Valitsin kirjan täysin ja ainoastaan nimen perusteella. Pohjoista valoa. Kuulostaa kauniilta! Lupaavalta, näin pimeänä vuodenaikana. Ja omanlaiseltaan, kuten pohjoinen valokin on.
Kirjoittaja on kokkolalainen miestoimittaja, jollainen on myös yksi kirjan päähenkilöistä ja kertojanäänistä. Hän vaikuttuu paikallisen itseoppineen taiteilijan Tyyne Eskon maalauksista, jotka muistuttavat tyylillisesti Hugo Simbergiä ja joita lopulta, uskomatonta kyllä, päätyy New Yorkiin Luise Ross -galleriaan. Tyyne Esko puolestaan sai vaikutteita ruotsalaiselta runoilijalta ja laulujen sanoittajalta Dan Anderssonilta, jonka teksteihin monet tauluista perustuvat. Tähän asti kertomus ja henkilöt ovat tosia − niin Esko kuin Anderssonkin ovat olleet oikeasti olemassa. Vaikkakin minulle täysin outoja nimiä, kuten kirjailijakin.
Mutta sitten fiktio-osuuteen. Kirjailija kuvaa, kuinka näiden kolmen (kirjoittaja mukaan lukien) elämä kietoutuu toisiinsa, muistuttaa toisiaan. Välillä kirjassa puhuu kirjailija, välillä Tyyne, molemmat eri-ikäisinä, mutta onneksi lukujen alussa tehdään heti selväksi, kuka on äänessä, mikä helpottaa lukemista.
Todellisten ihmisten ja keksittyjen tapahtumien sekoittaminen ei minua yleensä innosta – mieluummin fakta faktana ja fiktio fiktiona – mutta arvostan kertomisen tarvetta ja mielikuvituksen lentoa. Kirjailijalla on varmasti ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa kertoa, mutta kovin selkeä kirja ei ole. Jää hieman mystiseksi, mikä sopii kyllä tyyliin. Tylsäksi ei kirja kuitenkaan muodostu; siinä on riittävästi yksityiskohtia, jotka pitävät kiinnostusta yllä ja saavat ajatukset raksuttamaan. Hyvistä kirjoista löytää usein yhtymäkohtia omaan elämään. Kuten tässä se, että Tyyne Esko alkaa maalata vasta vanhoilla päivillään: uskottavaa, koska oma mummoni teki samoin, vaikkakin eritasoisella taiteellisella kunnianhimolla. Yksi yhtymäkohta on myös Valamon luostari, jossa vierailin monesti lapsena ja varmaan näin senkin ikonin, jonka kertojan isoisä Konevitsasta pommituksen alta pelasti (en oikeasti tiedä, onko ikoni faktaa vai fiktiota; tässä tyylilajin ärsyttävyys).
Hieman kotikutoinen, mutta persoonallinen kirja. Nimi juontuu Tyyne Eskon maalausten kritiikistä, jossa ”kuvakieltä täydentää pohjoinen valo, joka on aivan erilaista kuin valo Italiassa tai Ranskassa.” Valosta puhuu myös kertojan valokuvaaja-isä, ja ”pohjoisen valon kohtaavat myös muut kirjan henkilöt”, sanoo kirjoittaja.
Nyt pilkottaakin lukemisessani valoteema: luettavien pinossa on vielä kaksi kirjannimeä, joissa loistaa sana valo. Näistä saan kokoon jo mukavan valosarjan.
Seppo Lahti: Pohjoista valoa. Tammi 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti