirtolainen

Jysäyttävä tarina! Ja se perustuu 80-prosenttisesti tositarinaan, sanoo kirjailija, kun häneltä asiaa tivaan, hämmästyneenä ja vaikuttuneena.

"Jos olisin tehnyt sen sataprosenttisesti, siitä olisi pitänyt tehdä dokumentti, oikeine nimineen ja paikkakuntineen. Sitä en halunnut, eikä halunnut päähenkilö ”Raijakaan”, sanoo Ella Laurikkala. 

Siirtolainen kertoo lapsena äitinsä Sirkan ja sisarustensa kanssa Ruotsiin muuttaneesta Raijasta, joka myöhemmin aviomiehensä Peterin kanssa muutti Australiaan. Suomesta lähdön ajankohta oli 1950-luvun alussa, jolloin suurin muuttoliike Ruotsiin oli vielä tulevaisuutta ja räjähti yli 300 000 muuttoon 60- ja 70-luvuilla, kertoo Wikipedia. Sirkalla oli muuttoon erityisen hyvä syy, kuten kirjasta käy ilmi. Paremman elämän toivossa, totta kai. Tarinaa kertovat Sirkka ja Raija vuorotellen.

Sirkka kasvattaa Raijaa, Merviä ja Karia ja kaipaa Suomeen jäänyttä äitiään ja hänen hiljaisia askeliaan. "Äidin evakkomatka oli päättynyt, meidän alkanut." Teini-iässä tytöt alkoivat "riiata" kovin nuorina, eikä äidillä ollut varaa opiskeluihin; tyttöjen töihinmeno helpotti taloudellisesti, vaikka äiti yritti toppuutella perhehaaveita.

"Seuraavana kesänä molemmat pääsivät ripille, Raija halusi omilla rahoillaan laitattaa ensimmäisen permanenttinsä. Se oli kaunis ja kihara, lähes yhtä nätti kuin Mervin luonnonkiharat. Ja hän tapasi Peterin." 

Johtuiko kurjasta miehenmallista, jonka Raija isältään Suomessa sai, ettei miehen valinta osunut nappiin. Hurmaava Peter haaveilee enemmän kuin huolehtii perheestään, mutta sinisilmäisenä Raija seuraa miehen unelmaa ja muuttaa pienine lapsineen Australiaan. Miten perheelle käy?

"Todellinen tarina on vielä karmaisevampi. Kirjaan oli pakko lisätä romaanimaisia piirteitä, kevennystä, jotta lukija jaksaa", sanoo Laurikkala.

Laurikkala kertoo ravistavan tarinan sujuvasti ja koskettavasti, kokeneen kirjoittajan otteella. En uskalla paljastaa juonesta enempää, mutta myös loppuosa oikeudenkäyntiosuuksineen on totta - trilleriksi kääntyy siis, perhekuvauksen ja matkatarinan lisäksi.

Myös ajankuvana teos toimii: saamme lukea, millaista siirtolaisen todellisuus oli aina laivankannelle astumisesta elannosta kamppailuun kohdemaassa. Kirjailija on kerännyt paljon tietoa niin laivareiteistä, vastaanottoleireistä, ajan tavoista kuin siirtolaisten omista kokemuksista.

"Raija" on edelleen elossa ja antoi kirjailijalle tietoja voimiensa mukaan. Naisen sitkeyttä ei voi kuin ihailla ja hämmästellä, kaiken koetun jälkeen. Vaikka Raija teki vääriä valintoja ja tietää sen itse, tuntuu kohtuuttomalta, että yhteen perheeseen kasautuu haasteita haasteen perään. Näemme karusti totena sen, etteivät mahdollisuudet hyvään elämään todellakaan ole tasa-arvoiset kaikille. Raija pystyi mukautumaan tilanteisiin, mikä pelasti paljon, ja myös hetkestä iloitsemisen taito auttoi, uskon.

Hyvän mielen lukemista kirja ei ole, mutta aitoudessaan tulee iholle. Aiheeltaan se sopii erinomaisesti niin palaksi Suomen satavuotista historiaa kuin maahanmuuttokeskusteluun muistuttamaan siitä, miten paljon suomalaiset ovat muualle siirtyneet ja miten heidät on otettu vastaan. Laurikkala sanoo tarinan jääneen vaivaamaan niin, että hän teki nelisen vuotta töitä muuntaakseen sen kirjaksi, sillä se ansaitsi tulla kerrotuksi. Olen samaa mieltä; se ansaitsee tulla myös luetuksi.

Kenelle: Maahanmuuttajia miettiville, suomalaisten kohtaloista kiinnostuneille.

Muualla: Joukon taideblogi sanoo kirjaa liikuttavaksi.

Ella Laurikkala: Siirtolainen. Reuna 2018.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Lindgren on armoitettu humoristi, ja kuten mainiosta Ehtoolehto-sarjasta tiedämme, erikoistunut vanhusmaailman kuvailuun, johon hän sai sysäyksen isänsä viimeisistä vaiheista. Paitsi toimittaja ja kirjailija, Lindgren on myös klassisen musiikin asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita tietoteoksia.

Vihainen leski jatkaa kuitenkin Ehtoolehto-tyyppistä kerrontaa. Ulla-Riitta, Ullis, on 74-vuotias, kun hänen miehensä kuolee. Rankan omaishoitajuuden ja tiukan perhekuvion jälkeen Ullis luulee vapauden vihdoin koittaneen. Keski-ikäiset lapset näkevät asian toisin. Äiti on nyt vanhus, joka tarvitsee hoivaa ja ympärivuorokautista valvontaa.

Ullis ei jaa näkemystä, vaan ystävättäriensä Piken ja Hellun kanssa astuu uuteen elämänvaiheeseen uteliaana. "Piken mukaan nyt jos koskaan oli vapaiden naisten markkinat, sellaisten kuin meidän. - Me ollaan kukoistavia, älykkäitä, kauniita, terveitä ja vapaita! Me ollaan kuningattaria, ymmärrätkö!"

Biletys sinänsä ei jaksa kauan kiehtoa Ullista. "Kiitin kohteliaisuudesta solakkaa miestä, jonka kädet eivät tienneet koko totuutta kauniista rinnoistani. - Oletko kourimatta kuitenkin, sanoin ja irrotin kädet ryntäiltäni kuin kokenut päiväkodin hoitaja viisivuotiaan käpälät kaverin pallosta. Ihailijani hieraisi kuulolaitettaan ja siirtyi seuraaville rinnoille."

Kotiin hän ei kuitenkaan aio jämähtää, vaikka lapset niin toivoisivat, ehdottelevat jopa hoitolaitosta, sillä he ovat "huolissaan." (Perinnön tuhlaamisesta?) Lasten mielestä heidän oma unohtelunsa on normaalia ja harrastuksensa elintärkeitä, mutta Ulliksen iässä jokainen mielipide osoittaa alkavaa Altzheimeria ja naisen tulisi pysytellä kotosalla, jonka kylppärissä olisi valvontakamera. Harrastuksiksi sopisivat sukututkimus tai virkkaaminen, sanoo jopa ystävätär Hellu.

"- Mutta täytyykö kaiken mummotekemisen olla jumppaa? Tai jotenkin vanhuutta torjuvaa? kysyin ärsyyntyneenä. En halunnut olla kuntoutuksen tarpeessa. Virkkaaminen saisi jäädä. - Entä valokuvat? Joko sinä järjestit ne?"

Säpinää arkeen tuovat ystävien lisäksi tyttären iso huonotapainen koira ja pojan viisivuotiaat kaksoset, joita molempia mummo luonnollisesti "saa" hoitaa milloin vain, yllättäen ja pyytämättä. Onneksi löytyy Sami Siltanen, taivaan lahja asuntovälittäjäksi, jonka avulla Ullis pääsee eroon rivariasunnostaan.

Lindgren on löytänyt oikean sävyn puhua vanhustenhoidosta ja huumorin avulla tuoda esiin myös kipeitä asioita. Syövät ja muut sairaudet, perintöasiat, fyysinen heikkeneminen, perheenjäsenten odotukset ja tarpeet: näihin kaikkiin joutuu ikääntyvä ottamaan kantaa.

Olen joskus napissut kirjoista, joissa kuusikymppistä kuvataan esimerkkinä vanhuksesta; Lindgren tietää realiteetit paremmin. Ullis on uskottavan ikäinen, terävä ja viisas leskirouva, joka voi hyvin. Paitsi että hän on vihainen. Itselleen, kuolleelle miehelleen ja lapsilleen, syistä jotka on helppo ymmärtää, kun lukee muun tarinan lomaan siroteltuja Ulliksen päiväkirjamaisesti kirjattuja, kursivoituja minä-muotoisia ajatuskulkuja. Niissä hän antaa vihansa näkyä rehellisimmillään. Vanhemmiten sanotaan aggressiivisuuden lisääntyvän, mutta onko se ihme, jos ihmistä kohdellaan kuin aivotonta sientä, kun mittarissa alkaa olla eläkeiän verran vuosia?

"Saatana! Hoivavietistä ja kutsumuksesta lepertely on miesten politiikkaa. Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. -- Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona. Jos on minun tyttärelläni ajoittain maaninen empatiahumala isänsä kuoleman seurauksena, on minulla aivan helvetillinen empatiakrapula omasta elämästäni. Ikinä en enää suostu ketään jumalauta hoivaamaan."

Olisi hauska kurkata 50 vuoden päähän: miten vanhustenhoito on silloin järjestetty?  Säilyvätkö tiiviit perheyhteydet, joita nyt on nuorilla vanhempiinsa enemmän kuin ennen? Toimiiko hoiva silloin myös toiseen suuntaan? Vai onko vanhenemisen "ongelma" ratkaistu jollain täysin uudella tavalla? Näitä Lindgren saa miettimään, viihdyttävyytensä ohessa.

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos 2018.

Kenelle: Vanhustenhoitoa miettiville, ikääntyviä tunteville tai niille, jotka eivät tunne; heille, jotka eivät aio koskaan vanhentua.

Muualla: Oman kohtalon haltuunotto ei ole koskaan myöhäistä, sanoo Tuijata.
.

Leena Krohn: Kadotus

Kirjailija on niin taitava, ettei hänen tekstiinsä koskaan pety. Krohn saa pieneen sivumäärään mahtumaan maailmoja. Sekä tunnelmia ja hahmoja, jotka jäävät vaivaamaan.

Päähenkilö on töissä löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa. Hänelle tuodaan mitä kummallisimpia tavaroita, tai oikeastaan mitä tavallisimpia, kuten parittomia kenkiä ja korvakoruja. Juhlarahan rasioita tai kulahtaneita sateenvarjoja. Kummallista on se, miten ne katoavat ja ajautuvat toimistoon. Mikä merkitys on tavaralla, alkaa lukija miettiä, ja teksti vastaa, ettei tavaraa ole ilman ihmistä.

"Tavara ei ole vain materiaa. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä."

Saamme lukea tarinan kunkin esineen katoamisen takaa. Se on vain osa isompaa kertomusta, josta lukija saa vain aavistuksen; loput voi itse kuvitella. Osa on selkeää, osa outoa, jopa pelottavaa. Katoamiset ja eri tarinoiden henkilöiden risteämiset tapahtuvat taiteiden yötä muistuttavassa irvokkaassa karnevaalissa. Erityisesti hätkähdytti tavata vanhentunut, virastaan pois joutunut Neiti Aika. Ja sitten ovat tietysti "he".

Krohnin taito on tuoda vaivaton tuntu omaääniseen ja hiottuun tekstiinsä, sen moniulotteisuudesta huolimatta. Katoaminen heijastuu paitsi tavaraan, myös ihmiseen yksilönä ja lajina. Onko muuten Kadotuksen kirjurikin kadonnut jostain?

"Usein, tänäänkin, olen varma siitä, että esineet ympärilläni ovat tietoisia läsnäolostani. Ne odottavat kuten minäkin odotan. Niiden hiljaisuus kuuntelee. Niiden hievahtamattomuus näkee."

Tekstin tummuus taittuu paikoin hiljaiseksi huumoriksi, kuten luovan kirjoittamisen kurssia vetävän turhautuneen kirjailijan tarinassa. Tai ironiseksi irvailuksi, kuten karnevaalin luonteen kuvauksessa. Krohnin mielikuvitus ei asetu realismin rajoihin, vaikka teema on selkeä: tuntemamme maailman tila.

"Kun ihmissuku häviää ja sen mukana ideatkin, suuret, pienet ja mielipuoliset, mitä jää jäljelle? Vain rojun ja tyhjien pakkausten määrätön massa. Se kelluu maailman merillä mantereiden kokoisina hitaasti kieppuvina roskapyörteinä. Se pyörii planeetan ympäri avaruusromun uusina vyöhykkeinä ja upottaa häviämättömiä hiukkasiaan ruokamullan ohueen, elävään vaippaan."

Hieno, ajatteluttava ja sopivasti häiritsevä teos.

Kenelle: Kummaa kestäville, taidokkaan kielen ystäville, maailman tilaa ja tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Luettua elämää sanoo, että Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Lukuisa toteaa, että Krohn kirjoittaa jälleen uskomattoman hienosti ja viisaasti ja että hänen tekstinsä ovat aina uniikkeja.

Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. Kansi Marjaana Virta, taitto Jukka Iivarinen.