Hurriganesin tahdissa teini-ikäistyneelle Albert Järvisen elämänkerta on must. Järkäle on kunnioitusta herättävän jos ei suorastaan lannistavan laaja ja yksityiskohtainen kertomus yhdestä huippumuusikosta ja samalla koko Suomi-rockista.
Tarina etenee kronologisesti, kuten loogista on. Pekka Järvinen syntyi 1950. Heti alkuun hämmästytti suomalaisen rockin toimeliaisuus jo ammoisina aikoina, joilla tarkoitan vuosia ennen ensimmäisiä ”suuria” nimiä, Tasavallan Presidenttiä tai Wigwamia. Suomi-rockin esiaikana Pekka harjoitteli kitaransoiton alkeita ja tupakanpolttoa ja kasvatteli tukkaa. Koulu ei järin kiinnostanut, kun musiikki vei ajan ja ajatukset jo ipanaiässä.
Voisi kuvitella Hurriganesit huipuksi Albertin uralla, mutta itse asiassa sitä kautta kesti vain muutamia vuosia, parissa eri jaksossa. Kokoonpanoja ja bändejä oli uran aikana todella monia, alan tavan mukaan väki liikkui ja muodosti taas uusia nopeaan tahtiin. Itse hän piti tärkeimpänä bändinään Royalsia, jossa hän soitti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa. Alppu teki myös erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten yhteistyö M.A. Nummisen kanssa, ja soitti kitaraa lukemattomien artistien levyillä.
Kansainväliseen uraankin olisi Albertilla ollut mahdollisuuksia, mutta ei se vain toteutunut. Niin Albertin, Hurriganesin kuin monien muidenkin suomalaisnimien kansainvälinen nousu on tyssännyt nolosti, yleensä johonkin epämusiikilliseen seikkaan. Milloin syynä on ollut viina, milloin kielitaidottomuus. Tai markkinoinnin ammattitaidon puute. Vasta tällä vuosituhannella on päästy oikeasti maailmalle. Hyvin muuten pysyivät aikoinaan salassa oudot tauot Hurriganesin soitannossa, mitkä johtuivat siitä, että Remu törttöili itsensä pariin otteeseen vankilaan. Eipä onnistuisi salassapito näinä online-aikoina!
Kirjasta selviää muun muassa, miten Rauli Badding Somerjoen Paratiisi, Matti ja Teppo ja Albert Järvinen liittyvät toisiinsa. Muitakin hauskoja, yllättäviä yhteyksiä löytyy ja paljon, paljon nimiä. Hienoa, että musiikin ammattilaisia tuodaan runsaalla kädellä esiin, niitäkin, jotka eivät ole julkisuudessa paistatelleet. Esimerkiksi Veikko Hakkarainen, joka teki vakaan musiikkiuran ennen siirtymistään Nokialle IT-hommiin. Silmiinpistävää on alan miehisyys: naisten nimiä ei joukosta löydy.
Pekalla ei ollut koulutustaustaa, mutta häntä pidettiin sivistyneenä, koska intohimona soittamisen lisäksi oli lukeminen. Kirjasto oli ahkerassa käytössä, ja pian hän alkoi lukea myös englanniksi. Täysverisen taiteilijan tapaan hän oli kiinnostunut monista asioista ja myös lahjakas monessa: hän oli taitava käsitöissä ja ompeli mm. esiintymisvaatteita, sen tiikerikuvioisen Cissen takinkin. Kiinnostaviin asioihin, kuten intiaanien kulttuureihin, hän perehtyi kuinkas muuten kuin lukemalla. Hän oli perinpohjainen: kirjoja löytyi eri aiheista, vanhoista gobeliineista erilaisiin saumoihin, mitä muusikkokaverit ällistelivät. Keikoilla kirjat kulkivat mukana, ja kirjakaupat eri paikkakunnilla koluttiin. Tietokirjoista hän luki myös filosofiaa ja teosofiaa. Fiktion lukemisesta ei kerrota, mutta ilmeisesti hän tunsi sitäkin puolta. Arto Melleri oli hyvä ystävä ja omiakin kirjoituksia oli, jokunen runo ja näytelmä, mutta harmi kyllä, vihkot ovat kadonneet.
Kunnianhimoisen mutta palkkapuolella arvaamattoman muusikkouden lisäksi Albert toimi talonmiehenä. Huumeet valitettavasti kuuluivat kuvioihin, katkolla käynneistä ja hoidoista ei ollut pitkään apua. Perhe-elämä ei onnistunut toisessakaan aviossa. Molempien vaimojen kanssa Alppu sai lapsen. Kuluttava elämä päättyi lopullisesti Lontoon-reissulla, uusia antabuksia ihon alle odotellessa, reilun 40 vuoden ikäisenä.
Albert Järvinen -soundi on myyttinen: kollegat kertovat, ettei se ollut kitaran tai vahvistimen merkistä kiinni, Alpun soitto kuulosti aina omaltaan, koska hän osasi säätää halvimmankin vempaimen itselleen sopivaksi. Kirjassa on kuitenkin kerrottu ja listattu pikkutarkasti Albertin käyttämät työkalut. Huolellista työtä on kirjoittaja tehnyt tässäkin, tekniikkaa tunteville varmasti antoisaa.
Kirja on syvä sukellus 60-, 70- ja 80-lukujen (musiikki)maailmaan, toi mieleen paljon muistoja ja jätti lievän haikeuden. Kunpa asiat olisivat menneet toisin. Mutta hieno ja vakavasti otettava dokumentti tästä tuli, mikä ei ole lainkaan itsestään selvää, kun bändi- ja artistikirjoista puhutaan. Niitä kasataan joskus hävettävän heppoiselle pohjalle. Mutta tätä ei: jos haluaa vain pintapuolisen katsauksen Albertin elämään eikä ole kovin kiinnostunut musiikkimaailmasta ylipäänsä, tämä kirja ei ole oikea valinta ja veikkaan, että jo puolessa välissä puuduttaa. Itsellenikin julman suuressa annoksessa oli nielemistä, mutta aihe jaksoi pitää kiinnostuksen vireillä niin että kirjan sai luettua loppuun.
John Fagerholm, Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen. Johnny Kniga 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti